Olen itse perusesimerkki siitä, mitä on varttua luterilaisena kasvatuskristittynä. Olen elänyt suuren osan elämästäni ajatellen, että uskoon kasvaminen on oikea ja riittävä vaihtoehto. Kirkossa – myös pappina toimiessani – näin tehtävääni  kasvattaa ihmisiä kristilliseen uskoon.

Viime vuosina olen kuitenkin havahtunut siihen, että kasvatuskristillisyys kyllä synnyttää perusluottamusta ja kristillistä arvomaailmaa, mutta se silti hyvin harvoin synnyttää tietoisia Kristuksen seuraajia. Usein se jättää puolitiehen. Se harvoin johtaa sellaiseen uskoon, jossa Jeesuksen sanat otetaan todesta: “Jos joku tahtoo seurata minua, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Ajattelen, että koska kansankirkko haluaa koota kaikki, se on vuosien myötä synnyttänyt oman evankeliuminsa. Kansankirkossa meitä kehoitetaan uskomaan Jumalaan, mutta vältetään sanomasta, että usko ja parannuksen tekeminen liittyvät yhteen. 

Pohdin seuraavassa ajatuksiani uskosta ja kääntymyksestä, ja kulttuuri -ja kasvatuskristillisyyden merkityksestä.  

1. Varhaiskirkko – kutsu seuraamiseen

Varhaiskirkossa uskon ytimessä oli kutsu seurata Kristusta. Usko ei ollut identiteetti tai kulttuurinen perintö, vaan tietoinen vastaus Jumalan kutsuun. Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali julistivat kaikki samaa sanomaa: tehkää parannus, muuttakaa suuntaa, ottakaa vastaan Jumalan valtakunta.

Kristitty oli ihminen, joka oli tietoisesti astunut uuteen elämäntapaan. Kastetta edelsi usein pitkä opetuslapseusprosessi. Seurakunta koostui ihmisistä, jotka olivat valinneet Kristuksen.

2. Kun kirkosta tuli enemmistökirkko

Kun kristinuskosta tuli valtionuskonto ja myöhemmin koko Euroopan kattava enemmistöuskonto, kirkon luonne muuttui. Seurakunnasta tuli kokoava ja yhteiskuntaa koossa pitävä instituutio.

Kasteesta tuli yleinen ja varhainen rituaali, ja sen yhteys henkilökohtaiseen kääntymykseen heikkeni. Siinä missä varhaiskirkossa kaste sinetöi jo opitun opetuslapseuden, nyt kaste alettiin ymmärtää hetkenä, jossa ihminen tulee kristityksi – riippumatta siitä, seuraako hän Kristusta vai ei.

Painopiste siirtyi seuraamisesta pelastumiseen, ja kääntymyksen sijaan korostuivat sakramentit Jumalan kohtaamisen paikkana. Kastetut olivatkin nyt pelastettuja, eivät seuraajia.

3. Luther ja reformaation haaste

Lutherin reformaatio oli osittain yritys korjata tätä kehitystä. Luther haastoi ajatuksen, että pelkkä kirkollinen kuuluminen tai sakramentti ilman uskoa pelastaisi. Oman hengellisen kamppailunsa kautta hän vakuuttui siitä, että ihminen ei löydä Kristusta, ellei laki ensin paljasta häntä syntiseksi ja evankeliumi johdata häntä Kristuksen luo.

Siksi Luther näki lain ja evankeliumin julistuksen välttämättömänä – juuri kirkossa olevien nimikristittyjen tähden.

4. Teorian ja käytännön välinen jännite

Lutherin teologia tunnusti, että todellisia kristittyjä ovat ne, jotka päivittäin turvautuvat Kristukseen. Käytännössä luterilaisesta kirkosta tuli kuitenkin kansankirkko, johon kaikki kuuluivat.

Tässä tilanteessa papisto harvemmin uskalsi julistaa lakia ja evankeliumia niiden alkuperäisessä terävyydessä. Laki muuttui moraaliksi ja evankeliumi yleiseksi hyväksynnäksi. Seurauksena syntyi kristillisyys ilman kääntymystä. Rohkaistiin ulkoiseen käyttäytymiseen ilman sydämen uudistumista.

5. Julistajan ongelma

Lain ja evankeliumin mielekkyyden ymmärtävät syvällisesti vain ne, jotka itse ovat kulkeneet niiden kautta Jumalan valtakuntaan. Kun usko on opetettua mutta ei koettua, kääntymyksen ajatuksesta tulee vieras, ahdistava käsite.

Kansankirkon kiusaus on julistaa kaikkien kastettujen olevan Jumalan lapsia, vaikka Raamattu liittää Jumalan lapsen aseman uskoon ja Kristuksen seuraamiseen.

6. Kansankirkollisuus ja kulttuurikristillisyys

Kansankirkollisuus on synnyttänyt kulttuurikristillisyyden kokemuksen, jossa kirkkoon ja kansaan kuuluminen on alettu ymmärtää kuulumisena Jumalalle. Lupaukset, jotka Raamattu antaa seurakunnalle, on usein siirretty koskemaan koko kansaa, sen kirkollisen jäsenyyden perusteella. 

Tämän perusteella pelastus on alettu ymmärtää olevan  seuraus kirkon jäsenyydestä, ei henkilökohtaisesta vastauksesta Kristuksen lahjaan. 

