Olen itse perusesimerkki siitä, mitä on varttua luterilaisena kasvatuskristittynä. Olen elänyt suuren osan elämästäni ajatellen, että uskoon kasvaminen on oikea ja riittävä vaihtoehto. Kirkossa – myös pappina toimiessani – näin tehtävääni kasvattaa ihmisiä kristilliseen uskoon.
Viime vuosina olen kuitenkin havahtunut siihen, että kasvatuskristillisyys kyllä synnyttää perusluottamusta ja kristillistä arvomaailmaa, mutta se silti hyvin harvoin synnyttää tietoisia Kristuksen seuraajia. Usein se jättää puolitiehen. Se harvoin johtaa sellaiseen uskoon, jossa Jeesuksen sanat otetaan todesta: “Jos joku tahtoo seurata minua, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
Ajattelen, että koska kansankirkko haluaa koota kaikki, se on vuosien myötä synnyttänyt oman evankeliuminsa. Kansankirkossa meitä kehoitetaan uskomaan Jumalaan, mutta vältetään sanomasta, että usko ja parannuksen tekeminen liittyvät yhteen.
Pohdin seuraavassa ajatuksiani uskosta ja kääntymyksestä, ja kulttuuri -ja kasvatuskristillisyyden merkityksestä.
1. Varhaiskirkko – kutsu seuraamiseen
Varhaiskirkossa uskon ytimessä oli kutsu seurata Kristusta. Usko ei ollut identiteetti tai kulttuurinen perintö, vaan tietoinen vastaus Jumalan kutsuun. Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali julistivat kaikki samaa sanomaa: tehkää parannus, muuttakaa suuntaa, ottakaa vastaan Jumalan valtakunta.
Kristitty oli ihminen, joka oli tietoisesti astunut uuteen elämäntapaan. Kastetta edelsi usein pitkä opetuslapseusprosessi. Seurakunta koostui ihmisistä, jotka olivat valinneet Kristuksen.
2. Kun kirkosta tuli enemmistökirkko
Kun kristinuskosta tuli valtionuskonto ja myöhemmin koko Euroopan kattava enemmistöuskonto, kirkon luonne muuttui. Seurakunnasta tuli kokoava ja yhteiskuntaa koossa pitävä instituutio.
Kasteesta tuli yleinen ja varhainen rituaali, ja sen yhteys henkilökohtaiseen kääntymykseen heikkeni. Siinä missä varhaiskirkossa kaste sinetöi jo opitun opetuslapseuden, nyt kaste alettiin ymmärtää hetkenä, jossa ihminen tulee kristityksi – riippumatta siitä, seuraako hän Kristusta vai ei.
Painopiste siirtyi seuraamisesta pelastumiseen, ja kääntymyksen sijaan korostuivat sakramentit Jumalan kohtaamisen paikkana. Kastetut olivatkin nyt pelastettuja, eivät seuraajia.
3. Luther ja reformaation haaste
Lutherin reformaatio oli osittain yritys korjata tätä kehitystä. Luther haastoi ajatuksen, että pelkkä kirkollinen kuuluminen tai sakramentti ilman uskoa pelastaisi. Oman hengellisen kamppailunsa kautta hän vakuuttui siitä, että ihminen ei löydä Kristusta, ellei laki ensin paljasta häntä syntiseksi ja evankeliumi johdata häntä Kristuksen luo.
Siksi Luther näki lain ja evankeliumin julistuksen välttämättömänä – juuri kirkossa olevien nimikristittyjen tähden.
4. Teorian ja käytännön välinen jännite
Lutherin teologia tunnusti, että todellisia kristittyjä ovat ne, jotka päivittäin turvautuvat Kristukseen. Käytännössä luterilaisesta kirkosta tuli kuitenkin kansankirkko, johon kaikki kuuluivat.
Tässä tilanteessa papisto harvemmin uskalsi julistaa lakia ja evankeliumia niiden alkuperäisessä terävyydessä. Laki muuttui moraaliksi ja evankeliumi yleiseksi hyväksynnäksi. Seurauksena syntyi kristillisyys ilman kääntymystä. Rohkaistiin ulkoiseen käyttäytymiseen ilman sydämen uudistumista.
5. Julistajan ongelma
Lain ja evankeliumin mielekkyyden ymmärtävät syvällisesti vain ne, jotka itse ovat kulkeneet niiden kautta Jumalan valtakuntaan. Kun usko on opetettua mutta ei koettua, kääntymyksen ajatuksesta tulee vieras, ahdistava käsite.
Kansankirkon kiusaus on julistaa kaikkien kastettujen olevan Jumalan lapsia, vaikka Raamattu liittää Jumalan lapsen aseman uskoon ja Kristuksen seuraamiseen.
6. Kansankirkollisuus ja kulttuurikristillisyys
Kansankirkollisuus on synnyttänyt kulttuurikristillisyyden kokemuksen, jossa kirkkoon ja kansaan kuuluminen on alettu ymmärtää kuulumisena Jumalalle. Lupaukset, jotka Raamattu antaa seurakunnalle, on usein siirretty koskemaan koko kansaa, sen kirkollisen jäsenyyden perusteella.
Tämän perusteella pelastus on alettu ymmärtää olevan seuraus kirkon jäsenyydestä, ei henkilökohtaisesta vastauksesta Kristuksen lahjaan.
7. Herätysliikkeet – elävän uskon muistuttajina
Herätysliikkeet toivat esiin saman unohtuneen viestin kuin Luther: ilman elävää uskoa kaste ja kirkon jäsenyys eivät pelasta. Ne muistuttivat, että todellinen kirkko muodostuu niistä, jotka ovat Kristuksen pelastamia.
Monille papeille tämä sanoma oli vieras, koska usko oli ollut heille ennen kaikkea opetettua tietoa, ei muuttunutta elämää. Heille oli opetettu, että he sakramenttien kautta pelastavat ihmisiä. Koska ymmärrys lain ja evankeliumin saarnasta oli hävinnyt, useimmat papit eivät tunnistaneet, kuinka herätysliikkeet toivat esiin juuri luterilaisuuden hukattua ydintä, sydämen kääntymistä. Siksi näemme yhä edelleen, kuinka merkittävä osa papistosta pitää herätysliikkeitä “epäluterilaisina”.
