Pappien muistelmat / omaelämäkerrat ovat kiinnostavaa luettavaa, kunhan asettaa oikeanlaiset silmälasit päänsä ennen kuin avaa opuksen. Ja tekee yhden kysymyksen: Miksi tämä on kirjoitettu?
Kysymykseen on yleensä aina yksi ja sama vastaus eli halutaan jälkipolven tietävän kirjoittajan elämästä. Halutaan että tarinat elävät ainakin lähipiirissä.
Mutta kirjoittamisen taustalla voi olla myös halu kertoa laajemmalle ihmisjoukolle muistoja ja tärkeäksi koettuja tapahtumia. Pappi, joka on ollut julkisessa tehtävässä ja jo virassa ollessaan jakanut paljon itsestään seurakunnalle (papintyötä kun tehdään myös persoonaan kautta), arvelee että vielä on laarissa kerrottavaa.
Ja kertomisen halu voi myös lähteä totuuden vaatimuksesta. Halutaan kertoa asiat niin kuin ne omasta mielestä tapahtuivat, varsinkin jos siitä vallitsee epäselvyys.
Rauman kirkkoherrana olleen teologian tohtori Seppo Sattilaisen muistelmateos Tiellä!? Lampaita vai paimenia? (Omakustanne 2023, toinen painos 2024) on kirjoitettu sekä lähipiirille että laajemmalle kirjolliselle yleisölle, eritoten raumalaisille. Sattilainen itse arvelee, että tapahtumista kirjoittaminen auttaisi häntä itseäänkin ymmärtämään elettyä elämää.
Luin Sattilaisen muistelmat, koska tunnen hänet. Olemme kurssikavereita. Olemme tavanneet vuosikymmenten aikana usein. Hän on ollut myös uutisten aiheena.
*
Muistelmien lukeminen ei tuo suuria yllätyksiä Sattilaisen elämään, olen pääpiirteissään ollut tietoinen hänen tekemisistään ja olemisestaan. Toki kaikenlaista yksityiskohtaa nousee esiin. Ehkä kiinnostavimpana hänen isänsä liki uskomaton tarina.
Väinö Sattilainen (syntynyt 1913) oli inkeriläinen Neuvostoliitossa ja joutui armeijaan, hän jäi sodan aikana vangiksi ja liittyi (puolipakosta) Saksan armeijaan, mutta joutui pakenemaan Virosta Suomenlahden yli jäätä pitkin Suomeen, jossa hän liittyi heimokansalaisista koottuun joukko-osastoon. Sodan jälkeen Väinö Sattilainen pakeni Ruotsiin, sillä neuvostoliittolaiset halusivat kansalaisensa takaisin ja tuomiolle.
Helsingin olympialaiskesänä 1952 Väinö uskaltautui Suomeen parin kaverinsa kanssa. Täällä hän tapasi niin ikään olympialaisia seuraamaan tulleen porilaisen Toinin, jonka kanssa alkoi vilkas kirjeenvaihto. Se johti avioliittoon. Perheeseen syntyi Alingsåsissa lähellä Göteborgia vuonna 1956 poika, Seppo, muistelmien kirjoittaja.
Pojan ollessa viisivuotias äiti muutti hänen kanssaan takaisin Suomeen. Äiti työskenteli Porissa rakennuksilla aputöissä. Toimeentulo oli niukkaa. Kodin perintönä tuli työläistausta ja oikeudenmukaisuuden vaatimus.
*
Lapsuudestaan Sattilainen kertoo kolmannessa persoonassa. Armeijavuosista lähtien kertojana on kokija itse. Kiinnostava kirjallinen keino ovat pienet dialoginpätkän tekstin keskellä.
Lukija kiinnittää huomiota siihen, että varsinaista syyttä teologian opiskeluun ei kirjassa kerrota. Paitsi, että Sattilainen joutui armeijassa arestiin myöhästyttyään (10 minuuttia) tallipalveluksesta. Arestikopissa sai lukea vain hengellistä kirjallisuutta ja Sattilainen päätti pyrkiä teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin ja luki pääsykoekirjaa Kuka oli Jeesus Nasaretilainen? Kirja kiinnosti.
