Tunnustuskirjat ;
Kahdeksannen uskonkohdan on vastapuolemme hyväksynyt sellaisenaan. Siinä me tunnustamme, että teeskentelijöitä ja jumalattomia on kirkkoon sekoittuneina ja että sakramenteilla on tehonsa, vaikka jumalattomatkin papit niitä hoitaisivat, koska nämä toimivat Kristuksen sijassa eivätkä edusta itseään, tämän sanan mukaisesti: (Luuk. 10:16) ”Joka kuulee teitä, se kuulee minua.” Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen (1 Joh. 2:18-23) sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristuskin sanoo: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja.” (Matt. 7:15) Ja Paavali sanoo: (Gal. 1:9) ”Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.”
Alusta tekstiä usein siterataan muttei loppuosaa kuule juuri ollenkaan , missä puhutaan harhaopettajista . Pietismi on synnyttänyt kirkkoa kirkon sisälle ja se on irrottautunut näkyvästä kirkosta . Kansankirkosta tullut suoja herätysliikkeille ja heille ei ole ollut merkittävää vaikka harhaopettajia on kansankirkossa , kun kokevat etteivät oikeastaan kuulu edes siihen kirkkoon . Kirkollinen luterilaisuus tunnustuskirjojen valossa ei ole vallinnut herätysliikkeitä , voisi sanoa että kirkko-oppia ei juuri ole ollut , tunnustuskirjojen tarkoittamalla tavalla . Korostus on näkymättömässä kirkossa josta kaikki ovat kuulleet , mutta on päivänselvää että kirkolla on myös näkyvät tuntomerkit . Luther nimesi 7 merkkiä jotka on helppo johtaa Raamatusta . Puheet näkymättömästä kirkosta yksistään ovat apostolisen seurakunta mallin ymmärtämättömyyttä .
Sandell Halvar on pitänyt tästä aiheesta luennon ja hänen ajatuksiin yhdyn tunnustuskirjojen tekstien valossa .
Opetuksessa on hyviä näkökulmia mm. että ei ole vain sana ja sakramentit vaan pohja on että Srk on pyhien yhteisö .
Alla linkki Halvar Sandellin opetukseen : Näkyvä kirkko .
Kirkko on luterilaisen käsityksen mukaan molempia. Se on näkyvä laitos, mutta sen syvin olemus on näkymätön ja kätketty.
Pietismissä on lähtökohtaisesti sama painotus, mutta pietismi vei ajatuksen kirkon näkymättömyydestä ja ”tosi uskovista” huomattavasti pidemmälle. Philipp Jakob Spener, ei halunnut hylätä näkyvää valtionkirkkoa, mutta hän koki sen olevan hengellisesti kuollut (”laitoskirkko”).
Heille syntyi käsite ecclesiola in ecclesia (pieni kirkko kirkon sisällä). He perustivat kotiseuroja eli konventikkeleita, joihin kokoontuivat vain ne, jotka kokivat olevansa ”elävässä uskossa”.
Ehkä monissa Suomessa vaikuttavissa herätysliikkeissä on tätä näkemystä. Kirkko kirkon sisällä. He myös pyrkivät vahvistamaan tätä mallia, koska laitoskirkkoon ei voi luottaa. Tällä on tietysti vaikutusta kokonaisuuteen. Samalla on vaikea arvioida näitä vaikutuksia, historioitsijat tekevät sen.
