Job. 42:4
Opettaja kysyy, oppilas vastaa. Sellaiseen järjestykseen olemme kouluissamme tottuneet. Olen kuitenkin kuullut puhuttavan
uudenaikaisista kouluista, joissa järjestys on päinvastainen. Niissä oppilaat kysyvät ja opettaja vastaa.
Vaikka Jumalan koulu on ikivanha, on siinä aina ollut tämä ”uudenaikainen” opetusmenetelmä. Sellaista koulua kävi jo kaukaisessa
muinaisuudessa elänyt mies, Job, joka tässä sanoo Jumalalle: ”Minä kysyn, opeta sinä minua.” Niinkö sinäkin sanot Jumalallesi? Useimmat
ihmiset elävät kysymättä mitään Jumalalta. Heillä ei ole häneltä mitään kysyttävääkään. He voivat tehdä kysymyksiä ihmisille ja etsiä viisaitten ihmisten kirjoittamista kirjoista vastauksia kysymyksiinsä. Ne kysymykset rajoittuvat vain tämän ajan piiriin. Miten on maata
viljeltävä, miten karjaa hoidettava, miten terveydestä huolta pidettävä, miten varallisuutta kartutettava. Näyttää siltä, etteivät useimmat
ihmiset muuta tarvitsekaan.
Mutta kuule, mikähän kysymys pakottaa rikkaan nuoren miehen polvistumaan Jeesuksen eteen. Hänen ei tarvitse kysyä: ”Miten
rikastuisin, miten saisin lisää peltoja ja karjaa?” Hänen kysymyksensä koskee aivan toista asiaa: MITÄ MINUN ON TEHTÄVÄ, ETTÄ PELASTUISIN? (Ks. Matt. 19:16, tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys.)
Onko sinun sielusi silmien eteen koskaan tullut iankaikkisuus? Oletko joutunut tekemään Jumalalle kysymyksiä, jotka koskevat sitä? Näyttää
siltä, että Jumalan täytyy usein kovalla kouralla tarttua meihin, oikein lyödä, runnella meidät maahan, ennen kuin silmämme siinä suhteessa
aukeavat ja ennen kuin omatuntomme alkaa vaatia vastausta kysymykseen: Miten minun sitten käy, kun iäisyys on edessä?
Olisiko joku tähän kysymykseen vastausta hakiessaan tehnyt kuten Kandaken hoviherra? (Lue vaikka koko kertomus Apt. teot. 8:26-40, tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys.) Hän tarttui Raamattuun ja etsi Jumalan vastausta sieltä. Mutta hänestä tuntui siltä, ettei hän
ymmärtänyt Jumalan vastauksia. Hänen täytyi panna kysymysmerkki siihen kohtaan, jossa kerrotaan Karitsasta. Onko sinunkin Raamatussasi sillä kohtaa kysymysmerkki?
Tunnen erään papin, joka ollessaan ylioppilaana Helsingissä ja valmistautuessaan papiksi kysyvin mielin luki Raamattua joka päivä. Hän
alleviivasi ne kohdat, jotka hänestä olivat tärkeitä ja jotka hän luuli ymmärtävänsä. Sellaisia kohtia olivat varsinkin neuvot ja kehotukset
hyvään elämään. Mutta hän tapasi Raamatussaan myös kohtia, jotka hänestä näyttivät tarpeettomilta ja joita hän ei katsonut voivansa ymmärtää. Sellainen kohta oli mm. Ef. 1:7. (Ks. myös Kol. 1:14 ja 1. Tim. 2:6 ym.,
tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys.) Sen viereen hänen täytyi panna Uuden testamenttinsa reunaan suuri kysymysmerkki. Se oli kuin kysymys Jumalalle. Se huusi siinä: ”Minä kysyn, opeta!”
