Olen itse perusesimerkki siitä, mitä on varttua luterilaisena kasvatuskristittynä. Olen elänyt suuren osan elämästäni ajatellen, että uskoon kasvaminen on oikea ja riittävä vaihtoehto. Kirkossa – myös pappina toimiessani – näin tehtävääni kasvattaa ihmisiä kristilliseen uskoon.
Viime vuosina olen kuitenkin havahtunut siihen, että kasvatuskristillisyys kyllä synnyttää perusluottamusta ja kristillistä arvomaailmaa, mutta se silti hyvin harvoin synnyttää tietoisia Kristuksen seuraajia. Usein se jättää puolitiehen. Se harvoin johtaa sellaiseen uskoon, jossa Jeesuksen sanat otetaan todesta: “Jos joku tahtoo seurata minua, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
Ajattelen, että koska kansankirkko haluaa koota kaikki, se on vuosien myötä synnyttänyt oman evankeliuminsa. Kansankirkossa meitä kehoitetaan uskomaan Jumalaan, mutta vältetään sanomasta, että usko ja parannuksen tekeminen liittyvät yhteen.
Pohdin seuraavassa ajatuksiani uskosta ja kääntymyksestä, ja kulttuuri -ja kasvatuskristillisyyden merkityksestä.
1. Varhaiskirkko – kutsu seuraamiseen
Varhaiskirkossa uskon ytimessä oli kutsu seurata Kristusta. Usko ei ollut identiteetti tai kulttuurinen perintö, vaan tietoinen vastaus Jumalan kutsuun. Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali julistivat kaikki samaa sanomaa: tehkää parannus, muuttakaa suuntaa, ottakaa vastaan Jumalan valtakunta.
Kristitty oli ihminen, joka oli tietoisesti astunut uuteen elämäntapaan. Kastetta edelsi usein pitkä opetuslapseusprosessi. Seurakunta koostui ihmisistä, jotka olivat valinneet Kristuksen.
2. Kun kirkosta tuli enemmistökirkko
Kun kristinuskosta tuli valtionuskonto ja myöhemmin koko Euroopan kattava enemmistöuskonto, kirkon luonne muuttui. Seurakunnasta tuli kokoava ja yhteiskuntaa koossa pitävä instituutio.
Kasteesta tuli yleinen ja varhainen rituaali, ja sen yhteys henkilökohtaiseen kääntymykseen heikkeni. Siinä missä varhaiskirkossa kaste sinetöi jo opitun opetuslapseuden, nyt kaste alettiin ymmärtää hetkenä, jossa ihminen tulee kristityksi – riippumatta siitä, seuraako hän Kristusta vai ei.
Painopiste siirtyi seuraamisesta pelastumiseen, ja kääntymyksen sijaan korostuivat sakramentit Jumalan kohtaamisen paikkana. Kastetut olivatkin nyt pelastettuja, eivät seuraajia.
3. Luther ja reformaation haaste
Lutherin reformaatio oli osittain yritys korjata tätä kehitystä. Luther haastoi ajatuksen, että pelkkä kirkollinen kuuluminen tai sakramentti ilman uskoa pelastaisi. Oman hengellisen kamppailunsa kautta hän vakuuttui siitä, että ihminen ei löydä Kristusta, ellei laki ensin paljasta häntä syntiseksi ja evankeliumi johdata häntä Kristuksen luo.
Siksi Luther näki lain ja evankeliumin julistuksen välttämättömänä – juuri kirkossa olevien nimikristittyjen tähden.
4. Teorian ja käytännön välinen jännite
Lutherin teologia tunnusti, että todellisia kristittyjä ovat ne, jotka päivittäin turvautuvat Kristukseen. Käytännössä luterilaisesta kirkosta tuli kuitenkin kansankirkko, johon kaikki kuuluivat.
Tässä tilanteessa papisto harvemmin uskalsi julistaa lakia ja evankeliumia niiden alkuperäisessä terävyydessä. Laki muuttui moraaliksi ja evankeliumi yleiseksi hyväksynnäksi. Seurauksena syntyi kristillisyys ilman kääntymystä. Rohkaistiin ulkoiseen käyttäytymiseen ilman sydämen uudistumista.