No laitos sana kirkosta ei ihan tunnustuskirjojen tekstien mukaan istu , joka on pyhien yhteisö . Ja näkyvällä kirkolla on 7 tuntomerkkiä ja näitä on vaikea yhdistää moneenkaan herätyskritillisyydessä kuvaukseen . Tuo tunnustuskirjan 8 usko-opin kohta kuvaa sen jännitteen mikä on voimassa . On vaikea myöntää harhaoppiseksi kirkkoa kun silloin joudutaan Pyhän Hengen ilmoituksen edessä vaikeuksiin miten tulee toimia harhaoppisuutta kohtaan . Tietysti kirkko on samalla näkymätön ja kätketty , sitähän toistetaan kaikissa yhteyksissä puolustuksena ilman näkyvän kirkon tuntomerkkejä .Kirjoitit Sami että vaikea arvioida että historioitsijat tekevät sen. Eiköhän se ole ihan nähtävissä ilman historiantutkimustakin. Kun uskomme siihen että Srk rakentuu Kristus päänä hänen rakkauden alamaisuudessa pyhien yhteisönä, pyhän alttarin ja puhtaan evankeliumin ympärille niin se on hyvin yksinkertainen asia ja jos näin ei ole niin kukapa sitä yhteyttä tekee. Halvar Sandell puhui että jos näitä näkyviä tuntomerkkejä ei ole niin ruumis on vaurioitunut
Timo, kun luterilaisuus tuli Suomeen se oli nimenomaan laitos, valtion kirkko. Monissa maissa historian on juuri ollut näin. Valtio ja kirkko ovat kietoutuneet yhteen.
Herätysliikkeet ovat olleet nimenomaan herätysliikkeitä, kuten nimikin sanoo. Muutos tapahtui joskus viime sotien jälkeen hyvin eritahtisesti (osin jo ennen sotia). Herännäisyydestä on tullut perinneliike, samoin osasta evankelisia ja rukoilevaisia. Vitoslaisten piirissä Kansan Raamattuseurasta tuli kristillinen ”palvelujärjestö”. Kansanlähetys on säilynyt tavallaan selkeimmin herätys- ja lähetysliikkeenä ja niin edelleen. Aikanaan vahva lestadiolainen uusheräys on kuihtunut ja SRK-vanhoillislestadiolaisuus säilyttänyt asemansa hyvin, mutta ”kahden kuoren suojassa”. Sinänsä tällainen ei ole mitenkään luterilaisen uskon vastaista. Itse asiassa sosiologien vanha havainto liikkeestä, joka organisoituu, ”laitostuu” ja jossain vaiheessa kuihtuu pois, pitää pitkälti paikkansa, vaikka kyse ei sinänsä ole mistään luonnonlaista. Se, mikä nyt on uutta, on usean herätysliikkeen keskinäinen syventyvä yhteistyö ja yli entisten rajojen väkeä kokoavien jumalanpalvelusyhteisöjen merkityksen kasvu. Itse asiassa LHPK:n vanavedessä, mutta pikkuisen eri painotuksilla. Tulevaisuus näyttää, miten ”kehitys kehittyy”.
Asia on niin, kuin Sami toteaa: luterilaiset tunnustuskirjat jättävät kirkon määrittelyn organisaatiomielessä avoimeksi. Kirkko voi olla valtionkirkko, kansankirkko, vapaakirkko tai jotakin muuta, piispallinen tai ei-piispallinen, ”korkeakirkollinen” tai ”matalakirkollinen”. Valitettavasti tässä tilanteessa saadaan helposti aikaan myös meheviä ja pitkälti tarpeettomia oppiriitoja, joissa vahvat persoonat nostavat omia ”lempiaiheitaan” ja näkemyksiään oikean luterilaisuuden koetinkiviksi. Samaan aikaan kun toisaalla yritetään säilyttää kirkon vanhasta asemasta se, mikä vielä on säilytettävissä mukautumalla ”tämän maailmanajan voimiin” eikä ”totuuden Hengen johdatukseen”. Se, mikä aikoinaan yhtenäiskulttuurissa merkitsi erilaisia painotuksia ja samaan aikaan lojaalisuutta kansankirkolle, on muuttunut peruuttamattomasti, vaikka kansankirkolla vielä menee suhteellisen hyvin pelkän massansa vuoksi.
