Raamatun sivuilta avautuu luettavaksemme monenlaisia kertomuksia ja kuvauksia siitä, miten ihmiset etsivät tietä takaisin kadotettuun paratiisiin. Kertomus on ajaton: ei vain Raamattu kuvaa ihmisten paratiisin kaipuuta, vaan koko inhimillinen historia hengittää sitä. Kaikkina aikoina ovat ihmiset pyrkineet kohti suurempaa ja ehyempää todellisuutta.
Vanhan testamentin paratiisikertomus on kirjallinen luomus, jota ei tule sijoittaa johonkin ajan ja paikan kategoriaan. Kyseessä on myytti, jolla kuitenkin on vahva eksistentiaalinen vetovoima.
Vanhan testamentin alkukertomukset ovat ammoisia tarinoita, mutta juuri sellaisina ne ovat kaikkina aikoina yhtä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Niihin ei kuitenkaan tule soveltaa nykyajan tieteen mittapuita.
Elämän alku ja loppu, luonto ja ihmisen paikka maailmassa, ovat ikiaikaisia aiheita. Niihin Vanhan testamentin alkukertomukset pyrkivät vastaamaan myyttien avulla. Myös paratiisi on tällainen. Toki Raamatussa on monenlaisia uskontodistuksia, joihin sisältyy myös historiallista ainesta.
Paratiisi on unelmanomainen olotila, ihmisen idyllinen alkukoti, josta hän kuitenkin joutuu lankeemuksensa takia Jumalan karkottamaksi. Kaipaus sinne jää kumminkin elämään, eikä mikään ole tätä ikävää ihmiskunnassa sammuttanut.
Psykologisesti tämä on kieltämätön seikka. Koko inhimillinen kulttuuri heijastaa eräänlaista paratiisiodotusta ja -kaipuuta. Tätä ilmentävät monet teatteriesitykset, elokuvat, oopperaproduktiot, iskelmien sanoitukset, poliittiset pyrkimykset ja hyvinvointiutopiat. Myös kaikkina aikoina ovat sieluttomat diktatuurit luvanneet paratiisin ihmisille.
Kauan sitten rippikouluikäisenä kävin Suomen kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin näytelmän Kolme sisarta. Näytelmä jäi pysyvästi mieleeni.
Kolmessa sisaressa kaikki on ulkonaisesti hyvin, varallisuutta riittää, ja muutoinkin elämän ulkoinen puoli on taattu ja etuoikeutettu.
Mutta sisaret kärsivät elämän merkityksettömyydestä, kaipaavat jotakin, mikä tekisi elämästä kiinnostavan ja jännittävän.
Niinpä sisaret Olga, Irina ja Maša etsivät pakotietä pois tylsästä arjesta. He haaveilevat rakkaudesta ja muutosta lapsuutensa kotikaupunkiin Moskovaan. Sana ”Moskova” toistuu tuon tuostakin. Siellä odottaa onni, rakkaus ja jännitys.
Sen koomin en ole Kolmea sisarta nähnyt. Ehkä nuori ikäni esti tuolloin ymmärtämästä näytelmän kokonaisuutta, mutta silti se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Paratiisi on ihmiskunnan perusmyytti. Kolmessa sisaressa – näin nyt ajattelen – Moskova on eräänlainen paratiisin synonyymi.
Samoin televisiosta tuttu Jane Austinin Järki ja tunteet kuvaa samankaltaista elämää kuin Tšehov näytelmässään. Siinä aineellisesti hyvinvoivat, mutta muutoin oloonsa kyllästyneet nuoret naiset kipuilevat elämänkaipuisesti suuresta romanssista.
Tällaisia rakkaustarinoita on maailmankirjallisuus täynnä. Tarinat elävät, koska ne koskettavat jotain herkkää meissä.
Myös Mika Waltari kertoo historiallisissa romaaneissaan ihmisten loputtomista toiveista ja toiveiden havereista.
Waltari suuntaa kulkunsa moniin jo mailleen menneisiin valtoihin. Imperiumeja on rakennettu suurin lupauksin, mutta lopulta ne kaikki kääntyvät vastakohdikseen. Tätä ihmisenä olemisen kipua monet klassikkoromaanit nerokkaalla tavalla käsittelevät. Ei ihme, jos niiden pariin moni hakeutuu yhä uudelleen. Aika muuttuu, mutta ihminen on aina sama.
Kirjailija tuo lukijoittensa eteen jo kauan sitten tapahtuneita asioita, joiden aiheet ovat tänäkin päivänä merkityksellisiä. Maailmanhistoria on täynnä suurin lupauksin rakennettuja imperiumeja, mutta lopulta ne kaikki kääntyvät vastakohdikseen.
Itse koen puhuttelevana valtakunnan tematiikan: ihmiset etsivät kiihkeästi valtakuntaa, missä heidän syvin kaipauksensa saisi täyttymyksensä. Waltari antaa ymmärtää, että lopulta tuo kaivattu ja etsitty valtakunta löytyy, mutta se ei ole tästä maailmasta.
Paratiisin odotusvoima on valtaisa. Suuria utopioita ovat ihmiset yrittäneet rakentaa, mutta usein käy niin, että kun aikaa kuluu, jäljelle jäävät vain savuavat rauniot.
Kadotettu paratiisi viittaa aikojen aamuun, Silti se on yhä luovan kulttuurin kestoaihe. Kapuumme ja toiveemme eivät koskaan kuole.