8. Terapeuttinen kristillisyys
Kansankristillisyys on ollut pohja, joka on vienyt kristinuskoa yhä enemmän nykyiseen suuntaan, jossa Jumalan ajatellaan olevan ihmistä varten. Nykyinen terapeuttinen, moralistinen deistinen uskonnollisuus rakentuu tälle pohjalle. Jumala nähdään etäisenä luojana, jonka tehtävä on auttaa ihmistä voimaan paremmin. Usko ei enää pelasta synnistä ja kuolemasta, vaan pahalta ololta. Jumalalle riittää, jos ihminen yrittää olla kunnollinen.
Teologien parissa yleistynyt progressiivinen teologia antaa vuorostaan tälle ajattelulle teologisen oikeutuksen perustelemalla sen, että ihmisen nykyinen eettinen ymmärrys on korkeammalla, kuin Raamatun ajan ihmisillä. Siksi Raamatun kohdat, jotka ovat ristiriidassa omien katsomustemme kanssa, voi ohittaa, ja evankeliumista poistaa ärsyttävät kohdat. Samalla Raamatusta katoaa Kristuksen muutoskutsu ihmisille.
Miksi kääntymys on välttämätön?
Nykyinen ihmiskeskeinen ” usko vain” evankeliumi rauhoittaa ja puhuu pelastuksesta. Se ei edellytä kääntymystä, Kristuksen laittamista ykköseksi ihmisen elämässä. Ihminen voi säilyttää oman epäkristillisen maailmankuvansa.
Kasvatus- ja kulttuurikristillisyys voivat luoda pohjan kristilliselle maailmankuvalle, mutta ne eivät itsessään synnytä kristillistä uskoa. Raamatun ja luterilaisen uskonkäsityksen mukaan usko ei ole ensisijaisesti perintö, identiteetti tai moraalinen suuntautuminen, vaan henkilökohtainen vastaus Jumalan kutsuun Kristuksessa.
Siksi kristillinen usko ei ole mahdollista ilman kääntymystä. Kääntymys ei ole ihmisen suoritus tai tunne-elämys, vaan Jumalan työ, jossa ihminen lakkaa rakentamasta elämäänsä itsensä varaan ja suostuu Kristuksen herruuden alle. Siinä ihminen luopuu oikeudestaan määritellä itse totuuden, hyvän ja pahan, ja suostuu ottamaan vastaan Kristuksen sanan elämänsä korkeimpana auktoriteettina.
Ilman tätä kääntymystä kristillisyys jää väistämättä kulttuuriseksi tai kasvatukselliseksi ilmiöksi: arvopohjaksi ilman ristin seuraamista, identiteetiksi ilman opetuslapseutta, armopuheeksi ilman parannusta. Tällainen kristillisyys voi ylläpitää yhteisöä ja tarjota hengellistä lohtua, mutta se ei johda siihen elämänmuutokseen, jota Jeesus kutsui seuraamiseksi.
Kasvatuskristillisyys voi olla arvokas johdanto ja valmistava maaperä, mutta se ei voi korvata Jumalan kohtaamista. Vasta siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan oman syntisyytensä, oman riittämättömyytensä ja oman ihmiskeskeisyytensä, Kristuksen evankeliumi avautuu pelastavana voimana. Vasta siellä syntyy usko, joka ei enää etsi Jumalaa itsensä tueksi, vaan suostuu elämään Jumalaa varten.
Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, tarvitaanko kulttuuri- ja kasvatuskristillisyyttä vai ei, vaan siitä, mihin ne johtavat. Jos ne eivät johda kääntymykseen ja Kristuksen seuraamiseen, ne jäävät keskeneräisiksi. Kristinuskon ydin ei ole siinä, että ihminen kuuluu kirkkoon, vaan siinä, että ihminen kuuluu Kristukselle.
Entä Luther? Ymmärrän Lutherin ajatelleen, että kristillinen kasvatus ei itse pelastanut, mutta se oli välttämätön maaperä, jossa laki saattoi tehdä ihmisen synnistä tietoiseksi ja ajaa hänet Kristuksen luo.”
“Kasvatuskristillisyys oli Lutherin ajattelussa praeparatio evangelica – valmistava tila, ei vielä usko.”
“Ilman kristillistä kasvatusta laki ei useinkaan puhuttelisi, mutta ilman evankeliumia kasvatus ei koskaan synnytä kristittyä.”
Tämä pohdinta nousee kysymyksistä, joita olen miettinyt pitkään. Onko käynyt niin, että kansankirkko, joka syntyi evankeliumin levittämiseksi, voi olla tällä hetkellä merkittävä este aidon uskon synnylle?
Täytyy katsoa joskus ! Päämäärä on varmaan suurinpiirtein sama näin maalikon näkökulmasta mutta keinot ja myös tulosten arvointi . Kun ordodoksikirkon sivulla kerrotaan askeesin poistavan syntiinlankeemuksen seuraukset . Toisinsanoen synti olisi kuollut kokonaan ihmisestä . Tunnen luterilaisia jotka jatkuvasti paastoavat ja joillekin se on enemmän uskoon liittyvää ja toisilla ei , mutta en katso sitä askeesin harjoittamiseksi .
