Kahden avioliittokäsityksen mallin kaaduttua kirkon tulisi jälleen miettiä omaa avioliittokäsitystään. Avioliiton ja siunaamisen teologiaa pitäisi kaivaa juuria myöten.
Avioliittokeskusteluissa törmätään toistuvasti perustavaa laatua olevaan ristiriitaan. Tämänkertaista kirkolliskokouksen keskustelua en ole työkiireiden takia kuunnellut, mutta uskallan veikata, että joissakin puheenvuoroissa muistutettiin Jumalan asettaneen avioliiton luomisessa, ja toisissa ihmeteltiin, miksi joidenkin ihmisten ihmissuhteet ovat huonompia kuin toiset. Toki oletan, että puheenvuoroissa käsiteltiin myös itse ehdotusta ja sen vaikutuksia.
Avioliittokeskustelu kompastuu vuodesta toiseen siihen, että avioliitto nähdään yhtäältä Jumalan asettamana miehen ja naisen välisenä instituutiona, jota ihmisen ei ole lupa muuttaa, ja toisaalta kahden ihmisen sopimukseen perustuvana suhteena.
Kun avioliitto nähdään instituutiona, ajaudutaan ongelmiin siinä, että avioliiton muoto on muuttunut vuosituhansien saatossa. Avioliitto sukujen välisenä sopimuksena, patriarkkojen ja Israelin kuninkaiden moniavioisuus sekä suhtautuminen avioeroon ovat asioita, joita pitäisi tarkastella kriittisesti. On älyllisesti epärehellistä hypätä luomiskertomuksesta 2000-luvun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, ja todeta että kahden binäärisen sukupuolen välinen liitto on avioliiton keskeinen tekijä.
Kysyin kerran eräältä älykkäältä ja hyvin lahjakkaalta avioliiton sukupuolisidonnaisuutta vaalivalta teologilta, voisiko hän kuvata minulle, millaisen ajatuskulun kautta luomiskertomuksen lauseesta “mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” päästään miehen ja naisen avioliiton eksklusiivisuuteen. Hän vastasi, että siinähän se lukee selkeästi. Avioliittoteologian perusta oli selvä. Keskustelumme loppui lyhyeen.
“Luomisessa asetetuilla instituutioilla” ja luonnollisen moraalilain perinteellä on kirkon teologiassa pitkä historia. Mutta viimeisten vuosikymmenten aikana tätä teologiaa on oikeastaan kirkossamme hyödynnetty vain parissa yhteydessä.
Ensiksi, Kekkosen ja Koiviston aikana piispat halusivat osoittaa, että kirkon moraalinen opetus on hyväksi kaikille ihmisille, ei vain kristityille. Avuksi kaivettiin se, että Jumala on asettanut luomisessa ihmiseen lähimmäisenrakkauden periaatteen, ihmiskunnan yhteisen moraalin. Näin kirkko halusi pönkittää asemaansa “kansakunnan omatuntona” samalla, kun yhä pienempi osa suomalaisista piti itseään kristittyinä. Tämän aikakauden viimeisiä merkkiteoksia on Jorma Laulajan “Elämän oikea ja väärä” vuodelta 1994. Kannattaa kaivaa teos esille, se on hieno yritys perustella kristillistä etiikkaa universaalina etiikkana moniuskontoiselle ja -kulttuuriselle lukijakunnalle. Niin hieno yritys, että harva sitä on lukenut.
Toiseksi, “luomisessa asetettuun järjestykseen” vedotaan avioliittokeskustelussa. Kaikuja tästä avioliittoinstituutiouskosta voidaan nähdä nykyisin käytössä olevassa kirkollisten toimitusten kirjassa. Avioliittoon vihkimisen kaavan puhe-kohdan rubriikissa todetaan, että pappi voi vihkimisessä puhua “perheestä yhteiskunnan perussoluna”. Esimerkkipuheen mukaan “Jumala on itse asettanut avioliiton jo luomisen aamussa”. Muutoin vihkipuheessa puhutaan parisuhteesta: kunnioituksesta, rakastamisesta, toisen palvelemisesta ja anteeksiantamisesta.
Mieti itse, milloin olet viimeksi kuullut papin vihkipuheessa puhuvan siitä että Jumala on asettanut avioliiton yhteiskunnan “perussoluksi” jo “luomisen aamussa”? Itse olen viime vuosina kuullut muutaman kerran. Yhdistävä tekijä on ollut, että pappi on kuulunut tiettyihin kirkkomme konservatiivisiin herätysliikkeisiin. Luulen, että useimmat herätysliikkeisiin kuulumattomat papit ovat keskittyneet puhumaan sitoutumisesta, kunnioittamisesta ja rakastamisesta eli avioliiton suhde-luonteesta.
Armon vuonna 2025 ihmiset entistä vähemmän haluavat liittyä instituutioihin, vaan tehdä sitä, mikä on itselle merkityksellistä. Entistä harvempi toteuttaa itseään liittymällä yhdistykseen tai poliittiseen puolueeseen. Entistä harvempi uskoo niinkuin kirkko opettaa. Entistä harvempi valitsee ammattinsa valmiista vaihtoehdoista. Entistä useampi toteuttaa itseään, löytää oman tavan elää, olla ihmissuhteissa, ilmaista itseään ja toteuttaa itseään. Siksi uskon, että moni aviopari kokee myös oman avioliittonsa heidän kahden keskinäiseksi sopimukseksi, ei liittymiseksi ikiaikaiseen luomisessa asetettuun instituutioon.
