Miksi en tarkkaile muuttumistani? Vastaus: Siksi että mikään muuttuminen ei pelasta minua. Pyrkimys muuttua hyväksi ihmiseksi, pyhimykseksi tai jopa ”jumalallistuneeksi” on perimiltään halua löytää pelastuksen perusta itsestään ja rakentaa se sitten muuttumisensa varaan. Paratiisissa halusivat ensimmäiset ihmiset tulla Jumalan kaltaisiksi. Tämä toivo ja pyrkimys elää sitkeästi jokaisen ihmisen turmeltuneessa luonnossa. Toisaalta Jumalan sana kehottaa meitä muuttumaan ja käsky muuttua on otettava todesta. ”Muuttukaa mielenne uudistuksen kautta”, kirjoittaa Paavali. (Room. 12:2).

Olav Valen Sendstad sanoo kirjassaan ”Unelma vapaasta tahdosta”: ”Sinun on muututtava!’ Tämä sana ei koskaan vaikene ihmiselämässä – ennen kuin kuolemassa. Koskaan ei kukaan tule niin valmiiksi tai pyhittyneeksi, ettei Jumalalla olisi syytä ja aihetta huutaa hänelle: ’Sinun on muututtava”’ Se huuto ei vaikene ennen kuin taivaassa tai helvetissä – ja paatuneen sydämessä”. Hetkinen! Paatuneen sydämessä! Tämähän tarkoittaa sitä, että paatunut ei koe tarvetta tai ei ehkä enää koe tarvetta muuttua. Hän näkee itsensä jo siinä määrin muuttuneena, että tarvetta ei enää ole, jos se joskus olikin.

Raamatun mukaan emme pelastu minkään itsessämme olevan perusteella, joten emme pelastu myöskään muuttumisemme perusteella. Meidät pelastaa meidän ulkopuolellamme oleva meistä riippumaton Persoona, joka tulee uskon kautta asumaan sydämessämme Pyhän Henkensä kautta. Hän asuu sydämessäni, mutta en sulaudu häneen, vaan koen hänet itsestäni erillisenä Persoonana. Hän antaa minulle itsensä ja kaikki lahjansa ja minä saan antaa hänelle syntini ja kaiken epäonnistumiseni ja häpeäni. En pelastu sen perusteella mikä minussa on tavalla tai toisella realisoitunutta muutosta ulkoisessa tai sisäisessä elämässäni eläessäni Jeesukseen Kristukseen uskovana kristittynä, vaan sen perusteella mitä Jeesus on minun sijaisenani, ja minun puolestani tehnyt Golgatan ristillä. Usko Jeesukseen Kristukseen pelastaa minut, ja tuon uskon Jumala itse lukee minulle vanhurskaudeksi. ”Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin on kirjoitettu: ’Vanhurskas elää uskosta”. Room. 1:17. ”Siinä” tarkoittaa evankeliumia. Uskossa Jeesukseen pelastaa Jeesus. Usko Jeesukseen on kuin pelastusrengas, johon tartun ja pidän kiinni Jeesuksesta, Pelastajastani, Sijaisestani Jumalan edessä. Hän on ainut toivoni elämässä ja kuolemassa. Hän on Välimieheni Jumalan tuomioistuimen edessä. ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan, minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni”. Ps. 91:14

Muuttumisemme on vaivalloista ja hidasta eikä se tässä elämässä koskaan saavuta täyttymystään. ”Samaan aikaan syntinen ja vanhurskas”. ”Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee?” (Room 8:24). ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”. (Kol. 1:27). On sanottukin, että Jeesukseen uskova ihminen ei näe omaa muuttumistaan, koska hän itse on Jumalan Pyhän Hengen muutostyön kohteena. Entä jos näkisinkin, enkö silloin ylpistyisi? Olisinko silloin vilpitön? Jeesus sanoi fariseuksille: ”Jos te olisitte sokeat, ei teillä olisi syntiä, mutta nyt te sanotte: ’Me näemme’; sen tähden teidän syntinne pysyy”. (Joh. 9:21). He ovat esimerkki ihmisistä, jotka kuvittelivat kelpaavansa ulkonaisen käytöksensä ja tapojensa noudattamisen tähden Jumalalle. Mutta kyse onkin sydämestä ja sydämen muutoksesta! Jeesus näki heidän sydämeensä, joka oli täynnä itsekkyyttä, omavanhurskautta ja toisten halveksuntaa.

