Olen itse perusesimerkki siitä, mitä on varttua luterilaisena kasvatuskristittynä. Olen elänyt suuren osan elämästäni ajatellen, että uskoon kasvaminen on oikea ja riittävä vaihtoehto. Kirkossa – myös pappina toimiessani – näin tehtävääni kasvattaa ihmisiä kristilliseen uskoon.
Viime vuosina olen kuitenkin havahtunut siihen, että kasvatuskristillisyys kyllä synnyttää perusluottamusta ja kristillistä arvomaailmaa, mutta se silti hyvin harvoin synnyttää tietoisia Kristuksen seuraajia. Usein se jättää puolitiehen. Se harvoin johtaa sellaiseen uskoon, jossa Jeesuksen sanat otetaan todesta: “Jos joku tahtoo seurata minua, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
Ajattelen, että koska kansankirkko haluaa koota kaikki, se on vuosien myötä synnyttänyt oman evankeliuminsa. Kansankirkossa meitä kehoitetaan uskomaan Jumalaan, mutta vältetään sanomasta, että usko ja parannuksen tekeminen liittyvät yhteen.
Pohdin seuraavassa ajatuksiani uskosta ja kääntymyksestä, ja kulttuuri -ja kasvatuskristillisyyden merkityksestä.
1. Varhaiskirkko – kutsu seuraamiseen
Varhaiskirkossa uskon ytimessä oli kutsu seurata Kristusta. Usko ei ollut identiteetti tai kulttuurinen perintö, vaan tietoinen vastaus Jumalan kutsuun. Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali julistivat kaikki samaa sanomaa: tehkää parannus, muuttakaa suuntaa, ottakaa vastaan Jumalan valtakunta.
Kristitty oli ihminen, joka oli tietoisesti astunut uuteen elämäntapaan. Kastetta edelsi usein pitkä opetuslapseusprosessi. Seurakunta koostui ihmisistä, jotka olivat valinneet Kristuksen.
2. Kun kirkosta tuli enemmistökirkko
Kun kristinuskosta tuli valtionuskonto ja myöhemmin koko Euroopan kattava enemmistöuskonto, kirkon luonne muuttui. Seurakunnasta tuli kokoava ja yhteiskuntaa koossa pitävä instituutio.
Kasteesta tuli yleinen ja varhainen rituaali, ja sen yhteys henkilökohtaiseen kääntymykseen heikkeni. Siinä missä varhaiskirkossa kaste sinetöi jo opitun opetuslapseuden, nyt kaste alettiin ymmärtää hetkenä, jossa ihminen tulee kristityksi – riippumatta siitä, seuraako hän Kristusta vai ei.
Painopiste siirtyi seuraamisesta pelastumiseen, ja kääntymyksen sijaan korostuivat sakramentit Jumalan kohtaamisen paikkana. Kastetut olivatkin nyt pelastettuja, eivät seuraajia.
3. Luther ja reformaation haaste
Lutherin reformaatio oli osittain yritys korjata tätä kehitystä. Luther haastoi ajatuksen, että pelkkä kirkollinen kuuluminen tai sakramentti ilman uskoa pelastaisi. Oman hengellisen kamppailunsa kautta hän vakuuttui siitä, että ihminen ei löydä Kristusta, ellei laki ensin paljasta häntä syntiseksi ja evankeliumi johdata häntä Kristuksen luo.
Siksi Luther näki lain ja evankeliumin julistuksen välttämättömänä – juuri kirkossa olevien nimikristittyjen tähden.
4. Teorian ja käytännön välinen jännite
Lutherin teologia tunnusti, että todellisia kristittyjä ovat ne, jotka päivittäin turvautuvat Kristukseen. Käytännössä luterilaisesta kirkosta tuli kuitenkin kansankirkko, johon kaikki kuuluivat.