Silti kirkko siunaa pareja vain vihkimisen hetkellä tai pian sen jälkeen avioliiton siunaustoimituksessa. Siunaus on liitetty lähinnä juridiseen vihkimiseen. Toki myöhemmin voidaan viettää “vihkivalojen uudistamista” vaikkapa syvän parisuhdekriisin jälkeen, mutta kirkollisessa jargonissa tämä nimetään “avioliiton vuosipäivän rukoushetkeksi”.
En ymmärrä, miksi kirkollisten toimitusten teologiassa siunaus liitetään lähinnä juridiseen avioliiton solmimisen hetkeen. Toki historiallisesti ymmärrän kirkon yhteiskunnallisen aseman. “Virastokirkko” on rekisteröinyt syntymät, kasteet, avioliitot, erot ja kuolemat ja toiminut osana yhteiskuntaa.
Mutta olisiko nyt aika irrottautua “virastokirkon” roolista ja suomalaisen yhteiskunnan juridiikasta, ja liittyä siihen mikä on ihmisille itselleen merkityksellistä? Ryhtyä siunaamaan ihmisille merkityksellisiä ihmissuhteita, ei juridisia suhteita?
Tälle olisi hyvät raamatulliset perusteet. Kirkossamme on laaja yksimielisyys siitä, että rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ovat Jeesuksen keskeisiä opetuksia. Luomisen teologia on tärkeätä, mutta sittenkin vähemmän tärkeätä sen rinnalla, mitä Jeesus opetti.
Sitoutuminen on lähimmäisenrakkauden tärkein konteksti. Vanhempien sitoutunut huolenpito suojelee lasta. Parisuhteen tai polyamorisen suhteen osapuolten sitoutuminen ja keskinäinen kunnioitus suojelevat suhteen osapuolia ja auttavat heitä kukoistamaan ja tukemaan toisiaan. Sisarusten ja sukulaisten keskinäinen huolenpito kannattelee ja suojelee elämää. Ystävä on monelle tärkein elinikäinen ihmissuhde. Omaishoitajan sitoutuminen kannattelee, kun ei itse enää jaksa.
Ehdotankin, että kun kirkollisia toimituksia lähdetään uudistamaan, perataan vihkimisen ja kirkollisten toimitusten teologiaa pohjamutia myöten. Ehdotan, ettei jämähdetä sinne 1980-luvun teologian peruskursseille, vaan mietitään, kuuluuko kirkon oikeasti siunata avioliittoinstituutiota, vai sitoutunutta lähimmäisen rakastamista ja palvelemista?
Olen juuri lukemassa katolisen raamattuteologi John S. Bergsman kirjaa avioliitosta. Siinä käydään hyvin argumentoidusti läpi, millä perusteilla miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan luomisjärjestys. Järjestys (avioliittoinstituutio) ja sukupuolisuus ovat ikään kuin saman kolikon kaksi puolta. Pikemminkin tässä on mielestäni kysymys siitä, että nyt kansankirkko kohtaa 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen aiheuttaman ”tsunamin”. Samalla olen sitä mieltä, että kansankirkkomme yrittää takertua menneeseen: spn-parit halutaan vihkiä kirkossa, että edes joku menisi
edelleenkin kirkollisesti vihille. Kysymys ei tietenkään
ole kenenkään rakkauden arvottamisesta, vaikka tällaista argumenttia kuulee.
Kiitos Marko kommentista. Bergsmanin näkemys kuulostaa hyvin ”perinteiseltä” ja tutulta.
Mutta blogini pointti on muualla: kysymyksessä, miksi kirkollisissa toimituksissa tapahtuva siunaaminen liitetään luomisen teologiaan eikä rakkauden kaksoiskäskyyn tai kultaiseen sääntöön?
Sellaistakin puhetta kuulee, ettei avioliitto ole raamattukysymys, vaan pohdiskelu nousee lähinnä kirkon perinteestä. Avioliitto ei ole myöskään vakaumuksen asia koska vakaumus on pysyvä ja mielipiteet voivat vaihdella. Mikäli avioliitto ei ole raamattu-, eikä oppikysymys vaan mielipide, se avaa ovet eksplisiittisesti kaikenlaisille avioliitoille maan ja taivaan välillä, kuten juuri tuolle polyamoriselle suhteelle. Lieneekö se seuraava askel, mikäli rakkaus alkaa sitä vaatia.
Kosti,
Raamattua lukemalla ei voi päätyä muuhun tulokseen, kuin että miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan säätämä, vaikka se on ainoa ajallinen asia, instituutio, minkä Jumala on asettanut.
Blogisti kirjoittaa; ”Kirkossamme on laaja yksimielisyys siitä, että rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ovat Jeesuksen keskeisiä opetuksia. Luomisen teologia on tärkeätä, mutta sittenkin vähemmän tärkeätä sen rinnalla, mitä Jeesus opetti.”
