Mikkelin piispa Mari Parkkinen, Kuopion piispa Jari Jolkkonen ja Espoon piispa Kaisamari Hintikka sanovat 1.8.2025 Kotimaa-lehdessä, että Suomen olisi hyvä tunnustaa Palestiinan valtio.
Palestiinan valtion tunnustaminen saattaa kuulostaa oikeudenmukaiselta eleeltä, mutta kun tarkastellaan asiaa kansainvälisen oikeuden, Oslon sopimusten ja alueen turvallisuuden näkökulmasta, käy ilmi, että tunnustaminen tässä vaiheessa on sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti ongelmallista. On arvostettavaa, että Suomen valtiojohto on pitänyt kiinni periaatteista, johon se on sitoutunut, eikä ole lähtenyt mukaan tunnustamishankkeeseen kansainvälisestä paineesta huolimatta.
Valtioiden tunnustamisen periaatteet eivät täyty
Kansainvälisessä oikeudessa Montevideon yleissopimus (1933) asettaa neljä tunnustamisen edellytystä: Alueella on pysyvä väestö, sillä on määritelty alue, toimiva hallitus ja kyky solmia kansainvälisiä sopimuksia.
Palestiinalaishallinto ei täytä näitä ehtoja. Sen hallinto on jakaantunut Fatahin ja Hamasin kilpaileviin hallintoihin. Sen alue ei ole yksiselitteisesti määritelty, vaan kansainvälisten sopimusten mukaan määrittely vaatii kahdenvälisiä neuvotteluja rajanaapuri Israelin kanssa. Se ei kykene hallitsemaan edes omia alueitaan tehokkaasti kuten esimerkiksi Jeninissä ja Nablusissa on nähty. Se kärsii vakavasta sisäisestä demokratiavajeesta ja epävakaudesta.
EY/EU:n periaatteet uusien valtioiden tunnustamiselle
Neuvostoliiton hajotessa Euroopan unionin edeltäjä Euroopan yhteisö laati vuonna 1991 periaatteet, joiden perusteella se tunnusti uusia valtioita. Näihin periaatteisiin lisättiin Montevideon sopimuksen lisäksi, että tunnustettavien valtioiden tulee sitoutua YK:n peruskirjaan ja kansainvälisiin normeihin, niiden tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia ja vähemmistöjen oikeuksia, niiden tulee ratkaista aluekiistansa rauhanomaisesti naapureidensa kanssa ja että tunnustaminen ei saa edistää väkivaltaa, vaan sen tulee tukea alueellista vakautta.
Palestiinalaishallinto on kaukana näiden kriteerien täyttymisestä. Se ei ole taannut hallinnoimalleen väestölle kansalaisoikeuksia eikä sananvapautta. Viimeiset vaalit on järjestetty vuonna 2006. Toisinajattelijoiden kohtelu ei täytä demokraattisen maan kriteerejä. Sillä ei ole aikomusta kunnioittaa alueellaan asuvan juutalaisvähemmistön oikeuksia vaan vaatii heidän täydellistä ”evakuointiaan” havittelemiltaan alueilta.
Vaatimus aluekiistojen sopimisesta naapureiden kanssa on erittäin perusteltu erityisesti, kun otetaan huomioon Israeliin sekä palestiinalaisalueilta että muualta Lähi-idästä kohdistuvat jatkuvat turvallisuusuhat. Niiden ohittaminen kansainvälisellä yksipuolisella tunnustamisella ei edistä rauhaa ja alueellista vakautta vaan asettaa israelilaiset alttiiksi huomattavan suurelle väkivallan uhalle.
Tunnustaminen rikkoo Oslon sopimuksia ja myös Suomen ja EU:n omia sitoumuksia
Oslon rauhanprosessin (Oslo I 1993, Oslo II 1995) keskeinen periaate on, että: “Kumpikaan osapuoli ei saa yksipuolisesti muuttaa Länsirannan ja Gazan asemaa ennen lopullisen statuksen neuvottelujen tulosta” (Oslo II, artikla XXXI § 7). Palestiinalaishallinto on siirtynyt pois Oslon linjasta hakemalla tunnustusta kansainvälisiltä areenoilta ohittaen kahdenväliset neuvottelut ja Israelin turvallisuustarpeet. Tämä on vastoin niitä periaatteita, joihin Suomi on sitoutunut – että ratkaisu löytyy vain neuvottelujen, ei yksipuolisten toimien kautta.