Tosin myöhemmin käy ilmi, että Seppo oli ollut mukana myös seurakuntanuorissa, mutta sen tarkemmin asiaa ja sen merkitystä ei avata. Opintovuosien kuvauksessakin pääpaino on osakuntariennoilla.
Ollakseen pappismuistelmat Tiellä!? on hämmästyttävän tyhjä teologiasta ja hengellisyydestä. Niitä ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Yleensä tämän ammattikunnan muistelijat helposti sortuvat monisanaisuuteen tämän aiheen käsittelyssä ja erehtyvät jopa hurskastelemaan.
Oman hengellisen tien ja teologisen ajattelun reflektiota jäin kaipaamaan. Miksi Sattilaisesta tuli pappi? Miten hän jaksoi työssään? Miten hän asemoi itsensä teologisesti. Sillä varmasti hänessä on myös teologi, joka osaa sanoittaa uskon olennaisuuksia nykyihmiselle, eihän häntä olisi muuten valittu kirkkoherraksi. Hänellä on takanaan suuri määrä toimituksia, puheita ja saarnoja. Niitä on täytynyt valmistella ja pohtia.
Toisessa yhteydessä Sattilainen on kuvaillut itseään termillä ”persvakoteologiksi” tai ”persvakopapiksi”, käytännön tekijäksi, joka on valmis tulemaan hätiin kun tarvitaan – ikään kuin päivystysvuorossa oleva putkimies. Tätä sympaattista näkökulmaa kirjassa ei valitettavasti avata.
*
Merkittävän osan muistelmien loppupuolesta haukkaavat erilaiset riidat, valitukset, syytteet ja konfliktit seurakunnan hallinnossa. Tuntuu kuin niiden dokumentointi olisi kirjoittajalle liki terapiaa.
Rauma tunnettiin vaikeasta työilmapiiristään jo ennen Sattilaisen kirkkoherrakautta (2011-2015). Sattilainen joutui eroamaan virasta, omalla päätöksellään toki, mutta ulkoinen paine oli olemassa. Myöhemmin Sattilainen valittiin Rauman seurakunnan kirkkovaltuustoon – mikä ei ulkopuolisen silmin ole täysin ongelmaton lähtökohta.
Kirjasta välittyy kuva persoonallisesta, arvaamattomasta (kapitulin luonnehdinta) ja itsetietoisesta oman tien kulkijasta. Median uutisoinnissa käytettiin Sattilaisesta ilmaisua kiistely.
Kirjan lopusta jää mieleen osin kaoottinen tapahtumaketju, jossa Sattilaista syytettiin jopa salakuuntelusta. Syyllinen oli talousjohtaja. Sattilaisen päälle lankesi kuitenkin varjo, joka ei kaikkien mielestä poistunut, vaikka asiasta oli oikeuden päätökset.
*
Tiellä!? on omintakeisen miehen omintakeinen ja omakustanteinen kirjoituskokoelma. Paikoin kerronta on luistavaa ja kiinnostavaa, välillä eksytään liian yksityiskohtaisiin kiemuroihin.
Omakustannemuistelmien yksi vaara on liiallinen totuudellisuuden vaatimus ja suorasukainen kuvaus, josta ihmiset saattavat loukkaantua. Minulla oli luvussa Tiellä!?-kirjan ensimmäinen painos, josta on arvatenkin edellä mainituista syistä johtuen saksittu pois kaksi lukua ja viivattu mustalla tussilla yli muutamia kappaleita.
Kirjan nimi (huuto- ja kysymysmerkkeineen) viittaa siihen, että Sattilainen kokee olevansa oikealla tiellä, mutta tuomiokapituli saattoi kokea, että hän on jotenkin sen arvovallan tiellä.
Mainio lisä pappismuistelmien ketjuun kuitenkin.