Teknisesti tämä on totta, mutta ei sovellettaessa avioliittokeskustelussa. Hajonta on suuri kaikkialla luterilaisten keskuudessa.
Polyamoristiset suhteet kirkko voi helposti julistaa langenneen maailman suhteiksi. Se mikä on vääristynyttä on kirkossa helppo tunnistaa. Tämä ei ole vaikeaa.
Yksi näkökulma on, että rakkauden kaksoiskäsky on Raamattua ja sen tulkintaa jäsentävä, ei karsiva, periaate. Voidaan kyllä sanoa, että Raamatussa on ydin ja ns. kehällisempää ainesta. Jos tähän liitetään mielestäni surullisenkuuluisa ”kahden korin” periaate, voidaan periaatteessa aivan mikä tahansa Raamatun opetus ”lakkauttaa”. Täsmentääkseni edellistä kommenttiani: avioliitto palvelee lähtökohtaisesti myös suvunjatkamista, ehkäisyn edistymisestä huolimatta. Polyamoria, parinvaihto sotivat elinikäisen heterooavioliiton olemusta vastaan ja spn-suhteet satunnaisuudesta tai pysyvyydestä sekä yhteiskunnan suhtautumisesta riippumatta ihmisen binäärisyyttä vastaan. Riittävä raamattuargumentaatio on tunnetusti olemassa. Haaste on käsittääkseni juuri siinä, mihin Sami P viittaa: meille näyttää olevan kovin vaikea suhtautua langenneisuuteen. Moralistinen paatos on ilman muuta torjuttava. – Ja kyllä, olen monta kertaa viitannut vihkipuheissani avioliittoon luomisjärjestyksenä, tosin en yhteiskunnan perussoluna. Pitänee tulevana kesänä tosiaan ottaa esiin sekin puoli.
Marko S.
Mikään käsky Raamatussa ei velvoita jumalatonta. Tähän Paavalikin viittaa 1.Kor.5:9-13. Tämän tuon esiin siksi, että ulkopuolinen, siis uskomaton mies, noudattaessaa esim. uskollisuutta vaimoaan kohtaan hyötyy sen hyvistä seuraamuksista, muttei pelasta häntä viimeisellä tuomiolla. Vanhurskautettu voi langeta, mutta voi nousta, katua ja tehdä parannuksen, eikä hänen tarvi viimeiselle tuomiolle osallistua.
Kirkastat asiaa binäärisyys-sanalla, joka sana on minun toisella kielelläni ”binario”, eli rata raide. Eli sana niin arkikielessä kuin vertauksillisissa ilmaisuissa, ilmeisesti antaa minun kieli- ja puheympäristössä erilaisen mielleyhtymän. Suomeksi ”Ihmisen binääriys” ilmaisu siis saa aikaan alkuperäisen sanan merkityksen-vastaisuuden.
Vähän selitän tätä konstikkuuttani: binario-sana muillakin kuin italian kielellä tarkoittaa rataa, raidetta, mikä suomeksikin ilmaistaan ”olla oikeilla raiteilla”.
Myös mitä ”kehällisyyteen” Raamatussa tulee, niin pitäisin sitä asiana mitä Raamatussa ei löydy. Ei löydy siksi, että kehällinen on tulkintaa. Raamattu opettaa hengellisesti ajallisiakin asioita tai paremminkin mikä aistein on havaittavissa.
Reijo M. Binäärinen tarkoittaa tässä ”kaksinapaisuutta” tai kahta poolia eli sitä, että ihmiset jakautuvat kahteen sukupuoleen (erittäin harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta).
Myös epäuskoinen ymmärtää lähtökohtaisesti, että avioliitossa kannattaa olla uskollinen omalle puolisolleen. Se, että avioliitto on Jumalan asettama luomisjärjestys tarkoittaa sen olevan ylikulttuurinen eli aviopareja löytyy kaikista kulttuureista. Samalla tätä luomisjärjestystä tarkastellaan totta kai Raamatun tekstien valossa.
Raamatun ”kehällisempi aines” tarkoittaa yksinkertaisesti esimerkiksi sitä, että jae: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko, tuomitaan kadotukseen” on tärkeämpi kuin jae ”älä keitä vohlaa emänsä maidossa”. Vaikka kummatkin löytyvät Raamatusta ja ovat Jumalan sanaa.
Marko,
Kyllä selvitin suomalaisessa ympäristössä käytetyn binaari-sanan käytön. Se ”haulikko” kuitenkin hajottaa tarpeettomasti ja on tarpeeton niinkuin muutkin sivistystasoon viittaavat sanat, joita käyttäväkin mielessään kääntää jutun suomeksi.
Jumalaton eli epäuskoinen voi noudattaa raamatullisuutta jopa tarkoituksella antaa hurskaan vaikutuksen tai käsittää tai vaistonvaraisesti näkee ajallisen lainalaisuuden hyvät seuraamukset.
Kehällisyys on Raamatun ulkopuolista. Mooseksen Laki on Raamatussa eikä siitä pieninkään piirto häviä, vaikka sen tilalle on tullut Parempi Laki, Liitto.