Tässä tilanteessa papisto harvemmin uskalsi julistaa lakia ja evankeliumia niiden alkuperäisessä terävyydessä. Laki muuttui moraaliksi ja evankeliumi yleiseksi hyväksynnäksi. Seurauksena syntyi kristillisyys ilman kääntymystä. Rohkaistiin ulkoiseen käyttäytymiseen ilman sydämen uudistumista.
5. Julistajan ongelma
Lain ja evankeliumin mielekkyyden ymmärtävät syvällisesti vain ne, jotka itse ovat kulkeneet niiden kautta Jumalan valtakuntaan. Kun usko on opetettua mutta ei koettua, kääntymyksen ajatuksesta tulee vieras, ahdistava käsite.
Kansankirkon kiusaus on julistaa kaikkien kastettujen olevan Jumalan lapsia, vaikka Raamattu liittää Jumalan lapsen aseman uskoon ja Kristuksen seuraamiseen.
6. Kansankirkollisuus ja kulttuurikristillisyys
Kansankirkollisuus on synnyttänyt kulttuurikristillisyyden kokemuksen, jossa kirkkoon ja kansaan kuuluminen on alettu ymmärtää kuulumisena Jumalalle. Lupaukset, jotka Raamattu antaa seurakunnalle, on usein siirretty koskemaan koko kansaa, sen kirkollisen jäsenyyden perusteella.
Tämän perusteella pelastus on alettu ymmärtää olevan seuraus kirkon jäsenyydestä, ei henkilökohtaisesta vastauksesta Kristuksen lahjaan.
7. Herätysliikkeet – elävän uskon muistuttajina
Herätysliikkeet toivat esiin saman unohtuneen viestin kuin Luther: ilman elävää uskoa kaste ja kirkon jäsenyys eivät pelasta. Ne muistuttivat, että todellinen kirkko muodostuu niistä, jotka ovat Kristuksen pelastamia.
Monille papeille tämä sanoma oli vieras, koska usko oli ollut heille ennen kaikkea opetettua tietoa, ei muuttunutta elämää. Heille oli opetettu, että he sakramenttien kautta pelastavat ihmisiä. Koska ymmärrys lain ja evankeliumin saarnasta oli hävinnyt, useimmat papit eivät tunnistaneet, kuinka herätysliikkeet toivat esiin juuri luterilaisuuden hukattua ydintä, sydämen kääntymistä. Siksi näemme yhä edelleen, kuinka merkittävä osa papistosta pitää herätysliikkeitä “epäluterilaisina”.
8. Terapeuttinen kristillisyys
Kansankristillisyys on ollut pohja, joka on vienyt kristinuskoa yhä enemmän nykyiseen suuntaan, jossa Jumalan ajatellaan olevan ihmistä varten. Nykyinen terapeuttinen, moralistinen deistinen uskonnollisuus rakentuu tälle pohjalle. Jumala nähdään etäisenä luojana, jonka tehtävä on auttaa ihmistä voimaan paremmin. Usko ei enää pelasta synnistä ja kuolemasta, vaan pahalta ololta. Jumalalle riittää, jos ihminen yrittää olla kunnollinen.
Teologien parissa yleistynyt progressiivinen teologia antaa vuorostaan tälle ajattelulle teologisen oikeutuksen perustelemalla sen, että ihmisen nykyinen eettinen ymmärrys on korkeammalla, kuin Raamatun ajan ihmisillä. Siksi Raamatun kohdat, jotka ovat ristiriidassa omien katsomustemme kanssa, voi ohittaa, ja evankeliumista poistaa ärsyttävät kohdat. Samalla Raamatusta katoaa Kristuksen muutoskutsu ihmisille.
Miksi kääntymys on välttämätön?
Nykyinen ihmiskeskeinen ” usko vain” evankeliumi rauhoittaa ja puhuu pelastuksesta. Se ei edellytä kääntymystä, Kristuksen laittamista ykköseksi ihmisen elämässä. Ihminen voi säilyttää oman epäkristillisen maailmankuvansa.
