Pappien muistelmat / omaelämäkerrat ovat kiinnostavaa luettavaa, kunhan asettaa oikeanlaiset silmälasit päänsä ennen kuin avaa opuksen. Ja tekee yhden kysymyksen: Miksi tämä on kirjoitettu?
Kysymykseen on yleensä aina yksi ja sama vastaus eli halutaan jälkipolven tietävän kirjoittajan elämästä. Halutaan että tarinat elävät ainakin lähipiirissä.
Mutta kirjoittamisen taustalla voi olla myös halu kertoa laajemmalle ihmisjoukolle muistoja ja tärkeäksi koettuja tapahtumia. Pappi, joka on ollut julkisessa tehtävässä ja jo virassa ollessaan jakanut paljon itsestään seurakunnalle (papintyötä kun tehdään myös persoonaan kautta), arvelee että vielä on laarissa kerrottavaa.
Ja kertomisen halu voi myös lähteä totuuden vaatimuksesta. Halutaan kertoa asiat niin kuin ne omasta mielestä tapahtuivat, varsinkin jos siitä vallitsee epäselvyys.
Rauman kirkkoherrana olleen teologian tohtori Seppo Sattilaisen muistelmateos Tiellä!? Lampaita vai paimenia? (Omakustanne 2023, toinen painos 2024) on kirjoitettu sekä lähipiirille että laajemmalle kirjolliselle yleisölle, eritoten raumalaisille. Sattilainen itse arvelee, että tapahtumista kirjoittaminen auttaisi häntä itseäänkin ymmärtämään elettyä elämää.
Luin Sattilaisen muistelmat, koska tunnen hänet. Olemme kurssikavereita. Olemme tavanneet vuosikymmenten aikana usein. Hän on ollut myös uutisten aiheena.
*
Muistelmien lukeminen ei tuo suuria yllätyksiä Sattilaisen elämään, olen pääpiirteissään ollut tietoinen hänen tekemisistään ja olemisestaan. Toki kaikenlaista yksityiskohtaa nousee esiin. Ehkä kiinnostavimpana hänen isänsä liki uskomaton tarina.
Väinö Sattilainen (syntynyt 1913) oli inkeriläinen Neuvostoliitossa ja joutui armeijaan, hän jäi sodan aikana vangiksi ja liittyi (puolipakosta) Saksan armeijaan, mutta joutui pakenemaan Virosta Suomenlahden yli jäätä pitkin Suomeen, jossa hän liittyi heimokansalaisista koottuun joukko-osastoon. Sodan jälkeen Väinö Sattilainen pakeni Ruotsiin, sillä neuvostoliittolaiset halusivat kansalaisensa takaisin ja tuomiolle.
Helsingin olympialaiskesänä 1952 Väinö uskaltautui Suomeen parin kaverinsa kanssa. Täällä hän tapasi niin ikään olympialaisia seuraamaan tulleen porilaisen Toinin, jonka kanssa alkoi vilkas kirjeenvaihto. Se johti avioliittoon. Perheeseen syntyi Alingsåsissa lähellä Göteborgia vuonna 1956 poika, Seppo, muistelmien kirjoittaja.
Pojan ollessa viisivuotias äiti muutti hänen kanssaan takaisin Suomeen. Äiti työskenteli Porissa rakennuksilla aputöissä. Toimeentulo oli niukkaa. Kodin perintönä tuli työläistausta ja oikeudenmukaisuuden vaatimus.
*
Lapsuudestaan Sattilainen kertoo kolmannessa persoonassa. Armeijavuosista lähtien kertojana on kokija itse. Kiinnostava kirjallinen keino ovat pienet dialoginpätkän tekstin keskellä.
Lukija kiinnittää huomiota siihen, että varsinaista syyttä teologian opiskeluun ei kirjassa kerrota. Paitsi, että Sattilainen joutui armeijassa arestiin myöhästyttyään (10 minuuttia) tallipalveluksesta. Arestikopissa sai lukea vain hengellistä kirjallisuutta ja Sattilainen päätti pyrkiä teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin ja luki pääsykoekirjaa Kuka oli Jeesus Nasaretilainen? Kirja kiinnosti.
Tosin myöhemmin käy ilmi, että Seppo oli ollut mukana myös seurakuntanuorissa, mutta sen tarkemmin asiaa ja sen merkitystä ei avata. Opintovuosien kuvauksessakin pääpaino on osakuntariennoilla.
Ollakseen pappismuistelmat Tiellä!? on hämmästyttävän tyhjä teologiasta ja hengellisyydestä. Niitä ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Yleensä tämän ammattikunnan muistelijat helposti sortuvat monisanaisuuteen tämän aiheen käsittelyssä ja erehtyvät jopa hurskastelemaan.
Oman hengellisen tien ja teologisen ajattelun reflektiota jäin kaipaamaan. Miksi Sattilaisesta tuli pappi? Miten hän jaksoi työssään? Miten hän asemoi itsensä teologisesti. Sillä varmasti hänessä on myös teologi, joka osaa sanoittaa uskon olennaisuuksia nykyihmiselle, eihän häntä olisi muuten valittu kirkkoherraksi. Hänellä on takanaan suuri määrä toimituksia, puheita ja saarnoja. Niitä on täytynyt valmistella ja pohtia.