Toki kirkoilla on vaara laitostua , mutta luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan se on pyhien yhteisö . Tunnustuksesta luopuminen johtaa väärille teille. Kun kansankirkon papit kertovat kirkon jäsenmääristä niin sillä ei ole mitään tekemistä kirkon todellisten jäsenten lukumäärästä. Jos keskikokoisen kaupungin Jumalanpalveluksessa on 14 henkeä , niin se on näkyvän kirkon jäsenmäärä sillä hetkellä ja kun se toistuu ja pysyy samankaltaisena lukumäärältään , se on lähempänä sitä kuvausta Kristuksen ruumiista , kun tilastotiedot . Rakenteet ei sinällään ole isoin merkitys vaan miten kirkko noudattaa Jumalan sanaa ja tunnustusta .
Tunnustus kirjat eivät kerro mitään puolesta tai vastaan luterilaisen kirkon organisaatio rakenteesta. Pyhien yhteisö voi olla missä rakenteessa vain. Tunnystus ei ota siihen kantaa.
Ei määrittele tunnustus , mutta kirkon itsenäisyys on vaarassa kun yhteiskunnallinen paine pyrkii sille sanelemaan ohjeistuksia . Ordodoksit ovat saaneet olla rauhassa enemmän tässä asiassa kuin luterilainen valtion kirkko . Onko sitten verotusoikeudella hyviä vaikutuksia on sitten eri asia . Katoliset ovat Suomessa sitä pitempään vaatineet kun ovat rahapulassa täällä Suomessa . Kirkko voi elää hyvin sillä periaatteella että ihmiset antavat kuten heidän sydämensä vaatii , ilman kolehtipuheita . Sisäinen merkityksellisyys on tärkeämpää ja sillä on siunausta kirkon elämään . Kukapa ei tahtoisi kotiinsa panostaa !
Timo: Korjauksena tekstiisi, Suomessa valtionkirkkojärjestelmä purettiin vuonna 1870 (lähde: https://evl.fi/tietoa-meista/perustietoa-kirkosta/valtionkirkko-ja-kansankirkko/ ).
Raha ei ole ongelma kirkossa , kun yleinen pappeus toimii . Riittää usein 50 hengen Srk joka pystyy täysin toimimaan itsenäisesti ja jopa joskus tekemään lähetystyötä ja auttamaan muita seurakuntia taloudellisesti . Kaikki rakenteet ja byrokratia vie rahaa ja vaikeuttaa toimintaa ja keskeisin asia kirkolla jää taka- alalle pahimmassa tapauksessa . Sen merkityksellisempää mitä tiiviimpi seurakunta on ja keskinäisen yhteyden kautta syntyy elämää . Ja väitän että sen avarakatseisempi Srk on mitä enemmän se tästä yhteydestä saa elää .
Joo oikeassa olet Seija , kuitenkin verotusoikeus jäi kansankirkolle ja usein rahalla on merkitystä valtaan ja riippumattomuuteen .Onhan se myös erikoinen kuvio että poliittiset päättäjät jotka eivät vaikuta seurakuntaelämään aktiivisesti , kuitenkin päättävät kirkkovaltuustoissa asioista jotka ovat poliittisesti valittuja . Kirkon tehtävä on olla irti politiikasta .
Timo, kirjoitat, että ”kirkon tehtävä on olla irti politiikasta” ja paheksut sitä, että ”poliittiset päättäjät, jotka eivät vaikuta seurakuntaelämään aktiivisesti” ja ”ovat poliittisesti valittuja”, päättävät kirkkovaltuustoissa.
Emme elä ihannemaailmassa. Kirkko – maailmanlaajuisesti – on ikiajat ollut kiinni politiikassa, milloin löyhemmin, milloin lujemmin. Koskee myös Suomen luterilaista kirkkoa. En ryhdy kertaamaan historiaa. Sen sijaan muutama sana nykyvuosikymmenistä.
