Kirkko on aina toiminut pluralistisessa yhteiskunnassa. Jo varhaiskristillisellä ajalla kirkon kilpakumppaneina olivat monet uskonnot ja uskomukset sekä intellektuelliset vakaumukset. Pakanallinen Rooma, hellenismi, valistuksen aika, marxismi ja moderni moniuskontoisuus eivät ole päästäneet kirkkoa lepotilaan.
Eräissä viimeaikaisissa julkisissa puheenvuoroissa kirkko ja sen sanoma on leimattu vanhanaikaiseksi. Suorasukaisesti on väitetty, että tämä meidän kotoinen luterilainen kirkkomme on antiikinaikainen.
Totta on, että kristinusko on syntynyt toisenlaisessa kulttuuriympäristössä, jolloin sen sanoma ja julistettua sanomaa, koska maailmankuva on nyt kovin erilainen.
Aprikoin tätä, ja olen eri mieltä. En maailmankuvasta sinänsä, vaan kirkon sanoman ymmärrettävyydestä. Nimittäin kirkon eksistentiaalinen sanoma on säilynyt samana vuosituhannesta toiseen. Kaikkina aikoina on Raamatun sanoma avautunut aidosti Jumalaa etsiville ihmisille uskon elämyksenä, siis myös sellaisille, jotka eivät nykyaikaisesta raamatuntutkimuksesta tiedä tuon taivaallista.
Tällä tarkoitan, että riippumatta antiikinaikaisesta kristinuskosta, sen sanoma avautuu nykyihmiselle kuten se on avautunut muinaisille ihmisille. Maailmankuva ei ole esteenä, koska usko on eksistentiaalinen suure. Tämä mahdollistaa sen, että myös modernin aikamme ihminen voi päästä osalliseksi uskon elämää virvoittavista näköaloista, olkoon Raamatun maailmankuva miten vanhentunut tahansa. Näin siksi, että uskon eksistentiaalinen sanoma on relevantti ajasta ja paikasta riippumatta. Jos näin ei olisi, miten kristinusko olisi voinut vuosituhansien ajan puhutella miljoonia ihmisiä.
Kristinuskon irrottaminen antiikinaikaisesta ei ole vastaus sen sanoman helpompaan omaksumiseen. Usko avautuu – ei tiedosta, vaan kokemuksesta, omantunnon vastauksena Jumalan puhutteluun. Avainasemassa on omakohtainen kokemus, eikä kokemusta voi tarkasti toiselle kuvata.
Kun siis uskon eksistentiaaliset kysymykset ovat ajattomia, niin ajaton ei voi vanhentua. Mutta en tietenkään tarkoita, etteikö kirkossa tulisi etsiä sellaisia ilmaisutapoja, jotka kenties auttaisivat moderniin kielenkäyttöön tottuneita ihmisiä omaksumaan uskon näköaloja heille tutuilla ilmaisuilla.
Pidän kristinuskon syyttämistä antiikinaikaiseksi liioitteluna, koska kaikkien aikojen ihmiset ovat voineet eläytyä sen sanomaan. Tietenkin se, mitä puhumme tai kirjoitamme, tulisi noudattaa nykysuomea. Mutta kun joku on peräti ehdottanut, että antiikista riisuttu usko tulisi korvata panteismillä, taitaa lapsi mennä pesuveden mukana.