Jumala myös vastaa. Hän lähetti Filippuksen vastaamaan Kandaken hoviherran kysymykseen. Hoviherra tuli tuntemaan, kuka tuo Jesajan
kuvaama Karitsa oli, ja joutui myös näkemään ihmeellisiä asioita. Varmaankin hän selityksen kuultuaan ja kastetuksi tultuaan (Häntä ei
siis oltu aikaisemmin kastettu! Tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys.) itsekseen iloitsi: ”Minunkin syntini on tämä Karitsa ottanut pois.
Rangaistus oli hänen päällään, että minullakin olisi rauha. Hänen haavojensa kautta minutkin on parannettu!”
Näin kävi tälle ylioppilaallekin. Hänen luokseen ei tosin tullut ketään Filippusta, mutta kun hän toisen kerran luki tuon saman kohdan,
tuli Pyhä Henki siinä sanassa hänen luokseen. Ja hänelle tuli ihmeellinen olo. ”Minun ei tarvitse tulla sen paremmaksi kuin nyt olen.
Tuossa sanotaan, että meillä on lunastus Jeesuksen veressä ja syntien anteeksiantamus hänen armonsa rikkauden mukaan.” Lunastus (eli vapaaksi osto, tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys) on jo tapahtunut, syntien anteeksiantamus jo tapahtunut. Oli niin uutta ja ihmeellistä, että sen sai uskoa. Jumala vastasi, ja omatunto sai rauhan.
Mutta Jumalan lapsena eläessä tulee esille yhä uusia kysymyksiä. Job oli äärettömässä hädässä, kun hän ei ymmärtänyt Jumalan johtoa (eli
johdatusta, tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys). Kaikkien niiden kauheiden onnettomuuksien ja hirveitten kärsimyksien edessä, jotka häntä kohtasivat, hänen sielussaan pimeni kaikki. Hän joutui synkkään yöhön, jossa ei pilkottanut yhtään pientäkään tähteä. Siinä hädässään hän huusi Jumalaa: ”Minä kysyn, opeta sinä minua.”
Kuinka mielellämme me varsinkin tällaisessa hädässä neuvoisimme Jumalaa ja opettaisimme hänelle, miten hänen olisi meneteltävä. Meidän
on vaikea pysytellä oppilaina. Olisi erinomainen asia, jos aina osaisimme pysyä Jobin kaltaisina ja aina sanoisimme Jumalalle: ”Minä kysyn, opeta sinä minua.”
Tämä kirjoitus ja puhe on otettu K. V. Tammisen (1882-1946) aikoinaan radiossa pitämien aamuhartauksien kokoelmien kirjasta ”Hyvässä
turvassa”, s. 5-8, SLEY-Kirjat, 1982.
Ne jotka lukevat Jumalan sanaa, saavat myös tuntea Pyhän Hengen puhuvan heille.
Martti Luther, En minä kuole – vaan elän, s. 235, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirja, 2016. WA 47, 184. A. H.
Alkukielessä on tarkkaan ottaen vain: ”…heidän kanssaan Pyhä Henki puhuu.” Eli tuntea-sanaa ei ole.
Ote Gradustani s. 46. “Concordia-lehdessä kerrottiin puhutteleva ja rohkaiseva tapaus Lutherin elämästä vuodelta 1529. Luther murehti vaikeaa kirkollista tilannetta, koska valtava enemmistö, paavi ja keisari mukaan lukien, oli häntä ja hänen ystäviään vastaan. Lutherin vaimo Katariina von Bora keksi laittaa Raamatun masentuneen miehensä työpöydälle. Luther huomasi “kirjojen kirjan” ja luki lohdutukseksensa 46. psalmin. Sen toisessa jakeessa on teksti: “Jumala on turvamme ja voimamme, apumme hädässä aivan taattu”. Concordia 4/2003, 24 – 25.
