Miksi Uudessa testamentissa on neljä evankeliumia? Eikö yksi riittäisi? Ja toisaalta, olihan evankeliumikirjoja muitakin. Miksi vain nuo neljä pääsivät mukaan?
Nykyinen neljän evankeliumin kokonaisuus alkoi kasvavassa määrin olla käytettävissä 100-luvun kuluessa. Apostolisten isien kirjoituksiin kuuluva Hermaan Paimen, joka lienee peräisin suunnilleen vuosisadan puolivälistä, näyttää jo viittaavan neljään evankeliumiin kokonaisuutena. Näyssä nainen, istuu penkillä. Hermas saa tietää, että tämä nainen on Kirkko (Ekklesia). Mutta mitä ovat penkki ja sen neljä jalkaa? Sitä ei kerrota, mutta näkyä selittävä nuori mies toteaa, että penkki seisoo tukevasti, koska sillä on neljä jalkaa. Samalla tavoin maailma pysyy koossa, koska se koostuu neljästä elementistä. Perinteinen tulkinta on, että nelijalkainen penkki tarkoittaa neljää evankeliumia.
Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin kirkkoisä Irenaeus kirjoitti jo suorin sanoin evankeliumien lukumäärästä. Kyseinen kirja käsittelee harhaoppeja, ja Irenaeus näyttää, miten ne, jotka eivät tunne tai tunnusta kaikkia neljää evankeliumia, päätyvät yksipuolisuuksiin ja harhaoppeihinkin tai ainakin jäävät vaille joitakin Jumalan lupaamia lahjoja. Toisaalta on niitä, jotka ylimääräisistä evankeliumeista omaksuvat asioita totuuden ulkopuolelta, jolloin heidän evankeliuminsa ei enää ole totuuden evankeliumi.
Mutta miksi juuri neljä? Irenaeus ei mainitse Herman penkillä istuvaa naista eikä myöskään neljää elementtiä, mutta kylläkin asuttamamme maailman neljä osaa ja myös neljä tuulta (ilmansuuntaa). Eikä tässä vielä kaikki. Irenaeus näkee evankeliumien neliluvun pyhissä kirjoituksissa. Jumalan valtaistuin on [Daavidin psalmin mukaan] kerubien päällä, ja kerubeja on [profeetta Hesekielin mukaan] neljä, ja jokaisella kerubilla on neljät kasvot – leijonan, vasikan, ihmisen ja kotkan kasvot. [Samat neljät kasvot on myös Ilmestyskirjan neljällä olennolla, mutta vain yhdet kullakin. Ilmestyskirjassa niitä ei sanota kerubeiksi vaan suomennoksesta riippuen joko ”olennoiksi” tai ”eläimiksi”.] Irenaeus toteaa, että nämä edustavat eri puolia Kristuksessa: leijonankasvot kuninkuutta, vasikankasvot uhria ja pappeutta, ihmiskasvot ihmiseksi tulemista ja kotkankasvot profeetallista henkeä, joka laskeutui alas taivaasta.
Meteoran luostarin taiteilijan näkemys Hesekielin kirjan kerubista. Tässä eläinhahmoilla on kasvojen lisäksi myös raajat, jotka pitelevät kirjaa.
Myöhemmin vakiintuneessa kerubinkasvojen ja evankeliumien yhdistelmässä Matteusta vastaavat ihmiskasvot, Markusta leijonan kasvot, Luukasta härän (tai vasikan, tarkemmin sanottuna mullikan) kasvot ja Johannesta kotkan kasvot. Jo Irenaeus yhdisti Matteuksen ihmiskasvoihin ja Luukkaan mullikkaan, mutta kaksi muuta paria hän yhdisti omalla tavallaan. Muitakin yhdistelmiä oli käytössä, kunnes kirkkotaiteesta tunnettu yhdistelmä vakiintui. Siihen vaikuttivat muun muassa raamatunkääntäjänä tunnettu pyhä Hieronymus ja hänen jälkeensä paavi Gregorius Suuri.