Ei kauankaan sitten eräässä pohjoispohjalaisessa kunnassa kirkkoneuvostoa johti mies, joka oli kunnanhallituksen keskustalainen puheenjohtaja, lisäksi paikallisen MTK:n osaston ja metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja ja kaiken päälle rauhanyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet oli valittu vanhoillislestadiolaisten listalta, jonka nimi ei oudolle kertonut mitään siitä, keitä ja millaisia näkemyksiä lista edustaa. Paikalliset kyllä tiesivät: lestadiolaisia ja keskustalaisia.
Tällaisia listoja, joiden nimi on kaunis ja positiivinen ja tavoitteet yleviä ja yhteistä hyvää tarkoittavia, mutta jotka eivät tosiasiassa kerro mitään siitä, millaisia näkemyksiä ehdokkaat edustavat, oli takavuosina yleisemmin kuin nykyään. Niille värvättiin ihmisiä, jotka olivat jostakin muusta yhteydestä tunnettuja, tuomaan ääniä ja edistämään listan kellokkaiden valituksi tulemista.
Nykyisin on vaalilistojen nimestään riippumatta pikku pakko ”tunnustaa väriä”. Media – kirkkollinen ja muukin – kaivaa esille näkemyksiä esimerkiksi ajankohtaisista kirkkopoliittisista asioista. Vaikutusta on myös sillä, että vaaleissa on mukana listoja, joilla on selkeä ohjelma ja jotka tuovat sen näkyvästi julki. Se ohjaa osaltaan vaalikeskustelua, jossa ei oikein voi jäädä mykäksi.
Selvää on, että teologiset painotukset ja kirkkopoliittiset kysymykset jakavat ihmisiä myös puoluepoliittisesti. Esimerkiksi on hyvin arvattavaa, miltä listoilta löytyy kristillisdemokratteja. Toisaalta taas esimerkiksi Tulkaa kaikki -liikkeen listat kokoavat ehdokkaita puoluekentän laidasta laitaan (pl. ps ja kd).
Oma lukunsa ovat puolueiden listat, kokoomuksen ja sosialidemokraattien avoimesti sekä keskustan, usein kylläkin peitenimen takana. Niiltä valitut ovat selkeästi poliittisesti valittuja. Äänestäjä voi tietysti myös jonkin muun listan ehdokasta äänestäessään tehdä poliitisen valinnan.
Väite siitä, että politiikassa mukana olevat kirkolliset päättäjät eivät osallistuisi seurakunnan toimintaan, on yleistävä. On niitä, jotka ovat aktiivisesti mukana, ja niitä, jotka ovat passiivisia. Ehdokaaksi lähtemisen motiivit vaihtelevat. Ollessani Helsingin tuomiokirkkoseurakunan seurakuntaneuvoston jäsen eräs toisen helsinkiläisen seurakunnan luottamushenkilö kertoi seminaarin kahvipöydässä lähteneensä mukaan siksi, että on turvaamassa herätysliikkeelleen seurakunnan päätettävissä olevat kolehdit.
En tarkoittanut kaikkia kirkkovaltuuston jäseniä, vaan kuvasin että jos ei ole Srk toiminassa mukana oleva niin hullua olla päättämässä asioista . Niin on toki niitä jotka edustavat seurakuntaa ja tahtovat myös siksi olla kirkkovaltuustossa . On kuitenkin erikoinen tilanne olla päättämässä asioista jos ei itse ole sitoutunut kirkon toimintaan ., silloin motiivit voivat olla ihan muita ja näkeekö ihminen niitä tarpeita ulkoapäin ja jonkinlainen Jumalan mielenmukainen murhe olisi aina hyvä kun päätetään kirkon asioista . Olen kyllä sitä mieltä että puoluepolitiikka ei kuulu kirkon päätöksissä olla , varsinkaan pappien osalta . Historia on mitä on , mutta puhtaasti raamatullisesta näkökulmasta nään sen vieraana . On varmaan kirkkoneuvoston jäseniä kirkon penkkejä kuluttamassa ja toiminnassa mukana . Tietysti kansankirkossa on monia myös kristillisiä suuntauksia , esim. lestadiolaiset jotka ovat suuri vaikuttaja ollut maaseudulla kepun listoilla ja ovat ajaneet omia päämääriä . Evlut kansankirkko on lopulta opillisesti hyvin kirjava joukko erilailla ajattelevia ihmisiä .