Kehällisyys on tarpeettomuutta, kuten oppeja väheksyvät tulkinnat.
Reijo M. Käytät sellaisia ilmaisuja, joita minun on monesti hyvin vaikea ymmärtää. Pyrit ihan varmasti ”raamatullisuuteen”, mutta se on niin omintakeista kielenkäyttöä, että mielestäni se vaikeuttaa ajatusten vaihtoa. Joskus on myös tarpeen käyttää niin sanottuja sivistyssanoja.
Joskus tuntuu siltä, että ”rakkauden kaksoiskäskyn” sijaan onkin kyse ”seksuaalisuuden kaksoiskäskystä” – rakkauden nimissä. Ikäänkuin rakkauden kaksoiskäsky olisi peruste sen käskyn tulkitsemiseen seksuaalisuuden ”rakkaudelliseen rajattomuuteen” sallivaksi.
Kiitos Jukka kommentista. Ja kiitos että kerrot, miltä sinusta ”joskus tuntuu”.
Mutta minusta kuulostaa siltä, että et ole kovin tarkkaan lukenut blogiani. Tarkoitus on esittää teologinen kysymys kirkollisten toimitusten teologiasta, ei edistää ”seksuaalisuuden rakkaudellista rajattomuutta”.
Tuomas H. Minusta avioliiton siunaamisen ja kristilliseen avioliittoon vihkimisen teologia palautuu nimen omaan luomisen teologiaan ja Jumalan ilmoitettuun sanaan, joka kertoo tuosta luomisesta ja myös ohjaa kirkollisia käytäntöjä (tai sen pitäisi ohjata) . Avioliittoon solmimisen tavat ja liturgiset kysymykset ovat sinänsä vaihdelleet erilaisten kulttuurillisten tekijöiden mukana. Olen samaa mieltä siitä, että ”hyppääminen” 2020-luvulta jKr vaikkapa aikaan 1000 eKr on ongelmallista. Mutta jos tätä 3000+ vuotta vanhaa traditiota ei kuunnella, ollaan toki ongelmissa. Tietenkään avioliittoteologiaan (joka on isompi kokonaisuus) kuuluu monia erilaisia ja eritasoisia kysymyksiä, joihin vastauksia ei voida ”lukea” suoraan Raamatusta. Mutta Raamattu antaa kyllä selvät raamit. Niiden ylittämisestähän tässä nyt on erityisesti kysymys.
”Lintuhäkin oven pitää olla auki.” Se ei ole toki mikään yllätys, että osa kirkon työntekijöistäkin on sitä mieltä, että ”kaikki käy” ja polyamoria toivotetaan tervetulleeksi tervehdyttämään parisuhteita ja ihmiseloa. Ainakin isolla kirkolla ollaan sitä mieltä, että polyamoria saa kysymään, onko valtavirran (kaiketi vielä) perhekäsitys liian vanhanaikainen. Suhteiden tasapuolisuus, ketään vahingoittamatta ei täytä ilmeisesti synnin määritelmää.
Onko polyamoria askel kohti todellista vapautta vai mennäänkö rakkauden nimessä kohti kaaosta. Kuinka pitkälle monisuhteisuuteen kirkko oikein venyykään, kun oikein venytetään. Kaiketi tulevilla kirkkopäivillä viikonloppuna puhutaan myös tajunnan räjäyttävästä ”polyamorisesta identiteetistä” ja miten varjelemme Jumalan luomistyön moninaisuutta tältäkin osin.
Kosti,
Polyamoria, eli vaikka kenen kanssa sukupuolinen suhde. Tähän ovat RKK:n papit jo ”sitoutuneet”. Myös Suomessakin papisto harjoittaa sukupuolista kanssakäymistä muidenkin kuin oman vaimon kanssa. Tämä on jo vanha ”harrastus” israelaisilla, josta Jumalan jatkuvasti varotti.
Niin, onhan RKK:n kaapista tullut esiin yhtä sun toista.
Kosti ja Reijo, nyt en yhtään ymmärrä miten nämä kommentit liittyvät blogiini.
Toivon että tässä kommenttiketjussa keskitytään puhumaan teologiasta, ei siitä mitä kuvittelette että ”osa kirkon työntekijöistä” ajattelee tai mitä israelilaiset ”harrasti”.
Tuomas Hynynen. Kiitos kommentista. Kirjoitit myös polyamoriasta ja sitä kommentoin. Tuntuu hieman erikoiselta kirjoittaa polyamorisen suhteen osapuolten sitoutumisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta ja samassa kappaleessa viitata omaishoitajien sitoutumiseen. Mielestäni ne eivät ole mitenkään verrannollisia. Tiedän mitä tarkoittaa sitoutuminen omaishoitoon vaikka se tapahtuisikin laitoksessa.
Tarkennuksena vielä. Osalla ”kirkon työntekijöistä” ja ”isolla kirkolla” viittasin Helsingin Paavalin seurakuntaan ja K&K-lehteen. ”Onko polyamoria syntiä, kirkkoherra Kari Kanala”?