Jos taas vaipuisin jatkuvaan itseni surkutteluun muuttumattomuudestani ja puutteistani, enkö vaipuisi epätoivoon? Jumalahan tahtoo, että me iloitsemme hänen Pojastaan Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen Golgatan ristinsovituksestaan ja syntien anteeksisaamisesta hänen veressään. Ja me iloitsemme myös Hänessä ollen! Virressä 311 sanotaan: ”Siis vieläkö kärsit sä orjuuttasi ja aina vain katselet puutteitasi, kun Jumalan Karitsaa katsella saa, myös sinua verellään puhdistavaa?” Juuri näin.

Suostuminen ristin alla kilvoitteluun uskossa ja armossa ja erilaisissa kärsimyksissä onkin uskonvanhurskauden hedelmää eikä se ole helppo tie. Joutuu elämään jännitekentässä: ”jo nyt mutta ei kuitenkaan ihan vielä”. ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksenamme on Jumalan kirkkauden toivo. Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” Room. 5:1-5

Lakihenkinen ihminen voi pitää tällaista pienuuteen, alhaisuuteen, heikkouteen, ahdistukseen ja muuttumisen puutteellisuuteen tyytyvää uskovaa jonkinlaisena kummajaisena tai ehkä antinomistina, joka ei vain tahdo voitokkaana ponnistella ja taistella ja pyrkiä oikealla tavalla muuttumiseensa. Hän ei ole samanlainen täydellinen muuttumassa oleva tai jo muuttunut ihminen niin kuin hän itse on. Mutta eikö tällainen ponnistelu ole juuri ”kristillistä” farisealaisuutta? Tällaiseen ponnisteluun en näe Paavalin kehottavan.  Vaan: ”Siksi olen Kristuksen tähden mieltynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin ja ahdistuksiin, sillä kun olen heikko, silloin olen voimakas”. (2. Kor. 12:10, RK -2000).

Minulle kysymys muuttumisesta ja siitä onko minulla itsessäni kykyä ja voimaa muuttua vai ei, tuli tärkeäksi yli 20 vuotta sitten. Havahduin Jumalan armosta tajuamaan, etten ole muuttunut miksikään, vaikka olin ollut niin kuin sanotaan uskossa jo joitakin vuosia, käynyt ahkerasti kirkossa ja hengellisissä tilaisuuksissa. Pidin myös raamattupiirejä ja olin käynyt raamattukursseja. Havahduin siihen, että olen edelleen sama vanha syntinen ihminen, vanhoine syntitapoineni ja ajatusmalleineni. Tämä alkoi vaivata herkkää omaatuntoani ja aloin kyseillä: mistä kristinuskossa oikein on kyse? Olenko ymmärtänyt jotain väärin? Miksi en muutukaan paremmaksi ihmiseksi?

Sielullinen hätäni vei minut ymmärtämään lain ja evankeliumin eron, yhteyden ja suhteen ja kysymykseen ihmisen tahdon vapaudesta. Näin päädyin kristinuskon ydinkysymyksiin. Ymmärsin että muuttumiseni ei ole omissa käsissäni ja hallinnassani. En voi itse itseäni muuttaa enkä voi tahtoni voimalla ruveta kristityksi, ponnistella hyväksi ihmiseksi enkä voi alkaa tahtoni voimalla uskomaan Jeesukseen. Minulla ei ole sydämessäni luonnostaan mitään rakkautta Jumalaan saatikka Jeesukseen eikä Jumalan sanaan. Syy tähän on se, että luontoni on turmeltunut ja olen luonnostaan Jumalaa vihaava ja synnin orja, jonka vain evankeliumi Jumalan Pojasta voi vapauttaa.

Olav Valen-Sendstadin kirjoista, Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä ja eräiden vanhojen pastorien ohjaamana aloin ymmärtää, että pelastus ja voima uudestisyntyä Jumalan lapseksi on evankeliumissa, ei suinkaan laissa. Jumalan lailla on omat tehtävänsä. Puhutaan lain kolmesta käytöstä. Ensimmäisessä käytössään laki herättää synnin tunnon ja ihminen saa piston sydämeensä eli omaantuntoonsa. Mutta evankeliumi on jotain aivan muuta kuin laki. Laki tulee sisältäni ja voin ymmärtää sen. Ihminen on luonnostaan lakihenkinen (Room. 2:14-15). Tosin luonnollinen lain ymmärrys on ihmisessä myös turmeltunut syntiinlankeemuksessa. (Mutta en käsittele sitä nyt tässä.) Evankeliumi sen sijaan tulee minulle vieraana ja ulkopuoleltani. Ja usko, jonka evankeliumin uskominen synnyttää sydämessä on Jumalan lahja sulasta armosta! Usko on lahja ja evankeliumissa on uudestisynnyttävä ja uudesti luova voima! ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle uskovalle, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle”. Room. 1:16 ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä.” Joh 1:12

