Kahden avioliittokäsityksen mallin kaaduttua kirkon tulisi jälleen miettiä omaa avioliittokäsitystään. Avioliiton ja siunaamisen teologiaa pitäisi kaivaa juuria myöten.

Avioliittokeskusteluissa törmätään toistuvasti perustavaa laatua olevaan ristiriitaan. Tämänkertaista kirkolliskokouksen keskustelua en ole työkiireiden takia kuunnellut, mutta uskallan veikata, että joissakin puheenvuoroissa muistutettiin Jumalan asettaneen avioliiton luomisessa, ja toisissa ihmeteltiin, miksi joidenkin ihmisten ihmissuhteet ovat huonompia kuin toiset. Toki oletan, että puheenvuoroissa käsiteltiin myös itse ehdotusta ja sen vaikutuksia.

Avioliittokeskustelu kompastuu vuodesta toiseen siihen, että avioliitto nähdään yhtäältä Jumalan asettamana miehen ja naisen välisenä instituutiona, jota ihmisen ei ole lupa muuttaa, ja toisaalta kahden ihmisen sopimukseen perustuvana suhteena.

Kun avioliitto nähdään instituutiona, ajaudutaan ongelmiin siinä, että avioliiton muoto on muuttunut vuosituhansien saatossa. Avioliitto sukujen välisenä sopimuksena, patriarkkojen ja Israelin kuninkaiden moniavioisuus sekä suhtautuminen avioeroon ovat asioita, joita pitäisi tarkastella kriittisesti. On älyllisesti epärehellistä hypätä luomiskertomuksesta 2000-luvun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, ja todeta että kahden binäärisen sukupuolen välinen liitto on avioliiton keskeinen tekijä.

Kysyin kerran eräältä älykkäältä ja hyvin lahjakkaalta avioliiton sukupuolisidonnaisuutta vaalivalta teologilta, voisiko hän kuvata minulle, millaisen ajatuskulun kautta luomiskertomuksen lauseesta “mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” päästään miehen ja naisen avioliiton eksklusiivisuuteen. Hän vastasi, että siinähän se lukee selkeästi. Avioliittoteologian perusta oli selvä. Keskustelumme loppui lyhyeen.

“Luomisessa asetetuilla instituutioilla” ja luonnollisen moraalilain perinteellä on kirkon teologiassa pitkä historia. Mutta viimeisten vuosikymmenten aikana tätä teologiaa on oikeastaan kirkossamme hyödynnetty vain parissa yhteydessä.

Ensiksi, Kekkosen ja Koiviston aikana piispat halusivat osoittaa, että kirkon moraalinen opetus on hyväksi kaikille ihmisille, ei vain kristityille. Avuksi kaivettiin se, että Jumala on asettanut luomisessa ihmiseen lähimmäisenrakkauden periaatteen, ihmiskunnan yhteisen moraalin. Näin kirkko halusi pönkittää asemaansa “kansakunnan omatuntona” samalla, kun yhä pienempi osa suomalaisista piti itseään kristittyinä. Tämän aikakauden viimeisiä merkkiteoksia on Jorma Laulajan “Elämän oikea ja väärä” vuodelta 1994. Kannattaa kaivaa teos esille, se on hieno yritys perustella kristillistä etiikkaa universaalina etiikkana moniuskontoiselle ja -kulttuuriselle lukijakunnalle. Niin hieno yritys, että harva sitä on lukenut.

Toiseksi, “luomisessa asetettuun järjestykseen” vedotaan avioliittokeskustelussa. Kaikuja tästä avioliittoinstituutiouskosta voidaan nähdä nykyisin käytössä olevassa kirkollisten toimitusten kirjassa. Avioliittoon vihkimisen kaavan puhe-kohdan rubriikissa todetaan, että pappi voi vihkimisessä puhua “perheestä yhteiskunnan perussoluna”. Esimerkkipuheen mukaan “Jumala on itse asettanut avioliiton jo luomisen aamussa”. Muutoin vihkipuheessa puhutaan parisuhteesta: kunnioituksesta, rakastamisesta, toisen palvelemisesta ja anteeksiantamisesta.

