Tähän kysymykseen ajattelen että on monenlaisia lähestymistapoja eri kristillisissä piireissä ja kirkoissa .
Lähestyn asiaa luterilaisen opin mukaan , miten sen ymmärrän.
Yksi ajattelu on ikäänkuin paeta ja pyrkiä ylistämään ja pyrkiä pääsemään lähemmäksi Jeesusta että se synti häviää. Tai se kielletään ja silloin se on jo kielletty jos ei tarvitse syntejä tunnustaa .
Joissakin piireissä on ajatus että hengelliset harjoitukset tekevät ihmisestä paremman ja voivat siten voittaa synnit .
Jotkut tahtovat väistää sen totuuden että tietyt asiat ovat syntiä , vaikkapa sillä perusteella että kaikkihan tekevät niin tai ihmisen on mahdotonta elää Raamatun opetusten ja käskyjen mukaan . Ihminen tahtoo laventaa Raamatun sanaa ja ajatus että vapaasti tulkita ja sitten vapaus Kristuksessa . Vaikka Jumalan sanan opetuksen noudattaminen antaa sen vapauden elää kristityn vapautta. Jumalan sanan noudattamisesta joutuu aina myös vainottavaksi ja pilkattavaksi , mutta me emme määrittele vapautta vaan se annetaan armosta kun tahdomme pysyä sanassa , Kristuksessa .
Lähtökohtaisesti väärä ajattelu on että meidän tulee voittaa synnit , vaikka tosiasiassa ei ole pienen pienintäkään syntiä minkä ihminen voisi voittaa , ei yhden yhtäkään .
Toiseksi Kristus on voittanut kaikki synnit jo Golgatalla ja maksanut siitä ison hinnan . Ja sinun ”hintasi” myös määräytyy sen hinnan mukaan . Niin paljon on Jumalan rakkaus sinua kohtaan .
Meillä jää aina vaan synnintunnustajan osa ja aina vaan sana vakuuttaa että jos me tunnustamme syntimme niin Jumala on uskollinen ja vanhurskas ja antaa meille synnit anteeksi kun tuomme ne hänelle . Koskeepa se mitä syntejä tahansa .
Tämä jälkimmäinen tie vie yhä enemmän elämään riippuvuuteen Kristukseen kun ei ole muuta vaihtoehtoa . Ja se vie meitä Kristuksessa kokemaan yhä syvenevää synnin ja armon tuntemista . Voimme tosin lähteä oman tahdon tielle mutta usein käy niin että Jumalan suuri rakkaus ei päästä meitä tai antaa mennä ja uudestaan kutsuu , kun näämme elämän todellisuuden ettei meillä ole rauhaa muuta kuin hänen luonaan . Sairaudet . onnettomuudet , konkurssit ja jollekin alkoholismi annetaan sallimuksessa elämään . Alkoholistikin voi katua sitä isoa alkoholimäärää mitä juonut , mutta usein juuri ne rekkakuormalliset alkoholia toi Jumalan luo sen ihmisen tai sairauden tai kun on kaikki maallinen omaisuus hävinnyt, niin se voi vapauttaa ihmistä löytämään todellisen rikkauden Kristuksessa .
Jumalan päämäärä on aina meitä kohtaan että saisi meidät viedä taivaan kirkkauteen . Kun joudumme luopumaan niistä epäjumalista ja näkemään sisäisen tyhjyyden niin voimme paeta tai nöyrtyä Jumalan edessä . Meillä on erilaisia teitä mutta Jumalan suunnitelmassa on vain yksi tie ja se on Kristus . Se mitä Jumala todella meille haluaa on että hän saisi meitä armahtaa ja taas armahtaa , vaikka sielunvihollinen tahtoo meille kuiskia että me menetämme maineemme jos nyt sen kaiken paskan tunnustat mikä elämässäsi on tai olet jo nyt taivaskelpoinen , vaikka eläisit täysin Jumalan tahdon vastaista elämää. Ei tuhjaalalapsen isä epäröinyt kun juoksi poikaa vastaan ja tahtoi rakastaen ottaa vastaan . Meidän opetuksemme ei tulisi olla kuin se että hän tahtoo meitä armahtaa ja kertoa siitä ristinsovitustyöstä mitä hän on puolestamme tehnyt . Lain ( 3 käyttö) saarnaa tarvitsemme että me voimme tietää Jumalan tahdon ja voimme nähdä itsemme Jumalan edessä sellaisena kuin olemme todella ja tehdä parannusta .