5. Julistajan ongelma
Lain ja evankeliumin mielekkyyden ymmärtävät syvällisesti vain ne, jotka itse ovat kulkeneet niiden kautta Jumalan valtakuntaan. Kun usko on opetettua mutta ei koettua, kääntymyksen ajatuksesta tulee vieras, ahdistava käsite.
Kansankirkon kiusaus on julistaa kaikkien kastettujen olevan Jumalan lapsia, vaikka Raamattu liittää Jumalan lapsen aseman uskoon ja Kristuksen seuraamiseen.
6. Kansankirkollisuus ja kulttuurikristillisyys
Kansankirkollisuus on synnyttänyt kulttuurikristillisyyden kokemuksen, jossa kirkkoon ja kansaan kuuluminen on alettu ymmärtää kuulumisena Jumalalle. Lupaukset, jotka Raamattu antaa seurakunnalle, on usein siirretty koskemaan koko kansaa, sen kirkollisen jäsenyyden perusteella.
Tämän perusteella pelastus on alettu ymmärtää olevan seuraus kirkon jäsenyydestä, ei henkilökohtaisesta vastauksesta Kristuksen lahjaan.
7. Herätysliikkeet – elävän uskon muistuttajina
Herätysliikkeet toivat esiin saman unohtuneen viestin kuin Luther: ilman elävää uskoa kaste ja kirkon jäsenyys eivät pelasta. Ne muistuttivat, että todellinen kirkko muodostuu niistä, jotka ovat Kristuksen pelastamia.
Monille papeille tämä sanoma oli vieras, koska usko oli ollut heille ennen kaikkea opetettua tietoa, ei muuttunutta elämää. Heille oli opetettu, että he sakramenttien kautta pelastavat ihmisiä. Koska ymmärrys lain ja evankeliumin saarnasta oli hävinnyt, useimmat papit eivät tunnistaneet, kuinka herätysliikkeet toivat esiin juuri luterilaisuuden hukattua ydintä, sydämen kääntymistä. Siksi näemme yhä edelleen, kuinka merkittävä osa papistosta pitää herätysliikkeitä “epäluterilaisina”.
8. Terapeuttinen kristillisyys
Kansankristillisyys on ollut pohja, joka on vienyt kristinuskoa yhä enemmän nykyiseen suuntaan, jossa Jumalan ajatellaan olevan ihmistä varten. Nykyinen terapeuttinen, moralistinen deistinen uskonnollisuus rakentuu tälle pohjalle. Jumala nähdään etäisenä luojana, jonka tehtävä on auttaa ihmistä voimaan paremmin. Usko ei enää pelasta synnistä ja kuolemasta, vaan pahalta ololta. Jumalalle riittää, jos ihminen yrittää olla kunnollinen.
Teologien parissa yleistynyt progressiivinen teologia antaa vuorostaan tälle ajattelulle teologisen oikeutuksen perustelemalla sen, että ihmisen nykyinen eettinen ymmärrys on korkeammalla, kuin Raamatun ajan ihmisillä. Siksi Raamatun kohdat, jotka ovat ristiriidassa omien katsomustemme kanssa, voi ohittaa, ja evankeliumista poistaa ärsyttävät kohdat. Samalla Raamatusta katoaa Kristuksen muutoskutsu ihmisille.
Miksi kääntymys on välttämätön?
Nykyinen ihmiskeskeinen ” usko vain” evankeliumi rauhoittaa ja puhuu pelastuksesta. Se ei edellytä kääntymystä, Kristuksen laittamista ykköseksi ihmisen elämässä. Ihminen voi säilyttää oman epäkristillisen maailmankuvansa.
Kasvatus- ja kulttuurikristillisyys voivat luoda pohjan kristilliselle maailmankuvalle, mutta ne eivät itsessään synnytä kristillistä uskoa. Raamatun ja luterilaisen uskonkäsityksen mukaan usko ei ole ensisijaisesti perintö, identiteetti tai moraalinen suuntautuminen, vaan henkilökohtainen vastaus Jumalan kutsuun Kristuksessa.