Kasvatus- ja kulttuurikristillisyys voivat luoda pohjan kristilliselle maailmankuvalle, mutta ne eivät itsessään synnytä kristillistä uskoa. Raamatun ja luterilaisen uskonkäsityksen mukaan usko ei ole ensisijaisesti perintö, identiteetti tai moraalinen suuntautuminen, vaan henkilökohtainen vastaus Jumalan kutsuun Kristuksessa.
Siksi kristillinen usko ei ole mahdollista ilman kääntymystä. Kääntymys ei ole ihmisen suoritus tai tunne-elämys, vaan Jumalan työ, jossa ihminen lakkaa rakentamasta elämäänsä itsensä varaan ja suostuu Kristuksen herruuden alle. Siinä ihminen luopuu oikeudestaan määritellä itse totuuden, hyvän ja pahan, ja suostuu ottamaan vastaan Kristuksen sanan elämänsä korkeimpana auktoriteettina.
Ilman tätä kääntymystä kristillisyys jää väistämättä kulttuuriseksi tai kasvatukselliseksi ilmiöksi: arvopohjaksi ilman ristin seuraamista, identiteetiksi ilman opetuslapseutta, armopuheeksi ilman parannusta. Tällainen kristillisyys voi ylläpitää yhteisöä ja tarjota hengellistä lohtua, mutta se ei johda siihen elämänmuutokseen, jota Jeesus kutsui seuraamiseksi.
Kasvatuskristillisyys voi olla arvokas johdanto ja valmistava maaperä, mutta se ei voi korvata Jumalan kohtaamista. Vasta siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan oman syntisyytensä, oman riittämättömyytensä ja oman ihmiskeskeisyytensä, Kristuksen evankeliumi avautuu pelastavana voimana. Vasta siellä syntyy usko, joka ei enää etsi Jumalaa itsensä tueksi, vaan suostuu elämään Jumalaa varten.
Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, tarvitaanko kulttuuri- ja kasvatuskristillisyyttä vai ei, vaan siitä, mihin ne johtavat. Jos ne eivät johda kääntymykseen ja Kristuksen seuraamiseen, ne jäävät keskeneräisiksi. Kristinuskon ydin ei ole siinä, että ihminen kuuluu kirkkoon, vaan siinä, että ihminen kuuluu Kristukselle.
Entä Luther? Ymmärrän Lutherin ajatelleen, että kristillinen kasvatus ei itse pelastanut, mutta se oli välttämätön maaperä, jossa laki saattoi tehdä ihmisen synnistä tietoiseksi ja ajaa hänet Kristuksen luo.”
“Kasvatuskristillisyys oli Lutherin ajattelussa praeparatio evangelica – valmistava tila, ei vielä usko.”
“Ilman kristillistä kasvatusta laki ei useinkaan puhuttelisi, mutta ilman evankeliumia kasvatus ei koskaan synnytä kristittyä.”
Tämä pohdinta nousee kysymyksistä, joita olen miettinyt pitkään. Onko käynyt niin, että kansankirkko, joka syntyi evankeliumin levittämiseksi, voi olla tällä hetkellä merkittävä este aidon uskon synnylle?