Saulus Tarsolainen oli todella ansioitunut ja oppinut ihminen ja pystyi elämää täydellisesti farisealainen uskon mukaan , mutta hän piti sitä kaikkea paskana Kristuksen tuntemisen rinnalla ja niin jokaisen tulisi nähdä asiat vaikka olisi kuinka paljon omaisuutta ja oppineisuutta kun sen rinnalle laitetaan Kristus .
Väärällä opetuksella ihmisiä ajetaan ulos seurakunnista ja usein he masentuvat ja tuntevat etteivät kelpaa Jumalalle eikä muiden uskovien joukkoon . Ihminen on aina juuri sellainen kuten ensimmäiset ihmiset että menemme piiloon ja häpeämme itsemme sisäisesti kun Pyhän Hengen kautta näämme oman syntisyytemme . Ja vielä kun särymme elämän varrella ja ihmissuhteet ei kestä , pahat tekomme ovat mielessä vainoamassa . Seurakunta on syntisten sairaala jossa kaikki on sairaita pappia myöten ja tarvitsevat aina uudestaan syntien anteeksiantamusta . Ja tämän tunnustaminen ja eläminen armossa todeksi tuo yhteyden Kristukseen ja toisiin ruumiinjäseniin . Vain näin voi syntyä todellinen yhteys !
Rauhan hän antaa syntinsä tunnustaville ja hyvä on käyttää rippiä jos yhtään kaihertaa mielessä ja muistuttaa meitä tekemisistä ja synneistämme jotka seuraavat elämäämme jatkuvasti .
Kun meillä Jeesuksen lupaama rauha sydämessä ja puhdas omatunto , emme tarvitse muuta ja saamme Jumalan lupauksiin luottaa että hän vie meidät kotiin .
”Lukijoilta: Kirkolla ei pitäisi olla avioliittokäsitystä.” Tämäkö on kirkon helmasynti , josta pitäisi päästä eroon? Pastoraalinen ohjekin annettiin – esihenkilöiden – toimesta siksi, että keskustelu asiasta olisi slut tai ainakin vaimenisi.
Ainakin se, että synti tai synnit julistetaan ei-synniksi vie aivan ”pusikkoon” – pää pensaaseen, kuten sanotaan.
Sellaisista helmasynneistä, joista ei tahdo päästä eroon, ei pääse ”kikka kolmosellakaan” eroon. Ihmisellähän on luonnostaan innovaatiokykyä käyttää ”selitys: hyvä kymmenen” -menetelmää, eli synnin selittämistä joksikin ”vain heikkoudeksi” tms.
Jos ”vanhurskaskin lankeaa seitsemästi mutta (Krituksen voimalla) nousee yhä uudelleen”, voi ”vähemmän hurrskas” joutua nousemaan ”seitsemänkymmentäseitsemän” kertaa – Krituksen armon voimalla.
Vanha viisaus on toki pyrkiä välttämään niitä tilanteita, joissa ”repsahtamisia” syntiin tuppaa tapahtumaan. Vaikka tuskin niitäkään täysin voi vältää. Tie on usein pitkä ja pölyinen… ja taakkaakin tullee kannetuksi; mutta yksin ei kuljeta, ei hetkeäkään.
Kokonaan toinen kysymys on se, miten sosiologinen ympäristö tukee pitkän ja pölyisenkin tien taapertamista. Ehkäpä yhteisössäkin olisi toisinaan hyvä tarkastella sen omaa toimintakulttuuria: mitä tekemisiä ja tekemättä jättämisiä olisi tarkasteltava uudenlaisesta perspektiivistä.
Kukapa seisoisi aina suorassa, kun on synnin reppu selässä. Mutta yksi näyttää ”lukijoilta” puuttuvan: Ei näe vaikka näkee. Tai vaikka näkee, ei halua nähdä. Tai vaikka lukee, ei ymmärrä lukemaansa. Tai vaikka ymmärtää, ymmärtää, ettei Kristus ainakaan ymmärrä, kun ei käske. Lisäksi toinen puuttuu: esimerkki.
