Olen itse perusesimerkki siitä, mitä on varttua luterilaisena kasvatuskristittynä. Olen elänyt suuren osan elämästäni ajatellen, että uskoon kasvaminen on oikea ja riittävä vaihtoehto. Kirkossa – myös pappina toimiessani – näin tehtävääni kasvattaa ihmisiä kristilliseen uskoon.
Viime vuosina olen kuitenkin havahtunut siihen, että kasvatuskristillisyys kyllä synnyttää perusluottamusta ja kristillistä arvomaailmaa, mutta se silti hyvin harvoin synnyttää tietoisia Kristuksen seuraajia. Usein se jättää puolitiehen. Se harvoin johtaa sellaiseen uskoon, jossa Jeesuksen sanat otetaan todesta: “Jos joku tahtoo seurata minua, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
Ajattelen, että koska kansankirkko haluaa koota kaikki, se on vuosien myötä synnyttänyt oman evankeliuminsa. Kansankirkossa meitä kehoitetaan uskomaan Jumalaan, mutta vältetään sanomasta, että usko ja parannuksen tekeminen liittyvät yhteen.
Pohdin seuraavassa ajatuksiani uskosta ja kääntymyksestä, ja kulttuuri -ja kasvatuskristillisyyden merkityksestä.
1. Varhaiskirkko – kutsu seuraamiseen
Varhaiskirkossa uskon ytimessä oli kutsu seurata Kristusta. Usko ei ollut identiteetti tai kulttuurinen perintö, vaan tietoinen vastaus Jumalan kutsuun. Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali julistivat kaikki samaa sanomaa: tehkää parannus, muuttakaa suuntaa, ottakaa vastaan Jumalan valtakunta.
Kristitty oli ihminen, joka oli tietoisesti astunut uuteen elämäntapaan. Kastetta edelsi usein pitkä opetuslapseusprosessi. Seurakunta koostui ihmisistä, jotka olivat valinneet Kristuksen.
2. Kun kirkosta tuli enemmistökirkko
Kun kristinuskosta tuli valtionuskonto ja myöhemmin koko Euroopan kattava enemmistöuskonto, kirkon luonne muuttui. Seurakunnasta tuli kokoava ja yhteiskuntaa koossa pitävä instituutio.
Kasteesta tuli yleinen ja varhainen rituaali, ja sen yhteys henkilökohtaiseen kääntymykseen heikkeni. Siinä missä varhaiskirkossa kaste sinetöi jo opitun opetuslapseuden, nyt kaste alettiin ymmärtää hetkenä, jossa ihminen tulee kristityksi – riippumatta siitä, seuraako hän Kristusta vai ei.
Painopiste siirtyi seuraamisesta pelastumiseen, ja kääntymyksen sijaan korostuivat sakramentit Jumalan kohtaamisen paikkana. Kastetut olivatkin nyt pelastettuja, eivät seuraajia.
3. Luther ja reformaation haaste
Lutherin reformaatio oli osittain yritys korjata tätä kehitystä. Luther haastoi ajatuksen, että pelkkä kirkollinen kuuluminen tai sakramentti ilman uskoa pelastaisi. Oman hengellisen kamppailunsa kautta hän vakuuttui siitä, että ihminen ei löydä Kristusta, ellei laki ensin paljasta häntä syntiseksi ja evankeliumi johdata häntä Kristuksen luo.
Siksi Luther näki lain ja evankeliumin julistuksen välttämättömänä – juuri kirkossa olevien nimikristittyjen tähden.
4. Teorian ja käytännön välinen jännite
Lutherin teologia tunnusti, että todellisia kristittyjä ovat ne, jotka päivittäin turvautuvat Kristukseen. Käytännössä luterilaisesta kirkosta tuli kuitenkin kansankirkko, johon kaikki kuuluivat.
Tässä tilanteessa papisto harvemmin uskalsi julistaa lakia ja evankeliumia niiden alkuperäisessä terävyydessä. Laki muuttui moraaliksi ja evankeliumi yleiseksi hyväksynnäksi. Seurauksena syntyi kristillisyys ilman kääntymystä. Rohkaistiin ulkoiseen käyttäytymiseen ilman sydämen uudistumista.
5. Julistajan ongelma
Lain ja evankeliumin mielekkyyden ymmärtävät syvällisesti vain ne, jotka itse ovat kulkeneet niiden kautta Jumalan valtakuntaan. Kun usko on opetettua mutta ei koettua, kääntymyksen ajatuksesta tulee vieras, ahdistava käsite.
Kansankirkon kiusaus on julistaa kaikkien kastettujen olevan Jumalan lapsia, vaikka Raamattu liittää Jumalan lapsen aseman uskoon ja Kristuksen seuraamiseen.