Kysyin teoista kun ajattelin ordodoksikirkon uskon harjoitusta liittyen pelastukseen . Varmasti on kirjavaa monilla papeilla julistus ja siitä on pitkälti kysymys kun uskoon vaikuttaa nimenomaan julistus . Kun saarnataan ja opetetaan kirkkovuoden tekstien mukaan niin laki ja evankeliumi ole ”mekaanisesti” irallaan ”toisista kuten ei ollut Lutherin saarnoissa ja opetuksissa vaan se ”aaltoilee ” tekstin mukaan . Pappien saarnat on jotka vaikuttaa tekoihin siis enemmän kaikissa kirkoissa lähtökohtaisesti ja se on pitkälti seurausta elämästä jota Srk elää sen jälkeen . Jumalan sana on inspiraatio tehdä hyvää ; katsokaa kuinka suurta intoa on saanut teissä aikaan juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtiminen ( kor) . Ensin Jumalan työ meille ja sen jälkeen Jumalan vaikutus meidän kautta eli kaikki on Kristuksen ansioita armosta . Rakkautemme punnitaan teoissa ja totuudessa ja sen perusta on täysin Kristuksessa
Timo, kristittynä olemiseen liittyy aina kuuliaisuus Jumalan käskyille. Kristitty elää uuden ihmisen mukaan.
” Sillä niinkuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen.” ( Rm 6).
Näin kristittynä eläminen ilmenee tekoina.
Sami Paajanen hyvin virkat tässä eli tuossa on ”ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen””, siis tuo on lihallisuutta ja jokaisen ihmisen osa, sitten tulee ”” antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen”” eli Hengen johdattamana tämä on mahdollista, siis teot todella on ratkaisevassa osassa kun on päässyt tuntemaan Totuuden ja saanut Jumalan voiman.
Blogista otettu:””Kasvatus- ja kulttuurikristillisyys voivat luoda pohjan kristilliselle maailmankuvalle, mutta ne eivät itsessään synnytä kristillistä uskoa.””
Aivan oikein eli ei ihmistä voi opettaa rakastamaan, siihen täytyy olla kyky eli miten sen saa, Jeesus parantaa paatuneen sydämen eli himisen täytyy syntyä Jumalan Hengestä.
Toinen kysymys onkin voiko uudestisyntymän jälkeen kääntyä hakemaan vanhasta mitään, ei voi, eihän synteihinsä kuollut ja uudestisyntynyt voi sitä tehdä!
Ja monesti tekee, tietoisesti tai tiedottomasti. Siksi katumus on välttämätöntä kristitylle.
Ari:
”Voiko uudestisyntymän jälkeen kääntyä hakemaan vanhasta mitään?”
Kyllähän me enemmän tai vähemmän toistuvasti haemme ”vanhasta” paljonkin asioita, asenteita ja vaikutteita elämäämme, senkin jäkeen kun olemme tulleet uskoon tai ymmärtäneet, että pelastus tulee yksin armosta.
Siitä, miten tulisi olla, ei voi päätellä sitä, mitä ja miten olemme. Itse asiassa moni jo pitempään uskossa ollut onkin todennut, että vasta ajan saatossa armon ”totaalisuus” ja suuruus vasta alkaakin vähitellen tulla osaksi ymmärrystä. Armo ja armon tarve on jatkuvaa, ei kertaluonteista.
Uskon menettäminen, suoranainen kieltäminen tai ”takaisin syntielämään” päätyminen voi johtua siitä, että armon ”totaalisuutta” ja jatkuvuutta ei olla sisäistetty kunnolla, ja uskonssa eläminen on jäänyt enemmänkin ”uskossa olemisen suorittamiseksi” tavalla tai toisella, ehkä tiedostamattomastikin tai ymmärtämättömästi.
Mehän olemme Kristuksessa täydellisisä mutta samalla pysymme syntisinä (ylpeinä, itsekkäinä, ylimielisinä, tylyinä, välinpitämättöminä, jne.). Siksipä meitä synnintunnustuksin näistä muistutetaankin, koska ylpeydessämme helposti unohdamme ainakin (hyvän) tekemättä jättämisemme, eli laiminlyöntimme (synnin). Varsinainen ”synnissä piehtarointi” (tai ”synnissä eläminen”) on toki aivan oma kysymyksensä; mutta kovin usein me toimimme tavalla, jonka itsekin tiedämme olevan väärin – meillä vain on ”kyky” keksiä erilaisia selityksiä, verukkeita tai ajatuksellisia sanoituksia sille, että syntimme ei ”oikeastaan” olekaan ”varsinaisesti” syntiä vaan ”pientä inhimillistä” epätäydellisyyttä, tietämättömyyttä tai ymmärtämättömyyttä, mutta Krisutksessa olemmekin taydelliset. Tietämättömyyttä ja ymmärtämnättömyyttä meissä tietenkin toki on.