Mieti itse, milloin olet viimeksi kuullut papin vihkipuheessa puhuvan siitä että Jumala on asettanut avioliiton yhteiskunnan “perussoluksi” jo “luomisen aamussa”? Itse olen viime vuosina kuullut muutaman kerran. Yhdistävä tekijä on ollut, että pappi on kuulunut tiettyihin kirkkomme konservatiivisiin herätysliikkeisiin. Luulen, että useimmat herätysliikkeisiin kuulumattomat papit ovat keskittyneet puhumaan sitoutumisesta, kunnioittamisesta ja rakastamisesta eli avioliiton suhde-luonteesta.

Armon vuonna 2025 ihmiset entistä vähemmän haluavat liittyä instituutioihin, vaan tehdä sitä, mikä on itselle merkityksellistä. Entistä harvempi toteuttaa itseään liittymällä yhdistykseen tai poliittiseen puolueeseen. Entistä harvempi uskoo niinkuin kirkko opettaa. Entistä harvempi valitsee ammattinsa valmiista vaihtoehdoista. Entistä useampi toteuttaa itseään, löytää oman tavan elää, olla ihmissuhteissa, ilmaista itseään ja toteuttaa itseään. Siksi uskon, että moni aviopari kokee myös oman avioliittonsa heidän kahden keskinäiseksi sopimukseksi, ei liittymiseksi ikiaikaiseen luomisessa asetettuun instituutioon.

Silti kirkko siunaa pareja vain vihkimisen hetkellä tai pian sen jälkeen avioliiton siunaustoimituksessa. Siunaus on liitetty lähinnä juridiseen vihkimiseen. Toki myöhemmin voidaan viettää “vihkivalojen uudistamista” vaikkapa syvän parisuhdekriisin jälkeen, mutta kirkollisessa jargonissa tämä nimetään “avioliiton vuosipäivän rukoushetkeksi”.

En ymmärrä, miksi kirkollisten toimitusten teologiassa siunaus liitetään lähinnä juridiseen avioliiton solmimisen hetkeen. Toki historiallisesti ymmärrän kirkon yhteiskunnallisen aseman. “Virastokirkko” on rekisteröinyt syntymät, kasteet, avioliitot, erot ja kuolemat ja toiminut osana yhteiskuntaa. 

Mutta olisiko nyt aika irrottautua “virastokirkon” roolista ja suomalaisen yhteiskunnan juridiikasta, ja liittyä siihen mikä on ihmisille itselleen merkityksellistä? Ryhtyä siunaamaan ihmisille merkityksellisiä ihmissuhteita, ei juridisia suhteita?

Tälle olisi hyvät raamatulliset perusteet. Kirkossamme on laaja yksimielisyys siitä, että rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ovat Jeesuksen keskeisiä opetuksia. Luomisen teologia on tärkeätä, mutta sittenkin vähemmän tärkeätä sen rinnalla, mitä Jeesus opetti.

Sitoutuminen on lähimmäisenrakkauden tärkein konteksti. Vanhempien sitoutunut huolenpito suojelee lasta. Parisuhteen tai polyamorisen suhteen osapuolten sitoutuminen ja keskinäinen kunnioitus suojelevat suhteen osapuolia ja auttavat heitä kukoistamaan ja tukemaan toisiaan. Sisarusten ja sukulaisten keskinäinen huolenpito kannattelee ja suojelee elämää. Ystävä on monelle tärkein elinikäinen ihmissuhde. Omaishoitajan sitoutuminen kannattelee, kun ei itse enää jaksa.

Ehdotankin, että kun kirkollisia toimituksia lähdetään uudistamaan, perataan vihkimisen ja kirkollisten toimitusten teologiaa pohjamutia myöten. Ehdotan, ettei jämähdetä sinne 1980-luvun teologian peruskursseille, vaan mietitään, kuuluuko kirkon oikeasti siunata avioliittoinstituutiota, vai sitoutunutta lähimmäisen rakastamista ja palvelemista?