6. Kansankirkollisuus ja kulttuurikristillisyys
Kansankirkollisuus on synnyttänyt kulttuurikristillisyyden kokemuksen, jossa kirkkoon ja kansaan kuuluminen on alettu ymmärtää kuulumisena Jumalalle. Lupaukset, jotka Raamattu antaa seurakunnalle, on usein siirretty koskemaan koko kansaa, sen kirkollisen jäsenyyden perusteella.
Tämän perusteella pelastus on alettu ymmärtää olevan seuraus kirkon jäsenyydestä, ei henkilökohtaisesta vastauksesta Kristuksen lahjaan.
7. Herätysliikkeet – elävän uskon muistuttajina
Herätysliikkeet toivat esiin saman unohtuneen viestin kuin Luther: ilman elävää uskoa kaste ja kirkon jäsenyys eivät pelasta. Ne muistuttivat, että todellinen kirkko muodostuu niistä, jotka ovat Kristuksen pelastamia.
Monille papeille tämä sanoma oli vieras, koska usko oli ollut heille ennen kaikkea opetettua tietoa, ei muuttunutta elämää. Heille oli opetettu, että he sakramenttien kautta pelastavat ihmisiä. Koska ymmärrys lain ja evankeliumin saarnasta oli hävinnyt, useimmat papit eivät tunnistaneet, kuinka herätysliikkeet toivat esiin juuri luterilaisuuden hukattua ydintä, sydämen kääntymistä. Siksi näemme yhä edelleen, kuinka merkittävä osa papistosta pitää herätysliikkeitä “epäluterilaisina”.
8. Terapeuttinen kristillisyys
Kansankristillisyys on ollut pohja, joka on vienyt kristinuskoa yhä enemmän nykyiseen suuntaan, jossa Jumalan ajatellaan olevan ihmistä varten. Nykyinen terapeuttinen, moralistinen deistinen uskonnollisuus rakentuu tälle pohjalle. Jumala nähdään etäisenä luojana, jonka tehtävä on auttaa ihmistä voimaan paremmin. Usko ei enää pelasta synnistä ja kuolemasta, vaan pahalta ololta. Jumalalle riittää, jos ihminen yrittää olla kunnollinen.
Teologien parissa yleistynyt progressiivinen teologia antaa vuorostaan tälle ajattelulle teologisen oikeutuksen perustelemalla sen, että ihmisen nykyinen eettinen ymmärrys on korkeammalla, kuin Raamatun ajan ihmisillä. Siksi Raamatun kohdat, jotka ovat ristiriidassa omien katsomustemme kanssa, voi ohittaa, ja evankeliumista poistaa ärsyttävät kohdat. Samalla Raamatusta katoaa Kristuksen muutoskutsu ihmisille.
Miksi kääntymys on välttämätön?
Nykyinen ihmiskeskeinen ” usko vain” evankeliumi rauhoittaa ja puhuu pelastuksesta. Se ei edellytä kääntymystä, Kristuksen laittamista ykköseksi ihmisen elämässä. Ihminen voi säilyttää oman epäkristillisen maailmankuvansa.
Kasvatus- ja kulttuurikristillisyys voivat luoda pohjan kristilliselle maailmankuvalle, mutta ne eivät itsessään synnytä kristillistä uskoa. Raamatun ja luterilaisen uskonkäsityksen mukaan usko ei ole ensisijaisesti perintö, identiteetti tai moraalinen suuntautuminen, vaan henkilökohtainen vastaus Jumalan kutsuun Kristuksessa.
Siksi kristillinen usko ei ole mahdollista ilman kääntymystä. Kääntymys ei ole ihmisen suoritus tai tunne-elämys, vaan Jumalan työ, jossa ihminen lakkaa rakentamasta elämäänsä itsensä varaan ja suostuu Kristuksen herruuden alle. Siinä ihminen luopuu oikeudestaan määritellä itse totuuden, hyvän ja pahan, ja suostuu ottamaan vastaan Kristuksen sanan elämänsä korkeimpana auktoriteettina.
Ilman tätä kääntymystä kristillisyys jää väistämättä kulttuuriseksi tai kasvatukselliseksi ilmiöksi: arvopohjaksi ilman ristin seuraamista, identiteetiksi ilman opetuslapseutta, armopuheeksi ilman parannusta. Tällainen kristillisyys voi ylläpitää yhteisöä ja tarjota hengellistä lohtua, mutta se ei johda siihen elämänmuutokseen, jota Jeesus kutsui seuraamiseksi.
Kasvatuskristillisyys voi olla arvokas johdanto ja valmistava maaperä, mutta se ei voi korvata Jumalan kohtaamista. Vasta siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan oman syntisyytensä, oman riittämättömyytensä ja oman ihmiskeskeisyytensä, Kristuksen evankeliumi avautuu pelastavana voimana. Vasta siellä syntyy usko, joka ei enää etsi Jumalaa itsensä tueksi, vaan suostuu elämään Jumalaa varten.
Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, tarvitaanko kulttuuri- ja kasvatuskristillisyyttä vai ei, vaan siitä, mihin ne johtavat. Jos ne eivät johda kääntymykseen ja Kristuksen seuraamiseen, ne jäävät keskeneräisiksi. Kristinuskon ydin ei ole siinä, että ihminen kuuluu kirkkoon, vaan siinä, että ihminen kuuluu Kristukselle.
Entä Luther? Ymmärrän Lutherin ajatelleen, että kristillinen kasvatus ei itse pelastanut, mutta se oli välttämätön maaperä, jossa laki saattoi tehdä ihmisen synnistä tietoiseksi ja ajaa hänet Kristuksen luo.”
“Kasvatuskristillisyys oli Lutherin ajattelussa praeparatio evangelica – valmistava tila, ei vielä usko.”
“Ilman kristillistä kasvatusta laki ei useinkaan puhuttelisi, mutta ilman evankeliumia kasvatus ei koskaan synnytä kristittyä.”
Tämä pohdinta nousee kysymyksistä, joita olen miettinyt pitkään. Onko käynyt niin, että kansankirkko, joka syntyi evankeliumin levittämiseksi, voi olla tällä hetkellä merkittävä este aidon uskon synnylle?
Erityisesti mietin sitä, että onko luterilaisuus epätasapainossa, jos emme muista lain ja evankeliumin roolia Kristukseen turvautumisessa.
Luterilainen konsepti lain ja evankeliumin tulkinnasta on lähtökohtaisesti epätasapainoinen. Koko tulkinta skaala on virheellinen. Konseptin kaava on monivaiheinen ja se vakiintui yksimielisyyden ohjeessa 1577-. Tässä asiakirjassa, joka päätti luterilaisuuden sisäiset oppiriidat, laki ja evankeliumi määriteltiin lopullisesti ”erityisen kirkkaaksi valoksi”, jonka avulla Raamattua tulee lukea.
Yhtä kaikki, luterilaisuus on syvästi riippuvainen pyhän Augustinuksen perisyntiopista. Kun perisynti nähdään perittynä syyllisyytenä, laki muuttuu väistämättä syyttäjäksi ja evankeliumi vapauttavaksi tuomioksi. *Mielenkiintoisena kursioteettina on se, että laki tuli ilmoitushistoriassa Siinain vuorella noin 1300–1200 eaa, siis 430 vuotta sen jälkeen, kun Jumala oli jo antanut lupauksen Abrahamille. Kuten Paavali toteaa; ”Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty ” ( Gal 3:19, b). Näin kansaa ohjattiin, mm. pedagogisesti.
Luterilaisuudessa lain kolmas käyttö tuli esiin systemaattisesti 1534 jolloin Melanchthon käytti termiä ensimmäisen kerran teoksessaan (kommentaari Kolossalaiskirjeeseen). Sittenmin aihe, lain kolmannesta käytöstä nousi polttavaksi ns. antinomistiriitojen (lainhylkääjien) vuoksi. Johann Agricola -niminen teologi väitti, ettei lakia pitäisi saarnata kristityille lainkaan, vaan pelkkä evankeliumi riittää.
Suurin ongelma luterilaisuuden lain ja evankeliumin opissa on se, että vanhurskauttaminen on irrotettu teoista. Vanhurskauttaminen on ikään kuin oma saari. Luther peilasi Paavalin kirjeitä omaan taisteluunsa keskiaikaista katolista kirkkoa vastaan. Sen sijaan jos hän olisi tuntenut patristisen tradition uskon ja tekojen suhteesta esim: 400 luvulla elänyt Markus Askeettin kirjoitukset ” Niille jotka arvelevat vanhurskauttavansa teoista ” ( Filokalia 1), uskonpuhdistus olisi jäänyt tekemättä.
Joka tapauksessa luterilaisten kannatta lopettaa lain ja evankeliumin sapluunan mukaan julistaminen. Se ei hyödytä mitään, tuottaa vain vahinkoa. Jos olet lukenut Lutherin kirjan laista ja evankeliumista, niin täytyy olla aikamoinen fakiiri, joka sen hallitsee, eikä niitä ole. Joten koko kysymysten asettelusi on lähtökohtaisesti väärä. Tai positiivisesti systeemi on todella epätasapainossa.
Sami P. Laki ja evankeliumi eivät ole jokin mekaaninen sapluuna vaan työkalupakin tärkeimmät työkalut (tai yhdet tärkeimmistä). Niitä käyttämällä eritellään uskon ja tekojen keskinäistä suhdetta sekä paljastetaan synti ja tarjotaan avuksi Jumalan armo.
Todellinen kysymys vanhurskauttamisen osalta taitaa olla se, mitä termillä loppujen lopuksi tarkoitetaan.