Marko S. Lieneekö pietismin kielteinen kanta ripittäytymiseen ollut kannanotto sen pakonomaisuutta vastaan, kun kirkon tunnustus kuitenkin edellyttää ripin olevan vapaaehtoista. Tätä katolisen perinteen jäännöstä pidettiin omaatuntoa rasittavana.
Katolinen kirkko velvoittaa edelleen tunnustamaan syntinsä ripin sakramentissa vähintään kerran vuodessa paaston aikana sekä aina, kun ihminen tietää tehneensä vakavan synnin. Lisäksi on erikseen lievät synnit, joiden tunnustamisen sanotaan olevan hengelliselle elämälle hyödyllistä. Tosin jako on yhä varsin ihmeellinen. Onko kenties joissain tilanteissa välttämätöntä ripittäytyä pastorille?
Toisaalta on vahinko, että rippi on luterilaisessa kirkossa jäänyt ns. yleiseen rippiin. Lieneekö myös liberaaliteologialla osuutensa ripin inflaatioon. Jumalanpalveluksen yleinen rippi voi kuitenkin panna itse kunkin omantunnon ahtaalle, kun kuulee ripin yhteydessä sanat: ”Niin kuin te annatte anteeksi ihmisille, niin Jumalakin antaa teille anteeksi.” Olemmeko kenties joutuneet harjoittamaan kilvoitusta tässä asiassa pitkäänkin, kun olemme saaneet kokea vaikeaa vääryyttä jonkun taholta ilman omaa syytämme – Kun me annamme sydämestämme anteeksi ilman ehtoja – niin Jumalakin antaa meille anteeksi?
Kosti V. Minulla on se ymmärrys, että pietismi ajatteli ripin johtavan ulkokohtaiseen ja epäaitoon katumukseen. Myös valistusteologian ohut syntikäsitys vaikutti asiaan.
Ortodoksisessa kirkossa katumuksen sakramentti ei ole ”pakollista” siinä mielessä, että kukaan pakottaisi sinua siihen, mutta se on välttämätöntä, jos haluat osallistua ehtoolliselle ja elää täysipainoista kirkon jäsenen elämää. Kirkkoon liitytään aina katumuksen sakramentin kautta ( ripin kautta).
Katumuksen sakramentti ei ole juridinen velvoite, vaan keino parantua. Synnintunnus opettelu aloitetaan jo ortodoksi perheissä varhaislapsuudessa ja lapset käyvät myös synnintunnustuksella. Synnintunnustus myös liittyy kiinteästi ehtoollisen mysteerioon. Rippi nähdään keskisenä osan hengellistä elämää, ja katumuksen sakramenttia harjoitellaan koko elämä.
Marko S. Herää sinä, joka synnin unessa nukut lienee ollut vastaveto valistukselle. Toisaalta pietistien kritiikki haastoi ripin käytännön toteutuksen ja sen merkityksen silloin, kun sisäistä muutosta ei tapahtunut. Toisaalta pietismi syvensi protestanttien ja katolilaisten välistä vastakohtaisuutta, kuten itsekin viittasit sen ”kielteisenä seurauksena,” Seurauksena ”ripin muodollisuuden haastamisesta” luterilaisessa kirkossa voidaan pitää pietismin myötä syntyneitä ”Hengellisen elämän syventymispäiviä.”
Pelkkä pitäytyminen ortodoksian ajan puhtaaseen oppiin ei enää riittänyt, jos sydän pysyi kylmänä. Pietismin eri suuntauksissa lienee ollut eri käsityksiä uskosta ja sen eläväksi tekevästä voimasta. Anders Achrenius sanoittaa sen virressään 1700-luvulla näin: ”Hän tyhjäks tyhjentää ja alentaa köyhäks, mutta tyhjä ja köyhä taas tuntea saa, että armonsa rikastutaa. Hän sumuhun peittää, kun hetkeksi heittää, mutta tien jälleen kirkastutaa.” Miten hienosti sanoitettu ajaton virren säkeistö, kun Kristus tekee tyhjäksi ja sitten jälleen uskon eläväksi.
Kosti V. Hengellisen elämän syventymispäivien esikuva olivat Keswick-kokoukset. Ne syntyivät siis allianssikristillisestä esikuvasta, eivät pietismistä. Pietismin perintöä ovat Siionin virret/laulut ja seuroihin kokoontuminen sekä hakeutuminen uskovien pappien pitämiin jumalanpalveluksiin ja sielunhoitoon.