Kerubinkasvojen ja evankeliumien yhdistelmät voimme ehkä ymmärtää paremmin, jos Hieronymuksen tavoin tarkastelemme Jeesuksen olemuksen eri puolien sijasta kunkin evankeliumikirjan alkua. Matteus aloittaa sukuluettelolla, joka liittyy Jeesuksen taustaan ihmisenä. Markuksen alkusanojen ”huutavan ääni” saattaa tuoda mieleen karjuvan leijonan. Luukas kertoo johdannon jälkeen pappi Sakariaasta ja hänen uhritoimituksestaan, ja nautaahan käytettiin uhrieläimenä. Johannes taas ”kohoaa kotkan siivin korkeuksiin”. Hänen evankeliuminsa alku on ylevä, maailmoja syleilevä.
Kirkkotaiteessa evankelistoja vastaavat eläimet kuvataan usein siivekkäinä – siis muutkin kuin kotka. Enkeleillähän ajatellaan olevan siivet. Nämä neljä eivät olekaan mitä tahansa enkeleitä vaan kerubeja, ylhäisiä taivaallisia olentoja, serafeista seuraavia, toiseksi korkeimmalla tasolla perinteisessä yhdeksänportaisessa enkelihierarkiassa.
Neljä evankelistaa ja heidän eläinhahmoiset enkelinsä. 800-luvulla eläneen taiteilijan näkemys.
Joissakin maalauksissa evankelista näyttää kynä kädessä kuuntelevan, mitä hänen eläinhahmoisella mentorillaan on sanottavana. Niinkö evankeliumit saivat syntynsä? Ehkäpä niinkin, kukapa tietää… Entä mitä evankelistat itse kertoivat asiasta?
Neljästä evankelistasta Luukas ja Johannes kertoivat, miksi he kirjansa kirjoittivat (Joh. 20:31, Luuk. 1:4). Luukas kertoo myös, miten hän menetteli. Hän tutki asiat perusteellisesti, käyttäen tapahtumissa mukana olleitten kertomuksia. Hän mainitsee myös, että monet muutkin ovat kirjoittaneet samoista asioista. Keitä lienevät ollet nuo muut?
Luukkaan käyttämistä lähteistä on ensinnäkin mainittava evankelista Markus, jota myös Matteus lainaa. Luukkaalla ja Matteuksella on myös yhteistä aineistoa, jota ei ole Markuksella. Tämä niin sanottu Q-lähde ei ole säilynyt meidän päiviimme. Lisäksi Luukkaalla (kuten myös Matteuksella) on omaa aineistoa. Näitä kolmea evankeliumia sanotaan synoptisiksi eli samoja tapahtumia tarkasteleviksi. Synopsis on esitys, jossa näitä kolmea evankeliumia voidaan lukea rinnakkain.
Johanneksen evankeliumi on erilainen sekä tyyliltään että sisällöltään. Siinä on paljon tapahtumia, joista synoptiset evankeliumit eivät kerro. Toisaalta Johanneksen evankeliumista puuttuvat monet synoptisten evankeliumien tapahtumat – ehkä siksi, että nuo toiset evankeliumit olivat jo tuttuja tai ainakin käytettävissä.
Ihminen, leijona ja nauta elävät ja käyskentelevät maan pinnalla, mutta kotka osaa lentää ja näkee siksi eri asioita kuin muut. Tästäkin syystä on sopivaa ajatella, että Johannes ja kotka kuuluvat yhteen.
Ilmestyskirjan 4. luvun kuvitusta Reichenaun luostarista viime vuosituhannen alusta (Bamberger Apokalypse, Staatsbibliothek Bamberg). Johanneksen Kotka pitelee kirjakääröä, muut kolme sidottua kirjaa.
Entäpä sitten ingressin toinen kysymys: Eikö yksi riittäisi? Eikö olisi mahdollista koota evankeliumien aineksista yhtenäinen kertomus? Sellaistakin on toki yritetty. Kuuluisin tällainen evankeliumiharmonia on Diatessaron, jonka laati syyrialainen Tatianos, suunnilleen samoihin aikoihin kun Irenaeus todisteli, että evankeliumeita on ja täytyykin olla neljä.