Katumusta ja parannuksenkin tekoa me tarvitsemme toistuvasti, vaikka niiden voimalle emme voi pelastustamme ansaita. Ilman katumusta ja parannusta helposti paadumme, ja silloin on vaarana ylpistyä siinä merkityksessä, että kuvittelemme omin voimin tai omien päätöstemme ja valintojemme voimin pääsevämme kerran autuuteen.
Jukka Mikkola kun asiaa ajattelee uudestisyntymän kautta eli milloin Pyhän Hengen saa eli syntyy Jumalan Hengestä, siis kun se tapahtuu kääntymyksessä aikuisena niin voiko silloin palata vanhasta hakemaan mitään? Tällä tarkoitan nyt ensisijaisesti voiko palata vanhaan uskoon ja turvautua siihen, mm vauvana saatuun kasteeseen?
Joka tapauksessa ihmisen on itsessään tavalla tai toisella selvitettävä suhteensä Jumalan kanssa. Ja siihen tarvitaan opetusta ja uskossa kasvamista. Kerran kastettu tai kerran uskoon tulemisen kokemus eivät itsessään vie perille.
Kastekysymyksen ja siitä kiistelyyn en nyt osallistu, vaikka ne tutnuvat olevan ”lempiaiheitasi”.
Toten vain, että kaste kuuluu krititylle, ja perille pääsee armoon turvautumalla. Syntiä ei pidä tehdä, mutta kun sitä kuitenkin teemme, on syytä pyytää anteeksianto ja siihen luottaa.
Sami Paajanen toteat tuolla aiemmin:””Ortodoksi teologiassa pelastus ei ole vain syntien anteeksiantamista, vaan ihmisen asteittaista muuttumista ja tulemista osalliseksi Jumalan luomattomista energioista. Tämä muutos on välttämätön: Ortodoksisuudessa vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat yksi ja sama prosessi. Ihminen muuttuu todellisesti; hän ei vain näytä syyttömältä Jumalan silmissä.””
Selitätkö mitä tuo tarkoittaa? Olenko käsittänyt väärin kun ajattelen sen olevan pyhitystä eli uskovan teot muuttuvat Jeesuksen sanojen mukaiseksi mielen muutoksen kautta? Siis lihallinen miele muuttuu Hengelliseksi!
Tekoja joo , jotka Kristus meissä vaikuttaa . Kun jokainen katsoo omaa elämäänsä taaksepäin , niin silloin voisi tietysti myös luetella ne omat teot jotka ovat hyviä ja miettiä ovatko ne mistä syntyneitä . Jotenkin vaan on tullut vahva käsitys että Jumala sen kaiken vaikuttaa , siis tahtomisen ja tekemisen . Jumalan sanalla on ihmeellinen vaikutus ja sen kautta kaikki on luotu ja on meille se elämän lähtökohta ja ylläpitävä voima . Meillä on siksi vastuu mennä sinne missä sana saisi meissä vaikuttaa ja nimenomaan sinne missä Kristus on luvannut olla pää . Lopulta sekin että teemme syntiä ja tahdomme tulla armahdetuiksi niin sekin on Jumalan työ meissä . Käskyt ja laki on meille annettu kasvattajiksi , että varoisimme menettämistä sitä Kristityn vapautta ja puhdasta vilpitöntä omaa tuntoa hänen edessään . Se on myös enenevää tietoisuutta siitä jos tahdomme kulkea maailman menon mukaan niin lasku seuraa perästä ja emme voi armoa omia pahojen tekojemme päälle . Jumala ei välitä meidän onnestamme ensisijaisesti vaan meidän pyhyydestämme ja se on jokaisen Jumalan lapsen koulua kun meiltä riisutaan sitä omaa halua rakentaa onnellisuutta ensin ja sitten Jumala siihen päälle , vaikka elämä on ensin hänessä ja hänen kauttaan rakentuu muu elämä . Ja kristityn tietä on turha piirtää kauniiksi menestystarinaksi . On kuitenkin lopulta tärkeää että meillä on puhdas omatunto ja Kristuksen rauha sydämessä ja tästä nousee kysymys riisumisen tiellä , että mitä muuta sinä tai minä tarvitsemme ed. lisäksi ? Uskossa saa luottaa että hän tahtoo viedä perille , vaikka se suuri kysymys jää vastausta vaille , että miksi sinä Jumala minut tahdot viedä ja olet sitä auttanut koko ajan , kun olisi paljon parempia ja sopivampiakin?