”Jumala tuntee pyhää vihaa syntejämme kohtaan, sillä ne ovat vieraat hänen olemukselleen. Siksi hän ei koskaan otakaan meitä yhteyteensä viemättä syntejämme pois näköpiiristään. Nehän ovat syynä Jumalan ja meidän välillemme syntyneeseen välirikkoon (Jes. 59:2). Mikäli välirikon syy häviää, meillä on ikuinen yhteys hänen kanssaan. Mikäli se ei häviä, olemme ikuisesti erossa Jumalasta”.  (Olav Valen-Sendstad, Unelma vapaasta tahdosta).

Syy ei voi hävitä joillakin hyvitysteoilla, hurskauselämällä, rukouksilla, kirkossa käymisillä tai muullakaan hengellisellä harrastuneisuudella, vaan välirikon syyn häviäminen täytyy tapahtua toisella tavoin. Jumalan sana sanoo että ihmisen on uudestisynnyttävä ylhäältä.

”Kun Jumala lähestyy ihmistä, hän alkaa ensimmäiseksi puhua niistä synneistä, joista meidän on luovuttava, ja siitä täydellisyydestä, johon meidän on pukeuduttava. Lain ensimmäinen sana kehottaa meitä luopumaan epäjumalistamme ja itsekkyydestämme ja kohdistuu siis elämämme pääsyntiin. Edelleen se kehottaa: ’Rakasta Herraa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!’ Se on ensimmäinen ja suurin ilmoitus siitä pyhyydestä, jonka Jumala haluaa vallitsevan elämässämme.” (O. Valen-Sendstad, Unelma vapaasta tahdosta).

Valen-Sendstad kirjoittaa, että Jumala osoittaa viisautensa siinä, että Hän ”puhuu ja toimii täsmälleen omantuntomme tason edellyttämällä tavalla”. Ihmisten omatunto on hyvin erilainen. Monta vuotta kristittynä olleella se on aivan erilainen kuin vastakääntyneellä. Se on erilainen kääntymättömällä, joka on kasvanut ”kristillisessä” maassa, kuin pakanuuden keskellä kasvaneella pakanalla. Jumalan viisaus osaa ottaa yhteyttä meihin juuri sillä ”tasolla”, jolla kukin meistä hengellisesti on.

”Ei ole sellaista tomppelia, ettei Jumala voisi häntä tavoittaa, eikä kukaan meistä ole niin viisas, ettei Jumala voisi vangita häntä hänen omaan viisauteensa (1 Kor. 1:20). Jumala ottaa huomioon luonnolliset edellytyksemme kuulla lain ensimmäinen sana. Hän vain huolehtii siitä, että Sana hänen valitsemallaan tavalla ja hetkellä sattuu meihin. Kyseessä on sana, joka vastaa tasoamme ja sopii elämäntilanteeseemme, niin että saamme ’piston sydämeemme’ ja omatuntomme alkaa kolkuttaa”.  (Apt 2:37). (O. Valen-Sendstad, Unelma vapaasta tahdosta).

Valen-Sendstad kirjoittaa mielenkiintoisesti lain vaikuttamasta näennäisvapautumisesta. Referoin seuraavassa hänen kirjaansa ”Unelma vapaasta tahdosta”: Näennäisvapautuminen syntyy siten, kun ihmisessä Jumalan Sanan kosketettua ihmisen omaatuntoa, ihminen tuntee sisäistä pakkoa pyrkiä ”totuudellisiin päätöksiin ja tekoihin”. Ihminen tekee päätöksen/ratkaisun muuttumisesta ja uuden elämän aloittamisesta. Se miten tällaiset päätökset todella voivat toteuttaa sen mitä tahdomme, emme ajattele. Olemme ikään kuin jo etukäteen päättäneet, että elämämme täytyy muuttua omien päätöstemme avulla. Olemme luonnostamme taipuvaisi uskomaan, että meillä on itsessämme voima toteuttaa se mitä tahdomme. Emme epäile olevamme väärän ja synnillisen itseluottamuksen vallassa. Tämä on varmasti pahinta syntisessä ihmisessä olevaa sokeutta! Turmeltuneen ihmisen aivan uskomaton ylpeys, itseriittoisuus ja omavoimaisuus!