”… puoluepolitiikka ei kuulu kirkon päätöksissä olla, varsinkaan pappien osalta.” Olen samaa mieltä. Virassa toimivien pappien olisi pidättäydyttävä lähtemästä ehdokkaaksi poliittisiin vaaleihin ja muutenkin puoluepoliitisesta toiminnasta.
Politiikka ja puoluepolitiikka eivät kuitenkaan ole yksi ja sama asia.
Raamattu on mitä poliittisin opus. Vanhan testamentin profeetoista varsinkin Jesaja ja Amos roimivat aikansa päättäjiä ja etuoikeutettuja. Ja entä Jeesus? Vuorisaarna esimerkiksi on mitä poliittisinta opetusta – vaikka Jeesuksen opetus, ymmärrettävää kyllä, on usein pyritty ”hengellistämään”, sen yhteuskunnallinen sanoma neutraloimaan.
Kun kirkko tai joku sen piispoista tahi papeista ottaa julkisesti kantaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta tai arvostelee poliittisia päätöksiä, jotka kurittavat jo ennestään ahdingossa olevia, se on Raamatun opetuksen seuraamista.
Hyvää alkavaa vuotta!
Timo G. Vaikka olenkin uskonopissa jokseenkin samoilla linjoilla kanssasi, joudun toteamaan, että opillinen kirjavuus ja eri tavoin ajattelevat kirkon jäsenet eivät ole mikään uusi asia. LHPK:n kaltaisessa pienessä vapaakirkossa samanmielisyys korostuu, koska eri lailla uskovat ovat joko lähteneet pois tai eivät ole koskaan olleetkaan mukana. Ja uudet jäsenet kurssitetaan talon tavoille (kuten muuten myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa; kansankirkon rippikouluopetuksessa sisällöllinen vaihtelu on suurta).
Itse asiassa jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa opillinen hajonta oli niin suurta, että evankelisesta liikkeestä ja kansankirkosta 1920-luvulla irtautunut Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko katsoi kansankirkon ”sekaoppiseksi”. Se, miten ja millä perusteella rajat tosipaikan tullen vedetään, vaihtelee meillä siis perinteisesti aika paljon.
Itse ajattelen joka tapauksessa, että ns. kirkkotaistelun aika ja vääntö kansankirkon linjasta on ohi, yksittäisiä alueita ja seurakuntia lukuun ottamatta. Siihen, pitäisikö tässä tilanteessa antaa ”kuolleiden haudata kuolleensa” vaiko uskovana yhä pysytellä kansankirkossa, jonka sisällä ei useinkaan tiedä, minne ihmisiä ohjata jumalanpalvelukseen, en suoraan sanottuna tiedä.
”Herran armoa on, että emme ole kokonansa hävinneet” sanoo uudenvuoden aatolle merkitty raamatunkohta. Jos Jumala suo, uusi vuosi ja uudet kujeet!
Samoin hyvää alkavaa vuotta ja toivotaan että papit saarnaavat Kristusta kaikissa kirkoissa kirkkovuosien tekstien mukaan !
Otsikko onkin mielenkiintoinen, siis kun yleisesti ajattelee (asiasta syvällisemmin tietämättä) kuinka herätysliikkeet ovat syntyneet, niin eikö ne ole jonkun ihmisen/ihmisryhmän oivalluksia ettei se ns ”peruskirkko” toimi vaan tarvitaan suunnan muutosta?
Voisiko luterilaisuutta pitää ns ”herätysliikkeenä” kun eikö se alkanut oivalluksesta ettei vanha homma toimi vaan tarvitaan ns ”uskonpuhdistusta”? Se vaan että nämä herättelijät ajettiin alkuperäisestä kirkosta onkin sitten toinen juttu.