Asian käsittelyssä on jo lähtökohtaisesti eroja ja taitaa usein juuret mennä niissä aina vanhurskauttamisoppiin , perisynnin erilaiseen ymmärrykseen . Jatkosta on vaikea puhua samaa kieltä myös heidän kanssa jotka ymmärtävät erilailla pelastuksen , joko Jumala on täysin vanhurskauttavan Jumalattoman ilman ihmisen tekoja tai sitten siinä on ihmisen osuutta vaikka prosentti tai promille , silloin se kulkee eri polkua myöten muukin uskon ymmärrys lopulta . Vaikka yhtymäkohtia on joissa löytyy yhteinen sävel . Ordodoksiopin suhteen asia on varmaan omanlainensuhteessa luterilaiseen käsitykseen ja en voi sanoa tuntevani sitä , olen ns. tiedonturisti asian suhteen . Sitten luterilaisuus pohjaa yksin Raamatun sanaan ja vasta- argumentit tulisi löytyä sieltä myös mikäli asiaa voisi luterilaisen kanssa käydä, jos 300 tai 500 luvulta on tullut joku opetus ja siihen ei löydy Raamatullista pohjaa niin luterilainen alkaa heti epäilemään ja tuntee epäuskottavuutta . Ja Kristus keskeisyys jos peittyy niin sitä vaikea ottaa vastaan . En tiedä milloin askeesin historia on tullut osaksi kristikuntaa , mutta apostolien opetuksista sitä ei niin löydä , kilvoittelusta puhutaan ja kestäväisyydestä , vaikkapa seurakuntakirjeiden kautta . . Ihminen luontaisesti toimii että pyrkii ulkoapäin siivoamaan elämänsä ja sisäpuolelle tarvitaan Jumalan apua . Ja apu voi kyllä tulla monella tavalla , ordodoksikirkko kertoo askeesin olevan psykologista terapiaa ja en osaa sanoa kun en ole askeesia harjoittanut . Elämässä on kyllä muuten joutunut koville vaikka ei ole itse tarjoutunut käsittelyyn , ne on ihan kuulunut luontaisetuhin. 😅
Timo, katso tuo kun on aikaa.
Kirjoitat; ” Kun ordodoksikirkon sivulla kerrotaan askeesin poistavan syntiinlankeemuksen seuraukset . Toisinsanoen synti olisi kuollut kokonaan ihmisestä .”
En tiedä mistä lainaus on. Johtopäätöksesi on väärä, eikä ortodoksi opin mukainen. ” sillä joka lihassa kärsii, se lakkaa synnistä ” ( 1 Piet 4:1). Ortodoksinen teologia ei näe tässä kehotusta itsensä piinaamiseen kivun vuoksi, vaan kutsun vapaaehtoiseen itsekuriin, joka vapauttaa ihmisen himojen orjuudesta. Tästä on siis kysymys.
Mitä ”lihassa kärsiminen” sitten tarkoittaa?
Ortodoksisessa kielessä ”liha” (sarx) ei tarkoita kehoa itsessään (joka on Jumalan luomana pyhä), vaan langennutta ihmisluontoa ja sen itsekkäitä haluja.
Askeesi nähdää siis keinona: Paasto, valvointi, polvistumiset ja rukous ovat ”lihassa kärsimistä” siinä mielessä, että ne asettavat kehon nautinnonhalun sivuun.
Kun ihminen kieltäytyy toteuttamasta jokaista mielitekoaan (esm vihaa, mässäilyä, ylpeyttä), se tuntuu ”lihalle” kärsimykseltä. Se on kuitenkin lääkettä, joka parantaa sielun.
Joka lihassa kärsii, se lakkaa synnistä” on
dynaaminen prosessi, jota ortodoksisuudessa kutsutaan puhdistumiseksi (katharsis). Pyhä Maksimos Tunnustaja opetti, että synti hiipii elämäämme nautinnonhalun kautta. Kun ihminen hyväksyy vapaaehtoisen kärsimyksen (askeetin vaivan) tai kantaa kärsivällisesti vastoinkäymiset ilman kapinaa, synnin ote hellittää.
Jos ”liha” (itsekäs tahto) on alistettu hengelle, synti ei enää löydä tarttumapintaa. Ihminen ei enää ole tunteidensa ja impulssiensa heiteltävänä.
Ortodoksiselle teologialle on ominaista, että ristiä ei koskaan eroteta ylösnousemuksesta. Lihassa kärsiminen (kilvoitus) johtaa kirkastumiseen. Se, joka ”lakkaa synnistä”, alkaa maistaa Jumalan valtakunnan rauhaa jo tässä elämässä.
Näihin asioihin tuo linkki liittyy.
No joo kuuntelin Jeesuksen rukouksesta opetuksen . Ihan asiaakin oli , mutta lähestyminen Jumalaa rukouksia toistaen satoja kertoja tai hengitysharjoituksia apuna käyttäen tuntuu vierailta keinoilta , muuten tietysti rukoileminen tarvitsee hiljaisuutta . Muutamia Raamatullisia virheitä tämä opettaja lausui , mm. että rukous on ainoa tapa olla yhteydessä Jumalaan ja ensimmäisenä tuli mieleen ehtoollinen asiasta .Sitten rukouksen opetus lakkaamatta tuossa yhteydessä ei ole kovin relevantti ilmaisu kun sekin rukoileminen lakkaa tuon perusteen mukaan , että eiköhän se tarkoita ettei rukouselämä lopu vaan kestää viimeiseen hengen viettoon saakka , mutta taukoja tulee .
Sitä jäin miettimään mitä Jeesus opetti rukoilemisesta ja verraten tähän opetukseen niin esimerkkinä Isä meidän rukouksessa ei ole toistoja . Ja nään jotain käpertyneisyyttä tässä itseensä ja jotenkin koen että Jumalan armo liitetään tähän hokemiseen ja hengitysharjoituksiin . Onhan tässä tietysti ihan psykologisia näkökulmiakin esillä , mutta käsitys perisynnistä vaikuttaa olevan erilainen , tuossa annetaan kuva että voidaan voittaa synti harjoituksen avulla vaikka se on jo voitettu ja meille jää syntienrunnustaminen ja elää Kristuksen yhteydessä päivittäin että Kristus saisi meissä Hengensä kautta elää ja syntisyys ei vallitse meitä . Voisi sanoa uskonnonharjoittamiseksi ja syntyykö tuosta elämää ihmiselle että hänelle tulee halu viedä omalla paikallaan evankeliumia eteenpäin , tietoisena että suurin osa joutuu kadotukseen .