Tässä on varmasti monia keskenään erilaisia tekijöitä. Muistelmien julkaisija joutuu ensinnäkin miettimään, mitä omista teologisista pohdinnoista tai epäilyksistä kannattaa kertoa. Toinen syy voi olla se, että seurakuntatyön kiireessä pappi ei kerta kaikkiaan ehdi eikä jaksa pohtia teologisia kysymyksiä. Joskus muuan seurakuntapappi kertoi, että ilman Pappisliiton Cruxia tai Perusta-lehden saarna-analyysejä ei ehtisi valmistella minkään laista saarnaa.
”Mitään virhettä tai epätotuutta, erhettä tai muistivirhettä, mikä omistetaan profeetoille ja apostoleille, ei lueta heille pilkkaamatta Pyhää Henkeä, joka puhui ja kirjoitti heidän kauttaan. Koska Jumalalla, Pyhällä Hengellä, on ääretön tieto, hän ei voi olla tietämätön mistään eikä hän voi unohtaa mitään. Koska hän on äärettömän totuudellinen ja erehtymätön, on hänen mahdotonta erehtyä, käsitellä asiaa väärin tai tehdä virhe vähimmässäkään määrin. Ja lopuksi, koska hän on äärettömän hyvä, hänen on mahdotonta pettää ketään eikä hän voi johtaa ketään rikkomukseen tai erheeseen. Moisella mielipiteellä Raamatun luotettavuus ja arvovalta syöstään kumoon ja meidän uskomme varmuus ja vakuuttuneisuus tuhoutuu”. Johann Quenstedt
Mika R. Kaikki kunnia Quenstedtille, mutta millä tavalla hänen 1600-luvulla antamansa akateeminen määritelmä Raamatun luotettavuudesta liittyy siihen, että papisto ei käsittele omia teologisia pohdintojaan muistelmateoksissa?
Muutamia poikkeuksiakin taitaa olla: Simo Kivirannan ”Katkelmia”, Lauri Koskenniemen muistelmateos ja Matti Väisäsen Saviastia.
Sitaatti on Robert D. Preusin väitöskirjasta, Raamatun inspiraatio, s. 80, Concordia ry, 1999. Jos Raamattua ei arvosteta ja siihen luoteta, ovat pappien muistelmateoksetkin teologisesti köykäisiä.
Seuraavassa eräs pastori Arvo Survon ”teologinen” näkökulma Inkerin kirkon kärsimyksen yliopistosta.
”Jumala on nostanut ja kantanut Inkerin kansaa vuosisatojen saatossa ja lähettänyt lohdutuksen – joskus jopa kotieläimen muodossa.
Arvo kertoo Katri Rikkisestä, jonka kaksi lasta kuoli aliravitsemukseen ja kolmas sairauteen. Lopulta Katri joutui vanhoilla päivillään hautaamaan myös neljännen, viimeisen lapsensa. Katri oli vuosikymmenten saatossa itkenyt niin paljon, että alaluomet olivat pysyvästi punaiset. Kun Katri hautajaisten jälkeen itki kohtaloaan, hänen kissansa kiipesi syliin ja pyyhki tassuillaan Katrin kyyneleet.”
Markolle!
Eikös tässä ole kysymys paimenista ?
Eikö heiltä saa odottaa enemmän kuin tavalliselta seurakuntalaiselta ja myös kysellä ?
Yleisellä tasolla muutenkin:
Onko yleinen pappeus unohtunut vai pitäisikö elää virkamiespappeuden mukaan , että seurakunnan tulisi hiljaisesti hyväksyä opetus , vaikka se on selvästi raamatun sanan vastaista , koska täytyy täytyy rakastaa ja kunnioittaa pappeja . Kyllä ehdottomasti täytyy tähän pyrkiä , mutta rakkaus kulkee aina totuuden kanssa . Tätä en kohdista mihinkään muistelmaan (en ole edes tämän ajan pappien muistelmia juurikaan lukenut) , vaan kirjoitan yleisellä tasolla , että ei tarvitse ottaa loukkauksena ketään vastaan .