Tällaiset päätökset ja ratkaisut aikaansaavat yleensä voimakkaan vapautumisen tunteen. Tunnetaan suurta riemua tehdystä ratkaisusta, ihmeellistä varmuutta siitä, että on päästy totuuden kanssa sopusointuun. On selvitetty uuden elämän suunta oman itsen ja Jumalan kanssa…Sellainen vapautumisen tunne saattaa olla usein pitkänkin innostuksen ja voiman lähteenä. Ihminen voi itse tuntea olevansa vakuuttunut siitä, että Jumalan voima on tullut uudella ja ihmeellisellä tavalla hänen elämäänsä. Juuri usko siihen, että ratkaisun tekeminen ja Jumalan voima ovat yksi ja sama asia, näyttää pitkälläkin aikavälillä tuottavan voiton synnistä ennen kokemattomalla tavalla.

Kuitenkin sellainen ’vapautuminen’ osoittautuu suhteellisen pian hiekalle rakennetuksi ja pelkäksi kuvitelmaksi. Kun Jumalan tahto eli laki pyrkii kaikin tavoin muuttamaan meitä, me ilostumme heti, kun olemme huomaavinamme, että elämämme on muuttunut. Asialla on toinenkin puolensa. Kun huomaamme lankeavamme vanhoihin synteihimme ja koemme heikkoutemme entisiä haluja ja kiusauksia kohtaan tai kykenemättömyytemme taistella uusia syntejä vastaan, kaikki ilo katoaa, ja ihminen joutuu suuren epäilyksen valtaan. Hän alkaa kyselle itseltään, oliko ratkaisu ja Jumalalle antautuminen sittenkin vain kuvittelua, oliko se, minkä oli kuvitellut olevan Jumalan voimaa, sittenkin vain harhaa. Näin ilmenee, että se ’vapautuminen’, jonka koemme tehdessämme päätöksemme muuttumisesta ja antautuessamme Jumalalle, onkin syvimmiltään näennäisvapautumista. Sitä emme kuitenkaan tajua, ennen kuin tulemme todellisesti Jeesuksen vapauttamiksi. Siksi näennäisvapauteen liittyvät kokemukset ovatkin meille kovin tuskallisia.

Ihmisen ”lihassa” eli turmeltuneessa luonnossa on luja halu pitää pelastuksen perusta itsessään. Uskomme että Jumala ja me olemme ikään kuin samanarvoisia ’yhtiökumppaneita’.  Uskomme että tahtomme tahtoo vapaaehtoisesti elää Jumalan kanssa, paeta syntiä ja elää pyhästi. Luulemme että tämän tahdon perusteella asiamme ovat kunnossa. Opimme kristillistä kielenkäyttöä ja fraaseja. Emme enää puhukaan omista ratkaisuistamme, antautumisesta ja kääntymisestä vaan esim. ”Jumalan voimasta”, ”Hengen täyteydestä”, ”Kristus meissä” jne. Tämä kaikki on kuitenkin äärimmäisen lihallista.

Huomaatko saman minkä minä huomaan näissä ilmauksissa? Näissä on pohjimmiltaan kyse vain ihmisen iloitsemisesta omasta itsestään ja uskomisesta johonkin itsessään olevaan!  Kun vilpitön ihminen tällä tavalla valheellisesti ’vapautuneena’ elelee, Jumala alkaa huolehtia siitä, että hänen hengelliset silmänsä terävöityvät. Jumala sallii ihmisen nähdä itsessään jumalattomia taipumuksia ja pahoja himoja ja ajoittain vaipua syvälle syntiin. Tällöin ihminen alkaa tajuta, että pelastuksen perustan täytyy olla jotain horjumatonta, tahratonta, täydellistä, virheetöntä ja pyhää. Kun tämä tapahtuu, ihminen joutuu suuren levottomuuden ja neuvottomuuden valtaan.

Tästä neuvottomuudesta on vain kaksi selviytymiskeinoa. Ja ne ovat aina samat, kun ollaan Jumalan kanssa tekemisissä. Ne ovat: paatuminen tahtomaan ja toivomaan, että pelastuksen perusta olisi sittenkin minussa itsessäni ja siksi alan etsiä hengellisiä kokemuksia, joiden avulla voin kokea itseni synnittömäksi ja rakentaa pelastuksen omaan sydämeeni. (Huom! esim. realisoitunut muuttuminen!) Valen-Sendstad sanoo sitä yhdeksi paatumuksen lajiksi ja kohdistuu Jumalaa vastaan ja liittyy perkeleeseen.