Se otanta toistoista kristillisyyden ulkopuolelta on minusta ontuva ,että se tehoaa kun peräkkäin toistetaan . Mieluummin niin että asioita kerrataan eri aikana . Onhan tutkittu oppimista että 7 kertaa kun asiaa on opetettu niin se vasta menee hyvin perille . Tätä käytetään apuna myös yritysmaailman koulutuksissa , varsinkin myyntikoulutuksissa Ajatuksia tuo opetus herätti tosin . Karismaattisille yhteisöille toistot sopii mutta luterilaisuudessa on vierastusta niitä kohtaan . Jumalanpalveluksien pituutta tuossa opettaja avasi ettei ole ollut hyviä perusteita lyhentää ja jos ne nytkin ovat olleet ordodokseilla pitkiä mitä mitä ne ennen lyhennystä on olleet liturgiat . Voisi olla väki vähissä jos luterilaisuudessa alettas monen tunnin kestäviä Jumalanpalveluksia viettää. Vaikka se taitaa olla ordodokseilla nonstop periaatteella , kun pienten lasten vanhemmat esim. ei voi pitkään olla siellä yhtäjaksoisesti . Ja miten seurakunnan yhteys jos liturgiat kestää että jääkö seurakunta koolle sen jälkeen ? Mielestäni pitää pappien pitäisi aina saarnat saada priorisoitua alle puoleen tuntiin ja messun kesto on hyvä jos se menee alle kahden tunnin , vaikka olis enemmän ehtoollisvieraita .
Timo, luterilaiselle on tietysti vierasta kirkon 2000 vuotinen perinne. Jeesuksen rukous toistoineen varsin vierasta. Kirkossa se on kuitenkin ihan normaalia lapsesta vaariin.
Jumalan palvelukset ovat toisinaan pitkiä ja pitempiä. Lapset ja vauvat saavat ehtoollisen ja he ovat loppuun asti, siihen heidät kasvatetaan. Mitä muuta me tekisimme kuin olisimme yhteisessä pyhässä liturgiassa. Ortodoksi liturgiassa noudatetaan jatkuvaa toistoa joka lopussa aloitetaan alusta. Kaavoja on eri pituisia ja ne seuraavat vuosirytmiä. Seurakuntalaiset voivat myös halutessaan opiskella liturgiaa ja sen symboliikkaa.
Saarnojen pituus, opetuspuheiden pituus vaihtelee. Aina ei ole mitään saarnaa pyhässä liturgiassa. Sekin on ihan normaalia. Kirkkokahvit, ruokailua järjestetään tarvittaessa.
Meillä ei tosiaan ole 1500 luvulla keksittyä luterilaista perisyntiä eikä ihmiskuvaa, vaan seuraamme alkukirkon traditiota ja Raamattua.
Timo G. Itse asiassa Jeesuksen rukousta harjoitetaan myös luterilaisuuden piirissä, tosin matalalla profiililla. Ortodoksista rukousopetusta arvostetaan myös. Metripoliitta Anthony Bloomin rukouskirjoja on käytetty mm. evankelisessa liikkeessä. Ne suomensi muistaakseni Suomen Lähetysseura Linkki -taskukirjasarjaansa.
Jeesuksen rukous on oikeastaan vain intensiivisempi versio erilaisista viikkorukousmuistioista, joita monilla kristillisillä tahoilla on käytössä. Se on yksi ja minusta ihan hyvä tapa ymmärtää Paavalin kehotus ”Rukoilkaa lakkaamatta”. Kyllä toiston ajatus rukouksessa löytyy myös VT:n kiitospsalmeista.
Lainaus ordodoksikirkon sivuilta ;
Jumalaistuminen perustuu Kristuksen lihaksitulemiseen, joka poistaa syntiinlankeemuksen seuraamukset. Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta
oman langenneen tahdon kieltämistä,
himoista luopumista,
hengellistä murhetta ja
hyveiden vastaanottamista.
Teoriassa kyllä mutta ei käytännössä !
Anteeksi se saadaan kasteessa .
No yhdyn päämäärään että näin meidän tulisi vapautua , keinot on erilaisia . Nään että hetkelliset rukoushetket ei auta kun lihamyllyt jauhaa 24/7 eli elämä tulisi olla tasapainossa ja eläen armosta joka hetki . Kaikki auttaa uskovaa kun on sana saa olla hoitamassa ja viettää rukousyhteyttä niin arjessa kuin juhlassa . Lain alle on vaara ihmisellä myös mennä jos elämässä ei ole lepoa hänessä . Toistojen määrä tietysti ratkaisee onko niitä kuten tuo opettaja kertoi että luostarissa tuhansia kertoja päivässä . On luterilaisuudessa hetkipalveluksia ja Jeesuksen rukoustakin käytetty muistaakseni . On varmaan totta että tottumus on yksi asia , joka tuottaa jo suomen laajassa herätyskristillisyydessä jo luterilaisen messun osalta vastareaktioita kun ei olla siihen totuttu eikä sen sisältöä avattu , eikä se kenties avaudu kaikissa kuvioissa , tämä tietysti koskee lähinnä viidennen herätysliikkeen vanhempaa väkeä .
Perisynnin kanssa luterilaiset kulkee omaa tietä joka istuu hyvin kokonaiseen Raamatun ilmoitukseen , mutta ei se ole luterilaisuuden opin syytä jos se on puolustus synneille ja sitä puolustelua harrastaa varmaan kaikki jossain määrin ainakin joskus.
Timo, mistä sinulla on tämä tieto, ” teoriassa kyllä käytännössä ei”. Kirkolla on taas erilainen tieto ja kokemus.
Jos jämähtää luterilaiseen perisyntioppiin vastaus on ” teoriassa kyllä, käytännössä ei” . Siinä sitä sitten madellaan. On vain monergistinen Jla. joka sattuu nyt pelastamaan ne ketkä pelastaa. Mitään uutta tässä ei ole sitten 1500 luvun.