Timo G. 28 vuoden kokemuksella pappisvirasta sanoisin, että me olemme kovin puutteellisia itsessämme. On helppo osoitella papistoa ja etsiskellä virheitä ja puutteita saarnoista. Niitä kun löytyy myös meistä hyperluteilaisista tosi tosiuskovista.
Markolle , kaikki olemme puutteellisia , lähinnä tarkoitan oppia onko se vastoin raamatun sanaa ja siihen on hyvä antaa palautetta . Minulla on tapana messun jälkeen sanoa papille: kiitos Jumalalle messusta . Ja pappi on seurakuntalaisia varten ja samalla tavalla yleiseen pappeuteen kuuluu , rukoilla oman paimensa puolesta kuin myös antaa palautetta . Silloin ei kannata antaa palautetta jos omat motiivit on jossain muualla kuin seurakunnan parhaaksi ja sittenkin miettiä kahdesti . Kyllä myös tiedetään mikä vastuu paimenella on tai ainakin pitäisi . Ennenkaikkea se tapa tulisi kehoituksien muodossa levitä että paimen on yksi seurakuntalainen , jonka Jumala on kutsunut tehtävään ja tiedän että se on varmaan yksi vaikeimmista tehtävistä . Minusta ei siihen olisi eikä tosin kutsuakaan . On selvä että kaikkea sitä mikä olisi hyvä paimenelle ei voi olla, kun olisi hyvä jos osais kohdata ihmisiä aidosti , osaisi olla hyvä opettaja jne . Minusta hyvä pappi on joka pitäytyy sanaan ja valmistelee saarnat tekstien pohjalta ja käyttää niitä lahjoja mitä on annettu kaitsemiseen . Ei voida menneisyyttä muuttaa jos joku on pienestä asti kohdannut paljon ihmisiä ja sitä kautta oppinut kohtaamaan ihmisiä ja toinen kasvanut pienissä piireissä . Joskus miettinyt että seurakuntamallista luterilaisuudessa on puuttunut ns vanhemmisto jossa olis organisointitaitoja ja monen alan osaajia joka vaikuttaisi seurakunnan toimintaan . Kun se kaikki laitetaan papin harteille niin pitää olla supermies että kaikki hoituu hyvin . Tämä lähinnä tulosta ns virkapappeudesta . Kansankirkon malli papin valintaan tässä ajassa ei tunnu hyvältä , jos aktiiviseurakuntalaisten äänen painoarvo on vähäinen . Politiikka on myös huono asia joka vaikuttaa kansankirkossa esim kirkkovaltuustoissa .
Timo G. Alkukysymys oli, miksi niin monet muistelmiaan kirjoittavat papit käsittelevät niin vähän tai eivät ollenkaan teologisia pohdintojaan.
Itse asiassa en tiedä, kuinka moni meistä papeista rukoilee päivittäin seurakuntalaistensa puolesta. Mutta se onkin asia, josta ei pidetä meteliä ja puhuta julkisuudessa. Sen tiedän, että on seurakuntalaisia, jotka rukoilevat meidän pastorien puolesta myös kansankirkon seurakunnissa.
Kansankirkko ja vapaakirkko perustuvat teologisista opinkäsityksistä riippumatta erilaisille ”hallintomalleille”. Suomen osalta totean, että monet piirteet palautuvat keskiajalta (noin vuoteen 1521) ja 1800-luvulta asti.
Olen samaa mieltä siitä, että Suomen kirkon nykyisessä hallintomallissa ja papinvirkojen täytössä sekä pappisvihkimyksissä ratkaisee liikaa politiikka (=maallistuneiden päättäjien valta) ja liian vähän aktiiviseurakuntalaisten ääni. Mutta tälläkin on pitkät perinteet ja jonnekin 1980-luvulle asti systeemi taisi toimia edes tyydyttävästi. Tietysti tämäkin riippuu vähän siitä, keneltä kysytään.