Samoin Luther toisteli useamman kerran lausetta: “Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on linnamme!”. Seuraavana päivänä Katariina ihmetteli hänen iloisuuttaan. Luther kertoi nähneensä unen taistelusta, jossa “loistava” ritari asettui johtamaan evankelisten pientä joukkoa. Luther tarkoitti tällä henkilöllä ilman muuta Jeesusta Kristusta. Sitten hän totesi heidän asiansa ja uskonsa, evankeliumin lopulta voittavan, koska Jumalan sana ja autuus kuitenkin jää heille, vaikka monta heistä tapettaisiin. Vielä Luther kertoi kokemusten johdosta kirjoittaneensa tunnetun virren: “Jumala ompi linnamme”. (VK 170).” Concordia 4/2003, 25 – 26.
Suora linkki graduuni on:
Concordia-lehti Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologian tulkitsijana 1994-2003
http://hdl.handle.net/10138/21716
Kiitetty olkoon Jumala, ja siunattu ijankaikkisesti, joka meitä niin suloisesti pyhällä sanallansa lohduttanut, opettanut, neuvonut ja varoittanut on! Hänen hyvä Henkensä vahvistakoon sen kaikkein meidän sydämmissämme, ett`emme unhottavaisiksi sanan kuulioiksi, vaan tekiöiksi löydettäisi, ja päivä päivältä uskossa, toivossa, rakkaudessa ja kärsivällisyydessä aina loppuun asti lisääntyisimme ja viimein autuaaksi tulisimme. Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.
Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumi-Kirja, s. 784, siihen sopivain kappalten kanssa. Vasta uudesti ojennettu 1857, Raumalla 1963, O. Y. Länsi-Suomen kustannuksella.
Sitä paitsi kaikki, minkä teet Kristuksen uskossa on Isälle mieleistä, hyvää ja otollista ja itse olet oleva hänen rakas lapsensa. Tämä lapsen oikeus ei silti mene mitättömäksi, vaikka oletkin vielä vajavainen ja kovin epätäydellinen. Sillä vaikka sairaan ja pienen lapsen tavoin toisinaan tahraat ja saastutat itseäsi, hän ei kuitenkaan tahdo hylätä sinua, vaan jatkuvasti puhdistaa ja parantaa sinut.
F. G. Hedberg, Uskonoppi Autuuteen, s. 138, SLEY, 1986.
Kavahda siis näitä tekopyhyyden saarnaajia, jotka tosin tulevat luoksesi valkeuden enkeleinä. Opi tuntemaan ja erottamaan heidät siitä, että he opettavat näin: ”Jos sitä ja sitä teet, pelastut.” He eivät ikinä osaa ohjata sinua vapaaseen ja lapsenomaiseen Jeesuksen Kristuksen uskoon, mistä sinun sydämesi todella virvoittuisi, mielesi uudistuisi ja saisit myös vaatimatta halun kaikkeen hyvään. Vaikka he puhuisivat näön vuoksi Kristuksesta kuinka paljon hyvänsä, he eivät kuitenkaan päästä sinua hänen tykönsä uskomaan armoon ja syntien anteeksisaamista hänessä ilman ehtoja. Päinvastoin he neuvovat tekemään orjan töitä pelastuksen ansaitsemiseksi.
F. G. Hedberg, Uskonoppi Autuuteen, s. 64-65, SLEY-Kirjat Oy, 1986.
Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus. Apt. 13:38.
Jos nyt tämä on varmaa ja totta, että meillä syntisillä, sinulla ja minulla, on syntien anteeksiantamus Kristuksen veren kautta, kuinka synnit sitten voivat kadottaa meidät? Jos ne on sovitettu ja anteeksi annettu, niin eihän niitä enää oteta ensinkään lukuun, aivan kuin niitä ei enää olisikaan, ei taivaassa eikä maan päällä. Niin, sanot, mutta minulla on syntejä tänäkin hetkenä? Vastaus: varmasti kyllä, se on totta, mutta sinulla on myös syntien anteeksiantamus vielä tänäkin hetkenä ja joka hetki.
Fredrik Gabriel Hedberg (1811-1893), ARMOA ARMOSTA, s. 10 -11, SLEY, 1966. Ks. Uskonoppi Autuuteen, s. 55-56, SLEY, 1986.