Marko, juuri näin, siksi sitä vastustankin, se on hyödytön. Koko sapluuna, tulkinta-skaala on väärä. Toinen näkökulma jolla voin pehmittää jyrkkiä ajatuksiani on se, että Luterilainen maailmanliitto ja katolinen kirkko allekirjoittivat vuonna 1999 Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. Tämä asiakirja myönsi, ettei laki ja evankeliumi -erottelu saa tarkoittaa, että hyvät teot olisivat merkityksettömiä. Katolinen ja luterilainen osapuoli löysivät yhteisymmärryksen siitä, että usko synnyttää välttämättä rakkautta, vaikka pelastus tuleekin armosta. Tämän asiakirjan pohjalta näyttä siltä, että puhe kilvoituksesta saa uusia voimia. ( kysymyshän on lain teoista, Kristusken käskyjen täyttämisestä.)
Sami P. Katolinen osapuoli ei onneksi hyväksynyt YJV:tä – enkä itsekään sitä hyväksy.
Yksi keskeinen asia on, että sekä sanoilla ”evankeliumi” että varsinkin ”laki” on monia merkityksiä Raamatussa. Myös lain ja evankeliumin välisestä suhteesta on luterilaisuudessa useita erilaisia käsityksiä kun mennään tarpeeksi syvälle.
Keskeinen pointti on, että me emme voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin ansioin tai teoin vaan yksin uskon kautta meidän syntimme sovittaneeseen ja lain täyttäneeseen Kristukseen, jonka usko omistaa Jumalan edessä kelpaavaksi vanhurskaudeksi. Totta kai tässä näkyy läntisen kirkon myöhäiskeskiajan tilanne, mutta samalla on tietysti kyse Lutherin Raamatusta tekemästä hengellisestä löydöstä, jolla on yleispätevää merkitystä.
Elävä, vanhurskauttava usko synnyttää ilman muuta meissä ”uusia mielenliikkeitä”, ensimmäisenä rakkauden, ja muita hedelmiä. Kyllähän tästä löytyy koko joukko opetusta Lutherin saarnoista. Mutta nämä hedelmät ovat lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän puutteellisia todistuksia elävästä uskosta. Totta kai jo reformaation aikana opetettiin, että kristitty alkaa täyttää Kristuksen käskyjä, tosin puutteellisesti. Aina voidaan keskustella siitä, onko tätä uudistukseksi (renovatio) kutsuttua prosessia kutsuttava lain noudattamiseksi, kilvoitukseksi, pyhittymiseksi tai Kristuksen lain noudattamiseksi. Koska kaikki vaikuttaa Jumalan armosta meidän parhaaksemme, myöskään ilo ei ole kiellettyä tai vierasta. Meissä tapahtuvan muutoksen varaan vain ei kannata omaa pelastustaan laskea.
Marko, katolinen kirkko virallisesti hyväksyi julistuksen, mutta siihen liittyi merkittäviä täsmennyksiä ja jännitteitä. Ei siitä enempää. Luterilaisessa tunnustuksessa määritellään virallinen lain ja evankeliumin oppi ( ainakin Suomessa) kyllä siellä on merireitti. Tutkimus kirjallisuus, ja kansanhurskaus on sitten erikseen.
Keskeinen pointti mistä kirjoitata: ” että me emme voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin ansioin tai teoin vaan yksin uskon kautta ” Tämä on sikäli totta jos taloon ei kanneta ajatusta, ”usko vastaan teot” Ja Marko sinun täytyy huomioida se asia, että kreikankielisessä alkutekstissä ei ole sanaa ”yksin” (monon). Silloin kun Luther käänsi Raamattua saksaksi, hän lisäsi sanan ”allein” (yksin), koska hän katsoi sen välittävän Paavalin alkuperäisen tarkoituksen: jos teot suljetaan pois, jäljelle jää vain usko.
Sitten kirjoitat: ” Elävä, vanhurskauttava usko synnyttää ilman muuta meissä ”uusia mielenliikkeitä”, ensimmäisenä rakkauden, ja muita hedelmiä. ” tämä on milenkiintoinen kombo, pohjimmiltaan pyhityskin on monergistista luterilaisuudessa kuten pelastus. Ja mitään ontologista muutosta ei tapahdu, koska ihminen on Simul iustus et peccator. Riittäköön tämä nyt.
Tärkeää pohdintaa, Hannu Vuorinen. Koska pelastava eli vanhurskauttava eli elävä usko on aina Jumalan synnyttämää ja ylläpitämää, meidän ei tarvitse pitää kasvatuskristillisyyttä herätyskristillisyyden ja kääntymiskristillisyyden vastakohtana. Kulttuurikristillisyyttä minä pitäisin evankeliumille ”valmistavana”, sitä toki väheksymättä.