Siksi kristillinen usko ei ole mahdollista ilman kääntymystä. Kääntymys ei ole ihmisen suoritus tai tunne-elämys, vaan Jumalan työ, jossa ihminen lakkaa rakentamasta elämäänsä itsensä varaan ja suostuu Kristuksen herruuden alle. Siinä ihminen luopuu oikeudestaan määritellä itse totuuden, hyvän ja pahan, ja suostuu ottamaan vastaan Kristuksen sanan elämänsä korkeimpana auktoriteettina.
Ilman tätä kääntymystä kristillisyys jää väistämättä kulttuuriseksi tai kasvatukselliseksi ilmiöksi: arvopohjaksi ilman ristin seuraamista, identiteetiksi ilman opetuslapseutta, armopuheeksi ilman parannusta. Tällainen kristillisyys voi ylläpitää yhteisöä ja tarjota hengellistä lohtua, mutta se ei johda siihen elämänmuutokseen, jota Jeesus kutsui seuraamiseksi.
Kasvatuskristillisyys voi olla arvokas johdanto ja valmistava maaperä, mutta se ei voi korvata Jumalan kohtaamista. Vasta siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan oman syntisyytensä, oman riittämättömyytensä ja oman ihmiskeskeisyytensä, Kristuksen evankeliumi avautuu pelastavana voimana. Vasta siellä syntyy usko, joka ei enää etsi Jumalaa itsensä tueksi, vaan suostuu elämään Jumalaa varten.
Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, tarvitaanko kulttuuri- ja kasvatuskristillisyyttä vai ei, vaan siitä, mihin ne johtavat. Jos ne eivät johda kääntymykseen ja Kristuksen seuraamiseen, ne jäävät keskeneräisiksi. Kristinuskon ydin ei ole siinä, että ihminen kuuluu kirkkoon, vaan siinä, että ihminen kuuluu Kristukselle.
Entä Luther? Ymmärrän Lutherin ajatelleen, että kristillinen kasvatus ei itse pelastanut, mutta se oli välttämätön maaperä, jossa laki saattoi tehdä ihmisen synnistä tietoiseksi ja ajaa hänet Kristuksen luo.”
“Kasvatuskristillisyys oli Lutherin ajattelussa praeparatio evangelica – valmistava tila, ei vielä usko.”
“Ilman kristillistä kasvatusta laki ei useinkaan puhuttelisi, mutta ilman evankeliumia kasvatus ei koskaan synnytä kristittyä.”
Tämä pohdinta nousee kysymyksistä, joita olen miettinyt pitkään. Onko käynyt niin, että kansankirkko, joka syntyi evankeliumin levittämiseksi, voi olla tällä hetkellä merkittävä este aidon uskon synnylle?


Marko, Raamattu ei missään opeta suorin sanoin, että Jeesuksen vieras vanhurskaus (= sijaiskärsimys ja lain täyttämys) luetaan uskovien hyväksi, kun he turvaavat Kristukseen tai tämän sovintotyöhön. Tällä tavalla ymmärrettynä uskolla on välineellinen arvo.
Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (Rm 4:3). Roomalaiskirjeen neljännestä luvusta käy ilmi, että usko lasketaan siis vanhurskaudeksi.
Sami Paajanen tuot taas hyvän oikaisun eli kun ajatellaan että Jumala on sama eilen tänään ja iankaikkisesti niin kuinka voidaan edes ajatella että olisi nyt niin ettei ihmisen synnit merkitsisi mitään vaan Jumala hyväksyisi jokaisen vaikka kuinka olisi syntiä tehnyt ”katsomalla ”heitä jeesuksen kautta? Siis Jeesus on uhri jonka ansiosta ihmisellä on edes mahdollisuus lähestyä Jumalaa, siis kun tämän uhrin kautta saa ennen tehdyt synnit anteeksi niin ei olekkaan enää sama miten elää, siis on syntiä joka on kuolemaksi eli kadottaa.
Hepr. 10:26
Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä,
Sami P. Aluksi: Jokaisesta kristillisestä oppitraditiosta löytyy määritelmiä, joita ei suoraan löydy Raamatusta. Myös ortodoksisesta kirkosta.
