Vihapuheesta on tullut yksi aikamme kiistanalaisimmista käsitteistä. Sille ei ole olemassa täysin yksiselitteistä ja universaalia määritelmää, mutta käsite vaikuttaa silti voimakkaasti lainsäädäntöön, poliittiseen keskusteluun ja sosiaaliseen mediaan. Vihapuheeseen puuttumisen perimmäinen tarkoitus on suojella ihmisiä syrjinnältä ja väkivallalta. Kuitenkin juuri määritelmän epämääräisyys tekee siitä myös välineen, jota voidaan väärinkäyttää – tahattomasti tai tietoisesti – keskustelun kaventamiseen, vastustajien hiljentämiseen ja itsesensuurin luomiseen.
Vihapuheen määritelmä on liukuva – ja siksi haavoittuva
Lainsäädännössä vihapuhe yleensä tarkoittaa puhetta, joka yllyttää väkivaltaan tai syrjintään tiettyä ryhmää vastaan. Mutta arkikielessä ja poliittisessa retoriikassa raja on huomattavasti liukuvampi.
Usein vihapuheeksi saatetaan nimittää puhe, joka:
- tuntuu loukkaavalta
- kyseenalaistaa jonkin ryhmän poliittiset vaatimukset
- esittää epämiellyttävää kritiikkiä
- rikkoo kulloinkin vallalla olevan normin
Juuri tämä liukuvuus tekee vihapuheesta samanaikaisesti sekä vaarallisen ilmiön että vaarallisen työkalun: kuka tahansa voi periaatteessa kutsua mitä tahansa vihapuheeksi, jos se palvelee omaa tarkoitusta.
Leimaamisen logiikka – helppo tapa voittaa väittely
Ihmiset eivät luontaisesti pidä epämukavista tai vaikeista keskusteluista. Kun argumentit loppuvat, on helppoa turvautua moraaliseen leimaamiseen:
”Tuo on vihapuhetta.”
Tämä lause voi toimia keskustelun päättävänä iskuna.
Leimaaminen on tehokas taktiikka, koska:
- se siirtää huomion sisällöstä tunteisiin
- se tekee vastapuolesta moraalisesti epäilyttävän
- se kääntää valta-asetelman: puhuja on “hyvä”, toinen “paha”
- se estää rationaalisen keskustelun, koska syytetty keskittyy puolustautumaan
Kun vihapuheeksi leimaaminen muuttuu debatointitekniikaksi, demokratia häviää ja tilalle tulee emotionaalinen kategorisointi.
Itsesensuuri – hiljainen mutta vaarallinen seuraus
Pelko leimatuksi tulemisesta synnyttää itsesensuuria, joka on paljon vaarallisempaa kuin ulkoinen sensuuri.
Itsesensuuri toimii näin:
- Ihminen pohtii, voiko sanomansa tulkita pahantahtoiseksi.
- Hän pelkää sosiaalista rangaistusta, työpaikan menettämistä tai mainehaittaa.
- Hän jättää sanomatta jotakin tärkeää – ei siksi, että se olisi vihaa, vaan koska se saatetaan tulkita vihapuheeksi.
Tämä muuttaa julkisen keskustelun vähitellen sellaiseksi, jossa vain tietynlaiset mielipiteet ovat turvallisia ilmaista. Silloin termi ”vihapuhe” ei enää suojaa heikompiin kohdistuvalta vihalta – se suojaa valtarakenteita kritiikiltä.
Vihapuhe voi myös olla välittämisen muoto
Filosofisesti ajatellen kaikki “viha” ei ole tuhoavaa.
Aristoteles huomautti, että tunteet voivat olla oikein kohdistettuja ja oikean suuruisia.
Joskus vihalta vaikuttava puhe voi itse asiassa:
- pyrkiä korjaamaan epäkohtia
- puolustaa uhriksi koettuja
- varoittaa yhteisöä vaarasta
- ilmaista kipua tai sorron kokemuksia
Esimerkiksi poliittinen protesti voi olla tunteikasta ja jyrkkää – mutta ei vihaa siinä mielessä, että se pyrkisi dehumanisoimaan ketään.
Vihan tunne voi olla moraalinen reaktio epäoikeudenmukaisuuteen.
Kun kaikki tunnepitoisuus tai voimakas kritiikki tulkitaan vihapuheeksi, samalla tukahdutetaan yhteisön kyky käsitellä vaikeita mutta tärkeitä aiheita.
Oikeudellisen vallan väärinkäyttö – kasvava huoli
Monessa maassa vihapuhelainsäädäntöä on laajennettu viime vuosina. Vaikka tarkoitus on hyvä, riski väärinkäytölle kasvaa:
- epämääräinen laki antaa viranomaisille liikaa tulkintavaltaa
- valtaapitävät voivat käyttää lakia poliittisten vastustajien hiljentämiseen
- kansalaiset eivät tiedä, missä raja kulkee – mikä lisää pelkoa ja epävarmuutta
Kun laki ei täsmällisesti määrittele, mikä on rangaistavaa, se antaa mahdollisuuden käyttää syytöksiä aseena. Näin vihapuheesta tulee paitsi moraalinen, myös juridinen lyömäase.
Demokratian paradoksi: kuinka suojella ilman että kahlitaan?
Yhteiskunnan haaste on tasapaino:
- Kuinka estää todellinen, vaarallinen viha ja väkivaltaan yllyttäminen?
- Kuinka samaan aikaan suojella sananvapautta ja kriittistä keskustelua?
Vastauksena ei voi olla kaikkien tunteiden kriminalisointi. Ei myöskään kaiken kontrollista luopuminen.
Tarvitaan tarkka erottelu kahden asian välillä:
- Väkivaltaan tai syrjintään yllyttävä puhe – suojattava vähemmistöjä ja yhteiskuntarauhaa
- Epämiellyttävä, kriittinen tai kyseenalaistava puhe – demokratian elinehto
Jos nämä sekoitetaan, vaarana on että vihapuheesta tulee poliittinen instrumentti, ei oikeusturvaa edistävä väline.
Johtopäätös: termiä tarvitaan – mutta paljon tarkemmin
Vihapuheen käsite on tarpeellinen silloin, kun se estää väkivaltaa ja suojelee ihmisiä.
Mutta siitä tulee vaarallinen, kun sitä käytetään:
- hiljentämiseen
- leimaamiseen
- vallan väärinkäyttöön
- mielipiteiden ohjailuun
- epämääräisten poliittisten tarkoitusten ajamiseen
Siksi vihapuhetta ei voi määritellä pelkästään tunteilla, loukkaantumisella tai moraalisella närkästyksellä. Jokainen yhteiskunta tarvitsee tilaa myös epämukaville ajatuksille.
Jos mikä tahansa voidaan kutsua vihapuheeksi, lopulta mikään ei enää ole sananvapautta.
Timo Tynkkynen