Kaikki ei ollut paremmin ennen. Entinen arkkipiispa Jukka Paarma selvitti väitöskirjassaan hiippakuntahallinnon toimintaa 1500- ja 1600-luvuilla. Teologinen oppikuri oli huipussaan ja julistus taatusti linjakasta (Sorolaisen postilla ja kirkollinen lainsäädäntö). Samaan aikaan papiston jäseniä tuomittiin erilaisista rikoksista, ja esille tulivat taatusti vain räikeimmät tapaukset. En muista lukumääriä enkä rikosnimikkeiden keskinäistä järjestystä, mutta papiston rikokset olivat aikamoisia: Naisrauhan häirintä, liian suurten kymmenysten kiskonta, tappelu juovuksissa tai selvin päin, veitsiä käyttäen tai nyrkein, kirkkotilassa tai muualla, kunnianloukkaukset jne.
Mitähän siitäkin tulisi, jos minä tappelisin juovuspäissä kirkkoherran kanssa kesken jumalanpalveluksen, syyttäisin häntä kelmiksi ja lopuksi ajautuisimme nyrkki- ja veitsitappeluun seurakuntalaisten edessä? Ja kummatkin olisimme valalla vannoen sitoutuneet muuttamattomaan Augsburgin tunnustukseen ja osaisimme ulkoa katekismuksen vaikka unesta herätettyinä.
Kun Augsburgin tunnustus sallii jumalattomien pappien hoitamien sakramenttien käytön – vaikka sitä ei missään tapauksessa tietenkään pidetä ihannetapauksena – on joskus hyvä pohtia, minkä laista tuo papiston jumalaton elämä todellakin joskus saattoi olla, vaikka oppi oli periaatteessa niin raamatullista ja puhdasta kuin voitiin saavuttaa.
Tietenkin me arvioimme kaikkea myös oman aikamme mittapuilla ja nykyinen uskonnonvapaus- ja yhdistyslainsäädäntö antavat mahdollisuuden luoda vaihtoehtoja kansankirkolle ja sen menolle. Klassisen kristinuskon perinne voi maassamme hyvinkin jatkua jotenkin muuten kuin kansankirkon sisällä. Mutta kirkko-oppikaan ei ole ihan yksiselitteisesti ratkaistava asia.
Marko, kuinkahan moni nykyajankin papeista on käytännössä rikkonut kuudennen käskyn eli tehnyt huorin? Varmasti aika moni. Nostin nyt esiin vain tämän yhden synnin.
Ja kyllä moni nykyajankin pappi voi juopotella ainakin joskus, vaikka niin, ettei kukaan toinen ihminen näe sitä.
Mika R. Pia Rendic on tutkinut ja tutkii kristittyjen suhdetta pornoon. Pastorit, seurakuntavanhimmat, lähetystyöntekijät ja monet muutkin ovat kuulemma aikamoisia pornon kuluttajia. Syytkin ovat aika mielenkiintoisia. Seksuaalisuus on meissä useimmissa aika syvällä ja kuudes käsky jatkuvasti ajankohtainen.
Olen sitä.mieltä, että kaikkia langenneita pitää yrittää ymmärtää, vaikka syntiä ei saa hyväksyä. Anteeksiantoakin jaetaan katuvalle evankeliumin julistuksen ja ripin välityksellä.
Minun pointtini on ihan vain se, että näemme oman aikamme kirkon synnit ja kauhistelemme niitä. Taustalla vain ei aina ole huoli ja suru langenneista vaan h*lvetillinen tekopyhyys, jossa nähdään malka lähimmäisen silmässä, mutta ei hirttä omassa. Sekä ulkoistetaan omat pettymykset ja kiusaukset toisiin.
Marko, en ole väittänyt olevani synnitön. Minullakin on vielä liha jäljellä.