Ajattelun aiheena voisi nostaa sen mitä tapahtuu kun uskonto saa vallan eli esivalta antaa sille valtaa määrätä joistakin/kaikista asioita? Onko siitä hyviä vai huonoja esimerkkejä?
Pasanen ei pyri kysymyksellään mihinkään lopputulokseen. Pasaselle ei kelpaa herätysliikkeet, vapaat suunnat eivätkä isot kirkot. Pasanen kertoo tulevansa hyvin toimeen ilman minkään yhteisön jäsenyyttä. Samalla Pasanen toteaa olevansa oikea Jeesuksen seuraaja, joka osaa tulkita Raamattua oikein. Kaikkien muiden tulkinnat hän on Kotimaa 24 blogeilla ns. ”torpannut”. Toisin sanoen Pasanen samalla allekirjoittaa oman itsensä kysymyksessään esiintyvällä ”eikö ne ole jonkun ihmisen oivalluksia” toteamuksella. Pasanen edustaa ”jonkun ihmisen” oivallusta – olla yksin omassa uskon käsityksessä.
Kari Paukkunen miksi et vastaa asioihin vaann keskityt henkilööni, muistaakseni täällä on säännöissä jotain kuinka tulee kommentoida, oletko lukenut?
Toisaalta ei minua kovinkaan haittaa kommentointisi, ehkäpä se kertoo kirjoittajasta enemmän!
Markolle ! Opista tehdään usein erottava asia ja usein ihmiset jotka eivät ole edes kovin kiinnostuneita teologiasta . Ihmisiä yhdistää lopulta tarve saada kokea yhteys Kristukseen ja yhteisö jossa voi aidosti jakaa syntisenä iloja ja suruja . Tämä tapahtuu aina kun ihminen löytää yhteisön oli se reformoitu tai luterilainen jos keskinäinen yhteys toimii . Sillon hyväksytään helposti tulip tai uudestikaste jne . Luterilaiset ovat helppoja yhtymään vanhurkauttamisopin takia , kun keskinäinen yhteys on ja Kristuksessa se todellinen yhteys syntyy . Nähtyä; olipa kova pietismi tai mikä tahansa niin Kristuksessa löytyy yhteys kun kaikki tarvitsemme sitä . Kristus keskeiseen teologiaan ohjaa ihmisiä saarnat ja alttariyhteys ja keskinäinen yhteys , ei teologinen käännytys puhe . Srk on lopulta sulatusuuni vapaudessa ja rakkaudessa jossa oppi elää hiljaa ilman nostetta , kun Kristus saa hallita . Evankeliumin ja syntien tunnustamisen takia ihmiset kerääntyvät yhteen eli se on paljon yksinkertaisempaa kuin tahdotaan asia nähdä . Ne erilaiset näkökulmat ovat ihmisten kokemuksia uskosta ja opin ja yhtenäisyyden puutetta . Selvä tarve on herätysliikeihmisillä löytää koteja jossa voisi elää kristityn vapautta jota on koettu lhpk : ssa jo vuosia . Liberaalista ajattelusta ei synny yleensä mitään uutta , kuten uskonpuhdistus osoittaa , mutta aina on ihmisiä jotka tahtovat mustamaalata , vaikkapa Lutherin suhdetta juutalaisiin josta halutaan yhdellä lauseella asia todeta josta pitäsi koko luterilaisuus vetää vessan pöntöstä alas . Sanoi Calvin myös että harhaoppiset pitäisi tappaa tai sota katolailaisia vastaan Sveitsin uskonpuhdistajien toimesta . Halutaanko me katsoa Kristukseen vai etsiä syntiä ? Ehkä vuosi 2026 tuo parempaa Suomen koko kristilliseen elämään myös herätysliikkeille . Kirjoitit Marko kansankirkon massasta ja sitä voi tarkastella monesta näkökulmasta vaikkapa näkyvän kirkon näkökulmasta ja silloin jättiläinen voi näyttäytyä kääpiönä.