Tuli mieleen myös kun tuolla Riitta kirjoitti pyhityksestä , että uskon olemukseen liittyy ennen kaikkea luovuttaminen . Meidän päässä on luonnostaan oman mielen mukaisia ajatuksia ja ne pyrkii hallitsemaan meidän ajankäyttöä , rahoja ja toimintaamme kaikessa ja usein vielä unelmien ja haaveiden kautta elämään ”sitku” elämää . Jumalan sanalla on mielestäni vaikutus siihen että voimme irtautua oman pään sisältä ja nähdä elämää eri silmin ja prioriteettien kautta . Jeesus ei tullut ottamaan meiltä elämää pois vaan antamaan sen . Pakolla emme voi emmekä itsemme saa eikä ketään muitakaan kääntymään , vaan se on Jumalan tekoa meissä . Toinen asbeksti on että hän tahtoo meidät ottaa käyttöönsä ja nämä molemmat voi toteutua Kristuksen ruumiin yhteydessä ja sen jälkeen vaikuttaa meidän arjessamme
Ortodoksisen kirkon mukaan pelastus ja hengellinen kasvu eivät ole vain Jumalan yksipuolinen suoritus eivätkä myöskään ihmisen oma saavutus. Ne ovat kahden tahdon kohtaaminen.
Tietysti se on kohtaamista ! Oman syntisyyden kokeminen elämässä on lopulta oireita sairaudesta ja tieto siihen mikä auttaa , tulee ohjata Jumalan sanan mukaiseen elämään . Ilman Jumalan sanaa ja seurakuntayhteyttä se on vaikeaa ja jopa mahdotonta .
Ilman Jumalaa emme voi tehdä mitään pysyvää hyvää, mutta ilman ihmisen suostumusta Jumala ei pelasta meitä väkisin. Kuten kirkkoisät opettavat: ”Jumala loi meidät ilman meitä, mutta Hän ei pelasta meitä ilman meitä.”
Luterilaisessa perinteessä on usein korostettu, että ihminen on täysin passiivinen suhteessa pelastukseen (monergismi). Ortodoksinen näkemys on päinvastainen: ihminen on aktiivinen osallistuja. Jumala vaikuttaa tahtomisen, mutta meidän on tartuttava tuohon tahtoon ja elettävä se todeksi.
Sami Paajanen toteat hyvin:”” ihminen on aktiivinen osallistuja. Jumala vaikuttaa tahtomisen, mutta meidän on tartuttava tuohon tahtoon ja elettävä se todeksi.””
Mikä on sitten niiden kohtalo jotka eivät tartu ja elä Jumalan vaikuttavan tahdon mukaan?
Toinen kysymys onkin milloin Jumala alkaa vaikuttamaan tahtomiseen ja tekemiseen?