Ripin vaikeus pietismille näkyy jo Anders Nohrborgin postillassa, jossa tämä käsittelee rippiä postillansa liitteenä. Aihepiiristä on olemassa Hannes Leinosen hyvä ja vanha synodaalikirja ”Keskustelua ripistä Suomen kirkossa” jostakin 1950- 1960- luvun taitteesta.
Minulla on se käsitys, että pietismissäkin on ollut erilaisia painotuksia. Voi olla vaikea löytää ”ohhdasoppista pietismiortodoksiaa”. En kuitenkaan ole ”pietismikirkkohistorian” ekspertti. Pietismi jakaa helposti käsityksiä puolesta ja vastaan: ollako vai eikö olla. Oma käsitykseni on kuitenkin, että ilman pietismiä Suomenkin kritillisyys olisi jo aikaa sitten muuttunut vielä voimattomammaksi kuin mitä nykytilanne on. Kaikissa liikkeissä tai ”vaikutuksissa” lienee usein ”överiksimenon” piirteitä.
Olen samaa mieltä tuosta pietismin elävöittämästä Suomen kirkosta. Kukapa meistä hallitsee kaikki eri kiemurat mitä pietismiinkin liittyy. Ja vaikka oppi olisikin jotenkin oikea, niin elämä pyrkii olemaan väärä. ”Puhdas” seurakunta on utopia.
Minä uskon julistuksen olevan se josta seuraa ripin tarpeellisuus ja kun siitä kerrotaan selvästi mitä se on . Eli antaa suoraan tulla sen paskan pois joka mieltä painaa , mitään salaamatta . Ajattelen että jos joku painaa mieltä ja ei tahdo päästä siitä irti tai ei jaksa uskoa anteeksiantamukseen., niin silloin on hyvä ainakin käydä sielunhoidollinen keskustelu papin kanssa ja hän varmaan myös rukoilee sen jälkeen . Ripittäytymisestä on tehty joku pelottava asia , vaikka se on yksinkertaisesti syntien tunnustamista ja synninpäästön saamista ja uskomista anteeksiannetuiksi . Seurakunta on se paikka ja lähinnä papin kanssa yhteys jossa ne lankeemukset ja synnit tulisi purkaa . Onhan messu jo se paikka jossa näin tapahtuu . Ei ripittäytymiselle voi asettaa mielestäni aikaa ja hetkeä vaan tarpeen mukaan . Tie ripin käyttöön menee yhteyden ja luottamuksen kautta ja syntien tunnustamista keskinäisessä yhteydessä . Sitä ei voi syntyä kuin yhdessä aikaa viettämällä , onhan heikkoden ja syntisyyden tunnustaminen helpompaa toiselle syntiselle kuin hyvälle ja vanhurskaalle . Luottamusta ei voi vaatia vaan yhteys syntyy usein heikkouden , syntisyyden ja elämän vaikeuksien kautta . Olemme jo ulkopuolisesti monesti vajaita ja virheellisiä ja jokainen kantaa omaa ristiä joka välillä näkyy myös ulospäin . Esimerkiksi miehet ovat monesti hyvin yksinäisiä ja siinäkin on yksi kanava purkaa ja tunnustaa syntejä toisille . Tilaa tulee olla seurakunnan toiminnassa ja moni ajattelee itsestään siellä syvällä että on epäonnistunut ja herkästi vertaa toisiin omaa elämää jos ei nää että kaikilla on risti kannettavanaan . Olipa se pietismi tai mikä suuntaus tahansa jossa ajatellaan että meidän pitää olla hyviä kristittyjä ja elämää leimaa hyvän julkisivun ylläpitäminen niin se johtaa tekopyhyyteen . Yhteys lopulta syntyy heikkoudessa jossa tunnustamme sitä mitä Raamattu meistä jokaisesta kertoo . Ripillä on myös välimuoto käyttää että jokainen seurakuntalainen vuorotellen polvistuu alttarille ja saa tunnustaa ääneen tai hiljaa synnit ja saa synninpäästön . Ripin käyttö on kaikkia kasvattava toiminta , se vapauttaa ja kasvattaa niin pappia kuin seurakuntalaisia ja luo syvempiä yhteyksiä ihmisten välille , inhimillisyydessä ja rakkaudessa ja uskon että se lopulta yhdistää meitä enemmän Kristukseen . Lihalle se ei hyvää tee ja siksi se taistelee vastaan , kukapa kunniaansa myy , vaikka tosiasiassa sitä ihmisellä ei edes ole . Vapauteen Kristus meidät on vapauttanut ja hän tahtoo meitä armahtaa ja rakastaa niin että sattuu .