Toisessa yhteydessä Sattilainen on kuvaillut itseään termillä ”persvakoteologiksi” tai ”persvakopapiksi”, käytännön tekijäksi, joka on valmis tulemaan hätiin kun tarvitaan – ikään kuin päivystysvuorossa oleva putkimies. Tätä sympaattista näkökulmaa kirjassa ei valitettavasti avata.
*
Merkittävän osan muistelmien loppupuolesta haukkaavat erilaiset riidat, valitukset, syytteet ja konfliktit seurakunnan hallinnossa. Tuntuu kuin niiden dokumentointi olisi kirjoittajalle liki terapiaa.
Rauma tunnettiin vaikeasta työilmapiiristään jo ennen Sattilaisen kirkkoherrakautta (2011-2015). Sattilainen joutui eroamaan virasta, omalla päätöksellään toki, mutta ulkoinen paine oli olemassa. Myöhemmin Sattilainen valittiin Rauman seurakunnan kirkkovaltuustoon – mikä ei ulkopuolisen silmin ole täysin ongelmaton lähtökohta.
Kirjasta välittyy kuva persoonallisesta, arvaamattomasta (kapitulin luonnehdinta) ja itsetietoisesta oman tien kulkijasta. Median uutisoinnissa käytettiin Sattilaisesta ilmaisua kiistely.
Kirjan lopusta jää mieleen osin kaoottinen tapahtumaketju, jossa Sattilaista syytettiin jopa salakuuntelusta. Syyllinen oli talousjohtaja. Sattilaisen päälle lankesi kuitenkin varjo, joka ei kaikkien mielestä poistunut, vaikka asiasta oli oikeuden päätökset.
*
Tiellä!? on omintakeisen miehen omintakeinen ja omakustanteinen kirjoituskokoelma. Paikoin kerronta on luistavaa ja kiinnostavaa, välillä eksytään liian yksityiskohtaisiin kiemuroihin.
Omakustannemuistelmien yksi vaara on liiallinen totuudellisuuden vaatimus ja suorasukainen kuvaus, josta ihmiset saattavat loukkaantua. Minulla oli luvussa Tiellä!?-kirjan ensimmäinen painos, josta on arvatenkin edellä mainituista syistä johtuen saksittu pois kaksi lukua ja viivattu mustalla tussilla yli muutamia kappaleita.
Kirjan nimi (huuto- ja kysymysmerkkeineen) viittaa siihen, että Sattilainen kokee olevansa oikealla tiellä, mutta tuomiokapituli saattoi kokea, että hän on jotenkin sen arvovallan tiellä.
Mainio lisä pappismuistelmien ketjuun kuitenkin.
Kirjoitin noin vuosi sitten muistelmat. Ne käsittelevät teologiaa. Mutta en olekaan pappi. https://www.vartija-lehti.fi/teologisia-muistelmia/
Hyvä kysymys!
Kysymystä voisi laajentaa: Onko teologian todellinen (classinen) merkitys vähentynyt muuallakin, siellä, missä kyllä ”uskonnollisuudesta” puhutaan kristillisessä viitekehyksessä? Ajatellaanko vaikkapa aikamme joulunviettoa ja kirkollista yhteiuskunnallista keskustelua.
Olli Seppälä tuo kirjoituksessaan erinomaisen tärkeän seikan esiin, kun hän ihmettelee, mihin papit ovat muistelmissaan teologian unohtaneet. Myös minä olen tätä usein kummastellut. Muistelijapapit kyllä kertovat kaikenlaisista käytännön sattumuksista, mutta teologista pohdiskelua niistä on turha etsiä. Ei edes saarnan valmisteluun liittyviä ”tuskaluja” mainita – vai syntyvätkö ne ilman sen kummempaa reflektointia? Ja miten papin ajattelu on vuosien mittaan muuttunut muun muassa Jumala-kysymyksen osalta? Onko teologinen tutkimus ja sitä sivuava muu kirjallisuus tarjonnut kirkon virassa toimivalle kiinnostavia täkyjä?
Toivoisin, että käytännön puuhastelujen lisäksi juuri tällaisia teologisesti puhuttelevia aiheita papit toisivat muistelmissaan esiin. Olemmehan pappeina tekemisissä jumalallisten totuuksien kanssa, ja kun Jumalasta on puhe, Häntä emme voi irrationaalina lähestyä tavanomaisella tavalla. Miten sitten? Se olisi antoisaa luettavaa pappien omakohtaisesti kertomana.
Kirkon työntekijöistä ennen muuta pappien tulisi kohdata Raamattu ja sen klassiset sekä modernit tulkinnat, tuntea kirkon historian käänteitä ja uskon spekulaatioita. Mutta ei ainoastaan tietona sinänsä, vaan mitä tuo tieto on merkinnyt henkilökohtaisesti papille, hänen ajattelulleen.