Kääntymyksen toinen nimi on ”parannus” joka puolestaan jaetaan Jumalan vaikuttamiin katumukseen tai synninhätään ja uskoon. Tällöin ei ole erityistä eroa sen välillä, saarnataanko parannusta ei-kristityille tai epäuskoisille vaiko jokapäiväistä parannusta uskoville. Olennaista on ohjata uskomaan synnit verellään sovittaneeseen Kristukseen (Ylittämätön kiteytys on mielestäni lestadiolaisen herätysliikkeen synninpäästöjulistus sekä siihen liittyvä uskovien yhteisön korostus, jonka ei tarvitse olla tiukasti rajattu).
Ongelma lienee (ollut) sellainen evankeliumin julistus, jossa ihminen on ohjattu käytännössä omin voimin tehtävään uskonratkaisuun ja edellytetty kääntymiskokemusta sekä sen tietämistä, minä päivänä
tai kellonlyömänä uskoon on tultu. Vaikka monilla
uskovilla voi toki olla tällainen selkeä käännekohta elämässään.
Millä tavalla kansankirkko sitten voisi olla ”merkittävä este aidon uskon syntymiselle”? Sitä sopisi varmaan pohtia konkreettisesti.
Markon kommetti on milestäni osuva; ” kasvatuskristillisyyttä herätyskristillisyyden ja kääntymiskristillisyyden vastakohtana.” Uuden Rooman ja Keisarin tuleminen on kristityille helpotus, koko imperiumin alue koki resenssin. Kuten alussa kasteen sakramentti oli arvossa, ei se muuttunut. Kaste ja mirhallavoitelu, oli uskoon tulon hetki. Ei tarvittu mitään erillistä kääntymystä, uskoon tuloa. Se on helluntailainen harha. Katumuksen sakramentti on kirkossa aina ollut käytössä.
Sami P. Itse näkisin asian myös niin, että kaikissa kristillisissä kirkoissa tunnetaan kysymyksenasettelu kasvatus- ja kulttuurikristillisyyden sekä omakohtaisen kristillisyyden välisestä suhteesta. Esimerkiksi käy Vaeltajan kertomusten päähenkilö sekä monet hänen tapaamansa ihmiset. Sanoitukset ja käsitteet sekä kääntymyksen seuraukset ovat erilaisia, mutta loppujen lopuksi hyvin samankaltaisia: Jumalan armosta ero entiseen elämäntapaan, Kristus-keskeisyys, rukouselämä, uusi tapa elää ja priorisoida asioita.
Marko, juuri näin, ontologinen muutos on todellinen.
Sami P. Nyt en ihan pysy kärryillä: Mitä tarkoitat ”ontologisella muutoksella”?
Marko vastaan lyhyesti; Ihminen tulee ”osalliseksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4).
Sami P. Myös luterilaisuus tunnustaa saman asian, vaikka emme välttämättä käytä termiä ”ontologinen”. Ennen kastetta ja uskoa on vain liha, kasteen ja uskon jälkeen henki ja liha, jotka käyvät sotaa keskenään. En tunne yhtään perinteistä luterilaista, joka kiistäisi kristityn partisipoivan eli tulevan osalliseksi Kristuksesta ja Hänen jumalallisesta luonnostaan. Ero löytyy siitä, miten pelastuksen prosessiluonne – jonka senkin tunnustamme – määritellään.
Marko, asia ei ole noin yksinkertainen ja selvä, mitä esität ja siihen liittyy monia muitakin kohtia.
Luterilaisuuden ydinajatus on, että vanhurskauttaminen itsessään on juridinen tapahtuma. Se tapahtuu ihmisen ulkopuolella, Jumalan ”oikeussalissa” Kyseessä on iustitia aliena eli ”vieras vanhurskaus”: se on Kristuksen vanhurskautta, joka luetaan ihmisen hyväksi. ( Raamatun kielessä ei ole mitään vierasta vanhurskauden käsitettä).
Luterilaisuudessa vanhurskauttamisessa ihminen ei muutu. Koska vanhurskauttaminen ymmärretään ensijaisesti forenssisesti.
Ortodoksi teologiassa pelastus ei ole vain syntien anteeksiantamista, vaan ihmisen asteittaista muuttumista ja tulemista osalliseksi Jumalan luomattomista energioista. Tämä muutos on välttämätön: Ortodoksisuudessa vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat yksi ja sama prosessi. Ihminen muuttuu todellisesti; hän ei vain näytä syyttömältä Jumalan silmissä.
Tästä näet helposti kuinka luterilainen vanhurskauttaminen tukee monergista pelastuskäsitystä. Jla. pelastaa ihmisen ilman ihmistä. Vanhurskautusoppi rakentuu systemaattisesti sidotun tahdon käsitteen varaan. Tämä on ikään kuin laaja kokeisto joka on luotu. Kuten laki ja evankeliumi käsitteistö.