Tämä rippi toimi vuosikymmeniä sitten herätyskritillisyydessä monesti saarnamiesten keskuudessakin kun ihmisillä oli synnin hätää. Puhuttiin hengellisistä isistä ja äideistä . Tämä oli hyvin yleistä varsinkin maaseudulla jossa ei aina ollut kirkollista yhteyttä . Ja ne papit jotka tämän merkityksen myös olivat sisäistäneet niin kyllä pappilassa käytiin asioimassa tunnontuskissa .
Se miksi rippikäytäntö on ohentunut luterilaisuudessa johtuu kuten Marko, sanoi pietismistä ( joka oli puritaanisuutta), mutta suurempi syy on Martti Lutherissa joka poikkesi Joh. 20:22–23, tulkinnasta. Tästä seurasi uusi muotoilu, että avainten valta on annettu koko kristikunnalle. Luther vastausti tällä mm. katolista pappishierarkiaa.
Ortodoksi kirkko seuraa alkukirkon käytäntöjä ja näkee Joh. 20:22–23, kuuluvan apostoleilleen, jolla on valta antaa syntejä anteeksi tai jättää ne anteeksi antamatta. Teologisesti papin rooli katumuksen sakramentissa ei perustu niinkään papin ”paremmuuteen” ihmisenä, vaan hänen sakramentaaliseen virkaansa. Mielenkiintoista on se, että suomalaisessa luterilaisuudessa löytyy kirjallisuutta jossa seurataan tätä alkukirkon käytäntöä ( Esim Matti Aaltonen, Rukoileva kirkko) – mutta tämä on poikkeus.
Timo ja Sami,
Vain Jumala voi antaa synnit anteeksi. Näin on läpi Raamatun, kuten Daavidkin sanoi ”Sinua ainoata vastaan olen minä syntiä tehnyt” Psalmit, 41:5 ja 51:6.
Luukas 5:20-26, kertoo halvaantuneesta, jonka synnit Jeesus julisti anteeksiannetuksi ja jota kirjanoppineet ja fariseukset sanoivat jumalanpilkakaksi. Silloin Jeesus todisti millä valtuuksilla hän näin teki ja todistukseksi paransi halvatun.
Samoin Jeesus valtuutti opetuslapsensa Joh. 20:22 ja 23, kun oli puhaltanut heihin Jumalan Hengen, niinkuin Jumalakin puhalsi ihmisen sieraimiin oman Henkensä, vt. 1Moos.2:7.
Ennenkuin synnit voi julistaa anteeksiannetuksi on otettava Jeesus vastaan. Ei auta vaikka olisit kuinka hyviä töitä tehnyt ja lapsena kastettu, ellet vastaanota Jeesuksen tarjoamaa sovitusta, pelastusta.
On koko ajan ihmisiä, jotka ovat käynneet kaiken sakramentalisen järjestyksen läpi, mutta koko ajan kyselevät, etten tunne, en tiedä olevani autuutettu.
Sami P. Kyllä myös Svebiliuksen katekismus opettaa, että ripin vastaanottaja on saarnaviran haltija. Näkisinkin, että kyse on tässäkin enemmän pietismistä: Pyhän Hengen omaavalla kristityllä on avaintenvalta, joka Pyhästä Hengestä osattomilta papeilta puuttuu.
Marko,
”joka Pyhästä Hengestä osattomilta papeilta puuttuu.”
Totta!
Vasta Pyhästä Hengestä syntynyt tietää ilmoittaa Pyhän Hengen työn tapahtuneen tai ei-tapahtuneen!
Timo Gummerus kysyin tuolla aiemmin mitä tarkoittaa:
1. Joh. 1:9
Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.