Meidän uskovien on todella oltava tässä valveilla itsemme kanssa. Ei ole mitenkään sanottu, että vaikka kerran on päästy evankeliumin ja Jumalan armon osallisuuteen, ettei liu’utakin takaisin luottamaan omaan itseen ja rakentamaan jonkinlaisen muuttumisen varaan. Alan nähdä ja etsiä merkkejä ja hengen hedelmiä itsestäni ja muuttumisesta itsessäni ja sitten perustankin luottamukseni siihen.

Toinen selviytymiskeino on se, että ihminen nöyrtyy eikä tiedä kuinka voisi päästä eteenpäin, ennen kuin Herra vie hiljaisuuteen ja suo hänen kuulla ja uskoa evankeliumin Jeesuksesta. Tämä on todellinen evankeliumin tuoma vapautus! Silloin ei enää olekaan syytä tuijotella ja tarkkailla muuttumistaan. Vaan silloin on katse kiinnitetty Jeesukseen uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään, Jeesukseen. (Hebr. 12:2).

Kaksi suurta hengellisen vapautumisen päämuotoa ovat 1) lain antama vapautus, jossa ”ihminen haluaa kaiken olevan hänessä itsessään. Jumalan tuomioistuimen edessä hän tahtoo kestää omassa varassaan. Kääntymisen hän haluaa suorittaa omin voimin. Jumalan hän haluaa tunnustaa omin edellytyksin. Hän haluaa omistaa Jumalan itsessään. Kun on kysymys Jumalaan uskomisesta ja hänen tuntemisestaan ja kokemisestaan, ihminen haluaa pitää hänet vain omassa sisimmässään. Tämä on jokaisessa ihmisessä syvin kieroutuma, itsekeskeisyyttä, lihallisuutta ja luonnollista lainomaisuutta. Siksi ihminen riemuitsee, huutaa halleluja, tulee suureksi, rohkeaksi, ylpeäksi ja tärkeäksi juuri sillä hetkellä, jolloin hän uskoo löytäneensä kaiken kaipaamansa itsestään. Mutta tämä kaikki on näennäistä – hiekalle rakennettua, tomua ja tuhkaa.”  (Olav Valen-Sendstad, Unelma vapaasta tahdosta).

Olin itse ollut jossain määrin siinä käsityksessä, että Jumala hyväksyy minut vasta sitten kun minusta tulee tarpeeksi hyvä ihminen ja osoittaudun hänen edessään hänen tahtonsa mukaiseksi muuttuneeksi ihmiseksi. Minun täytyi siksi pyrkiä ja ponnistella Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Pyrkimys Jumalan tahdon mukaiseen elämään on tietysti sinänsä ihan oikea pyrkimys. Mutta syy siihen miksi siihen tulee pyrkiä, ei Raamatun mukaan ole se, että sitten vasta Jumala voisi hyväksyä minut. Sillä en voi itse poistaa syntejäni enkä toteuttaa muuttumistani sellaiseksi, että Jumala hyväksyy minut. Eikä se olekaan Jumalan tarkoitus. Vaan Jumala on huolehtinut kaikesta puolestani antamalla Poikansa! Hän tarjoaa meille Poikaansa: että ottaisimme vastaan Jeesuksen ristillä täytetyn sovitustyön eli sijaissovituksen, syntimme pyyhittäisiin pois ja näin suhteemme Jumalaan korjaantuu, synnymme uudesti ylhäältä ja pääsemme Jumalan armolapsiksi.

Uudestisyntyminen evankeliumin voimasta Jumalan lapseksi on ainoa mahdollisuus. Mutta vaikka ihmisen tahto uudestisyntyneessä sydämessä onkin kääntynyt tahtomaan sitä hyvää mitä Jumala tahtoo, ihminen kuitenkin huomaa pahan edelleen riippuvan kiinni itsessään. Sisällinen ihminen (sydän) yhtyy kyllä ilolla Jumalan lakiin mutta ’jäsenissä’ (kuoleman ruumiissa) vallitsee toinen laki, joka sotii mielen lakia vastaan eli uudistuneessa sydämessä olevaa lakia vastaan. Näin uskovassa on Hengen ja lihan taistelu, joka jatkuu koko maallisen elämän ajan. (Room. 7:14-25.)