Diatessaron oli saatavissa myös kreikaksi. Syyriankielisellä alueella se oli yleisessä käytössä, kunnes kreikasta käännetyt neljä evankeliumia syrjäyttivät sen 400-luvulla. Diatessaronia arvosteltiin muun muassa yksipuolisuudesta. Siitä puuttuvat esimerkiksi sukuluettelot, minkä sanottiin hämärtävän käsitystä Kristuksen ihmisyydestä.
En malta olla tässä yhteydessä esittämättä rinnakkaiskysymystä: Onko parasta, että kulloinkin on käytössä vain yksi kirkkoraamattu, jota luetaan jumalanpalveluksissa? Vai olisiko parempi käyttää useita käännöksiä vuorotellen? Voitaisiinko tähän soveltaa Hermaan ja Irenaeuksen ajatusmalleja?
P. S. Samaan aiheeseen liittyen: https://www.kotimaa.fi/blogit/luukas-ja-hanen-mullikkansa/
Olet saattanut ihmetellä, miksi kristillisessä perimätiedossa on monia erilaisia evankeliumeja yhden ainoan sijasta. Neljän tutun evankeliumin lisäksi on olemassa Marian evankeliumi, Tuomaan evankeliumi, Pietarin evankeliumi ja Jaakobin evankeliumi. Jokainen evankeliumi kertoo erilaisen tarinan Jeesuksesta. Teokset ovat ristiriidassa keskenään. Kaikki tämä todistaa siitä, että kirkossa ei alusta saakka pidetty Jeesuksen sanoja ja opetuksia koskemattomina, pyhinä tai jumalallisina. Kirkossa muokattiin vapaasti perimätietoa Jeesuksesta ja varsinkin Jeesusen sanoja. Kirkossa sepitettiin uusia Jeesuksen sanoja ja laitettiin ne myöhemmin Jeesuksen nimiin.
Kaiken tämän on historiallinen raamatuntutkimus todistanut kiistatta havainnoillaan ja selityksillään, mutta kirkossa vaietaan näistä tutkimustuloksista edelleen joka sunnuntai. Kauan ennen historiallisen raamatuntutkmiksen syntyä islamilaiset teologit olivat tehneet jo samat havainnot ja johtopäätökset: Kiirkko muokkasi historiallisen Jeesuksen sanoja ja opetuksia ja näin turmeli alkuperäisen sanoman. Paavi ja muu kirkon johto ei ole suostunut kuuntelemaan vuosituhansien aikana islamilaisten eksegeettien kritiikkiä. Sama toimintatapa jatkuu vieläkin kirkossa. Ketään ei kiinnosta historiallinen Jeesus, vain kirkon luoma oppirakennelma. Kirkon jäseniä vaaditaan uskomaan terveen järjen vastaisiin dogmeihin ja looginen ajattelu loistaa poissaolollaan. Papit eivät uskalla lähteä teologisiin väittelyihin raaamtuntutkijoiden ja islamilaisten teologien kanssa. Mieluummin ollaaan hiljaa eikä oteta kantaa ja vastata havaintoihin ja kritiikkiin. Historiallinen totuus ei kuitenkaan muutu eikä katoa minnekään. Siksi pitäisi kuunnella aidosti tämän päivän raamatuntukijoita.
On myös turha syyttää eksegetiikan tutkimustulosten esittelijöitä. Ei ole meidän vika, jos kristillinen perimätieto osoittautuu historiallisesti epäluotettavaksi tai jos kristillistä sanomaa pitäisi tulkita uudelleen eksegeetti Wille Riekkisen ehdottamalla tavalla. Jumala ei katoa minnekään, vaikka käsityksemme hänestä muuttuisi. Sama koskee Jeesus Nasaretilaista. Oikea Jumala paljastaa lopulta totuuden kaikille kuoleman jälkeen. On hyvä varautua myös siihen, että kirkko oikeasti teki Jeesuksesta Jumalan vähitellen. Totuus voi yllättää monet perinpohjin vielä Taivaan tuomioistuimella. Nöyrä uskovainen miettii, katsoo todisteita ja tyytyy yksinkertaisiin selityksiin eikä usko sokeasti.