Nykyajan monien psykiatrien mielestä kaikkien aikuisten ja nuorempienkin on harrastettava seksiä jossain muodossa ollakseen terveen kirjoissa! Vai mitä ajattelette tästä? Onko tämä eräänlaista freudilaisuutta? Kuitenkin joillakin voi olla ihan oikeasti naimattomuuden armolahja.
Psykiatri Erkki Ritola: Jos nainen vielä 30-vuotiaana on neitsyt, hänen täytyy olla hiukan sairas. Mitä ajattelette tästä? Puhuuko saatana tässä hänen kauttaan?
Pastori Reino Henrik Toikka vastasi minulle yllä olevaan kommenttiin Facebookissa: Monet muutkin pitävät Pyhän Raamatun mukaan elämistä hiukan sairaana.
Psykiatri Niko Seppälä kysyi minulta jokin aika sitten: Entäs huorat? Törkeää johdattelua!
Jeesus sanoi heille (ylipapeille, kansan vanhimmille ja fariseuksille): ”Totisesti minä sanon teille: publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan. Sillä Johannes tuli teidän tykönne vanhurskauden tietä, ja te ette uskoneet häntä, mutta publikaanit ja portot uskoivat häntä; ja vaikka te sen näitte, ette jäljestäpäinkään katuneet, niin että olisitte häntä uskoneet. Matt. 21:31-32. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Kiitos vastauksesta Marko , kirjoitit :
papiston jumalaton elämä todellakin joskus saattoi olla, vaikka oppi oli periaatteessa niin raamatullista ja puhdasta kuin voitiin saavuttaa.
Periaatteessa joo!
Paavalin opetus hyvästä elämästä ei ollut koskaan irti siitä missä on elämän lähde siiihen elämään . Paimenen esimerkki on iso ja vaikutus koko seurakuntaan . Jo sekin asia että ja jos papin perhe on mukana seurakunnan messuissa ja toiminnassa niin sillä on iso esimerkillinen vaikutus ja siunaus seurakunnalle . Historiassa on ollut kaikenlaista mutta pitkän tradiotion aikana on Jumala säilyttänyt armonliittonsa ja sanansa ja se siksi saamme olla tässä . Kun kirkko/ Srk menettää armonvälineiden ja sanan niin kuolema koittaa ,mutta se ei häviä koskaan täältä maanpäältä , aina se jossain elää , vaikka tulisi mitä harhaoppeja. Se että vedotaan sakramenttien jakamisessa pappien ollessa joko naisia tai kelvottomasti eläviä miehiä ja sakramentti on pätevä , niin tämä on absurdi ajatuksen lähtö ja ei pitäisi olla puolustus vaan pitäisi pyrkiä sanan viitoittamalle tielle . Se on myös vapauttavaa papille ajattelen että Jumala itse pitää huolen sanasta kun sitä opetetaan ja saarnataan kuten on kirjoitettu . Kärsimykset ja Jumalan rakkaus kuuluu jokaisen kristityn elämään ja varmaan papilla se mahdottomuuus nähdä tehtävän edessä vie tai tulisi viedä lähemmäksi turvautumaan Kristukseen . Omin voimin ei synny mitään .
Timo G. Oletko lukenut Johannes Krysostomoksen Neljä kirjaa pappeudesta?
Tutulta kirkkoherralta kysyttiin takavuosina, minkä laista se papin elämä on siellä pienessä seurakunnassasi? Veli vastasi: Lue Krysostomosta. Vastaus oli minusta erinomainen.
Teologinen näkökulma: Meillä on lunastus
https://www.facebook.com/share/p/1BWBcstZGE/
Joo Mika asiaa ! Psalmi 116 sanotaan että me kaikki ihmiset olemme valehtelijoita ja toisessa tim kirjeessä Paavali ennen kuolemaa sanoi että olemme uskottomat mutta Jumala on uskollinen koska ei voi itseään kieltää . Ja tämä on suurin tarve mikä meillä on eli anteeksisaaminen , niin sen täytyy olla keskiössä myös Jumalanpalveluksissa ja muutenkin pitää esillä . Vain synti estää meitä olemasta yhteydessä Kristukseen ja estää olemasta siinä totisessa viinipuussa jossa hän haluaa vaikuttaa meidän kautta tahtomista ja tekemistä .