Rukouksessa ei ole kysymys tottumisesta, tai jostakin omasta induvidualista valinnasta. Ei ainakaan ortodoksi teologiassa. Sitä pidettäisiin harhaoppisena. Vähän niin kuin helluntailaisten kastetta.
Kun lihamylly jauhaa täytyy rukouksen olla jatkuvaa, niin että siitä tulee meidän luontomme.
Siis lopulta kai meidän on Sami tunnustettava että tarvitsemme anteeksiantoa synneistämme ja tämä jumalistumisoppi kertoo että se poistaa syntiinlankeemuksen seuraukset vai käsitänkö väärin tuon kirkkonne tekstin ? Maalaat nyt luterilaisuudesta sellaista kuvaa joka ei ainakaan minulle istu ajatuksiini.Samanlailla voi sanoa ordodoksista joka käy jouluna ja joskus luostarissa ja vaikka kotona on ikoneja mutta kristillinen elämä näyttäytyy ulospäin vähäiseltä. Olen näitäkin tavannut ja missä ne kävisivät kun pitkä matka kirkkoon ja siinä tulee seurakunnan yhteys tärkeäksi , että ei uskoa ole tarkoitettu yksin sooloiluksi vaan jaettavaksi ja kuulumiseksi näkyvään Kristuksen ruumiiseen , jossa tunnistetaan paimen ja veljet ja siskot sen saman alttarin edessä . Kun puhutaan kilvoittelusta ja rukoilemisesta ja kaikessa pyrkimisessä olla Kristuksessa , niin se on lopulta jokaisen ihmisen vapaus ja taistelu ja ei sitä voi määritellä yksilötasolla . No onko kirkon opetuksella väliä niin varmasti siitä seurakunnan opetuksesta ja toiminnasta riippuu asia pitkälti . En ala arvioimaan kenenkään laiskuutta tai ahkeruutta kilvoittelun saralla . Olen nähnyt paljonkin luterilaisia kristittyjä jotka ovat selvästi eläneet Kristus elämää eikä oppi ole tehnyt laiskaksi vaan ovat ahkeroineet ihmisiä palvellen omalla paikallaan . Jumalan pelastus on asia joka ei meille avaudu vaikka on hyvä syy uskoa niistä ihmisistä jotka tahtovat elää sanan mukaan ja myös monen ihmisen lähdön hetket on selviä viestejä minne ihminen on menossa .
Perisynti oppi ei vastaa kahdella tavalla , vaan ihminen on syntinen lihassa loppuun asti , siis synti asuu meissä . Raamattu selvästi ilmoittaa että me valehtelemme jos väitämme ettei meillä ole syntiä . Se teoria on teidän opissa että synnin seuraukset poistuu kun jumalalistuu . Synti on suurimmaksi osaksi meissä näkymätöntä josta vain osa näkyy meissä ja silti Pyhä Henki ei ole vielä edes kirkastunut meille kaikkea mitä on meidän itsekkyydessä ja motivaatioissa jne on . Ja mittari on Pyhä Jumala . meidän mittarit ei kelpaa arvioimaan kenenkään pyhitystä ja jos sitä ihmiset rupeaa tekemään niin silloin ollaan tekopyhyydessä välittömästi .
Timo, jumallistuminen poistaa syntiinlankeemuksen seuraukset, joka sisältää syntien snteeksi saamisen.🙂
Timo, synnillä ei ole mitään omaa olemusta. Ainoastaan Jumala voi asua ihmisessä. Pahuus asuu ihmisessä tekoina, ei olemuksena. Pahuudella kun ei ole omaa olemusta jonka Jumala olisi luonut.🤩🤩
Tästä olen täysin samaa mieltä :
Kun lihamylly jauhaa täytyy rukouksen olla jatkuvaa, niin että siitä tulee meidän luontomme.
Luonto sana on tosin hiukan vieras Raamatun valossa mutta varmaan tarkoitus sama kuin vaikka rauha Kristuksen kanssa kenties .
Timo kirjoitat; ”Luonto sana on tosin hiukan vieras Raamatun valossa”
Raamatuussa sanaa luonto (kreikaksi fysis) käytetään monissa kohdin. Sanan luonto merkitys vaihtelee asiayhteyden mukaan. Se voi viitata biologiseen alkuperään, ihmisluontoon tai jopa Jumalan olemukseen. Joten luonto on vahvasti Raamatullinen.😄
Olen sitä mieltä että ordodoksien pitäisi sanastoa päivittää , esim. Jumalistuminen , en tiedä mitä se teillä on erona pyhitykseen ? Jumala on aina Jumala ja uskovat saavat täällä jo lapsen aseman mutta synti poistuu vasta tämän elämän jälkeen . Jumala poistaa meistä synnin ja olemme uudessa ruumiissa , mutta emme Jumalia emmekä tule samaksi , olemme eri persoonia aina . Tästä aiheesta voi mennä vaikka kuinka pitkälle ja käyttää apukeinoina filosofiaa ja muuta raamatun lisäksi ja silti tietomme jää vajavaiseksi . Ja aihe on yhtä pyöritystä jos ei ymmärrä perisynnin turmelusta , joka on lihallisessa ihmisessä asuva , määritellään se miten tahansa vain ja samaan aikaan kristitty on syntinen ja pyhä ja sydämestä nousee hyvä että paha . Opettajanne sanoi jotenkin youtubessä ettei hyvä ja paha ole samaan aikaan ihmisen sydämessä . Jos otamme hurskaan papin kuvaksi , joka pitää Pyhän hengen johdattamana saarnan ja autossa riitautuu vaimonsa kanssa kirkkoreissulla niin paidan alla taitaa riehua itse piru eikä Jumala . Saattaa jopa munkkikin pitkän rukouspäivän jälkeen väsyksissä tiuskia veljelle omaa etua ajaen . Jumalan kirkkaudessa ei ole varjoja . Selitellä näitä voi miten tahtoo mutta Jumalan pyhyyden edessä on turha ihmisen selitellä ja piiloutua mihinkään .