Kosti, olet aivan oikeassa että blogissani niputan samaan lauseeseen hyvin erilaisten ihmissuhteiden sitoutumista.
Rakkaus on tietysti hyvin erilaista romanttisessa suhteessa, vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa, hoivasuhteessa tai ystävien välillä.
Mutta mielestäni näitä yhdistää se, että kaikenlaisissa ihmissuhteissa toteutetaan kultaista säästöä ja rakkauden kaksoiskäskyä.
Kaikki tietysti olisi hyvin avioliitonkin osalta mutta traaginen elämäntunnon harmitus, kun me olemme kuvautuneet Saatanaan ja menettäneet lankeemuksen seurauksena Jumalan kuvan, vaan ei markionilaisittain. Tästä on sitten seurannut kaikenlaista Jumalan tahdon vastaisuutta, jota kutsumme synniksi. Tässä olemme ihmeellisen yhdenvertaisia, tasa-arvoisia ja monimuotoisia, joka on kirkossa kuulutettu ja sydämissämme makaa kaikenlainen ällötys, jota kukaan ei todellisuudessa halua paljastaa mikäli sitä edes huomaamme ja tunnustamme, kun olemme nyttemmin osallisia modernista.
Orjuutettuna Saatanan alle me seuraamme luonnostamme isäämme synnissä. Siksi myös Paavali pitää tätä viheliäisyytenä ja huokaa pelastusta tästä kuoleman ruumiista. Vaikka hän halusikin tehdä hyvää niin sen lain hän tuunnusti, että Saatanan vehkeily ja kylmä kuoleman koura kuristi häntäkin irti päästämättä.
Blogissasi on paljon mielenkiintoista. Se ei ainakaan minulle heti käynyt selväksi, toivotko, että kirkko luopuisi vihkimisistä ja vain siunaisia parit, jotka on esim. maistraatissa vihitty. Ainakin lauseesi ”Mutta olisiko nyt aika irrottautua “virastokirkon” roolista ja suomalaisen yhteiskunnan juridiikasta” tuntuisi viittaavan siihen.
Tämä olisi yksi mahdollisuua, mutta silloin kiista siirtyy koskemaan kysymystä, millä edellytyksillä maistraatissa vihityn parin avioliitto voidaan kristillisesti siunata.
Taitaa olla niin, että juuri sateenkaariparien vihkimisessä juuri siunaaminen on tärkeintä. Jumalan antama siunaus on se mitä haetaan, ei niinkään juridiikka. Avioliitto ei kuitenkaan toteudu eikä ole toteutunut koskaan kaikkien osalta eri syistä. Eihän ihmistä liitetä avioliitossa Kristuksen ruumiiseen, vaan kasteessa jonka saavat kaikki, jotka sen haluavat. Tämä kysymys on niin ideologinen kuin olla ja voi.
Pekka, kiitos kommentista.
Tarkoituksella en ottanut kantaa kirkon / pappien vihkioikeuteen. Mutta olen sitä mieltä, että siunaamistoimituksen osana pappi voisi aivan hyvin vihkiä, silloin kun avioliittolain edellytykset vihkimiselle toteutuvat. Tällöin kirkko toteuttaisi yhteiskunnallista tehtäväänsä.
Tuomas H. Tässä se ydin onkin: kirkon yhteiskunnalliseen tehtävään ei perinteisen avioliittokäsityksen mukaan voi sisältyä muuhun kuin ns. perinteiseen avioliittoon vihkiminen. Siinäkin on keskustelun alaista, miten ja millä edellytyksillä eronneiden vihkiminen on mahdollinen. Ja sama koskee siunaamistakin. Tuo alussa mainitsemani Bergsman kirja argumentoi nimenomaan raamattuteologisesti, toki perustautuen roomalaiskatolisen kirkon käsitykseen avioliitosta samanaikaisesti luonnollisena järjestyksenä ja sakramenttina.
Blogisti kirjoittaa; ” Mutta blogini pointti on muualla: kysymyksessä, miksi kirkollisissa toimituksissa tapahtuva siunaaminen liitetään luomisen teologiaan eikä rakkauden kaksoiskäskyyn tai kultaiseen sääntöön?”
Luomisen teologia liittyy juuri syvästi tooran, lain maximi vaatimukseen, kultaisen säännön etikkaan. Paavalin 1. Kor. 1:13, rakkauden ylistys on vain toisinto kultaisesta säännöstä. Ja tätä luetaan vihkitoimituksessa. Kultainen sääntö kytkeytyy näin ollen luomisteologiaan.
Siis 1 korinttilaiskirje luku 13.
Sami P. Erinomainen huomio rakkauden ja luomisen teologian välisestä suhteesta. Samalla meidän on hyvä muistaa, että sanalla ”rakkaus” on monta erilaista merkitystä ja -vivahdetta.
Blogiin palatakseni. Sitoutunut toisen ihmisen rakastaminen – kun avioliitosta puhutaan – on käsittääkseni tarkoitettu toteutumaan Jumalan luomisjärjestysten puitteissa ja Hänen sanansa mukaisesti. Tietenkin tämä on langenneessa maailmassa puutteellista. Muistetaan nyt myös vaikkapa Laulujen Laulu eli Korkea Veisu.