7. Herätysliikkeet – elävän uskon muistuttajina

Herätysliikkeet toivat esiin saman unohtuneen viestin kuin Luther: ilman elävää uskoa kaste ja kirkon jäsenyys eivät pelasta. Ne muistuttivat, että todellinen kirkko muodostuu niistä, jotka ovat Kristuksen pelastamia.

Monille papeille tämä sanoma oli vieras, koska usko oli ollut heille ennen kaikkea opetettua tietoa, ei muuttunutta elämää. Heille oli opetettu, että he sakramenttien kautta pelastavat ihmisiä. Koska ymmärrys lain ja evankeliumin saarnasta oli hävinnyt, useimmat papit eivät tunnistaneet, kuinka herätysliikkeet toivat esiin juuri luterilaisuuden hukattua ydintä, sydämen kääntymistä. Siksi näemme yhä edelleen, kuinka merkittävä osa  papistosta pitää herätysliikkeitä “epäluterilaisina”.

8. Terapeuttinen kristillisyys

Kansankristillisyys on ollut pohja, joka on vienyt kristinuskoa yhä enemmän nykyiseen suuntaan, jossa Jumalan ajatellaan olevan ihmistä varten.  Nykyinen terapeuttinen, moralistinen deistinen uskonnollisuus rakentuu tälle pohjalle. Jumala nähdään etäisenä luojana, jonka tehtävä on auttaa ihmistä voimaan paremmin. Usko ei enää pelasta synnistä ja kuolemasta, vaan pahalta ololta. Jumalalle riittää, jos ihminen yrittää olla kunnollinen. 

Teologien parissa yleistynyt progressiivinen teologia antaa vuorostaan tälle ajattelulle teologisen oikeutuksen perustelemalla sen, että  ihmisen nykyinen eettinen ymmärrys on korkeammalla, kuin Raamatun ajan ihmisillä. Siksi Raamatun kohdat, jotka ovat ristiriidassa omien katsomustemme kanssa, voi ohittaa, ja evankeliumista poistaa ärsyttävät kohdat. Samalla Raamatusta katoaa Kristuksen muutoskutsu ihmisille. 

Miksi kääntymys on välttämätön?

Nykyinen ihmiskeskeinen ” usko vain”  evankeliumi rauhoittaa ja puhuu pelastuksesta. Se ei edellytä kääntymystä, Kristuksen laittamista ykköseksi ihmisen elämässä. Ihminen voi säilyttää oman epäkristillisen maailmankuvansa. 

Kasvatus- ja kulttuurikristillisyys voivat luoda pohjan kristilliselle maailmankuvalle, mutta ne eivät itsessään synnytä kristillistä uskoa. Raamatun ja luterilaisen uskonkäsityksen mukaan usko ei ole ensisijaisesti perintö, identiteetti tai moraalinen suuntautuminen, vaan henkilökohtainen vastaus Jumalan kutsuun Kristuksessa.

Siksi kristillinen usko ei ole mahdollista ilman kääntymystä. Kääntymys ei ole ihmisen suoritus tai tunne-elämys, vaan Jumalan työ, jossa ihminen lakkaa rakentamasta elämäänsä itsensä varaan ja suostuu Kristuksen herruuden alle. Siinä ihminen luopuu oikeudestaan määritellä itse totuuden, hyvän ja pahan, ja suostuu ottamaan vastaan Kristuksen sanan elämänsä korkeimpana auktoriteettina.

Ilman tätä kääntymystä kristillisyys jää väistämättä kulttuuriseksi tai kasvatukselliseksi ilmiöksi: arvopohjaksi ilman ristin seuraamista, identiteetiksi ilman opetuslapseutta, armopuheeksi ilman parannusta. Tällainen kristillisyys voi ylläpitää yhteisöä ja tarjota hengellistä lohtua, mutta se ei johda siihen elämänmuutokseen, jota Jeesus kutsui seuraamiseksi.

Kasvatuskristillisyys voi olla arvokas johdanto ja valmistava maaperä, mutta se ei voi korvata Jumalan kohtaamista. Vasta siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan oman syntisyytensä, oman riittämättömyytensä ja oman ihmiskeskeisyytensä, Kristuksen evankeliumi avautuu pelastavana voimana. Vasta siellä syntyy usko, joka ei enää etsi Jumalaa itsensä tueksi, vaan suostuu elämään Jumalaa varten.

Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, tarvitaanko kulttuuri- ja kasvatuskristillisyyttä vai ei, vaan siitä, mihin ne johtavat. Jos ne eivät johda kääntymykseen ja Kristuksen seuraamiseen, ne jäävät keskeneräisiksi. Kristinuskon ydin ei ole siinä, että ihminen kuuluu kirkkoon, vaan siinä, että ihminen kuuluu Kristukselle.

Entä Luther? Ymmärrän Lutherin ajatelleen, että  kristillinen kasvatus ei itse pelastanut, mutta se oli välttämätön maaperä, jossa laki saattoi tehdä ihmisen synnistä tietoiseksi ja ajaa hänet Kristuksen luo.”

“Kasvatuskristillisyys oli Lutherin ajattelussa praeparatio evangelica – valmistava tila, ei vielä usko.”

“Ilman kristillistä kasvatusta laki ei useinkaan puhuttelisi, mutta ilman evankeliumia kasvatus ei koskaan synnytä kristittyä.” 

Tämä pohdinta nousee kysymyksistä, joita olen miettinyt pitkään. Onko käynyt niin, että kansankirkko, joka syntyi evankeliumin levittämiseksi, voi olla tällä hetkellä merkittävä este aidon uskon synnylle?