Mielestäni ongelma ei ole Augustinuksessa eikä opissa yleensäkään . Sillä luterilainen oppi on raamatullinen , mutta kysymys on miten opetus tapahtuu . Siihen liittyy paimenen rooli , jonka tehtävä opettaa olipa sitten minkä kirkkokunnan edustaja tahansa . Pappi on yksi seurakuntalainen myös ja olisi ihmeellistä jos hän ei koskaan tarvitsisi rippiä, en niin hyvän papin käsien alle halua mennä . Ja seurakunnan merkitys Kristuksen ruumiina , ettei se ole vain kaste , rippi , avioliiton ja hautaansiunaamisen paikka . Ajattelen lähtökohtaisesti että me ihmiset olemme syntisiä ja siksi myös arkoja ja pakenevia kohtaamaan oma pahuus ja syntisyys ja sille tahdotaan usein pukea armon peitto vaikka elämä olisi miten rikkinäistä tahansa . Ja tietysti luterilaisuudessa tämä on hyvin sujuvaa , kun Kristus on todella kaikki tehnyt pelastuksemme eteen. Jos papit saarnaavat lakia ja evankeliumia sanan mukaan ja Srk elää keskinäisessä yhteydessä niin luterilainen oppi on armollinen ja turvallinen paikka kaikille syntisille ihmisille .
Uskoa voi ajatella vaatimuksen kautta ja joillakin se voi tarkoittaa tekoja , mutta luterilaisuus lähtee siitä mielestäni että me luovutamme itsemme Kristukselle tietäen että hänen totuudessa ei ole varjoja ja hänessä meille rauha ja ilo ja hän tahtoo vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä .
Vaikeina aikoina olen ajattelut on vain kaksi asiaa mitä kristitty tarvitsee on ; puhdas omatunto ja siitä Kristuksen rauha sisällä . Ja emme voi elää yksinkertaisesti kristityn elämää ilman seurakuntayhteyttä . Seurakunnat on täynnä eronneita ,rikkinäisiä ja monien syntien vaivaamia ihmisiä ja ne kokevat tarvitsevansa Jeesusta ja paremmat ihmiset pärjäävät omillaan .
Samanlailla se on muissakin kirkoissa , vaikka oppi olisi erilainen . Uskon että aito kohtaaminen on iso asia , kun seurakuntaelämä koostuu näistä kahdesta kohtaamisesta , kohdata ihmisiä ja kohdata Jumala . Lopulta Jumala haluaisi riisua meistä sitä riippuvuutta joka sitoo meidät tähän maailmaan ja tehdä hänestä meidät riippuvaiseksi ja sen jälkeen voisi elää paljon vapaammin tätä ajallista elämää , jolla on selvä suunta ja prioriteetit kunnossa . Pappiskoulutus on avainasemassa kaikessa tässä .
Timo, Ongelma on juuri opissa, kun puhumme lain ja evankeliumin suhteesta. Luterilainen oppi on hakattu naftaliin tunnustuskirjoissa. Sen mukaan papin on mentävä ja luterilainen pappi opettaa kuten 1500 luvulla formuloitiin. Luterilaisuudessa rippi on vapaaehtoinen, adiafora asia / ehdonvallan asia. Kenenkään ei tule huolehtia toisen ihmisen ripittäytymisestä, eikä urkkia sitä.
Uskoa voi ajatella tekojen kautta koska ne todistavat uskosta. Tämä on niiden yksi merkitys, ( tämä on myös ylös kirjoitettu luterilaiseen tunnustukseen) Ei ole olemassa kristillistä uskoa ilman tekoja. Jos haluamme seurata Vapahtajaa ja hänen käskyjä se näkyy tekoina. Tämä on luterilaisuuden heikko kohta, allergisuus teoille.
Sillä ei ole merkitystä onko saanut elää Jumalan lapsena pienestä asti vai onko tullut sakkokierroksien kautta takaisin , kaikki ovat lopulta tuhlaajalapsia kuitenkin .
Vuosikymmeniä sitten kun kansankirkkoon kuului 90% ihmisistä Suomessa oli paljon vähemmän ihmisiä töissä ev. lut kirkossa kuin tänä päivänä . Että rahalla asiaa ei ratkaista . Olisi kyllä väkeä laittaa pyhäkouluun, rippikouluun ja seurakuntaelämään työntekijöitä ja panostaa luterilaiseen opetukseen , joka ei pysähdy kasteeseen vaan jatkuu hautaan asti oppien tuntemaan Jeesus paremmin.