Oslon sopimukset ovat kansainvälisiä sitovia sopimuksia. Jos sallitaan, että palestiinalaishallinto irtaantuu sopimuksista ja lähtee hakemaan yksipuolista valtion tunnustamista, hyväksytään Oslon prosessin päättyminen. Tällöin unohtuu, että koko palestiinalaishallinto on olemassa Oslon sopimusten seurauksena. Oslon prosessin lopettaminen mahdollistaa myös Israelin yksipuolisen toiminnan, palestiinalaishallinnon lakkauttamisen ja alueiden liittämisen Israelin suvereniteettiin.
Oslon prosessin jumittuminen ei johdu Israelista vaan palestiinalaishallinnon kykenemättömyydestä kompromisseihin
Palestiinalaisten irtautuminen Oslon prosessista ei johdu siitä, ettei Israel olisi tarjonnut heille pitkälle meneviä alueluovutuksia. Sekä vuonna 2000 (Camp David) että vuonna 2007 (Annapolis), Israelin pääministerit Ehud Barak ja Ehud Olmert tarjosivat pitkälle meneviä luovutuksia. Annapolisissa Israel tarjosi noin 94 % Länsirannasta ja 1:1 alueiden vaihtoja kompensaationa Maale Adumimin ja Gush Etzionin kaltaisille juutalaisasutuksen keskittymille, pääkaupungin jakamista, rajoitettua pakolaisten paluuoikeutta ja korvauksia menetetystä omaisuudesta.
Palestiinalaishallinto on jokaisella kerralla torjunut Israelin pitkälle menevät tarjoukset. Tämä osoittaa, että ongelma ei ole vain valtion puutteessa vaan haluttomuudessa kompromissiin. Tällaista jäykkää kaikki-tai-ei-mitään -asennetta ei tule tukea vaan vaatia palestiinalaishallinnolta kykyä tunnustaa Israelin turvallisuustarpeet ja tehdä myönnytyksiä.
Luodaanko todellinen turvallisuusuhka: terrorijärjestön johtama valtio Israelin ytimessä?
Palestiinalaisen tutkimuslaitoksen mielipidemittauksissa Hamas on edelleen suosituin puolue Länsirannalla (PCPSR 5/2025: Hamasin kannatus ~57 %, korkeampi kuin Fatahin). Hamas on osoittanut sekä puhein että teoin, ettei sillä ole aikomusta elää rauhanomaisesti rinnakkain Israelin valtion vierellä. Sen retoriikassa pyrkimys juutalaisten murhaamiseen ja Israelin valtion hävittämiseen toistuu säännöllisesti.
Jos Palestiinan valtio tunnustetaan ilman neuvotteluratkaisua, se antaa diplomaattista valtaa Hamasille, jonka poliittinen ohjelma ja retoriikka tukevat Israelin tuhoamista. Israelin ytimeen syntyisi valtio, jonka suosituin liike on toistuvasti käyttänyt väkivaltaa ja itsemurhaiskuja osana strategiaansa. Raja kulkisi Israelin pääkaupungin halki vain muutaman kilometrin päässä Israelin hallinnollisesta keskuksesta. Tämä heikentäisi alueellista turvallisuutta ja horjuttaisi myös nykyisten rauhansopimusten perustaa.
Myös Fatah-puolueen viestintä erityisesti arabiankielisillä kanavilla sisältää paljon rasistista juutalaisvastaista aineistoa, Israelin tuhoamiseen kiihottavaa materiaalia ja terrorin ihannointia. Terrorijärjestöjen hallitseman palestiinalaisarabivaltion tunnustaminen ei lisää alueen vakautta tai rauhanomaista kehitystä vaan edistää väkivaltaa.