Se, että usko vanhurskauttaa, ei perustu siihen, että usko olisi meissä oleva ominaisuus, se, että vain uskomme, tai hyve. Näinhän Melanchthon kirjoittaa Augsburgin tunnustuksen apologiassaan. Usko vanhurskauttaa, koska se ”käsittää” (omistaa, ottaa vastaan, luottaa) Kristuksen. Tietenkin usko luottamuksena kohdistuu Jumalaan ja Hänen huolenpitoonsa.
Tässä näyttää minusta ratkaiseva ero olevankin se, että ortodoksisessa ymmärryksessä vanhurskauttaminen merkitsee käsittääkseni kosmisen järjestyksen palauttamista (näin Stephen De Young) ja vanhurskaaksi tulemista kun taas luterilaisuudessa kysymys on Jumalan yhteyteen hyväksymisestä.
Marko, kosmisen yhteyden palauttaminen täytyy ymmärtää laajasti. Maksinos Tunnustaja käsittelee tätä aihetta laajasti. Koko luomakunta odottaa ja huokaa eskatologista ennaltamista.
Luterilainen vieras vanhurskaus on teologinen malli ja laajempi systeemi. Frankit ovat tehneet aina tätä, he tykkäävät siitä. Tulee mieleen feodaalinen ajattelutapa. Tämä on historiallinen ja juridinen kehys, joka on vaikuttanut erityisesti läntiseen teologiaan (kuten Tuomas Akvinolaiseen ja Anselm Canterburylaiseen).
Sami , suhde ja asuminen on eri asia , olla yhtä Kristuksessa vai suhteessa ?
Timo, onko asuminen vielä syvempää kuin suhde, vai mitä tarkoitat.
Henkilökohtaisen uskon ratkaisu ja henkilökohtainen suhde Jumalaan on termeinä tuontitavaraa ja irrallisia ajatuksia apostolisesta uskosta . Se on eräänlainen uskontunnustus : minä tein henkilökohtaisen uskonratkaisun ja nyt minulla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen .
Ei ns. ”uskon ratkaisu” itsessään sitä tarkoita, että ”ratkausupuhujat” oman ratkaisumme turvin uskoisimme pelastuvamme. Toki niinkin jotkut (valitettavasti) ajattelevat ja puhuvat.
Kyse on pitkälti ”puhekulttuurista” sekä siitä, että meille on aikojen kuluessa useastikin opetettu (tai annettu ymmärtää) jonkinlaista ”automaatiopelastumista”. Eikä nykyäänkään monessa paikassa tai tilanteessa taida olla suotavaa julistaa evankeliumia ”niin kun se on” kaikessa tosuudellisuudessaan.
On kokonaan oma lukunsa, jos ”ratkaisukristillisyydesatä” syytetyt korostavat liikaa ihmisen omaa ratkaisua. Kuitenkin Jeesus toisaalta sanoi: ”Jos joku tahtoo…”
Kristillisissä piireissä on tässä(kin) asiassa toisinaan polarisoitumista, joka väittelemällä tai debatoimalla vain syvenee.
Ja uskosta osattumat vain hämmästelevät (ja jäävätkin hämmästelemään), että mitähän tuo kritinusko oikein onkaan, kun eivät osaa itsekään päättää!
Tietysti se on suurempaa kuin edes käsitämme että hän on tullut asumaan meihin , suhde voidaan määritellä monella tapaa. Se on vaan vierasta ajattelua minusta puhua suhteesta , mutta jos sen kokee oikeaksi niin siitä vaan .
Timo, ortodoksit eivät tyypillisesti käytä tätä sanaa suhde, koska termiä nähdään usein liian kapeana, subjektiivisena tai individualistisena. Henkilökohtainen suhde” -käsite syntyi pitkälti pietistisessä ja herätyskristillisessä perinteessä ja sitä kautta se on levinnyt puritaanien vaikutuksesta eri protestanttisten piiriin.
Olen samaa mieltä ja niin arvelin että se on myös vieras ordodokseillekin . Kieli on tietysti ymmärrettävää ja tarttuvaa eikä sitä moni ajattele sen syvemmin .
Korostus, jonka mukaan meillä on suhde tai ei sitä ole Jumalan kanssa, palautuu käsittääkseni anglosaksiseen herätyskristillisyyteen. Aikoinaan KRS:n evankelioimistyössäkin kysyttiin: ”Tiedätkö, miten voi saada henkilökohtaisen suhteen Jumalan kanssa?”