Minulle tuo on tullut elämäksi kun Jumala on näyttänyt tahtonsa eli kun elin täysin ymmärtämättömänä Jumalan tahdosta ja kun tulin uskoon Jumala alkoi johdattaa sanansa kautta ja näytti asioita joissa tein Hänen tahtoaan vastoin ja kun ne tunnustin niin Hän puhdisti eli vapautti niistä himoista. Aivan kokreettisesti housut kintussa puhui ettei Hänen tahtonsa ollut seksi avioliiton ulkopuolella, siis olin ajatellut että kaksi vapaata ihmistä voi sitä harrastaa kunhan se on molempien halusta, silloin nousi housut heti enkä senjälkeen ole koskenut naisiin sillä tarkoituksella. Samoin pelihimo kun tulin kaupasta niin peliautomaatti näkyi edessä ja Jumala puhui minulle etten voi kulke sen ohi pelaamatta niin kun sen tunnustin niin Jumala vapautti himosta, samoin kun jouduin tunnustamaan alkoholin niin Jumala vapautti senkin himosta. Siis olen vapaa ja voin kyllä tehdä niitä asioita, pelaa joskus, juon alkoholiakin mutta ne eivät orjuuta niinkuin ennen.
Usein saatetaan ajatella, että jos kerran voimme tunnustaa syntimme suoraan Jumalalle, emme tarvitse kirkkoa tai pappia.
Kreikankielinen sana tunnustamiselle on homologeo, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”sanoa samaa” tai ”myöntää avoimesti”. Raamatullisessa kontekstissa tunnustaminen on lähes poikkeuksetta ollut yhteisöllinen ja näkyvä teko.
Näin ollen on virhe ajatella, että ihminen ei tarvitse kirkkoa ja katumuksen sakramenttia, vaan voi elää ilman yhteyttä näihin.
Ripin käyttö vähenee kaikessa kristillisyydessä missä ei eletä Kristuksen teoista . Varmaan pietismi on yksi missä sitä ei arvosteta ja tekopyhyys vastaväitteet on juuri päinvastoin ja Raamatun opetuksen vastaista .
Rippi on luterilaisuudessa papeilla ja piispoilla julkisesti ja yleisesti se kenelle ripittäytyä . Kun paimenuus on ymmärretty niin ei kukaan seurakunnassa hae rippiä muilta kuin papeilta tai piispalta , että Lutheriin vetoaminen on väärä johtopäätös . Luterilaisuus sallii vaikka maallikon kasteen hätätilanteessa ja voisi kysyä onko nyt vaikka ordodoksikirkko siinä tiukka jos kuoleva ihminen haluaa kasteen ja pappi sadankilometrin päässä ja ei ehdi kastamaan ?
Tietysti kirkko on paikka missä kristillinen elämä sijoittuu ja siksi Kristus on Srk pää . Tämä vaan ei aina ole historiassa toteutunut mutta Jumala on armossa pelastanut kaikkina aikoina ihmisiä .
Arille; seurakuntaa rukoilemaan , hän tahtoo johdattaa ja siunata siellä , mutta tahdotko sinä?
Ortodoksi teologian mukaan hätätilassa kuka tahansa ortodoksi kristitty voi suorittaa kasteen. Äärimmäisessä tilassa kolminaisuuden tunnustava kristitty. Ja onnettomuudessa jos ei ole vettä kasteen voi suorittaa muulla aineella, esim hiekalla, perinteessä tunnetaan myös ilma kaste, jossa eleet tehdään ilmassa.
Sami. Tässä kohden kristikunnassa on eri linjauksia. Luterilaisen ja Vanhaan kirkkoon tukeutuvan käsityksen mukaan kaste suoritetaan AINA vedellä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja jos vettä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, ihminen voi pelastua ilman kastetta. Jeesuksen sana: Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, joka ei usko, tuomitaan kadotukseen. Kaste on välttämätön pelastukseen, mutta ei ehdottoman välttämätön
Kuninkaallinen papisto voi hätätapauksessa toimia . Eihän ordodoksisuudessakaan pappi ole Kristuksen sijainen kuten paavi
(Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen ”ette olleet kansa”, mutta nyt olette ”Jumalan kansa”, jotka ennen ”ette olleet armahdetut”, mutta nyt ”olette armahdetut”.)
Ortodoksisessa kirkossa pappi ei ole Kristuksen sijaisena” (Vicarius Christi). Pappi on mm. todistaja, tämä tulee hyvin esille katumuksen sakramentissa.
Kristus ei tarvitse sijaista, koska Hän on lupauksensa mukaan läsnä Kirkossaan ”joka päivä maailman loppuun asti”.