Uskon pohdinnat kuin myös todellisuuden tarkastelu ja siihen liittyvä mietiskely olisi palkitsevaa muistelmien antia. Ajattelen tätä sen vuoksi, että moni aikamme ihminen hylkää kristinuskon myös siksi, että luonnontieteen osoittama moderni maailmankuva ei vastaa Raamatun maailmankuvaa, joka on syntynyt toisenlaisten edellytysten aikana. Mutta miten papit ovat eksistentiaalisesti selvitelleet tämän itselleen ja miten se on vaikuttanut heidän julistukseensa, olisi varmasti tervetullutta luettavaa.
Tällaista siis toivoisin pappien muistelmien sisältävän. Ehkäpä tämän sisältöisten aiheiden avoin ja henkilökohtainen käsittely tarjoaisi tarttumapintaa myös niille lukuisille aikamme ihmisille, joiden on vaikea uskoa Jumalan.
Te papit uskotte enemmän nykyajan muuttuvaan tieteeseen kuin Raamatun pysyvään sanaan!
Raamatun sana pysyy ikuisesti.
Opettajat kuunnelkaa
https://www.facebook.com/share/p/1KSJxmLWuL/
Inkerin kirkon piispa Ivan Laptev pääkirjoituksessaan 3-4/126/2024 toteaa mm;
”Inkerin kirkko jatkaa Jumalan sanan saarnaamista jumalallisen ilmoituksen vahingoittumattomana totuutena. Lokakuussa kokoontuneessa Inkerin kirkon kirkolliskokouksessa hyväksyttiin julistus ”Raamatun erehtymättömyydestä”. Sen tarkoituksena on muistuttaa kirkkoa itseään ja koko maailmaa: Me säilytämme lujan uskon siihen, että ainoastaan Pyhä Raamattu on korkein auktoriteetti uskonopin ja kristillisen elämän kysymyksissä.”
Mistäpä me muualta saisimme varman vastauksen ihmisen eksistentiaalisiin kysymyksiin, kuin Jumalan antamasta Pyhästä, alkuperäisestä ja objektiivisesta ilmoituksen sanasta, jonka valheen isä yrittää vaientaa uhkailemalla ja pelolla muutaakseen valheen totuudeksi ja kristinuskon uhaksi tapansa mukaan.
Jumalan valtakuntaa meidän pitäisi ensin etsiä, sitä eniten harrastaa, mutta vähiten me kuitenkin sitä harrastamme; kauppa, elanto, hekuma, y. m. on meistä suuremman arvoista kuin Jumalan sana. Muussa tapauksessa me kai ajattelisimme ainakin yhtä usein ja yhtä uskollisesti Jumalan sanaa kuin omia toimiammekin ja käsittelisimme edellistä yhtä hartaasti kuin jälkimmäisiäkin. Mutta siitäpä ei tule mitään. Ei olekaan siis ihme, että sana niin vähän meissä vaikuttaa ja että me sen niin pian unohdamme; kiusausten kohdatessa se todetaan. Kristittyjen seassa eivät asiat saisi näin olla. Heidän kallein aarteensa on Jumalan sana, sen tähden riippuu siinä heidän sydämensäkin. Vaikka heidän täytyy hoitaa maallisia asioita, heidän sydämensä on kuitenkin aina kiintynyt sanaan, joka heille on kallein kaikista.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 86, SLEY, 1945.
Papittaret ja homot ovat vallanneet kansankirkon!
Pyydän anteeksi tätä kommenttia. Se ei ole asiallinen. Pyydänkin sen poistamista.
Juuri armohan sanoo: Laki, vaikka sitä vastaan oletkin sangen vaikeasti rikkonut, ei ole sinua vahingoittava eikä kadotukseen tuomitseva: ne synnit olkoot kaikki Kristuksen kautta anteeksiannetut ja poistetut; hänhän on näet juuri sen tähden sinun puolestasi kuollut ja ylösnoussut ja veljeytensä julistuksella lahjoittaa sinulle sen.
Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 313, SLEY, 1942.
Jos pappeja ei kiinnosta teologia ? Syitä voi olla tietysti useampi , mutta se ihmetyttää kenties eniten kun uskova oli pappi tai ei niin Jumalan armossa on ihmeteteltävää , koska sen varaan elämämme jää ja se vaan kirkastuu kun matkaa tulee enemmän ja siitä halutaan myös puhua enemmän . Voisitko sinä kirjoittaa muistelmat jossa vuosikymmenien vaelluksen jälkeen ei olisi armo esillä vahvasti ja se vie kyllä Kristuksen sovitustyöhön ja teologisiin pohdintoihin
Timo G. Kaikki meistä eivät ole noin varmoja armosta ja uskostaan tai hahmota asioita opillisesti. Monia sielun syvyyksien kamppailuista ja mietteistä voi olla suorastaan sopimatonta levittää julkiseen jakeluun. Muutama some-sooloilija tekee toki tässä kohden poikkeuksen.