Tuo Jumalistuminen joka poistaa syntiinlankeemuksen seuraukset eli asuvaisen synnin läsnäolon poistuminen on vain teoriaa ei todellisuutta , kun tarvitsee edelleen mennä syntejä tunnustamaan syntiinlankeemuksen seurauksena. Ordodoksioppi ei ole mielestäni kovin loogista eikä systemaattista ja siihen on kytkeytynyt apostolisen opetuksen ulkopuolisia elementtejä , näin nään asiat mitä olen yrittänyt siihen perehtyä . Tietty kriittisyys luonteessa ei ole tyytynyt siihen toteamukseen että ordodoksioppi on kuin liukas saippua , vaan uskon että siinä opissa on jotain oikeata myös . Ehkä tuo sanasto olisi hyvä päivittää ja en kyllä havaitse Paavalilaista teologiaa kovin paljon ordodoksien opetuksissa , enemmän filosofisia ja historiallisia päätelmiä opetuksissa. Vanhurskauttamisoppi vaikuttaa meidän katsontakantojoihin ja mietin missä lopulta on se juurisyy ajatella asioita erilailla?
Timo, luterilaisen on helpompi ymmärtää helluntailaista kuin ortodoksia. Viimeinen vastauksesi kertoo, että et ole vielä ymmärtänyt ortodoksista teologiaa. Toisaalta tuo on ymmärrettävää kun ajattelemme sitä kontekstia missä elät. Ainut tapa on opiskelu ja tutustuminen joka voisi auttaa väärinymmärrykseesi.
Ortodoksisuudessa ei ole mitään mikä olisi väärin. Kirkko on rakennettu apostoliselle ja profeettojen traditiolle.
Luonto sana ihmistä tarkoittaen tarkoittaa syntiinlangenutta ihmisen luontoa , ei kaikki ole sudessakaan pahan oloista vaikkapa että se hankkii poikasille ruokaa , mutta Jumalan pyhyys on eri asia . Ei eläimetkään peri Jumalan valtakuntaa vaikka ovat hyvin viattoman oloisia . Ihmismielen mukaan emme määrittele ihmisluontoa eli syntisyyttä vaan Jumala sen on määritellyt .
Kirjoitit ;
Timo, synnillä ei ole mitään omaa olemusta. Ainoastaan Jumala voi asua ihmisessä. Pahuus asuu ihmisessä tekoina, ei olemuksena. Pahuudella kun ei ole omaa olemusta ,
Pahuus lähtee sydämestä sieltä ihan keskiöstä . Emme voi Sami pahuutta määritellä omin silmin vaan Jumalan sanan kautta ja luulisi siitä olevan todistuksia nähtävänä ympärillämme . Se mikä näkyy hyvänä on kuitenkin kuoleman oma , Jumalan hengestä syntynyt elää vaikka olisi kuollut . Psykologia ei anna vastauksia koska vain Jumalan sana on mittari mitata meitä . Emme taistele sitä vastaan mitä Jumala on meissä luonut sitä katoavaisuutta , joka näyttää hyvältä vaan syntisyyttä jonka saimme jo syntymälahjana ja joka ei meistä ajassa väisty . Kun uskova ihminen päättää tehdä syntiä niin se lähtee suoraan sydämestä , jota Jumala ei miehin luonut vaan synnistä joka minussa asuu .Synti lopulta näkyy myös olemuksessa ihmisissä , sen mitä Jumala on tarkoittanut hyväksi ja pysyväksi ei katoa mutta ihmisruumis joka on syntinen ja olemuksineen kuolee ja maatuu , uudestisyntynyt Jumalan hengestä syntynyt kun ihminen ei sitä tahdo hyljätä niin elää ikuisesti .
Synergistinen ajattelu ei nää Jumalan tekoja ja vaikutuksia ihmisessä , kun käännymme hänen puoleensa niin kaikki se on Jumalan työtä siitä eteenpäin , Jumalan sana tekee sen meissä . Synergistin pitää antaa kunnia kiitos Jumalalle ja myös itselleen koska on osallinen siitä myös . Ja tätähän kyllä osataan harrastaa monissa piireissä , joka minusta löyhää omavanhurkaudelle . Kunnia kuuluu yksin Jumalalle ja enenevä synnin ja armon tie karsii omat prosentit nollaan . Siksi seurakunnan ja paimenen tärkein tehtävä on opettaa seurakuntaa oppia tuntemaan Kristusta paremmin , joka on pohja meidän henkilökohtaiseen ja perheemme uskonelämään .
Joskus meillä saattaa olla pahasta vääriä käsityksiä kuten sielunvihollisesta , hän kuitenkin ilmestyy meidän elämään hyvien asioiden kautta ei pahana ihmisjärjen mukaan . Ja samoin Jumala kuva on rajallinen ja aina se tietysti on meillä , mutta hän rakastaa meitä ja me tarvitsemme häntä ja ennenkaikkea siksi että emme joutuisi tilille synneistämme . Kun kiellämme perisynnin niin silloin astuu kuvaan ihmisen teot ja selitykset ettei ihmisen tarvitse mitään tehdä , usko on enemmän nöyrtymistä , antautumista ja hakeutumista Kristuksen yhteyteen kuin tekoja . Teot seuraavat siitä että Pyhä Henki saa ne meissä vaikuttaa , tahtomisen ja tekemisen kautta . Herää kysymys onko ordodoksiopissa vivahde lihan pyhitysoppia , kun varjevasti tahdotaan puolustella ihmisen syntisyyttä ja kieltäen synnin asuvuus ihmisessä . Onko Roomalaiskirjeen 3. luvun mainetodistus vai tulkittava uudelleen ? Se että kukaan ihminen ei etsi sitä mikä oikeaa eikä olemuksellisuus siihen auta , vaan sekin on lopulta armosta ja rakkaudesta että hän ottaa omakseen lupauksensa mukaan kasteessa ja kutsuu eksyneitä takaisin luokseen . Kun uskomme focusoituu liiaksi itseemme niin kadotamme näköalan Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä . Ilman häntä emme mitään ja jos todella uskoisimme syvimmillään Jeesuksen sanat ristillä : se on täytetty , niin elämämme täyttyisi ilolla ja ylistyksellä .