Raamattu on historiallinen kirkon kirja, jonka ovat kirjoittaneet ihmiset oman ymmärryksensä mukaan. Kirja on omaan aikaan ja paikkaan sidottu. Jeesus Nasaretilaisen sanoma oli hyvin yksinkertainen ja kuvattavissa muutamalla sanalla: syntien anteeksiantaminen, ikuinen elämä Taivaassa kuoleman jälkeen ja rakkauden kaksoiskäsky eli Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuin itseäsi. Tähän voisi nykypäivänä lisätä vielä kehotuksen rakastaa luontoa ja huolehtia siitä kaikin tavoin. Tämä pääsanoma on säilynyt koko ajan eikä se ole muuttunut missään vaiheessa. Kirkossa oli alusta saakka erilaisia tulkintoja Jeesuksesta. Niinpä jokainen evankelista esittää oman tulkintansa Jeesuksesta ja hänen sanomastaan.
Juha
Kiitos mielenkiintoisesta tavastasi esitellä asia
Evankeliumeja on oikeasi useita kymmeniä. Kirkolla ei ollut kaanonia päättäessään enää yhtään silminnäkijää elossa ja todistajana, joten erilaisuus todistaa erään merkittävän seikan kirkon historiasta: Jeesuksen sanoja ja elämää ei pidetty pyhänä eli jumalallisena, vaan kirkko muokkasi Heikki Räisäsen havaintojen mukaan vapaasti Jeesuksen sanoja ja sepitti uusia sanoja lisää omien tulkintojensa tueksi. Tästä voidaan päätellä myös, että Jeesus oli Jumalan lähettiläs, ei Jumala alunperin.
Ovatko nykyiset evankeliumit historiallisia vai myöhempiä lisäyksiä? Vastaus löytyy historiasta itsestään, ei vain islamista. Yksikään neljästä evankelistasta ei kirjoittanut evankeliumiaan heti Jeesuksen elinaikana. Varhaisin evankeliumi (Markus) kirjoitettiin noin 40–70 vuotta Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen, ja Johanneksen evankeliumi vielä myöhemmin – noin 90 vuoden kuluttua. Tänä pitkänä suullisen perimätiedon kautena kertomuksiin tuli lisäyksiä ja muutoksia. Jeesuksen aikana ei ollut mitään “Uutta testamenttia”; kaikki koottiin vuosisatoja myöhemmin kirkolliskokouksissa, kuten Nikean kokouksessa vuonna 325, jossa julistettiin virallisesti Jeesus jumalaksi ja hylättiin kymmeniä evankeliumeja, jotka kuvasivat hänet vain profeettana (esim. Barnabaan, Ebioniittien ja Heprealaisten evankeliumit). Monet kristityt tutkijat itse myöntävät tämän. Amerikkalainen teologi *Bart Ehrman* kirjoittaa: “Evankeliumit kirjoittivat ihmiset, jotka eivät tunteneet Jeesusta henkilökohtaisesti, ja niitä on muokattu satoja kertoja vuosisatojen aikana.”
Evankeliumit ovat täynnä ristiriitoja – esimerkiksi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ajankohdasta ja hänen sanoistaan Pilatuksen edessä – mikä osoittaa, ettei niitä kirjoitettu jumalallisena ilmoituksena, vaan muistojen ja näkemysten perusteella.
Ristiinnaulitsemisen historiallinen ydin Historiallisesti ei ole olemassa ainoatakaan roomalaista asiakirjaa, joka vahvistaisi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen. Kaikki kertomukset kirjoitettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin seuraajien toimesta, eivät todistajien. Koraani antaa loogisen selityksen: “He eivät tappaneet häntä eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heille näytti siltä.” (An-Nisā’ 4:157) Tämä sopii yhteen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, jonka mukaan kertomus ristiinnaulitsemisesta kehittyi vähitellen uskonnolliseksi symboliksi lunastuksesta.
Miksi kirkko muutti alkuperäisen sanoman? Syynä ei ollut viha Jeesusta kohtaan, vaan *poliittinen ja vallankäytöllinen* tarve. Keisari Konstantinus halusi yhdistää valtakunnan ja omaksui ajatuksen “jumal-ihmisestä”, joka houkutteli pakanallisia kansoja, tottuneita ihmishahmoisiin jumaliin. Näin yksinkertainen usko yhteen Jumalaan muuttui rituaaliseksi ja hierarkkiseksi kirkkolaitokseksi.