Monet uskolle omistetut määritteet osoittavat, että vanhurskauttava usko on olennaisesti luottamusta. Martin Chemnitz huomauttaa siitä, että uskoa kutsutaan toivottujen asioiden todisteeksi (hypostasis), ts. varmaksi odotukseksi. Kielikuvaa käyttäen sitä kutsutaan ”kilveksi” (Ef. 6:16), ”rintahaarniskaksi” (1. Tess. 5:8), ”taisteluksi” (1. Tim. 6:12), ”ankkuriksi” (Hebr. 6:19), ja ”vaivannäöksi” (1. Tess. 1:3). Sitä kutsutaan ”täydeksi varmuudeksi” (Room. 4:21, Hebr. 6:17), ”vakaumukseksi”, ”uskallukseksi”, ”varmaksi luottamukseksi” ja ”varmuudeksi”, mikä on epäilyn täydellinen vastakohta. Usko pitää ”Kristuksen sanan” (Joh. 8:51; 14:23), ”kätkee” sanan (Luuk. 11:28) ja ”vastaanottaa” sanan (Luuk. 18:13; 1. Tim. 1:4). Usko ei koskaan tuomitse, arvostele tai epäile sanaa (Room. 4:20; Ap. t. 10:20; Matt. 8:26).
Robert D. Preus (1924-1995), Vanhurskauttaminen ja Rooma, s. 71, Concordia ry, 2014.
Ihmistä ei vanhurskauteta yksin uskosta (Jaak. 2:14–26).
Tästä aiheesta olemme puhuneet ennenkin eri blogeissa. Olen joskus vastannut sinulle sitaatilla Tunnustuskirjoista, s. 100-102, vuoden 1948 painos. Olen kirjoittanut tästä blogin 26.02.2021.
Jaakobin kirjeen selitystä Explanation of the letter of James
Mika Rantanen
26.02.2021 18:01
”Jaakobista he tuovat esiin seuraavan: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta”. (Jaak. 2:24) Arvellaankin, ettei mikään muu raamatunkohta ole meidän mielipiteemme vaikeampana esteenä. Vastaus on kuitenkin helppo ja yksinkertainen. Elleivät vastustajat tähän kuro omia, tekojen ansioihin tähtääviä otaksumisiaan, Jaakobin sanat eivät sisällä mitään hankalaa. Vastustajat kuitenkin, mainittiinpa tekoja missä tahansa, sepittelevät niiden lisäksi omia jumalattomia olettamuksiaan: hyvillä teoilla me muka ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen, hyvät teot ovat se sovitus ja se lunastushinta, jonka tähden Jumala kanssamme sovitetaan, hyvät teot voittavat synnin ja kuoleman kauhistukset, hyvät teot ovat niiden oman hyvyyden tähden Jumalan edessä otolliset, tarvitsematta laupeutta ja sovittajaa, Kristusta. Mikään näistä ei juolahtanut Jaakobin mieleen, mutta kaikesta huolimatta vastustajat nyt puolustavat tätä kaikkea sillä tekosyyllä, että se muka on Jaakobin mielipide.
Kaikkein ensiksi on otettava huomioon, että tämä raamatunkohta puhuu paremmin vastustajia vastaan kuin meitä vastaan. Opettavathan vastustajat, että ihminen vanhurskautetaan rakkauden ja tekojen perusteella. He eivät mainitse mitään uskosta, jolla me omistamme itsellemme sovittajan, Kristuksen.