Tiedän että luterilaisuudessakin on erilaisia painotuksia tuosta olemuksellisuudesta , mutta ne keskustelut eivät lopulta poista apostolien opetusta ja miksi keskittyy siihen katoavaisuuteen sielumme pelastuksen sijaan joka on se tärkein . Kun sana ilmaisee asian ja sitä tukee muut kohdat niin miksi sitä enää kaivelemaan ja tulkitsemaan raamatun ulkopuolisten lähteiden kautta ?
Timo, synnillä ei ole mitään omaa olemusta. Ainoastaan Jumala voi asua ihmisessä. Pahuus asuu ihmisessä tekoina, ei olemuksena. Pahuudella kun ei ole omaa olemusta. Pahuus lähtee sydänmestä, se on totta silloin kun antaudumme pahuudelle. Ortodoksi hylkäävät luterilaisen perisyntiopin harhana, joka on syntynyt 1500 luvulla.
Timo kirjoitat; ” Synergistin pitää antaa kunnia kiitos Jumalalle ja myös itselleen koska on osallinen siitä myös ”
Tämä on ihan oma päätelmäsi. Ortdoksit antavat yksi kunnian Jumalalle vaikka toimivat Jumalan tahdon mukaan synergisesti. Luterilaisetkin toivat tietysti myös synergistisesti.
Ortodoksisuudessa kaikki pyhittyy, koko ihminen ruumiineen ja sieluineen. Me pyhitämme lihan ja kaikki aistit.
Ortodoksisessa teologiassa Roomalaiskirjeen 3. luku nähdään syvän lohdullisena, mutta se haastaa monet länsimaiset (erityisesti luterilaiset tai juridiset) tulkintatavat. Siinä missä länsimaissa korostuu usein ”syyllisyys” ja ”rangaistus”, ortodoksinen näkökulma painottaa ihmisen sairaustilaa ja Jumalan eheyttävää voimaa. Roomalsikirjeessä ( 3) Paavali kieltää ”lain teot” pelastuksen perusteena, mutta ortodoksinen teologia tekee eron lain tekojen (juutalaiset rituaalisäännöt) ja uskon elämän välillä.
Yhtä kaikki, Ortodoksille Roomalaiskirjeen 3. luku ei ole oikeudenkäyntipöytäkirja, vaan kuvaus suuresta lääkäristä, joka tulee sairaalaan (maailmaan) parantamaan kaikki ne, jotka myöntävät olevansa sairaita ja turvaavat Häneen. Pelastus on prosessin alku, jota kutsutaan theosikseksi (jumaloitumiseksi).
No uskonpuhdistuksen ytimessä on Roomalaiskirjeen sanoma joka on luterilaisille tärkein oppi . Ei siellä ihmiselle ole mitään hyvää 3 tai 7 luvussa ja vasta 8. luvussa tulee armo suurempana kuin lääkärin vaatteissa .
Oppinne on hyvin samankaltainen kuin vapaissa suunnissa syntikäsitteen kohdalla . Usein kuultu vertaus että lintu lentää yli ja sen ei tule antaa tehdä pesää , oli ainakin joskus kuvaus synnistä . Syntiä vaan tulee ajatuksin teoin ja sanoin mutta tekijää ei löydy ? Vastuuta ei siis oteta ja nöyrrytä tunnustamaan synnit ja yritetään parannella itseämme . Ed. on tietysti kärjistys mutta se on toisessa laidassa . Tai kun ei oteta niitä syntejä omalle kohdalle jos ne ovat ulkopuolelta tulleita niin jää vain saatana jäljelle ja sen niskaan laitetaan kaikki. Kuka ne synnit aiheuttaa ? Mistä ne kumpuaa ? Kuka niistä on täydellisesti vastuussa mitä niille tekee ?
Tuo on myös hyvin vajavaista nähdä synnit vain tekoina , kun ajatuksin teemme syntiä esim. paljon enemmän tai sanoin . Ihminen kun vihastuu , katkeroituu ja vaikkapa kadehtii niin se vaikuttaa koko ihmisen olemukseen ilmeitä myöten ja koko elämään mikäli siinä tilassa tahtoo viipyä .
Taas kerran käynyt niin että blogin aiheesta menty lähes yhtä kauas kuin itä lännestä😅
Ortodoksinen synti käsitys on syvällisempi ja laajempi kuin luterilainen. Ortodoksisuutta pidetään usein syvällisenä, koska se pureutuu siihen, miten synti vaikuttaa ihmisen mieleen, himoihin ja olemiseen (ontologiaan). Se ei pysähdy anteeksiantoon, vaan tähtää koko ihmisen muuttumiseen.
Synnit ovat aina TEKOJA, jotka tapahtuvat mielessä, sanoissa ja teoissa. Nämä kaikki ovat tekoja, koska synnillä ei ole omaa olemusta. Ortodokseja opetetaan vastustamaan mielen liikkeitä, puhutaan mielen vartijoista. Tämä on oleellinen osa kilvoitus traditiota ja tätä harjoitetaan. ( Ks. Ef 6).
Ortodoksi tietysti yrittää elää Jeesuksen opetuksen mukaan ja parantua synergian avulla synnin himoista. Se on elämän mittainen prosessi joka alkaa jo lapsena. Haluamme olla Jumalan työtovereita tässä prosessissa.
Tässä tulee taas tämä sanojen eri merkitykset ja eri sanat esille . Kun tekoja on ajatuksetkin .Voisi sitten miettiä kuka on teon suorittaja kun vaikkapa naista katsoo himoiten ? Eikö se kerro ihmisen syntisestä luonnosta ?