Ihanin asia on se, että Jumala ”vanhurskauttaa jumalattoman”. Room. 4:5. Jumala on huolehtinut kaikesta ja tehnyt kaiken puolestani. Minun ei tarvitse ensin muuttua joksikin, vaan saan armosta ottaa Kristuksen sijaissovituksen lahjana vastaan. ”mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi”. Ennen kuin olin tehnyt yhtään mitään, oli Jumala jo iankaikkisuudesta oman tahtonsa päättämän, pelastustahtonsa mukaisesti valinnut ja määrännyt uskon Jeesukseen Kristukseen pelastustieksi kaikille ihmisille, myös minulle. Tämä usko on yksinkertaisesti ytimeltään uskoa Jeesuksen sijaiskärsimykseen ja -kuolemaan syntieni tähden ja uskoa hänen kuolleista herättämiseensä. Siis uskoa evankeliumiin. (1. Kor. 15:1-4.)

Paavali kirjoittaa Fil. 3:9 ”ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella”. Paavali sanoo, että hän luki tappioksi ja roskaksi kaikki entisen elämänsä pyrkimykset, voitot ja Jumalan lain mukaiset hyvät teot, jotka hän aiemmin teki lain mukaisen vanhurskauden saavuttamiseksi. Hän sanoo, että se kaikki oli ollut lain mukaan täysin nuhteetonta. Hän tarkoitti siis sitä lain vanhurskautta, joka voidaan saavuttaa Jumalan lain mukaisten tekojen tekemisen perusteella eli noudattamalla yksityiskohtaisesti Mooseksen lain kaikkia määräyksiä.

Hän sanoo tuon kaiken tappioksi lukemisen kaksi kertaa: ”olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi” sen mikä ennen merkitsi voittoa. Ja heti perään toisen kerran ”Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin Kristuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla”. (8) Kaiken sen, mikä voidaan saavuttaa lain vanhurskauden avulla, hän sanoi lukeneensa tappioksi sen rinnalla mitä on uskon vanhurskaus. Uskon vanhurskaus tarkoittaa sitä vanhurskautta, jonka Jumala lukee Kristukseen Jeesukseen uskovalle ja häneen turvautuvalle vanhurskaudeksi. Hänet peitetään Kristuksen vanhurskauden vaatteella. Jumala lukee siis tuon uskon jumalattomalle (syntiselle) vanhurskaudeksi. Tätä vanhurskauttamista jatkuu kuolemaan asti. Paavali sanoo, että hän on menettänyt koko lakivanhurskauden kautta saavuttamansa voitot Jeesuksen Kristuksen tähden ja pitää sitä kaikkea roskana, jotta voittaisi omaksensa Kristuksen ja hänen tuntemisensa. Koska hän sanoi olleensa aiemmin jopa nuhteeton lain vanhurskauteen nähden, on hän siis oiva esimerkki meille siitä, että tämä lakivanhurskauden tie ei ole todellakaan Jumalan valitsema tie meidän pelastukseksemme. Vaan pelastus tulee yksinomaan evankeliumin kuulemisesta ja sen uskomisesta yksin armosta, joka luetaan vanhurskaudeksi jumalattomalle.

Tästä voisi nyt joku ei-uskova tai luonnoltaan lakihenkinen kääntymätön päätellä: mitä ihmettä! Eikö meidän tulekaan noudattaa Jumalan lakia! Mutta juuri siitähän Paavaliakin syytettiin. ”Tehkäämme pahaa, että siitä tulisi hyvää”. (Room. 3:8). ”Onko meidän pysyttävä synnissä, jotta armo tulisi suureksi” (Room. 6:1). ”Tekisimmekö syntiä, koska emme ole lain vaan armon alaisia? Emme tietenkään.” (Room. 6:15). Nämä syytökset vain osoittavat, ettei ymmärretä evankeliumia eikä uskota sitä! Lailla on oma tehtävänsä ja evankeliumilla on oma tehtävänsä. Jumala valmisti meille Kristuksessa pelastuksen. Emme voi itse pelastaa itseämme Jumalan lain ja sen kirjaimen onnistuneen noudattamisen, emmekä minkään muuttumisemme avulla. ”Mikä laille oli mahdotonta, koska se lihan vuoksi oli heikko, sen teki Jumala. Hän lähetti oman Poikansa syntisen lihan hahmossa ja synnin tähden ja tuomitsi synnin lihassa, jotta lain vanhurskauden vaatimus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan vaan Hengen mukaan.” (Room. 8:3,4, RK 2000). Pelastus on Jeesukseen uskomista ja hänen omistamistaan viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. (1. Kor. 1:30).