Pyrkimys on ollut hyvä, mutta teologia todellakin ohutta ja jopa väärää. Totta kai usko on omakohtaista, mutta tässä on taustalla ajatus, että Isä ja Poika ovat taivaassa ja Pyhä Henki operoi täällä maan päällä. Ymmärrys Kristuksen asumisesta kristityssä on ollut hukassa myös monelta muulta.
”Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen”. Tämä lause on toisaalta harhaanjohtava, vaarallinen ja väärä.
Usko on aina henkilökohtainen asia. Viimeinen tuomio koskee henkilökohtaisesti sinua. Teoista saat palkan. Sinun ruumiisi kirkastuu, sinä saat uuden nimen, sinun Jeesus kutsuu, näin monet Raamatun tekstit puhuvat.
Joten usko on aina suhde, henkilökohtainen, mutta se on myös jotakin enenmän.
Timo, jo luterilaisen tunnustuksen mukaan teot ovat todistuksena oikeasta uskosta. Nämä teot näkyvät, ihan oikeassa elämässä.
Viimeisellä tuomiolla Kristus tunnistaa omansa, tai tunnustaa omat, kuten myös ne jotka eivät ole Hänen. Tuomio, tunnustaminen kuvaa Jumalan kaikkitietävyyttä.
Samalla lampaat ovat tietämättömiä teoistansa. Se taas kuvaa uskon mysteeriluonnetta. Eihän tietenkään lampaat ole tietämättömiä elämästänsä.
Hyvät teot eivät tapahtu kristityssä luterilainen monergistisesti vaan yhteistyössä Jumalan kanssa, synergistisesti.
Juuri näin, Sami P. Kiitos täsmennyksestä.
Siis uskon omakohtaisuudesta.
Luterilaisuus opettaa, että vanhurskauttamisen jälkeinen uudistus (pyhitys) tapahtuu juurikin Pyhän Hengen ja uskovan yhteistyönä.
Viimeisellä tuomiolla ei kysytty kuka tuntee Kristuksen vaan lopulta asuuko Kristus lampaissa ja vaikutti niissä tekoja , joita ne eivät edes tienneet tehneensä Kristukselle . Seurakunnalle puhe apostoleilla on yhteisestä uskosta ja Srk on pyhien yhteisö . Ei siellä kysellä suhteissa jotka ovat ruumiin jäseniä jotka näkyvät seurakunnan toiminnassa jatkuvasti myös syntejään tunnustamassa . ( teeskentelijöiden on vaikea olla vanhurskasten joukossa)
Ns. ratkaisukristillisyydessä on usein selvät askelmerkit ensin henkilökohtainen uskoontulo ja sitten kuuliaisuuden askel , kasteelle. Näissäkin on selviä eroja menneiden vuosien suomalaisten evankelistojen kohdalla jotka johdattivat ihmisiä armon osallisuuteen ihmisiä , toisilla on oli korotus suhteesta puhua ja toisilla armon osallisuus tuhlaajalapsen tavoin . Ja toiset pyrkivät siitä tekemään isomman numeron sen jälkeen ja toiset on hiljaisempia . Aikanaan yhdellä paikkakunnalla puhuttiin että 40 oli tullut uskoon yhdessä kokouksessa ja jälkeenpäin pienellä paikkakunnalla kyseltiin että missä ne ovat kun niitä ei tunnistettu . On siis niitä kädennosto kokouksia joissa seurakunnan opetuksesta puuttuu syntientunnustaminen ja tunteet ratkaisevat uskon määrän ja tilan : kylmä tai palava ja syntiä tehnyt on menettänyt uskon , kuuluu tähän hurmahenkisyyteen.
Timo, jo luterilaisen tunnustuksen mukaan teot ovat todistuksena oikeasta uskosta. Nämä teot näkyvät, ihan oikeassa elämässä.
Viimeisellä tuomiolla Kristus tunnistaa omansa, tai tunnustaa omat, kuten myös ne jotka eivät ole Hänen. Tuomio, tunnustaminen kuvaa Jumalan kaikkitietävyyttä.
Samalla lampaat ovat tietämättömiä teoistansa. Se taas kuvaa uskon mysteeriluonnetta. Eihän tietenkään lampaat ole tietämättömiä elämästänsä.