Marko, en tunne tätä Bergsmanin kirjaa josta puhut, mutta kommenttiisi kiinnitän huomiota. Kehut hänen ”raamattuteologista” argumentaatiota, mutta et hyväksy hänen näkemystään (katolista näkemystä) avioliitosta sakramenttina?
Kirjoitat: ”Sitoutunut toisen ihmisen rakastaminen – kun avioliitosta puhutaan – on käsittääkseni tarkoitettu toteutumaan Jumalan luomisjärjestysten puitteissa”
Tämä on yksi näkemys, jota blogissani haluan haastaa.
Teologit löytävät teologian historiasta kaikenlaista käyttökelpoista sille, mitä milloinkin haluavat argumentoida. ”Luonnollisen moraalilain” tai ”luomisjärjestysten” teologian historia on pitkä ja monimuotoinen. Mutta blogissani totesin, että luomisjärjestykseen ei kirkossamme juurikaan nykyisin viitata. Itse törmään keskusteluun luomisjärjestyksestä ainoastaan avioliittokeskustelussa ja kirkon 1980-luvun yrityksessä argumentoida että kirkon eettinen-moraalinen opetus on relevanttia myös ei-kristitylle.
Siksi, kuten totesin, pidän älyllisesti epärehellisenä ajatella että joku avioliiton ”perusmuoto” on säilynyt luomisesta tähän päivään. Tietysti on selvää, että ajatus samaa sukupuolta olevan parin sitoutuneesta liitosta on kovin uusi. Mutta rehellisempää olisi sanoa, että avioliitto tai ”hyväksytyn parisuhteen” malli on muuttunut yhteiskunnassa paljon.
Siksi pyrin blogissani haastamaan käsityksiä ”luomisjärjestyksestä” ja herättää pohdintaa siunaamisen ja kirkollisten toimitusten teologiasta.
Tuomas,
kun sanot pyrkiväsi herättämään pohdintaa siunaamisen teologiasta, ja kirkollisisten toimitusten teologiasta, herää kysymys: millä perusteella avioliiton ”perusmuoto” ei olisi säilynyt kritillis-raamatullisessa merkityksessä?
Selvää on, että yhteiskunnissa on ollut erilaisia käsityksiä ja tapoja avioliittoon tai yhteiselämään liittyen; ja niistä heijastuksia on Raamatussakin. Millä perusteella avioliiton ”perusmuodon” säilyminen olisi älyllisesti epärehellistä? Se, että on erilaisa käsityksiä, ei mitenkään merkitse ”perusmuodon” säilymistä älyllisesti tai loogisesti ongelmallisena. Se, että ihmiset eivät ehkä toteuta ”perusmuotoa” on oma puhdinnan kohteensa. Rakkauden kaksoiskäsky on ohje – tai oikeastaa käsky – kaikkiin ihmissuhteisiin ja ihmisten toimintoihin nähden (muistaakseni vihollisiinkin). Olemmeko sitten päteviä toistemme tekemisiä tai tekemättä jättämisiä arvioimaan, on oma kysymyksensä. Kysymys avioliiton ”perusmuodosta” on kuitenkin tästä erillinen kysymys. Ns. avosuhteessakin tulisi soveltaa rakkauden kaksoiskäskyä mutta se ei tarkoita, että ns. avosuhde olisi itsessään siunaustoimenpiteuden piiriin soveltuva. Ihmisille toki voi aina toivoa siunausta, joka ei tietenkään tarkoita sitä, että ollaan asian hyvyydestä yhtä mieltä.
Paljon lienee sellaista, joka ”kirkollisesa” puheessa on jäänyt unholaan. Onko se hyvä vai ongelmallinen aisa, on pohdinnan arvoinen kysymys sekin.
Tuomas H,
Voihan sitä ajatella siltäkin kannalta ja kysyä oliko Jeesus jotenkin ”älyllisesti epärehellinen”, kun hän palautti yksiavioisuuden ja avioliiton kunniaan, vetoamalla alkuun ja kirjoituksiin Luojan jo alussa yhdistäessä kaksi (m&n) yhdeksi lihaksi? Ihmettelit blogissasi miten ”älykäs ja lahjakas teologi” voi antaa niin yksinkertaisen vastauksen, että ”kuinkas luet? Lienee pikemmin maallikoiden suusta kuultu. Se, ettei luomisjärjestykseen enää juurikaan viitata on tietysti mielenkiintoinen kehitys. Syitä voi vain arvailla.
Siinä olet oikeassa, että avioliiton malli on muuttunut yhteiskunnassa. Pitäisikö kirkon sitten seurata perässä tullakseen hyväksytyksi? Entä jos suola onkin käynyt mauttomaksi, ettei myöskään kirkon ”ulkopuolelta” ihmetellä enää sitä, että kirkko on kriisissä. ”Jos kirkko hylkää kaikki Raamatun periaatteet niin mitä kirkolla sitten edes tekee”, kuten eräs toimittaja kommentoi?
Tuomas H. Arvostan sitä, että pohdit asioita. Lienet yksi aihepiirin parhaista tuntijoista Suomessa. Koska olen parhaillani laatlmassa kirja-arviota Bergsman teoksesta ei siitä sen enempää.