Voin olla pata- luterilainen ja siitä kai johtuu mielestäni luterilaisen opin selkeys ja käytännöllisyys eri tilanteisiin . Varmaan teologit löytää ”muka” ristiriitoja , mutta mitä enemmän tutustuu Lutherin kirjoituksiin koskien oppia ja sen määrittelyä niin sen viisaammaksi hän näyttäytyy minulle , joka on tietysti subjektiivinen käsitys ja vajaa siinä mielessä kun en kaikkea ole ”käynyt” yksityiskohtaisesti läpi . Aina kysymys on Kristus keskeisyydestä . Kuitenkin Lutherin tekstejä tulee tutkia hänen itsensä opetuksen mukaan Raamatun teksteillä punniten , jotka on rajattu varmuudella Jumalan puheeksi isille profeettojen kautta ja sitten hän ilmoittanut sen poikansa kautta ja apostolinen sugsessio lähtee tästä mutta luterilaisuus ei salli siihen lisäyksiä ei apofryyfikirjoja esim. vaikka niissä voisi olla totuutta ja hyödyllisyyttä , mutta oppi ei rakennu niiden kautta , koska lähde ei ole apostolista alkuperää . Hebrealaiskirjeen jo alussa kirjoittaja kirjoittaa ”voimansa sanalla ” . Siksi sola scriptura on tärkeä , ettei oppiin tule ulkopuolisia lisäyksiä , vaikka voivat olla hyödyllisiä opetukseksi ja nuhteeksi jos ovat syntyneet Pyhästä Hengestä . Sana tuli lihaksi ja siksi sanan tulisi asua meissä runsaana ja se on Kristuksen tuntemista hänen yhteydessään .
Timo Gummerus hyvin tuot esille mihin uskosi perustuu, Lutherin sanoille, olenko väärässä?
Mitä on rakkaus Jumalaan ylikaiken, eikö se ole ensinnäkin Jeesuksen kuulemista ja Jeesukselle kuuliaisuutta! Jeesuksen sanat on iankaikkisen elämän sanoja, siis niissä on kaikki mitä oikeaan uskoon tarvitaan.
Voiko uskoa/uskontoa käyttää vallan välineenä, jos vastaus on kyllä niin kuinka se näkyy/näkyisi?
Marko S. Viitatessani ”hengellisen elämän syventymispäiviin” tarkoitin yleisesti pietismiä. Vaikka nämä ”syventymispäivät”, kuten aivan oikein totesit, viittaavat Keswick-kokouksiin ja alun perin Muromaan, ne liittyvät kuitenkin pietismiin ja kuten tiedät Raamattuopistoon luterilaisen jatkumon kautta. Kuten Timo Junkkaala toteaa: Muroma on merkittävästi – enemmän kuin kukaan muu – vaikuttanut uuspietistisen, viidennen herätysliikkeen syntyyn.
Tiedän, miten kyseinen liike vaikutti aikanaan herätyksen aaltoon eräässä seurakunnassa muiden seurakuntien ohella, riippumatta siitä, miten liikkeeseen nykyään suhtaudutaan. Nykyisin siihen näyttää kohdistuvan evl-kirkon taholta konventikkeliplakaatin kaltaista sääntelyä, kuten aiemmin muihin herätysliikkeisiin: esimerkiksi körttiläisiin tai Renqvistin karkottamiseen Svartholman linnoitukseen hänen liiallisen uskonintonsa vuoksi.
Piispa Molander piti Renqvistiä suurena ongelmana. Syynä lienee ollut se, että seurakunnassa oli ”heränneitä ja nukahtaneita”. Molander oli tyytyväinen siihen, että Pohjois-Savon heränneet olivat palanneet papiston ohjauksessa rauhalliseen ja elämäntavoiltaan hurskaaseen kristillisyyteen.
En ole varma, mihin kohtaan viittaat Anders Nohrborgin postillassa. Hän toteaa eräässä kohdassa: ”Emme tosin voi kieltää, että muutkin kristityt, jotka ovat hengellisiä ja joilla on voide Jumalan Hengeltä – (pietismin sanoin esimerkiksi: Kristuksen sisällinen tunto) – voidellut hengellisiksi kuninkaiksi ja papeiksi, taitavat erinäisissä tapauksissa käyttää päästöavainta lohdutukseksesi.” Mutta hän toteaa, ettei tästä pidä päätellä, että he saisivat aiheuttaa epäjärjestystä toimia opettajina julkisesti, mikäli sellaista ilmenisi. Se taisikin olla pietismin jokin ongelma kirkon virasta päin katsottuna.