Hyvät teot eivät tapahtu kristityssä luterilainen monergistisesti vaan yhteistyössä Jumalan kanssa, synergistisesti.
Totta kai usko ja teot kuuluvat yhteen , luterilaisen uskonkäsityksen ytimessä on että olemme riippuvaisia Kristuksesta . En tiedä miksi muut tahtovat aina kuvata luterilaisuuden joksikin sohvaperuna kristillisyydeksi että kaikki on tehty myös ihmisen elämässä valmiiksi . Näin sanan mukaan toisaalta on koska saamme kulkea edeltäpäin valmistetuissa teoissa , mutta yksi iso mutta on meidän syntisyytemme , meissä asuva myös synti ei tahdo taipua Jumalan tahtoon. Tie on kuljettava loppuun kestävänä armoon turvaten . No tietysti väite on nyt että luterilaisuudessa ei kilvoitella ja sekin pitää paikkaansa siltä osin ett kilvoittelun keskus ei ole meistä löytyvää halua ja tahtoa , vaan antautumista Jumalalle niin että saamme armon omistamisen ja evankeliumin ilon kautta puhtaalla omalla tunnolla ja Kristuksen rauha sisällä vaeltaa elämän siinä kaikessa siinä syntisyydessä ja rikkinäisyydessä ja vajavaisuudessa toisten veljien ja siskojen kanssa . Heikkouden ja syntisyyden näkeminen vie meitä oikeaan Jumalan mielen mukaiseen murheeseen . Nöyrtyminen on lopulta ihmiselle tie oppia tuntemaan rakastava Jumala , olipa minkä kirkkokunnan jäsen tahansa . Kuolemisen ja vähenemisen tie meille , jotta Kristus saa kasvaa ja vaikuttaa meissä . On väärin mielestäni niputtaa ihmisiä kirkkokunnan mukaan , että eläisivät sen oman uskon oppinsa mukaan , jokainen on yksilö , varsinkin hajanaisessa kristillisyydessä , jossa ei näkyvää seurakuntayhteyttä eikä yhdenmukaista opetusta . Silloin teologiset ajattelut ovat laidasta laitaan . Ja saman kirkon piirissä on myös erilaisia käsityksiä eri teologisiin kysymyksiin .
Timo kirjoitat; ” No tietysti väite on nyt että luterilaisuudessa ei kilvoitella ja sekin pitää paikkaansa siltä osin ett kilvoittelun keskus ei ole meistä löytyvää halua ja tahtoa , vaan antautumista Jumalalle…”
Antautuminen on juuri tahtoa ja halua. Ja se löytyi sinusta. Sinä tahdot, sinä haluat näin tahtosi suuntautuu oikein.
Sami , Paavali kuvaa antamisena , antautumisena Roomalaiskirjeessä , toisaalta kilvoittelua ja toisaalta sitä perustaa mistä kumpuaa tahtominen ja tekeminen . Ja apostoli osoittaa myös, että se on osallisuutta Kristuksen ruumiissa .
Room12
Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut. Sillä niinkuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu;
Juuri näin.
Tekojen korostus ei ole Raamatun opin mukaista . Jeesus on tullut meille esikuvaksi ja hän sanoi ettei ole tullut ihmiskunniaa hakemaan . Joh. 5 kertoo tästä kun ensin oli halvaantuneen parantanut Betsaidan lammikolla . Ihmiskunnian hakemiseen liittyy aina myös lihan heikkous .
Olin vuosia sitten hautauskappelissa ja jotain 15-20 ihmistä oli siellä kun vainajan arkun kansi oli pois . Siellä olevista ihmisistä alkoivat itkuisella äänellä kertomaan useampi että tämä mies johdatti heidät uskon tielle . Sitä ei varmaan moni siellä läsnäoleva tiennyt edes . Uskon että tämä on luterilaisuudessa hyvin yleistä että sitä ei julisteta joka paikassa , vaikka se seurakunnan keskellä osin jotkut asiat tulee tietoon . Oli myös eräs nainen joka oli hoitanut sairasta miestä yli 10vuotta ja hän kysyi minulta että mitä se rakkaus on , hän ei ymmärrä sitä, mistä Raamattu puhuu ? Kuka on silloin vaikuttanut siihen , kun vaihtaa miehelle vaippoja ja hoitaa 24h yksin petipotilasta kotona ?