(Tosin jo Augsburgin tunnustuksessa Philipp Melanchthon kertoo havainnostaan, että jotkut katolilaiset olivat kuitenkin alkaneet puhua uskostakin. ”Totuudenvastaisesti pannaan meikäläisten syyksi, että he kieltävät hyvät teot. Todistavathan heidän sekä Kymmentä käskyä käsittelevät että muutkin teoksensa heidän antaneen oikeita kristillisiä elämänmuotoja ja tekoja koskevaa, hyvää ja hyödyllistä opastusta ja kehotusta. Tähän saakka on näistä asioista opetettu vähän, sen sijaan on kaikissa saarnoissa enimmäkseen tähdennetty lapsellisia, tarpeettomia tekoja, esimerkiksi rukousnauhan käyttöä, pyhien palvelemista, munkiksi rupeamista, pyhiinvaeltamisia, määräaikaista paastoamista, juhlien viettämistä, veljestöihin kuulumista jne.
Vastapuolemmekaan ei nyt enää moisten tarpeettomien tekojen johdosta niin suuresti kerskaile kuin ennen. Sitä paitsi hekin ovat nyttemmin oppineet puhumaan uskosta, josta he ennen eivät laisinkaan saarnanneet. Nyt he edes opettavat, ettemme tule vanhurskaiksi Jumalan edessä ainoastaan teoista; he lisäävät uskon sanoen, että usko ja teot tekevät meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä. Tällainen maininta saattaa tuoda jonkin verran enemmän lohdutusta kuin se, että opetetaan luottamaan ainoastaan tekoihin.” Augsburgin tunnustus, artikla 20, Usko ja hyvät teot, s. 31, Tunnustuskirjat vuoden -48 painos, Sley.)
He siis hylkäävät uskon. Eivätkä he hylkää sitä ainoastaan lausunnoillaan tai teoksillaan, vaan he yrittävät raudalla ja rangaistuksilla hävittää sen jäpi jäljettömiin kirkosta. Kuinka paljon paremmin opettaakaan Jaakob: ei hän jätä huomioonottamatta uskoa eikä pane sen tilalle rakkautta, vaan säilyttää uskon, ettei sovittaja, Kristus, vanhurskautuksessa joutuisi pois suljetuksi. Samoin Paavalikin 1. Timoteuskirjeen 1. luvussa kristillisen elämän pääsisältöä esittäessään yhdistää uskon ja rakkauden: ”Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.” (1. Tim. 1:5)
Toiseksi asiayhteys ilmaisee, että tässä on puhe niistä teoista, jotka seuraavat uskoa, ja nämä osoittavat, että usko ei ole mitään kuollutta, vaan jotakin sydämessä elävää ja vaikuttavaa. Jaakob näin ollen ei ole sitä mieltä, että me hyvillä teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon. Hänhän puhuu vanhurskautettujen teoista, niiden, jotka jo ovat sovitettuja, otollisia ja syntien anteeksiantamuksen saaneita. Vastustajat siis iskevät harhaan tämän johdosta päätellessään Jaakobin muka opettavan, että me tekojen perusteella ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon, ja että meillä tekojemme perusteella on ohi sovittajan, Kristuksen, pääsy Jumalan tykö.
Kolmanneksi Jaakob juuri vähää ennen puhui evankeliumin kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Hän nimittäin sanoo: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” (Jaak. 1:18) Sanoessaan meitä evankeliumista syntyneiksi hän opettaa, että me olemme uskon kautta uudestisyntyneitä ja vanhurskautettuja. Omistetaanhan Kristusta koskeva lupaus ainoastaan uskolla, kun asetamme lupauksen synnin ja kuoleman kauhistusten vastapainoksi. Jaakob siis ei ole sitä mieltä, että me teoista uudestisynnymme.
Tämän kaiken perusteella on tullut selvitetyksi, ettei Jaakob ole kanssamme ristiriidassa nuhdellessaan laiskoja ja suruttomia, jotka kuvittelevat omaavansa uskon, vaikka heillä sitä ei ollutkaan, ja erottaessaan toisistaan kuolleen uskon ja elävän uskon. Kuolleeksi hän sanoo sen uskon, joka ei synnytä hyviä tekoja, eläväksi sen, joka synnyttää hyviä tekoja. Usein olemme jo tehneet selkoa siitä, mitä me sanomme uskoksi.
