Nuoret ja nuoret aikuiset, kuten kaikki ihmiset, haluavat kuulua yhteisöön, joka elää kuten opettaa. Arvojen, toimintapojen ja kulttuurin pitää sopia omaan pirtaan. Muuten oma paikka löytyy muualta.

Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon huolipuheeseen liittyy vahvasti ”nuorempien sukupolvien” niukkeneva kiinnostus kirkosta. Se näkyy esimerkiksi kirkosta eroamisena ja kirkkoon kuuluvien perheiden valintana jättää lapsi kastamatta. Huolipuhe on johtanut sekä tutkimuksen tekoon että uusien toimintatapojen etsimiseen.

Alkuvuodesta ilmestynyt Milleniaalien kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko piirtää kuvaa kahdesta eri sukupolvesta (y- ja z- sukupolvet), jotka eivät koe kirkkoa omakseen ja joiden luottamus kirkkoon instituutiona on heikentynyt. Tieto ei tule uutena aktiivisesti kirkon piirissä toimiville. Silti neuvottomuus ja joskus lannistuminenkin värittävät keskustelua. Kokonaisten sukupolvien näkeminen haasteena on haaste itsessään: haluaisitko olla ongelma, johon joku muu yrittää löytää ratkaisua?

Nuoret odottavat kirkolta oikeudenmukaisuutta

Jokainen sukupolvi kasvaa omanlaiseen maailmaan. Me y- ja z-sukupolvet olemme kasvaneet moniarvoisessa maailmassa, jossa peruskansalaistaitona opetetaan esimerkiksi dialogisuutta ja toisella tavalla ajattelevien kanssa sopuisaa rinnakkaiseloa. Elämän perimmäisiä kysymyksiä värittää maailmankansalaisuuden ajatus, huoli ilmastosta ja arvokysymykset, jotka kietoutuvat myös politiikkaan. Sukupolvi näkee tulevaisuudenkuvissaan eriarvoistumisen, huolen hyvinvointiyhteiskunnasta ja myös nousevat ääriasenteet sekä sodan.

Hengellisyys ja eksistentiaalinen pohdinta eivät rajoitu tuonpuoleiseen, vaan kristityiksi itsensä lukeville Jeesus on radikaalin rakkauden saarnaaja, joka vapauttaa myös tämän maailman kahleista. Synti näkyy teoissa, mutta myös rakenteissa. Kirkon tehtävä olisi nousta messiaansa tavoin selkänojaksi niille, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano. Temppeli pitäisi puhdistaa myös sisältä eli tehdä näkyväksi valtarakenteita ja murtaa niitä tietoisesti.

Kirkosta puhuttaessa on joskus vaikea erottaa instituutio ja yhteisö. Instituutio voi olla jäykän oloinen, suuri, ehkä jopa tahmea. Sen pitää kuitenkin ottaa rooli arvojohtajansa Jeesuksen puolestapuhujana, sillä instituutiolla on kanavat viedä viestiä ja olla vallan kabineteissa läsnä. Samalla paikallinen yhteisö, seurakunta, voi olla notkea, luova ja uudistuva. Tässä on toivo.

Yhteisö on johtajiensa näköinen

Maailmalla samat sukupolvet kamppailevat yllättävän samojen kysymysten kanssa. Reformaattori eli uudistaja Lutherin nimissä kulkeva kirkko kipuilee monessa maassa hierarkkisen rakenteen ja jähmeästi etenevien uudistusten keskellä. Nuorten on vaikea saada ääntä kuuluviin esimerkiksi ylemmässä päätöksenteossa, jumalanpalveluselämän uudistamisessa ja rakenteissa. Tarkoitus ei ole muuttaa kaikkea, mutta yhteisö on johtajiensa näköinen. Ylisukupolvinen johtajuus tuottaisi monen sukupolven näköistä kirkon elämää.

Samalla monet kumppanikirkkomme ovat rohkeita. Evankeliumin mukaisesti he nousevat puolustamaan heikommassa asemassa olevia, pyrkivät muuttamaan lainsäädäntöä ja auttavat hädänalaisia. On järjetöntä ajatella, että evankeliumi unohtuisi tai haalenisi tällaisen aktivismin rinnalla. Sana sytyttää tulen, joka lähettää liikkeelle ja toimimaan. Näiden tekojen pitäisi kuulua myös Suomessa paremmin: tätä me teemme yhdessä, koska kirkon olemus on ylittää esimerkiksi maantieteelliset rajat.

Luterilaisen maailmanliiton syyskuun yleiskokoukseen valmistautuvat nuoret ovat nostaneet Karibian alueella ja Pohjois-Amerikassa kärkiteemoiksi oikeudenmukaisen yhteisön, kristillisen identiteetin ja johtajuuden. Euroopassa puolestaan on korostettu ilmasto-oikeudenmukaisuutta, avointa kirkkoa ja mielenterveyttä. Afrikan ja Aasian kokoukset ovat vasta tulossa. Yhdessä näitä kokouksia valmistelevassa keskustelussa Teamsissa Hongkongista kotoisi oleva Moon kysyi kysymyksen, jonka tulisi ohjata kaikkea kirkon elämää kaikialla maailmassa: ”What is the Church that would delight God the most?” eli suomeksi ”Millainen kirkko ilahduttaisi Jumalaa eniten?”

Elina Siukonen, lapset, nuoret ja kirkko -teeman asiantuntija Suomen Lähetysseurassa