Tämä on luterilaisuuden perusharha. Kun kristillinen kilvoitus korvataan toisella uskonkappaleella painopiste siirretään ja se näkyy.
Ordodoksit kilvoittelevat askeesien kautta , kerro siitä miten harjoitat kilvoittelua ?
Lähtökohtaisesti en usko ruumiin kurituksiin kilvoitutteluissa vaan luovuttamista itsensä Kristukselle . Se on tietysti tekoja ja valintoja elämässä kaikessa mitä tekee 24/7 ei siis vain joku muutaman tunnin tai päivien harjoitus . Synti ei lähde meistä pois tämän elämän aikana ja siihen jatkuva keskittyminen kääntää katseet ihmiseen itseensä Kristuksen sijasta . Lähtökohta on jo kilvoittelulle eri ordodokseilla , käsitys siitä mistä käsin me kilvoittelemme . Teillä on jumalallistumisoppi ja askeesit ja luterilaisuus lähtee täytetystä työstä käsin liikkeelle näissä asioissa . Kun olemme Jumalan lapsia niin ainoa asia joka vaivaa meitä on synti ja siihen on syntien tunnustaminen ja rippi annettu seurakunnalle mm.
Tuosta saat hyvän näkemyksen siihen mitä kysyt:
https://youtu.be/EEeknBEmuDo?si=siWcsRmqJTX_xXcF
Täytyy katsoa joskus ! Päämäärä on varmaan suurinpiirtein sama näin maalikon näkökulmasta mutta keinot ja myös tulosten arvointi . Kun ordodoksikirkon sivulla kerrotaan askeesin poistavan syntiinlankeemuksen seuraukset . Toisinsanoen synti olisi kuollut kokonaan ihmisestä . Tunnen luterilaisia jotka jatkuvasti paastoavat ja joillekin se on enemmän uskoon liittyvää ja toisilla ei , mutta en katso sitä askeesin harjoittamiseksi .
Asian käsittelyssä on jo lähtökohtaisesti eroja ja taitaa usein juuret mennä niissä aina vanhurskauttamisoppiin , perisynnin erilaiseen ymmärrykseen . Jatkosta on vaikea puhua samaa kieltä myös heidän kanssa jotka ymmärtävät erilailla pelastuksen , joko Jumala on täysin vanhurskauttavan Jumalattoman ilman ihmisen tekoja tai sitten siinä on ihmisen osuutta vaikka prosentti tai promille , silloin se kulkee eri polkua myöten muukin uskon ymmärrys lopulta . Vaikka yhtymäkohtia on joissa löytyy yhteinen sävel . Ordodoksiopin suhteen asia on varmaan omanlainensuhteessa luterilaiseen käsitykseen ja en voi sanoa tuntevani sitä , olen ns. tiedonturisti asian suhteen . Sitten luterilaisuus pohjaa yksin Raamatun sanaan ja vasta- argumentit tulisi löytyä sieltä myös mikäli asiaa voisi luterilaisen kanssa käydä, jos 300 tai 500 luvulta on tullut joku opetus ja siihen ei löydy Raamatullista pohjaa niin luterilainen alkaa heti epäilemään ja tuntee epäuskottavuutta . Ja Kristus keskeisyys jos peittyy niin sitä vaikea ottaa vastaan . En tiedä milloin askeesin historia on tullut osaksi kristikuntaa , mutta apostolien opetuksista sitä ei niin löydä , kilvoittelusta puhutaan ja kestäväisyydestä , vaikkapa seurakuntakirjeiden kautta . . Ihminen luontaisesti toimii että pyrkii ulkoapäin siivoamaan elämänsä ja sisäpuolelle tarvitaan Jumalan apua . Ja apu voi kyllä tulla monella tavalla , ordodoksikirkko kertoo askeesin olevan psykologista terapiaa ja en osaa sanoa kun en ole askeesia harjoittanut . Elämässä on kyllä muuten joutunut koville vaikka ei ole itse tarjoutunut käsittelyyn , ne on ihan kuulunut luontaisetuhin. 😅