Pietismi on vaikea määritellä ja sillä tarkoittaa eri ihmiset eri asioita . Ehkä se nähdään usein vastavoimana kirkolliselle luterilaisuudelle usein , joka määritellään ”kuivaksi ja kuolleeksi ” toimettomaksi uskonelämäksi , jossa kaikki on tehty valmiiksi ja ihminen voi jopa elää miten tahtoo. Ja jos näin asia nähdään niin pietismi näyttäytyy aktiivisena ja piristävänä kristillisyytenä . Ja ymmärrän tämän jos sitä halutaan peilata kansankirkolliseen menoon , joka on monen hampaissa ja se kuva piirretty sieltä . Kuitenkin emme nää kaikkea ja hedelmiä emme kovin paljon katso . Olen nähnyt kristillisyydessä paljon touhua ja vähän hedelmää ja taas nähnyt ja ihmetellen miettinyt kun Herra rakentaa ja vaikuttaa ilman ihmisten sankari tekoja hiljaisuudessa . Tekevä tahtoo myös julistaa usein omia tekoja siinä sivussa ja Herran tekoja ylistetään hiljaisuudessa kun tiedostetaan että hän on ollut kaiken tahtomisen ja tekemisen takana . On siis kaksi näkökulmaa , joko katsomme vertaillen olemassa olevien toimintaa tai katsomme Jumalan sanasta ja siinä keskittyä sanassa pysymisen uskollisuuteen . Jumala on käyttänyt monia ihmisiä kristikunnassa monenlaisien suuntauksien kautta , mutta niiden hedelmät ovat usein piilossa ihmisen silmiltä . Ihminen katsoo aina näitä asioita oman historiansa kautta ja se ikkuna mistä näkee parhaiten on Kristuksesta käsin hänen ruumiin osallisuudessa . Ikä antaa erilaisia näkökulmia asioille ja Jumalan armon suuruus pienentää ihmisen osuutta ja Jumalan suuruus avartaa meidän näkyvyyttä .
Ari kysymyksesi on tuttu aikaisemmista keskusteluista ja tietysti voi uskontoa käyttää vallan välineenä . Juuri kuulin yhden ihmisen todistuksen kun sanoi että väärä kristillisyys on vaikuttanut hänen mielenterveyteen ja halusi pois sieltä yhteisöstä . Vallankäyttöä ei tarvitse historiasta etsiä kun sitä esiintyy lahkomaisissa kristillisissä yhteisöissä , jossa ei ole Jumalan sanan mukaista järjestystä ja vääristynyt käsitys synnistä . Uskon että on paljon ollut ja on edelleen kristillisyyttä jossa ei eletä kritityn vapaudesta ja usein näissä piireissä mennään lihan vapauteen kun oppi on kuin pohjaan palanut puuro .
”Ota ristin malja kärsivällisesti vastaan ja pidä sitä nöyrästi kädessäsi siihen asti, kunnes rajuilma on ohi.” Tämä Juhana Wegeliuksen traaginen elämäntunto Lapin erämaassa kuvaa omalla tavallaan suomalaisen pietismin sydänääniä, jotka olivat aikanaan kaikille pietistisille herätysliikkeille ominaisia. Renqvist oli pakotettu olemaan yhdeksän vuotta Svartholman linnoituksessa, eikä myöskään Hedberg välttynyt vastaavalta kokemukselta.
Sama osa tulee tavalla tai toisella myös meidän osaksemme, mikäli meillä on voitelu Jumalan Hengeltä. Tämä on ylhäältä lahjaksi annettu ristinoppi, jossa tulemme Jumalan opettamiksi. Tämä ei liity myöskään pelkkään pietismiin. Sitä saavat maistaa kaikki, jotka Jumalan armosta on suotu uskoa Kristukseen ja saavat myös kärsiä Hänen tähtensä.
Niin Jumalan lasten kokemukset ovat lopulta yhdensuuntaisia ja mukaisia , olipa kristillinen ” viiteryhmä ” mikä tahansa .