En tiedä korostuksesta ,mutta on tietysti sitä että lain saarnaa ei kuule , eikä syntiä synniksi sanota eikä kristillistä elämää Kristuksen ruumiissa tuoda esille . Saarnat ja opetukset ovat lähtökohtia sille, että kokonainen Jumalan tahto tuodaan opetuksissa esille . Armosta pelastumme ja armotekojen varassa elämme ja se ei ole passiivista elämää , eikä luterilainen oppi ole oikeaa jos se ei näy myös arjen elämässä . Mutta samanlailla on kritillisyyttä jossa korostetaan tekoja ja paljon pyritään kehoittamaan ihmisiä tekoja tekemään , niin se ei välttämättä näyttäydy ihmisten arjessa ja usein se näkyy tekopyhyytenä , jossa syntisyys piilotetaan , eikä ole tarvetta syntientunnustamiselle . Herra huoneen rakentaa ja Kristus on se elämä meille , hänessä liikumme ja olemme . Ihminen on saman kaltainen olipa se missä kirkossa tai yhteisössä tahansa . Sana kehoittaa meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Jumalalle . Lähtökohta on kuitenkin tiedostaa totuus itsestään ja sen tulisi johtaa aina elämän suuntaa päin Kristusta , kaikessa elämässä .
Kysymys on siitä että missä kuulemme hyvän paimenen äänen ja missä Kristuksen voi varmasti kohdata ja missä hän hallitsee . Tämä mielestäni ”tappaa” sen oman hengellisyyden ja Jumala voi sen jälkeen vaikuttaa tahtomista ja tekemistä . Ja se tie vie aina synnin ja armon tietä pitkin . Ihmisen on helpompi tehdä ja touhuta , mutta Jumala haluaa meidän sydämen hallinnan että rakkaus saisi virrata sieltä ja tämä luovuttaminen ei tapahdu meidän ansioilla vaan ainostaan Kristuksessa . Kysymys on yhteydestä ja siinä on aina myös Jumalan lasten keskinäinen yhteys , kuten Paavali opettaa kolossalaisille että he sydämet yhteenliitettyinä rakkaudessa saisivat kehoitusta oppia tuntemaan Jumalan salaisuuden Jeesuksen jossa on kaikki viisauden ja tiedot aarteet kätketty . Hänessä ja hänen kauttaan kaikki elämä syntyy
Kysymys on lopulta ja kaikkinensa Uskon (Jumalaan luottamuksen) syntymisestä.
Raamattu on yksiselitteinen, usko syntyy Jumalan Sanan julistuksen, Evankeliumin Voimasta. Ei tuohon sanomaan ihminen Itse vaikuta mitenkään. Jolla on korva se kuulee, näin todistaa Raamatun oma ilmoitus.
Se joka kuulee, sen sydän muuttuu ja hän on uusi luomus Kristuksessa. Omat tekemiset eivät tuo tähän mitään lisää, sillä tuo syntynyt usko saa ihmisessä aikaan rakkauden Totuuteen joka taas kasvattaa Armollisuutta, joka taas vaikuttaa rakkautena, joka on lain täyttymys. Omat tekemiset voi unohtaa, jos Kristus kerran vaikuttaa ja asuu ihmisessä.
”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.” Gal. 5:6
”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” 2Kor. 5:17
👍
Yksilökeskeinen aika ja raaamatullisen opetuksen kokonainen merkitys on tuonut soolo- kristillisyyttä . Apostolien opetukset puhuvat aina lähes tulkoon laumalle , seurakunnalle ja jos siihen ei näkyvästi kuuluta niin se tuo kristillisyyteen vieraita ja epäraamatullisia elementtejä . Myös uskontunnustukset , Isä meidän rukous jne puhuvat yhteisestä uskosta . Srk on pyhien yhteisö ja siihen laumaan voi liittyä armon ja rakkauden kautta kuka vaan . Usein se heitto ; että he yhtä olisivat, mutta mitä merkitsee ilman yhteyttä ?