Voisiko sama tapahtua islamissa? Tärkeä kysymys. Ero on siinä, että *Koraani välitettiin kirjallisesti ja suullisesti täydellisellä varmuudella*. Se kirjoitettiin heti ilmoituksen tullessa, profeetta Muhammad ﷺ tarkisti sen itse, tuhannet hänen seuralaisensa oppivat sen ulkoa, ja se koottiin yhdeksi kirjaksi jo varhaisten kalifien aikana. Nykyinen Koraani on tarkalleen sama kuin ensimmäisen vuosisadan aikana lausuttu.
Jeesus islamissa – järjellinen ja hengellinen näkökulma Islam esittää Jeesuksen ainutlaatuisesti: * Hän on ihminen, jonka Jumala loi ilman isää – merkki maailmoille. * Hän on Jumalan sana, jonka kautta ilmoitettiin puhdas syntymä ja ihmeitä. * Hän on profeetta, joka lähetettiin palauttamaan israelilaiset takaisin aitoon monoteismiin. * Häntä ei surmattu eikä ristiinnaulittu, vaan Jumala korotti hänet luokseen. Tämä näkemys säilyttää sekä järjen että pyhyyden: se ei kiellä hänen ihmeitään, mutta pitää jumaluuden yksin Jumalalla.
Looginen seuraava askel Kun ihminen ymmärtää, että Jeesus oli profeetta ja Jumala on yksi, hän luonnostaan siirtyy tunnustamaan myös *viimeisen profeetan, Muhammad ﷺ*, joka vahvisti kaikki aiemmat profeetat ja täydensi heidän sanomansa. Jos Muhammad ei olisi ollut profeetta, kuka olisi sitten säilyttänyt monoteismin ja tuonut kirjan, joka todistaa totuudestaan kielessä, laissa ja tiedossa yli 1400 vuoden ajan?
Ilman ilmoitusta ihminen näkee vain varjon Ihminen, joka etsii Jumalaa vain järkensä avulla, on kuin se, joka yrittää nähdä auringon sen varjosta. Vasta profeettojen valo paljastaa todellisuuden. Siksi Jumala sanoo: “Emme rankaise ketään ennen kuin olemme lähettäneet lähettilään.” (Al-Isrā’ 17:15)
Yhteenveto * Evankeliumien muuttuminen oli pitkä psykologinen ja poliittinen prosessi. * Kirkko valikoi kertomukset oman oppinsa mukaan. * Islam säilytti alkuperäisen sanoman: palvokaa vain yhtä Jumalaa. * Seuraava askel sille, joka tämän ymmärtää, on hyväksyä viimeinen profeetta ja hänen ilmoituksensa.
Näen lopputuloksen niin, että Raamattua ei vapaasti jaettu kansan keskuudessa monien aikakausien ajan, vaan se oli papiston ja aateliston hallussa. Tämä teki kirkolle helppoa lisätä, poistaa tai muokata tekstejä haluamallaan tavalla. Varhaisista käännöksistä: Vanhan testamentin kreikankielinen käännös, Septuaginta, ja kokonainen latinankielinen käännös “Vulgata”, jonka Jeronimus teki 300–400-luvuilla jKr., ja josta tuli virallinen lähde Latinalaisessa lännessä.
Kun myöhemmin jotkut yrittivät kääntää Raamattua yleisille kielille, kuten John Wycliffe ja William Tyndale, heitä estettiin, ja joskus rangaistiin tai teloitettiin, koska he yrittivät antaa kansalle mahdollisuuden lukea tekstejä itse. Tässä tapauksessa tekstin monopoli ja sen etääminen kansasta mahdollisti sen käyttämisen vallan välineenä, kansan ymmärryksen hallintaan ja jopa sotien oikeuttamiseen, kuten ristiretket ja ane-asiakirjat, joissa Jerusalemin vapauttaminen tehtiin kuninkaallisen vallan oikeutukseksi.