Kirjoitit laajemmasta synnin ymmärtämisestä . Pitäisikö sitä pohtia syvemmin mistä se tulee tai mikä sen aiheuttaa ? Anteeksianto on uskolla omistettava että se on todella tapahtunut eikä siinä ole prosesseja . Jumala antaa anteeksi en tähden kun hän on luvannut ei tartte olla tunteita edes synninpäästössä . Ja ymmärrän että ympäristö ja millainen yhteys missä se tapahtuu vaikuttaa ihmisen sisäisessä maailmassa eri tavalla . Kyllä näitä varmasti mietitään myös luterilaisessa kontekstissa . Sitten on se alue vastassa , joka koskee riippuvuuksia ja niille luterilainen vaihtoehto on terapiahoito , jos vaikka on päihderiippuvuus niin se ei tahdo yleensä lähteä rukouksilla eikä askeeseilla . Ei ole apua pohdiskella filosofisesti asioita joihin Jumalan apu tulee koettujen menetelmien ja tieteen kautta ihan ns maallisen sektorinkin kautta avuksi . Nämähän ovat yksiä ehkä yleisimpiä rippiasioita ja rukousaiheita kun ihminen ei pääse eroon joistakin syntiä aiheuttavista riippuvuuksista ja silloin ihmistä tulee kohdata myös sairauskäsitteen kautta ja tällä alueella tehdään ymmärtämyydessä hengellistä väkivaltaa ja siihen liittyy usein syntisyyden vajaa tai väärä ymmärrys . Kirkko ei ole terapiakeskus kaikkeen vaikka apua meidän syntisyyteen löytyy . En tiedä miten hyvin papit näitä tunnistaa ja suosittelee hoitoa . Terveydenhoito henkilökunnalle nämä ei ole vieläkään Suomessa hanskassa , jossa on historiallisia syitä miksi Suomi laahaa jäljessä . Ja lääkehoitoa oireisiin määrätään , kun diagnoosi on tekemättä .
Mutta synnit tulee julistaa jokaiselle katuvalle ja tahtovalle ihmiselle heti .
Se mitä Efesolaiskirjeessä (6) Paavali opettaa on mahdotonta mielestäni ilman seurakuntayhteyttä ja se on aina palaamista noihin opetuksiin , jota kristikunnassa on aina opetettu , esim. sotavarustuksesta . Ja onko edelliseen suhtautuminen erilaista , onko synergistisesti ajatteleva ajatus että me teemme yhdessä Jumalan kanssa tai kun aloitan niin Herra minua tässä auttaa . Luterilainen käsitys alkaa kuten useat kokoontumiset Isä meidän rukouksella , koska emme halua synnin hallita ja saisimme taas varmuuden että syntimme on pois ja uskomme että mitä Jeesus opetti se on parasta ja merkityksellistä ja olisimme siunattuja ja siunaus olisi kokoontumisessa Pyhän Hengen kautta läsnä opettamassa meitä .Eli uskon että luterilainen suhtautuminen ”sota- asuun” lähtee ensimmäisenä oman syntisyyden näkemisestä ja tunnustuksesta että minulla ei ole sota- asu kunnossa ja sen jälkeen se mahdottomuus että minä en voi itse korjata asioita varustuksessa ja valvomisessa kuten Herramme tahtoo ja se vie rukoukseen ja halu etsiytyä Jumalan sanan opettamaksi ja evankeliumia kuulemaan . Uskon että tämä saattaa olla samanlailla myös ordodokseilla sisäisessä maailmassa miten Pyhä Henki toimii . Ensimmäinen asia mikä ihmisen mieleen tulee on aina yrittäminen ,mutta emme voi sellaista yrittää ja tehdä joka on jo tehty meidän puolestamme ja siksi aina apu on Kristuksessa ja vain häneen puoleen tulee kääntyä . Evankeliumi on ehdottoman keskeinen asia syntisen ihmisen elämässä , kun totuus tekee lain kautta orjuuden lisäksi synkeyttä ja toivottomuutta elämään ilman evankeliumia .
Timo kirjoitat; ” Voisi sitten miettiä kuka on teon suorittaja kun vaikkapa naista katsoo himoiten ? Eikö se kerro ihmisen syntisestä luonnosta ?”
Ortodoksisessa ajattelussa teon suorittaja on ihmisen tahto, mutta se tapahtuu yhteistyössä mielen (nous) ja sydämen kanssa. Ortodoksisuudessa sydän on ihmisen hengellinen keskus. Jos sydän on ”sairas” tai vieraantunut Jumalasta, se alkaa tuottaa himollisia ajatuksia. Myös saatana kiusaa ihmistä monin tavoin.
Vaikka ympäristö tarjoaa ärsykkeitä, ortodoksinen teologia korostaa, että ihminen on vapaa valitsemaan, pysähtyykö hän katsomaan ”himoiten” vai näkeekö hän toisen ihmisen Jumalan kuvana. Teon suorittaja on siis persoona, joka antaa suostumuksensa himolle.
Toisin sanoen kysymys ei ole syntisestä luonnosta. Ihmisen tila on turmeltunut, mutta luonto ei ole turmeltunut siten, että ihmisen luonto itsessään olisi paha tai syntinen. Jumala loi luontomme hyväksi. Sen sijaan ortodoksit puhuvat lankeemuksen tilasta.
Intohimot (pathos) himoiten katsominen on merkki siitä, että ihmisen luonnolliset voimat (kuten kyky rakastaa ja tuntea vetoa) ovat vääristyneet. Halusta, jonka pitäisi suuntautua Jumalaan ja pyhään rakkauteen, on tullut ”intohimo”, joka haluaa omistaa ja käyttää toista ihmistä esineenä.
Kilvoittelijan tehtävä on ”vartioida mieltään”, kuten aikaisemmin kerroin. Synti ei ala vasta fyysisestä teosta, vaan se alkaa ajatuksesta (logismos), jolle annetaan tilaa. Synti ei ole luontoa, vaan tahdon harhaliike.