Jussi Linnankivi , 69 eyes-yhtyeen laulaja lauluntekijä on ollut esillä teologian opiskelujensa vuoksi, ja onpa mies päässyt pitämään saarnaakin. Muutamissa haastatteluissa hän on kertonut, että ulkomailla matkatessaan hän vierailee usein paikallisissa kirkoissa. Tuossa ei liene mitään ihmeellistä. Siihen ei tarvitse teologian opiskelua, eikä edes synkeässä goottirokkibändissä soittamista. Minäkin päädyn kerta toisensa jälkeen kirkkoihin ulkomailla kierrellessäni vaikka kotimassa vierailut jäävät vain pakollisiin häihin ja hautajaisiin.
Mitä minä niistä kirkoista haen? Odotanko jotakin pyhää? Jotenkin sen aistii että nyt ollaan jossakin erityisessä eikä missään teollisuushallissa. Tunnistan ihmisen sisään rakennetun kaipuun henkisyyteen, johonkin itseään suurempaan. Sitäkö me kirkoista yritämme etsiä. Ikuisuuden kosketusta? Merkitystä.
Mieleenpainuvimmillaan kirkossa käynti on ollut silloin kun on nähnyt siellä paikallisten kirkonmenoja. Yhtäkkiä astun sisään aivan vieraana kummajaisena intiimiin kohtaukseen, seremoniaan, jota on toistettu samana ehkä vuosisatoja. Onko edes lupa tunkeutua sellaiseen?
Kerran Italiassa katsoimme kartasta, että lähellä sijaitsee luostarikirkko. Tölväsimme sisään ja näimme pienen kirkkosalin täynnä nunnien selkiä. Kukaan ei kääntynyt edes katsomaan vaikka ovet narisivat. He olivat keskittyneet rukoilemaan. Yllätyin, että kuka tahansa saattoi astua paikalle ties missä aikeissa. Luottivatko rukoilijat siihen, että taivaan varjellus toimi? Kirkon pyhyys, tai mikä se sitten onkaan, suojeli heitä. Hipsimme anteeksipyytävinä ulos. Tässä tapauksessa suojelu toimi. Nunnat jatkoivat rukoustaan viileässä kirkossa kun me suunnistimme lähimmälle terassille iltapäiväolusille.
Entä jos kirkosta en löydäkään sitä mitä tiedostamattaan etsin? Joku Notre-Dame lyö maan matosen lattiaan jo pelkällä arkkitehtuurillaan. Suurissa kirkkosaleissa katse suuntautuu automaattisesti ylös, kuin etsien onko taivas siellä. Turistilaumat vellovat, kännykät täyttyvät kuvista, hämmästelyä, ihmetystä ihmiskätten töistä. Kun ruuhkasta astuu viimein ulos, onko olo tyhjä, oliko laimea jälkivaikutus pettymys. Eikö Jumala ollutkaan siellä? Oliko siellä ylipäätään ketään vai olinko vain yksi turistirysään houkuteltu matkailija, jonka valvontakamerat tallensivat?
Miksi pitää rakentaa kirkkoja jos pyhän paikan voi määritellä minne tahansa. Kuinka se menikään se sanonta, Matteus 18:20: ” Siellä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Metsä kirkkoni olkoon, taisi jo Immi Hellen runoilla Paimenpojassaan.
Joka tapauksessa kirkot puolustavat paikkaan hiljentymisen paikkoina. Nykyihmiselle, hälinän keskellä elävälle, hiljaisuus ja rauhoittuminen on jo yksistään pyhä asia. Olkoon kirkot siis hiljaisuudelle pyhitetyt.
Eikä näin kuuman kesän 2025 jälkeen voi unohtaa kirkkoja viilentymisen paikkoina. Viilentävä henkäys, korvakäytävän täyttävä hiljaisuus, näkökenttää ärsyttämätön hämärä. Eikö siinä ole tässä maallistuvassa Euroopassa kirkon tehtävää tarpeeksi?