Edellä olen voinut lukea monia vahvoja, kantaaottavia kirjoituksia, ja hyvä niin. Mutta Kotimaan blogeissa ihmettelen sitä, kun blogiketjun ensimmäinen kirjoitus tarjoaa kyllä teeman, jota sitten muut kynäniekat omissa kirjoituksissaan kommentoivat, mutta vain harvoin aiheessa pysyen. Toisin sanoen alkuperäinen aihe jää sivuun ja muuttuu ihan muuksi.
Nyt käsillä oleva blogiketju lähti kysymyksestä, miksi papit muistelmissaan sivuuttavat teologiset kysymykset sekä vaikenevat ajattelunsa mahdollisesta muuttumisesta matkan varrella? Vai eikö mikään ole muuttunut? Jos ei, niin miksi ei, ja jos on, niin mihin suuntaan ja mistä syystä?
Mielestäni tällainen olisi hyvin tervetullutta ja antoisaa. Näin voisimme parhaimmillaan tarjota hyvän keskustelupohjan elämän syvistä, eksistentiaalisista kysymyksistä. Ymmärrän toki, ettei oman itsen tarkastelu ole helppoa, mutta silti vaivan arvoista ja palkitsevaa. Kaikki sellainen, mikä on transsendenttista, jää inhimillisen tutkimuksen ja käsittelyn tavoittamattomiin. Silti olemme kirkon virassa tekemisissä transsendenttisen eli maailman tuolla puolen olevan todellisuuden kanssa, joka usein jättää meidät mykiksi.
Miten siis pappeina kohtaamme kysymyksen Jumalasta? En varmasti ole ainoa, jolle tämä on elämänpituinen prosessi, ja johon juuri siksi sisältyy erilaisia vaiheita, kysymyksiä ja vastauksia. Tällaisia aiheita olisi pappien muistelmissaan antoisaa käydä läpi, ei vähiten itseään vaan ennen kaikkea muita ajatellen.
Matti W. Olisiko tässä kysymys vähän samasta asiasta kuin opettajainhuoneessa? Eivät opet keskenään pohdi pedagogiikkaa vaan ihan muita asiota, toki myös päivänpolttavia oppilasasioita käsitellään. Erilaisiin koulutuksiin osallistuu ahkerasti osa opettajakunnasta kun taas toiset eivät ollenkaan. Työehtosopimusten VESOpäivät ovat asia erikseen, mutta sellaisiahan ei papistolle järjestetä. Siis: miksi papitkaan pohtisivat teologiaa työssään tai muistelmissaan, joitakin lukuun ottamatta. Itse olen tuuminut, että esimerkiksi TA:n tai joskus jopa Perustan artikkelit ”pyörivät” sellaisissa sfääreissä, että ne eivät kohtaa perusseurakuntatyön tarpeita.
Yksi näkökulma voi pappismuistelmien osalta olla sekin, että usko koetaan tunnetusti hyvin henkilökohtaiseksi yksityisasiaksi. Tai jopa ei-kiinnostavaksi (?!) aiheeksi. Ja jos omat ajatukset poikkeavat liikaa seurakuntalaisten oletetuista odotuksista, voi tulla leimatuksi. Tämän osan sai esimerkiksi Eero Junkkaala, kun kirjoitti muistelmateoksessa omasta kehityksestään.
Marko S. Kiitos vastauksestasi. Tuot esiin oikeutettuja näkökulmia. Kun on puhe muistelmakirjallisuudesta, se ei ole mitä tahansa kirjallisuutta, vaan sen ainoalaatuisuus on kirjoittajan omakohtaisessa lähestymistavassa. Muistelija joutuu tekemään valintaa, mitä hän kertoo ja mitä jättää pois ja miten tuo erilaisia aiheita esiin. Keskiössä on muistelija itse.