Mehän emme puhu tyhjästä tiedosta, sellaisesta, joka perkeleilläkin on, vaan sellaisesta uskosta, joka tarjoaa vastuksen omantunnon kauhistukselle ja joka rohkaisee ja lohduttaa pelkoon saatetut sydämet. Tällainen usko ei olekaan niin helppo asia kuin vastustajat kuvittelevat, eikä meitä tehdä eläviksi inhimillisellä voimalla, vaan jumalallisella voimalla, ja sillä me voitamme perkeleen ja kuoleman. Juuri näin Paavali Kolossalaiskirjeessä sanoo uskoa Jumalan vaikutuksesta tehokkaaksi ja kuoleman voittajaksi: ”Jossa (kasteessa) te myös olette herätetyt uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa”. (Kol. 2:12)
Koska tämä usko tietää uutta elämää, se ehdottomasti synnyttää uusia mielenliikkeitä ja tekoja. Sen vuoksi Jaakob täydellä syyllä kieltää sen, että meidät vanhurskautettaisiin sellaisella uskolla, jolta puuttuvat teot. Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta, hän ei suinkaan sano, että me tekojen kautta uudestisynnymme. Eikä hän liioin sano Kristusta osittaiseksi sovittajaksi ja meidän tekojemme osittaiseksi sovittajaksi. Eihän hän tässä kuvaile vanhurskautustapaa, vaan hän kuvailee, millaisia vanhurskaat vanhurskautetuiksi ja uudesti syntyneiksi tultuaan ovat.
Vanhurskautus ei tässä merkitse jumalattomasta vanhurskaaksi tekemistä, vaan ─ forensisen sanonnan mukaan ─ vanhurskaaksi julistamista. Samoin tässä: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”. (Room. 2:13) Samoin kuin siis näissä sanoissa ”lain noudattajat vanhurskautetaan” ei ole mitään meille soveltumatonta, samoin ajattelemme näistäkin sanoista: ”Ihminen ei tule vanhurskaaksi ainoastaan uskosta, vaan myös teoista”, koskapa ne ihmiset, joilla on usko ja hyvät teot, todellakin julistetaan vanhurskaiksi.
Ovathan pyhien hyvät teot, niin kuin olemme sanoneet, vanhurskauksia, ovat otollisia uskon tähden. Vain näistä teoista näet Jaakob yksinomaan puhuu. Jaakob puhuu näet ainoastaan niistä teoista, joita usko saa aikaan. Sen hän todistaa sanoessaan Aabrahamista: ”Usko vaikutti hänen tekojensa mukana.” (Jaak. 2:22) Tässä mielessä sanotaan: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”, toisin sanoen ne julistetaan vanhurskaiksi, jotka sydämessään uskovat Jumalaan; sitten he kantavat hyviä hedelmiä, jotka uskon tähden ovat otollisia ja jotka niin muodoin ovat laintäyttämystä.
Nämä yksinkertaiset sanat eivät sisällä mitään hairahdusta, mutta vastustajat vääristelevät ne lisäilemällä niihin jumalattomia olettamuksiaan. Sanotusta ei siis seuraa, että teot ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen, että teot uudestisynnyttävät sydämet, että teot tietävät sovitusta, että teot ovat otolliset vailla sovittajaa, Kristusta, oltaessa ja että teot eivät ole sovittajan, Kristuksen, tarpeessa. Jaakob ei puhu näistä kerrassaan mitään, vaikka vastustajat häpyä vailla Jaakobin sanoista tekevät moisia johtopäätöksiä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, artikla 4, Vanhurskautus, s. 100─102, Tunnustuskirjat vuoden -48:n painos, Sley. Tekstiä on hiukan pilkottu pienempiin kappaleisiin, muuten teksti on alkuperäinen, paitsi että pari sanaa on muutettu uudemman suomen kielen oikeinkirjoituksen mukaiseksi.)
Mika, en ota kantaa katolisten ja luterilaisten kiistaan. ” ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta”.