Samille , oppi on apostolinen oppi mitä luterilaisuus tahtoo noudattaa ja sen ymmärrys on että Kristus on tehnyt kaiken pelastuksemme eteen ja se saadaan lahjana omistaa . Mutta meidän perisyntisyytemme takia meidän tulee olla opetuksen ja seurakunnan yhteydessä , Kristuksen ruumiin jäsenenä . Hän rakentaa seurakunnan ja hän vaikuttaa tahtomista ja tekemistä siellä . Ei oppi siihen vaikuta jos joku ordodoksi käy kirkossa jouluna ja pääsiäisenä vain , kuten ei luterilaisellekaan. Seurakunnassa Kristus hallitsee rakkaudella ja siihen samaan meidät jäsenet on kutsuttuja . Se sisältää tietysti vapaaehtoisuuden , kysymys on kuka tahtoo elää hänen yhteydessään . Miten Sami erottelet ordodoksikritityn ja luterilaisen kristityn teot elämässä , arjessa ? Onko ordodoksikristitty opin kautta enemmän tekoja tekevä ? Eihän varsinaisesti teologia syvemmin monia edes kiinnosta ja silti moni heistä palvelee monin tavoin . Mitkä ovat ne teot joista Sami puhut , onko se niitä tekoja jotka tapahtuu Jumalanpalveluksen jälkeen kun ensin Kristus palvelee meitä ja pappi meidät lähettää palvelemaan vai onko ne teot seurakunnassa joitakin tekoja ?
Timo, etkö tosiaan tiedä mitä teot ovat? Miten voit olla niistä tietämätön?
Rippiasiasta , tietysti se on vapaaehtoista ja tarvitsee turvallisen yhteyden ja se on enemmänkin seurausta Srk- elämästä kuin lain mukaista toimintaa ja ihmisen parhaaksi ja vapaudeksi tarkoitettu uskovalle .
Ortodoksisessa kirkossa katumuksen sakramentti (eli synnintunnustus) on periaatteessa vapaaehtoinen, mutta se nähdään hengellisen elämän kannalta välttämättömänä ja erittäin suositeltavana.
Joissakin tilanteissa ja perinteisesti ortodoksin odotetaan käyvän synnintunnustuksella säännöllisesti, jotta hän voi osallistua ehtoolliseen.
Sitten aktiiviset seurakuntalaiset käyvät tunnustuksella yleensä vähintään suurten paastojen yhteydessä (esim. ennen pääsiäistä ja joulua). Jos ehtoollisella käy hyvin harvoin, synnintunnustusta edellytetään lähes aina ennen sitä.
Ja lopuksi aikuisena kirkkoon liittyvä tekee yleensä elämänkertomuksellisen yleistunnustuksen.
Jos taas ihminen on tehnyt jotain sellaista, mikä erottaa hänet ehtoollisyhteydestä, paluu tapahtuu katumuksen sakramentin kautta (ripin).
Suomessa luterilaisessa kirkossa muistaakseni rippi ja ehtoollispakko poistu 1800-luvulla, voi olla että muistan väärin.
Kirjoitit aikaisemmin että luterilainen pappi opettaa kuten se on 1500 luvulla lyöty lukkoon . Tosiasiassa taitaa olla kaikissa kirkoissa erilaisia pappeja , siis myös varmaan ordodokseilla . Ajattelen sen paimenen tehtävän olla opettamisen ja armonvälineiden jakamisen lisäksi huolehtia laumasta että oppisimme tuntemaan Kristuksen keskinäisessä yhteyden kautta paremmin ja näin voisimme olla samalla myös hänen työnsä välikappaleita . En nyt saanut selvää miten luterilainen oppi on ongelmallinen tekojen suhteen ? On paljon kristillisyyttä missä odotetaan herätystä , kun se on nähty omalla kohdalla käänteentekeväksi asiaksi. Voisi kysyä odotetaanko enemmän herätystä vai Kristusta . Hän antaa erilaisia aikoja mutta ihmisiä tulee armon osallisuuteen paljon enemmän hiljaisesti kuin herätyksissä ja usein tälläinen herätyksen aikoja odottava kristillisyys vie laiskuteen ja siinä on yleensä kaksi asiaa ; toive ja pelko eli toivotaan herätystä ja pelätään lopunaikoja . Tämä kääntää katseet ihmisiin päin kun pitäisi katsoa Kristukseen ja evankeliumi on tarkoitettu joka aikaan . Toki voi rukoilla herätystä , vaikka sitä sanaa ei edes taida raamatusta löytyä , Kristus on sama tänään , eilen ja iankaikkisesti ja kun voi julistaa niin silloin sitä pitää tehdä . Jumala pitää huolta itse sanastaan ja se ei tyhjänä palaa.