Hamasin reaktiot vahvistavat tunnustuksen riskit
Hamas otti syksyllä 2025 vastaan Ranskan tunnustuspäätöksen riemuiten: ”Tämä on positiivinen askel oikeaan suuntaan… poliittisesti ja moraalisesti painostaa Israelia.” (Anadolu Agency, 25.7.2025) Tämä kertoo, ettei tunnustusta nähdä kompromissina vaan keinona painostaa ja heikentää Israelia. Se palkitsee Hamasia sen 7/10 tekemästä sadistisesta terrorihyökkäyksestä ja legitimoi Hamasin linjaa, ei rauhaa. Tällaisella annetaan täysin väärä viesti eri puolilla maailmaa toimiville terrorin käyttäjille: terrori kannattaa.
Palestiinalaisväestön huomattavan laajaa kannatusta ääri-islamilaisille terrorijärjestöille ei voi ohittaa valtiokeskustelussa. Valtion tunnustamisen sijaan fokus tulisi siirtää siihen, kuinka terrorin kannatus saadaan vähenemään palestiinalaisväestön keskuudessa, kuinka lopetetaan terroriin kasvattaminen ja kiihottaminen ja edistetään keskinäistä kunnioitusta ja rauhaa. Vasta kun tällä alueella on nähty huomattava ideologinen muutos, voidaan ajatella Israelin tekevän uudelleen alueluovutuksia palestiinalaishallinnoille. Gazan luovuttaminen vuonna 2005 palestiinalaishallintoon ja sitä seurannut alueen muuttuminen Hamasin terrorilinnakkeeksi, on varoittava ennakkoesimerkki siitä, mihin yliluottavainen asenne ja alueluovutukset vailla kestäviä turvatakuita voivat johtaa.
Palestiinan tunnustamishankkeen seuraukset
Palestiinan valtion symbolinen tunnustaminen ei johda kahden valtion malliin tai rauhanomaiseen kehitykseen alueella. Israelin ja palestiinalaisten välistä konfliktia hallitsee tällä hetkellä taistelu terrorijärjestöjen hallintaa ja vaikutusta vastaan. Israel ei voi toimia itsetuhoisesti luovuttamalla alueita entiteeteille, joita Hamas tai sen ideologian jakavat järjestöt hallitsevat, vaikka kansainvälinen yhteisö sitä kuinka vaatisi.
Todellisen toteutuksen sijaan tunnustamishankkeen päämäärät voivat olla pääasiassa kansainvälisten elinten yhä jyrkempi politisoiminen Israelia vastaan, Israelia vastaan suunnattujen boikottihankkeiden nostaminen uudelle tasolle ja kansainvälisten tuomioistuinten korruptoiminen osaksi poliittista kampanjointia (lawfare) ja Israelin eristämishanketta, joka kulkee BDS-liikkeen nimellä.
Suomen valtion kannattaa miettiä tarkasti, millaisiin seurauksiin Palestiinan symbolinen tunnustaminen voi johtaa. Seuraukset kansainvälisiin suhteisiin ei ainoastaan Israelin kanssa voivat olla huomattavan vahingollisia myös Suomen valtiolle.
Johtopäätös
Palestiinan valtion tunnustaminen
– Rikkoo kansainvälisiä ja eurooppalaisia periaatteita valtioiden tunnustamisesta
– Loukkaa Oslon rauhanprosessin ehtoja, joihin myös Suomi on sitoutunut
– Antaa diplomaattista ja moraalista valtaa Hamasille, joka ei ole sitoutunut rauhaan
– Vahvistaa yksipuolista strategiaa neuvotteluratkaisun sijaan
– Palkitsee terroria ja antaa vaarallisen kannustimen terroria käyttäville tahoille
– Ei mahdollista Palestiinan valtion syntyä vaan kansainvälisten elinten käyttämisen Israelin eristämiseksi ja kansainvälisten oikeusistuinten korruptoimisen tähän tarkoitukseen
Kirjoitus on alunperin julkaistu Uudessa Suomessa 22.8.2025. Sen on kirjoittanut Varpu Haavisto. Varpu Haavisto toimi kansainvälisen Take a Pen -järjestön koordinaattorina vuosina 2002-2012 ja ICEJ:n erityisavustajana vuosina 2014-2017. Hän on yksi YAPS-ohjelman perustajista ja YAPS – Young Adults for Peace, Justice and Solidarity in the Middle East -järjestön perustajajäsen ja puheenjohtaja.