Ymmärrän toki, että haluat haastaa käsitystä avioliitosta luomisjärjestyksenä sekä saada meitä pohtimaan siunauksen teologiaa. Olen oman pappisurani aikana todennut, että klassinen teologia, mukaan luettuna luterilainen versio siitä, on ”katoavaa kansanperinnettä” erittäin monessa eri yhteydessä.
Sikäli kuin minä ymmärrän, luterilainen avioliittokäsitys on pitkälle identtinen katolisen kanssa lukuun ottamatta kysymystä sen määrittelemistä sakramentiksi (=luomisjärjestyksen käsite vastaa sitä) sekä kysymystä avioerosta ja eronneiden vihkimisestä. Tästä syystä edustan omasta puolestani näkemystä, jonka mukaan meidän nimenomaan tulisi palata opetukseen avioliitosta luomisjärjestyksenä ja yhteiskunnan perusyksikkönä. Nykyisestä parisuhdemuotojen kaaoksesta riippumatta. Tai oikeastaan juuri siksi. Omasta puolestani sitoudun myös, myös omassa työssäni, Vähän Katekismuksen ja Lutherin Genesiskommentaarin opetukseen kolmisäätyopista (tietysti varovasti modernisoituna). Se, miten ihmiset nykyajassa kohdataan klassisen luterilaisuuden opetuksen varassa, kuuluu sitten sielunhoidon alaan. Mutta eihän siitä tule mitään jos yksi pappi opettaa yhtä ja toinen toista. Omassa työssäni kohtaan myös sen, kuinka kansankirkon horjuvuus työntää uskonsa vakavasti ottavia nuoria ja nuoria aikuisia selkeitä moraalisääntöjä tarjoaviin
vapaakirkkoihin ja tunnustuksellisiin luterilaisiin pienseurakuntiin. (Näen kyllä moralismin ja ns. tiukkapipoisuuden vaarat).
On jännä juttu, että luterilaisena pappina huomaan juuri katolisen normiteologian olevan tänä aikana teologisesti käyttökelpoisempaa kuin modernin
kansankirkkoluterilaisuuden. Vaikkapa vihkipuheiden valmistelussa. Näissä parisuhdeasioissa kirkolla tulee mielestäni olla oma, Raamatulla tunnustuksella ja kristikunnan perinteellä paalutettu linja eikä vain heijastella nyky-yhteiskunnan käsityksiä.
Blogisti kirjoitaa; ”Siksi, kuten totesin, pidän älyllisesti epärehellisenä ajatella että joku avioliiton ”perusmuoto” on säilynyt luomisesta tähän päivään.”
Perusmuoto on olemassa ja tunnistettavissa luomisesta asti. Tässä perusmuodossa on kaksi vastakkaista sukupuolta jotka liittyvät yhteen. Kirkon vihkitoimitukset, liturgiset toimitukset ovat vaihdelleet, kehittyneet mutta ne ovat aina koskeneet kahta vastakkaista sukupuolta. Kirkon ulkopuolella maallinen valta on järjestänyt asiat kuten on parhaaksi nähnyt.
Vielä Tuomas H:lle. Minua puhuttelee katolisten teologien raamatuntulkinta, joka ei tosiaankaan ole fundamentalistista vaan pelastushistoriallista ja Raamatun yhtenäisyyden huomioivaa. Toisia voi arvostaa, vaikka ei olisi kaikesta samaa mieltä.
Melanchthon käsittelee sakramentteja aika perusteellisesti Augsburgin tunnustuksen apologiassa. Olen itse sakramenttiteologiaan aika hyvin perehtynyt ja nykyään ajattelen, että kysymys sakramenteista on hyvin pitkälle määrittelykysymys. Kirkkohistorian oikku vai mitä, mutta muistaakseni Vulgata käyttää nimenomaan avioliitosta sanaa ”sacramentum”. En kehittele asiaa nyt sen pidemmälle, mutta vaikkapa seitsemän sakramentin tunnustaminen ei välttämättä vaaranna esimerkiksi vanhurskauttamisoppia. Avioliitto ei tietenkään välitä pelastusarmoa, mikä on yksi luterilaisen sakramenttiopin kulmakiviä.
Minua ja meidän uskollisesti kirkossakäyvien, kohta sataa vuotta lähentelevien lesbojengin jäseniä nämä herrain huolet naurattavat niin, että pitää Tenat vaihtaa housuihin.
Teille oikean Raamatun tulkinnan suoraan taivaasta saaneena olisin kuitenkin pikkuisen varova. Jeesus suhtautui aika kriittisesti oman aikansa fariseuksiin, jotka omasta mielestään olivat ”oikean uskon” puolustajia.
Herra pyhitti avioliiton Kaanan häissä, joissa hän teki ensimmäisen tunnustekonsa.
Jos Kirkko alkaisi vihkiä mies- ja ja naispareja, niin miksi ei saman tien moniavioisuutta (joka on sentään VT mukainen liitto) tai sukulaisavioliittoja (joita suositaan joissakin kulttuureissa). Kyllähän niistäkin suhteista voi löytyä ”rakkautta”. Ihmiset voivat vapaasti tehdä mitä lystäävät, miksi vaaditaan vielä Kirkon siunausta? Logiikka olisi aina paikallaan kun päätetään kantoja.