Mutta kuten itse olen huomannut, harvoin voin tai haluan pitää samaa saarnaa, jonka olen joskus aiemmin pitänyt. Ehkä ulkonainen tilanne, konteksti, on toinen, jossa aiemmin pitämäni saarna ei enää sellaisena toimi. Tätäkin suurempi muutos on voinut tapahtua omassa ajattelussani. Elämänvarrella on tapahtunut yhtä ja toista, teologinen tutkimus on tuonut esiin seikkoja, jotka ovat pakottaneet uusiin tulkintoihin, ja ajattelun prosessissa on muutenkin tapahtunut muuttumista.
Opettajainhuoneessa ei varmaankaan – ainakaan syvällisesti – ehditä pohtia pedagogiikkaa, mutta jos opettaja kirjoittaa muistelmansa, jättääkö hän pedagogiset kysymykset täysin mainitsematta. Se on kuitenkin erottamaton osa hänen ammattitaitoaan, joka on ollut koko ajan mukana hänen työssään. Ja kun pedagogiikassa on tapahtunut muutosta, eikö opettaja kerro, miten hän on tuon muutoksen työssään kohdannut.
Tilanne on hieman sama kuin poliitikolla, joka sepittää muistelmiaan. Kai hän politiikasta jotain mainitsee, tekee vertailua menneeseen ja hahmottaa tulevaa sekä arvioi itseään lainsäätäjänä.
Viittaat siihen, että papin kohdalla voi olla pelko siitä, että tuodessaan esiin omat ajatuksensa, ne voivat poiketa seurakuntalaisten odotuksista. Toisaalta juuri tällainenkin seikka olisi kiinnostava pohdinnanaihe muistelmissa. Mutta jos pappi ei harrasta teologiaa eikä siis syvenny teologiseen tutkimukseen, vaan väistää sen sanomalla, ettei hänellä ole siihen aikaa, niin muistelmien osalta se jää tietenkin köyhäksi.
Kirkossa ja koko maailmassa tapahtuu monenlaisia asioita, jotka lupaa kysymättä vaativat meiltä kannanottoa. Jo yksin tästä muistelija saisi kiinnostavan, lukijoita puhuttelevan näkökulman syntymään. Parhaimmillaan muistelmateos voisi olla vastausta sellaisille ihmisille, jotka kyselevät syntyjä syviä, mutta eivät oikein osaa tai uskalla niitä sanoiksi pukea. Näin muistelija voisi oman elämänkokemuksensa kautta tarjota heille näköaloja, jotka ovat vahvasti omakohtaisia ja siis koeteltuja.
Matti W. Arvelen, että useimmilla papeilla on oma tapansa valmistella saarnat ja myös niiden teologia eroaa toisistaan. Olisiko joskus niin, että varsinainen teologia (dogmatiikka) on aika ohutta ja pääpaino sellaisessa, mihin teologinen analyysi ei pure?
Itse olen toki käynyt läpi pitkän tien, mutta oppi ja se tapa, jolla sen esitän, on pysynyt hyvinkin samana. Kontekstit ja korostukset vain vaihtuvat. Luen teologista kirjallisuutta koko ajan, tosin en läheskään samalla vauhdilla kuin opiskeluaikana. Siitä tulee ammennettua uusia näkökulmia.
Varsin kauniin ”saarnan” piti Epifania-juhlassa Laitilan kirkossa eräs vanha nainen. Mustaan pitkään takkiin ja mustaan huiviin pukeutuneena hän saapui kirkkoon hiljaa kumarassa kävellen. Istuutuen kirkon etupenkkiin hän kumartaen rukoili pitkään. Kuinka kaunis voikaan olla paljon kärsineen ihmisen ”ristinteologinen” olemus. Ja kirkkoherra saarnasi…”meillä on valittavana kaksi tietä”; oman tahdon tai sitten tuo toinen. Kyynel ja kiitos!