Kastaminen ja opettaminen on se tehokkain tapa tehdä Jumalan lapsia ja myös varjeltua säilyttämään usko . Ja kun evankeliumia pidetään esillä ja kohdataan ihmisiä niin niitä otetaan kasteen kautta Jumalan lapsiksi ja elämän vaikeuksien kautta ihmiset saavat armon palata ja kuolinvuoteilla ihmiset luovuttavat elämänsä armollisen Jumalan käsiin ja aina kutsu on voimassa täällä armon ajassa . Tämä on enemmän todellisuutta kristillisyydestä kuin herätykset , vaikka näistä ei otsikoita saa aikaan . Usein ihmiset tahtovat myös vaieta näistä kertomasta vaikka ovat todistamassa Jumalan ihmeitä , kun tiedostavat sen meidän lihassa asuvan kunnian pyytämisen omaksi ansioksi . Herätystä odottavat elävät usein sitku- elämää vaikka nyt on pelastuksen päivä ja tänään tulisi Kristusta kirkastaa eikä sitten kun se ”jenkki” tai joku nimimies saapuu paikkakunnalle . En halua niputtaa kaikkea herätyskristillisyyttä samaksi enkä tuomita , mutta minulle se on näyttäytynyt niin ja tulkitsen sen sitä kautta .
Sami ; Timo, etkö tosiaan tiedä mitä teot ovat? Miten voit arvioda väittämääsi että luterilaisilla on ongelma teoissa käytännössä siis ? Millä sitä mittaat ?
Timo, tässä teoissa on kaksi tasoa. On luterilainen opetus, jossa teot ja vanhurskaus erotetaan. Toinen taso onkin sitten ihmeellinen. Luterilaisessa maassa tehdään paljon hyvää. Toinen esimerkki joka valaisee tätä löytyy luterilaisesta predestinaatio-opista. Yksimielisyyden ohjeen mukaan Jumala on valinnut tietyn joukon. Toinen taso onkin sitten ihmellinen, suurin osa Suomen luterilaisista papeista, opettaa kaikki ovat Kristuksessa valittuja. Minun johtopäätös on se, että luterilainen opetus ei ole tosi, vaan paperitiikeri.
Timo tiedätkö mitä ovat teot? Vai etkö tiedä?
Eikös koko elämämme ole ”tekoja”: sekä oikeita ja hyviä että vääriä ja pohoj?
Ukso vaikuttaa tekoihin – jos ei vaikuta, ei ole kys uskosta vaan uskottelusta tai toiveesta. Miten tekoja sitten ”mitataan”, on oma kysymyksensä. Tekojen arviointi on Jumalan tehtävä, ja uskovina teoissa vaikuttaa Jumala henkensä kautta. Aina teot ovat kuitenkin riittämättömiä (siis ne hyvät ja oikeat teot – pahat taas ovat yleensä liiallisia). Senpä vuoksi yksin armoon turvautuminen on ”se mahdollisuus” pelastukseen. Onko ”turvautuminen” sitten jonkinlainen ”teko”, sitä voidaan tietenkin filosofoida. Armo ei kuitenkaan voi olla teko, muutoinhan se ei olisi aitoa armoa. Turvautuminen armoon edellyttää, että armo on todellista todellisuutta, ei tekoamme eli ”tekoarmoa”.
Jukka sanoittaa asiat hyvin.
Sami P. Laitan vastaukseni aiempaan ajatusten vaihtoon liittyen.
Se, että vanhurskauttaminen on meidän ”ulkopuolellamme” tapahtuva ”juridinen” akti, palautuu minun ymmärtääkseni Paavalin kielenkäyttöön. Samalla pitää muistaa kolme asiaa:
Ensiksikin se ”taivaan tori” jossa tuomio tapahtuu, ei ole jossain Andromedan galaksissa vaan täällä maan päällä kaikkialla siellä, missä evankeliumi julistetaan ja uskotaan. Vanhurskauttaminen ei myöskään ole vain kertakaikkinen tapahtuma vaan me olemme jatkuvasti riippuvaisia Kristuksen hyväksemme luetusta vanhurskaudesta. Kuten tiedät, Kristuksen persoonaa ja Hänen hyviä töitään ei voida myöskään erottaa toisistaan.
Toiseksi se, että vanhurskauttaminen erotetaan sen vaikutuksista, merkitsee nimenomaan käsitteellistä eroa pyhitykseen. Koska elävä usko ei tietenkään jää vaille hedelmiä. Lutherilta löytyy myös tekstejä, joissa hän korostaa hyvien, Jumalan mielen mukaisten tekojen todistavan uskosta. Mutta omantunnon hädässä emme katso tekoihimme emmekä pyhityskilvoitulseemme vaan Kristukseen. Jukka M sanoittaa minustakin hyvin. Olen muutoin sitä mieltä, että luterilaisuudessa ja Suomen evankelisessa liikkeessa tapahtui 1900-luvun alkupuolella yksipuolistumista, jobka vaikutukset olivat kauaskantoisia.
Kolmanneksi vain huomio: kumpa me luterilaiset papit opettaisimme ja julistaisimme vaikkapa nyt Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin katekismusten sekä postillasaarnojen mukaan!