Selittäkää nyt miten perisynti vaikuttaa, siis tahtomiseen ja tekemiseen, eikö Jumalan voima ole suurempi kaikkia voimia eli kun Jumala antaa voiman niin mistä tulisi sellainen voima että se voittaisi sen?
Siis tuntuu kuin perisynti vie luterilaisia mutta eivät nämä edes vikise vaan ilolla julistavat itselle synnit anteeksi, tuntuu kuin suurin kristitty olisi se joka eniten tekee syntiä ja saa eniten anteeksi!
Ari , nöyrtyminen on uskomme perustuksessa . On helpompi sanoa että meillä ei ole syntiä ja piilotella sitä ja siinä jo näkyy meidän perisyntimme . Ja tahdomme ensimmäisinä olla puolustelemassa vääriä tekojamme . Usein tämä tapahtuu niin että vetoamme oikeuteen ja ensimmäinen asia on etsiä syytä muualta kuin itsestämme . ”Jumala , vaimo jonka minulle annoit” . Syntien anteeksiannon Jumala lupaa joka syntinsä tunnustaa niin hän on uskollinen ja vanhurskas , mutta joka syntinsä salaa ei menesty . Raamattu kertoo että me kaikki ihmiset olemme luonnostamme syntisiä ja Jumalan kirkkautta vailla ja emme etsi Jumalaa . Synti asuu meissä Ari , niin sinussa kuin minussa ja kaikissa . Ja tämä ei lakkaa ennenkuin kuolemme . Mutta samaan aikaan Jumala on tullut asumaan Pyhän Henkensä kautta uskoviin asumaan . Tämä on se kamppailu jota kristitty käy , kilvoittelua että Jumalan henki saisi vallita ja hallita meidän elämään . Kuvasit hyvin huonosti luterilaista uskoa ja voisin sanoa päinvastoin sellaisesta kristillisyydestä , jossa ei tarvita syntien tunnustamista vaan uskoontulossa on kaikki ilman syntiä ja sitä piilotellaan ja selitellään luonteen heikkouksilla ja jopa hylätään Jumalan sana ja vääristellään sitä . Perisynti opin keskiössä on ymmärrys että olemme samaan aikaan vanhurskaita ja syntisiä ja jos tätä ei ihminen ymmärrä niin koko uskonelämä on yhtä poukkoilua ja tunteiden ristiriitoja täynnä . Ja usein vapaus käsitetään lihalliseksi vapaudeksi . Jumala vanhurskautta Jumalattoman , siis ei ole ihminen se joka ensin jotakin ratkaisee vaan Jumalallinen rakkaus tulee ensin täytetyn työn kautta ja sitä kaikille tarjotaan ja siinä tulee pysyä ja kestää loppuun asti . Se mitä usein on Ari sinun kanssa käyty läpi apt 2 , jossa Pietarin saarnassa kasteessa luvataan syntien anteeksianto ja Pyhä Henki niin et voi sitä koskaan uskoa jos tahdot omat teot laittaa Jumalan tekojen edelle . Ja nyt ei saa sotkea vanhurskauttamista , Jumalan lapseksi ottamista ja pyhityselämää , jos näin tehdään niin oppi on yhtä sekamelskaa ja mennään lain alle ja ihmisen omien ajatusten vankilaan , kun siihen vielä yritetään Jumalan sana sovittaa , poimien jakeita sieltä täältä irrallaan kontekstista . Äitini antoi ohjeen kun olimme lapsia , että muistakaa vaikka missä olette ja mitä teette niin Jumala näkee aina . Ja Jumalan katse ja ääni muuttuu sitä lempempämmäksi mitä enemmän tunnemme Jeesusta .
”Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen”. Ja sitten taas Timo kirjoittaa; ” Mutta samaan aikaan Jumala on tullut asumaan Pyhän Henkensä kautta uskoviin asumaan .”
Timo mitenhän tämä homma nyt menee?