Minusta ja tahdostani täysin riippumatta Jeesus on täyttänyt kaiken puolestani minun pelastumistani varten. En voi vaikuttaa tähän pelastukseen millään tavoin. En voi muuttaa sitä, en lisätä siihen mitään. Voin vain ottaa sen vastaan ja kiittää ja ylistää Jumalaa siitä armosta, jonka hän näin minulle suo Pojassaan. Voin vain uskoa evankeliumin ja olla siten Jumalan pelastavan ja vanhurskauttavan työn kohteena. Ja kun tartun siihen Jumalan Pyhän Hengen herättämänä ja vetämänä vaikka vain pelkällä hätähuudollani ”pelasta minut Jeesus” niin silloin taivaassa todella tapahtuu suuria. Minun ei tarvitse tietää mitään opinkappaleita ja teologisia rakennelmia, vaan yksi nimi riittää: Jeesus. Ja niin Jumala pukee ylleni Poikansa hankkiman vanhurskauden vaatteen ja katsoo minua ikään kuin Poikansa vanhurskauden ja pyhyyden lävitse. Hän ei enää näe tai tahdo nähdä ja muistaa minussa edelleen olevaa syntiä, vaan pitää ja ajattelee minua vanhurskaana, vaikka en itsessäni reaalisesti sellainen olekaan. Tämä on Jeesuksen uhrisovitukseen uskomista sijaisena ja syntiensovittajana ja syntien anteeksisaamiseen uskomista hänen nimessään ja sovintoveressään. Room. 3:25 sanotaan että Kristus Jeesus on asetettu ”armoistuimeksi’ uskon kautta hänen vereensä”.

Ensin on turvautuminen, hätähuuto Jeesukselle, syntyy sydämen usko ja luottamus ja sitten seuraa pyhitys uskonvanhurskauden hedelmänä. Pyhitys johtaa meidät Jumalan tahdon mukaiseen elämään ohjenuoranamme Jumalan sana, Raamattu. Motivoidumme Raamatun lukuun ja rauhallisin ja kiitollisin mielin palvelemaan lähimmäisiä Jumalan kunniaksi. Emme palvele Jumalaa minkään palkan toivossa, vaan olemme ansiottomia palvelijoita ja Jeesuksen seuraajia. Tällä tiellä tosin kompastelemme enemmän tai vähemmän. Mutta kun pysymme ja kilvoittelemme uskossa Kristukseen Jumalan armossa, pääsemme kerran perille Jumalan luo hänen valtakuntaansa.  

Kristityksi tuleminen ja kristittynä oleminen ja eläminen on sydämen asia, ei ulkonaisten tapojen ja elämän muuttamista kristilliseksi. Se olisi vadin ulkonaista puhdistamista, josta Jeesus moitti kovin sanoin fariseuksia ja kirjanoppineita. Sydän on Jumalan sanan mukaan ihmisen persoonallisuuden lähde ja keskus. (Snl 4:23; Matt. 15:19). Todellinen kristitty on sydämeltään vanhurskas ja rakastaa Raamattua, Jumalan sanaa. Se mitä sydän on täynnä ja kiitollinen, säteilee myös ulkonaiseen elämään. Usko syntyy elävän Persoonan Herran Jeesuksen kohtaamisesta. Elävä Persoona ei ole teoreettinen oppirakennelma, joka uskotaan järjellä ja tiedostamiskyvyillä. Teoreettiseen oppirakennelmaan uskominen on kuollutta uskoa eli järki/aivouskoa, josta sydän jää yhtä kauaksi kuin itä on lännestä, tai valo on eri asia kuin pimeys.

”Kaikille, jotka Raamatussa esitetään uskovina, on yhteistä lähinnä seuraava. He puhuvat Herralle (tulevat hänen luokseen ja huutavat hänen puoleensa) ja sanovat häntä ’sinuksi’. Heillä on siis sisäinen tietoisuus siitä, että he ovat tekemisissä elävän henkilön kanssa, tai he kuulevat hänen lupauksestaan ja kutsustaan toisen henkilön, toisen ’minän’ puhuttelevan heitä ’sinuksi’ ja mainitsevan heidät nimeltä. Tämä on niin selvää ja yleistä kaikkialla Jumalan sanassa, että se löytyy käytännöllisesti katsoen jokaiselta aukeamalta. Näissä kahdessa asiassa onkin koko uskon salaisuus nähtävillä silmiemme edessä: usko niin sanoakseni muodostuu sisäisestä Jumalan persoonan tajuamisesta ja puhutusta tai kirjoitetusta evankeliumin sanasta. Nämä kaksi piirrettä uskova voi aina löytää uskostaan, kun hän pohtii, mistä uskossa on kysymys.” Olav Valen-Sendstad ”Unelma vapaasta tahdosta”.