Minusta Kirkon olisi järkevintä luopua kokonaan viranomaistehtävistä ja jättää rekisteröitymiset maistraatille.
Seija R. Kukaan ei ole väittänyt saaneensa oikeaa Raamatun tulkintaa ”suoraan taivaasta”. Tuo ilmaisu tarkoittaa sitä paitsi useimmiten samaa kuin ”hatusta vetäminen” eli mielivaltainen tai huuhaa. Siitähän ei ole kysymys kuten hyvin tiedät.
Tässä on nyt valitettavasti vastakkain kaksi keskenään yhteen sovittamatonta käsitystä ja argumentaatiotapaa, jotka tietenkin koskevat mitä oikeita ihmisiä ja meidän elämäämme.
Termi ”siunaus” on muuten tässä yhteydessä sikäli haastava, että sitä käytetään useassa eri merkityksessä samanaikaisesti. Se tietysti tekee mahdolliseksi myös hienovaraisen ”liukumisen” eri merkitysten välillä. Tästä seuraa myös, että näin voidaan ajaa erilaisia agendoja. Raamatullisessa (raamattuteologisessa merkityksessä) siunaus tarkoittaa useimmiten Jumalalta tulevien hyvien asioiden toivottamista ja välittämistä. Modernissa arkikielessä hyväksyvää vahvistamista (”eduskunta siunasi lakialoitteen”). Raamatussa, erityisesti Vanhassa testamentissa, on myös vakavia varoituksia siitä, mitä tapahtuu, jos siunataan sellaista mitä Jumala ei siunaa. Siitä seuraa kirous siunaajille. Käsittääkseni silloin on erityisesti kysymys Jumalan nimen väärinkäyttämisestä. En väitä olevani siunaamisen teologian asiantuntija, koska monet Raamatussa mainitut asiat pitää suhteuttaa toisten asioiden ja jopa päinvastaisten lausumien kanssa. Mutta nämä näkökulmat saavat mietteliääksi. Koska kristitty ei tietenkään halua pettää, satuttaa tai aiheuttaa pahaa kenellekään. Kun tällaiseen syyllistyy, on kysymyksessä kuka tahansa, on kysymyksessä synti, mistä tietysti tulee tehdä parannus.
Loppukevennys: TENAt ovat hyvä ja monien nuorempienkin arkea helpottava tuotemerkki 😀
Jari H. Tässä Kaanaan häiden tulkinnassa avioliiton pyhittämisestä luterilainen kirkko on samaa mieltä. Johanneksen evankeliumin 2. luku on yksi niistä teksteistä, jotka voidaan lukea vihkipuheen johdannoksi.
Läntinen kristikunta pitää monogamiaa Jumalan alkuperäisen luomisjärjestyksen mukaisena. Tämä nykyinen keskustelu polyamoriasta ja ties mistä on tietenkin moderni juttu. Tosin ennenkin on esiintynyt erilaisia rinnakkais- ja salasuhteita. Niistä on vain jäänyt kiinni ja tullut tuomituksi, jos on kuulunut rahvaaseen.
Aikoinaan Ranskan kuninkaan hovissa kuninkaan rakastajattarella oli jopa virallistettu asema. Henrik IV oli varsinainen ”häntäheikki” ja käsittääkseni myös Venäjän Aleksanteri II. Eli Kirkolla on ollut kaikkina aikoina syytä muistuttaa Jumalan alkuperäisestä tahdosta.
Mika, taisit käsittää ihan väärin mitä puheluun vastannut henkilö sanoi.
Mika R. Minulle on käynyt kerran tuolla tavalla joskus 1980-luvulla. Ei siinä muuta kuin kohteliaasti ottaa etäisyyttä. Kerran eräällä sateenkaariväen erityisesti suosimalla kreikkalaisella saarella vaimoni totesi, että oudolta tuntui, kun joku mies kuolasi perääni. Itse en asiaa huomannut. Olimme myös hotellimme ainoa heteropari. Se tuntui kieltämättä vähän oudolta. Tuolla saarella ei ole sen koommin käyty.
Jännä juttu sinänsä, että naapurisaari oli yksi Kreikan tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Kieltämättä tuli mieleen muuan Lutherin tokaisu kirkon ja kappelin rakentamisesta, mutta jääköön tähän laittamatta, ettei syytetä vihapuheesta.
Herra Jumala. Auta meitä säilyttämään alkuseurakunnalta saamamme pyhä perintö lyhentämättömänä. Anna meille sananpalvelijoita, jotka nöyryydessä kilvoitellen julistavat meille elävää sanaa Raamatun mukaisesti. Anna tunnustajillesi keskinäistä yhteyttä, ettei epäsopu ja tuomiomieli sammuttaisi seurakuntasi lamppua. Ohjaa askeleemme ehtoollispöytään, että siellä yhdessä nimeäsi ylistäisimme ja saisimme voimaa ja halua rukoilla toistemme puolesta.
Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 225-226, WSOY, 1965.