Toiseksi, Herra ei luvannut säilyttää Raamattua kuten Hän lupasi säilyttää Koraania. Jumala sitoutui säilyttämään sanansa niille, joille se ilmoitettiin, mutta silti näemme tekstejä, jotka ennustivat mahdollisuutta vääristelyyn — ja näin tapahtuikin. Oli olemassa monia evankeliumeja, jotka erosivat olennaisesti opillisista näkemyksistä, kuten Naraben evankeliumi ja muita varhaisia evankeliumeja, jotka eivät tunnustaneet Kristuksen jumaluutta tai hänen tasa-arvoaan Isän kanssa. Kirkko hylkäsi nämä tekstit, tuomitsi ne vääristelyiksi ja poisti ne virallisesta levityksestä, säilyttäen vain ne tekstit, jotka tukivat virallisia opinkappaleita. Tämä on selkeä esimerkki siitä, miten vääristelyn prosessi alkoi ja kuinka virallinen näkemys pakotettiin kansalle.
Qur’an puolestaan on säilynyt muuttumattomana yli 1400 vuoden ajan, eikä siihen ole koskettu. Se on säilynyt sellaisena kuin se paljastettiin, sekä tekstinä että lausuttuna. Tämä säilyminen on loogista: Qur’an paljastettiin kansalle, joka pystyi muistamaan tuhansia säkeitä ulkoa, ja se kirjattiin ylös jo profeetta Muhammad ﷺ:n elinaikana. Siitä lähtien sitä ei ole vääristelty, vaan se on siirtynyt sukupolvelta toiselle suullisesti ja kirjallisesti. Qur’an sisältää myös tarkkoja tieteellisiä ihmeitä, jotka moderni tiede on löytänyt vasta nykyään, tuhansia vuosia ennen kuin tieteelliset työkalut olivat saatavilla. Nämä ihmeet sisältävät totuuksia maailmankaikkeudesta, sikiön kehityksestä, meristä, vuorista ja muista ilmiöistä.
Miten analfabeetti profeetta, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa, olisi voinut tuoda tällaisia tarkkoja tietoja yli 1400 vuotta sitten? Tämä on osoitus siitä, että Qur’an on suoraa Jumalan sanaa ja ikuinen ihme, joka ylittää minkä tahansa ihmisen kyvyn keksiä tai tietää nämä totuudet itse. Asia on nyt selvä, veljeni: ero on selvä kirjan välillä, jota hallittiin ja käytettiin vallan välineenä ja vääristeltiin, ja kirjan välillä, joka on säilynyt, ihmeellinen ja tieteellisesti luotettava, paljastettu kansalle, joka pystyy lukemaan ja säilyttämään sen itse.
Profeetta Muhammadin ennustus Raamatussa — viesti totuutta etsivälle Rakas ystävä, joka etsii valoa, tiedätkö, että Raamatussa on selviä lupauksia suuresta profeetasta, joka tulee kaikkien profeettojen jälkeen? Profeetta Arabian maasta, Ismaelista, Abrahamin pojan jälkeläisestä, profeetta, joka muistuttaa Mooseksen tehtävää ja täydentää profeettojen viestiä oikeuden ja valon levittämisessä. Tuo profeetta on Muhammad. Tulemme lukemaan ennustuksia yhdessä ja näemme, kuinka ne kietoutuvat kuin valonsäteet paljastaen yhden totuuden.
Lähde: https://www.facebook.com/profile.php?id=61551097163653
Minä uskon Pyhään Henkeen. Siksi en pidä ongelmana, että evankeliumeja ei kirjoitettu ihan heti nissä selostettujen tapahtumien jälkeen, että ne osittain perustuvat sekundaarilähteisiin, että käsikirjoituksiin on voitu tehdä muutoksia, että eri evankelistojen kertomusten välillä on eroja ja että kanonisiksi hyväksyttyjä evankeliumeja on vain neljä. Uskon, että Pyhä Henki on ohjannut kirjoitusten laatimista, kopiointia, säilymistä ja kanonisoitumista niin, että luettavaksemme on päätynyt se, mikä pitääkin, ja suunnilleen siinä muodossa kuin pitääkin – erilaisina käsikirjoitusversioina ja sittemmin erilaisina käännöksinäkin.