Kun saarnassa tai puheessa tai Raamattua lukiessa ”yhtäkkiä” tajuaa, että hei! tässähän Jumala puhuu juuri minulle, niin tämä tajuaminen ei ole syntynyt ihmisen tahdon ja järjen vaikutuksesta vaan aivan itsestään Jumalan Sanan vaikutuksesta, kun se kohdistuu juuri minuun persoonaani henkilökohtaisesti ja puhuttelee minua. Siitä tuleekin Jumalan puhetta juuri minulle, minun sydämelleni suoraan Jumalan sydämeltä! Meitä häiritsevät usein monet asiat ja mielemme harhailee niin, että Jumalan sanasta ei tule meille henkilökohtaista puhetta Jumalalta.

Jumalan sanan torjuminen

Lisäksi on niin, että voimme hyvinkin sinnikkäästi ja kauan elää eräänlaisessa luulouskossa herätyksen tilassa, ja torjua jokaisen Jumalan sanan meihin kohdistuva sana. Tällöin suljen itseni Sanan ulkopuolelle. Omantunnon herkistyminen ja herääminen ei vielä tarkoita, että oltaisiin uskossa Jeesukseen Kristukseen, Sijaiseemme Jumalan edessä, että olisi tultu sydämeltä kristityiksi. Sillä sydämeltään kristityiksi tullaan vain sydämen murtumisen kautta, kun kaikki usko omaan itseen ja paremmaksi muuttumiseen on romahtanut. Ja on tunnustettu, että Jumalan sana on oikeassa, kun se tuomitsee minut syntiseksi, mahdottomaksi ja kadotuksen ansainneeksi. En voi itseäni muuksi muuttaa, vaikka kuinka ponnistelen muuttuakseni toisenlaiseksi.

Voi olla niin, että Jumalan sana kosketti joskus vuosia sitten ja sitten on alettu elää vain tästä kosketuksen ja kokemuksen muistosta. On voinut käydä niin että on alettu rakentaa muuria ja torjua Sanan puhuttelua, koska kuvitellaan että tämä ei enää koske minua pyhää muuttunutta vanhurskasta ihmistä. Torjumisen syyksi tulee siis se, etten tarvitse sitä tai tuota Jumalan sanan kohtaa ja kehotusta itselleni, koska olen itsessäni jo jotakin. Niin, olen muuttunut! Lopputuloksena voi olla se, etten tarvitse Jumalan sanaa enää ollenkaan, vaan ammennankin kaiken luulouskostani, omista ajatuksistani koskien itseäni ja Jumalaa ja vaikkapa toisen ihmisten (esim. teologien) ajatuksista ja tulkinnoista koskien kristinuskoa. Asetan itseni näin Jumalan sanan ulkopuolelle eli yläpuolelle. Näin nousen Jumalan sanan herraksi! Tällainen ihminen on lakihenkinen eli legalisti tai hän on lain hylkääjä eli antinomisti. Hän ei tarvitse mitään, koska hänellä on itsessään kaikki.

Ylpeyteni ja itsekäs mieleni vetoaa johonkin itsessäni olevaan tai itsessäni jo tapahtuneeseen muutokseen tai kokemukseen. Torjumisen perusteeksi voivat tulla esimerkiksi: ”Kristus meissä”, ”Unio mystica”, ”Kristuksen sulautuminen minuun”, ”ns. jumalallistumisoppi”, ”teologiset teoretisoinnit, traditiot ja oppirakennelmat”, ”olen jo vanhurskautettu ja puhdas”, ”olen jo pyhä ja muuttunut”, ”olen pyhien seurakunnan/kirkon jäsen”, ”käyn säännöllisesti kirkossa ja ehtoollisella, luen säännöllisesti Raamattua” ym.

Tulisi yhä uudestaan kohdistaa itseensä Kristuksen sanat:

”Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku: Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit. Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.” (Ilm. 3:14-19)