Anteeksi taas sotkin Markon ja Samin ja korjasin nyt sen . Edellisessä yritin selittää että varmaan sitä että kansan rivien keskuudessa kun puhutaan opista niin usein se tarkoittaa lopulta jotain muuta kun on sama tunnustus . En usko yhdenkään luterilaisen pistävän pahaksi tai kokevan vääräksi sitä oppia sen jälkeen kun sana saa koskettaa ja saa ympärille samankaltaisia ristintien kulkijoita joiden kanssa syntyy yhteys . Ihmisten kohtaamisen merkitys on todella suuri asia seurakunnallisessa kontekstissa ja kun se tapahtuu vapaudessa niin ihmisen on helppo kuulua joukkoon . Ja vapaus on kaikessa , voi olla niin kiinteästi mukana kun tahtoo tai kantaa vastuuta tai käydä vain messussa . Ennakkoluuloista ja olettamuksista on paljolti kysymys ja puhetta siitä . Suomessa on vallinnut vuosikymmeniä eri herätysliikkeiden välillä jännite ja siinä on lähentymistä tapahtunut kun Jumalanpalvelukset ovat tulleet keskeisemmäksi . Viiidesläiset ovat myös kulkeneet lähemmäksi luterilaista tunnustusta . Ja tietysti on iso muutos kun liikkeen identtiteetti muuttuu toiseksi toiminnan suhteen .
Muistuu mieleen se erään vapaakirkkosen kommentti että häntä ei kiinnosta teologia vaan Srk . Ja kun sitä miettii niin taitaa olla monella sama lähestymiskulma että ihminen kaipaa kohtaamista vaikka teologia on se ympäröivä kehys ja tie joka antaa sen elämän . Kuitenkaan ihmiset ei kenties mieti sitä tärkeänä, vasta se kun sen merkitys koko ajan avautuu niin sen tärkeämmäksi sana tulee . Ihmiset vaan ei lue paljon raamattujaan itsenäisesti ja se näkyy monessa asiassa .
Timo G. Itse olen vaikuttunut LHPK:n opillisuudesta, mutta hyvin monelle opilliset kysymyksenasettelut ovat vieraita. Mutta: Kansankirkon opillisin (ja lutherilaisin!?) herätysliike saattaa hyvinkin olla tänä päivänä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on erittäin vahva ja selkeä käsitys seurakunnasta ja jonka piirissä tutkimusten mukaan luetaan Raamattua yllättävän vähän. Ja jonka toiminnan ytimessä ovat seurat, pyhäkoulut ja raamattuluokat täydennettyinä erilaisilla teemapäivillä ja aina välillä kirkkopyhillä. Sekä tietysti oma opistoverkosto. Sosiologiset seikat vahvistavat myös yhteenkuuluvuutta.
Pointtini on yksinkertaisesti se, että suomalainen luterilaisuus on jo kauan aikaa sitten ollut sirpaloitumassa eri tahoille. Nyt tämä hajaannus on vain saavuttanut uusia ulottuvuuksia: osa uskovista on entistäkin ei-luterilaisempia samalla kun osa on löytänyt luterilaisuudesta tunnistuksellisemman version ja monet ovat jotain tältä väliltä. Itse asiassa on aika surkuhupaisaa, että LHPK on nostanut esiin kirkon 7 tuntomerkkiä ja SLEY kirkon 4 tuntomerkkiä ja monille riittää 1 tuntomerkki: ”Jeesus” tai 2 tuntomerkkiä ”Syntien anteeksiantamus ja Jumalan valtakunta”… Lisäksi tunnustuskirjoja pidetään kansankirkossa yhä yleisemmin historiallisina dokumentteina eikä periaatteessa ajattomina uskon ilmauksina. Elämme hengellisesti vaikeaa aikaa ja siihen on tyytyminen.