Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätös, jonka mukaan samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkollisesti vihitä, on kirkossa joillekin pettymys. Vaikka päätöksellä ei muutettu kirkossa mitään, päätös koettiin ongelmaksi. Siksi piispainkokous otti asian käsiteltäväkseen.
Piispat julkaisivat 3.6.2025 ”pastoraalisen ohjeen” ja esittivät siinä tulkinnan, miten kirkossa jatkossa toimittaisiin. Piispainkokous suosittelee, että samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkivälle tai tällaisen parin avioliiton siunaavalle papille ei aiheutuisi hallinnollisia seuraamuksia.
Tämän kirjoitelmamme tarkoituksena ei ole ottaa kantaa kirkon avioliittokäsitykseen tai -käytäntöön. Me ainoastaan analysoimme piispainkokouksen päätöksen perusteluita.
Olennaista on, että yhtäältä piispojen ohje poikkeaa teologisesti ja historiallisesti kirkon traditiosta. Toisaalta piispojen menettely on oikeudellisesti kestämätön.
Piispojen valta
Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan piispojen valta merkitsee ”valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi syntejä, toimittaa sakramentit sekä hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit” (Augsburgin tunnustus, 28).
Tämä kanta heijastelee varhaiskirkon klassista näkemystä piispan teologis-pastoraalisesta tehtävästä. Reformaatio arvosteli ankarasti keskiajan piispojen osallistumista maalliseen vallankäyttöön.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen (657/2023) 4:2:n mukaan piispa sitoutuu klassiseen linjaan: ”Vihittävä piispa antaa näin kuuluvan lupauksen… tahdon pysyä Jumalan pyhässä, puhtaassa sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tahdon myös tehdä parhaani, että kaikki muutkin… niissä pysyisivät ja niiden mukaan eläisivät.”
Piispainkokouksen 3.6.2025 julkaisema pastoraalinen ohje antaa ainoastaan yhden perustelun päätökselleen sallia samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkimiselle:”kirkolliseen avioliittoon vihkimisen oikeustila on muutoksessa”. Käsitepari oikeustilan muutos mainitaan neljä kertaa piispojen ohjeessa.
Käyttäessään oikeusteoreettista oikeustilan muutos -argumenttia piispat ovat siirtyneet oman toimivaltansa ja pätevyytensä ulkopuolelle, maallisen vallan käyttäjiksi. He eivät anna kannanotolleen minkäänlaista teologista perustelua. Perusteluina käytetään yksinomaan muuttuneita käytänteitä ja yhteiskunnan poliittisen ilmapiirin muutosta.
Oikeusteoreettista käsitettä käytetään virheellisesti
Tarkempi oikeustilan muutos -argumentin analyysi osoittaa, että piispojen pastoraalisessa ohjeessa ilmaisu tulkitaan oikeusteorian kannalta katsoen virheellisesti.
Oikeudelliselle kielelle on ominaista, että argumentin rationaalisuus sinänsä ei välttämättä ratkaise kulloinkin käsillä olevaa oikeudellista ongelmaa. Kaikilla oikeuslähteillä ei ole toisiinsa nähden samaa painoarvoa. Painoarvo perustuu oikeuslähteen hierarkkiseen asemaan.
Tämä korostuu erityisesti, jos oikeuslähteet eivät ole sisällöllisesti yhdensuuntaiset. Laki on oikeuslähde, jota oikeudellista tulkintaa laatiessaan tuomarin tai viranomaisen on velvollisuus noudattaa. Oikeustieteessä puhutaan vahvasti velvoittavista oikeuslähteistä.
Heikosti velvoittavia oikeuslähteitä ovat puolestaan esimerkiksi lakia koskevat esityöt. Oikeuslähteiden hierarkiassa alimmalla tasolla ovat sallitut oikeuslähteet, kuten viranomaisten ohjeet. Ohjeita saa käyttää tukemaan oikeudellista tulkintaa, mutta ne sivuutetaan esimerkiksi silloin, jos ohjeet ovat ristiriidassa lain säännöksen tai oikeuskäytännön kanssa.
Oikeustilan muutos ei ole oikeuslähde eikä varsinainen argumentti oikeudellisessa keskustelussa. Vallitseva oikeustila kuvaa, miten hyväksyttävien oikeuslähteiden perusteella oikeutta tulkitaan ajassa.
Tämän oikeuslähdeopillisen perusrakenteen lisäksi kirkko-oikeudessa on otettava huomioon kirkon omat oikeuslähteet. Kirkkolain (652/2023) 1:2.1:ää kutsutaan tunnustuspykäläksi. Sen mukaan kirkko-oikeuden erityiset lähteet ovat Raamattu ja kirkon tunnustus. Säännöksen perusteella Raamattu ja tunnustus ovat lakiin verrattavia vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä kirkossa.
Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöksen KHO 2020:97 mukaan kirkollista avioliittoa sääntelevien eri asteisten oikeuslähteiden sisältö on yhdensuuntainen. Siksi kirkkokäsikirjan sanamuodot vihkikaavassa – aviovaimo ja aviomies – sitovat pappia: avioliitto solmitaan miehen ja naisen välillä.
KHO:n ennakkopäätös on painava argumentti arvioitaessa piispojen pastoraalisen ohjeen suosituksen oikeudellista kantavuutta. KHO on ennakkopäätöksessään vahvistanut kirkollisen avioliittokäsityksen vallitsevan oikeustilan. Se ei ole muuttunut.
Pastoraalinen ohje ei ole sitova
Pastoraalisen ohjeen kriittinen tarkastelu paljastaa, millaisia ongelmia syntyy, kun kirkon lainsäädännön ja teologian kielet eivät kohtaa toisiaan kirkkolaissa edellytettävällä tavalla. Piispat eivät voi suositella kirkossa mitään kirkon omien oikeuslähteiden vastaista.
Toisaalta viimeaikaisessa keskustelussa on jäänyt katveeseen pastoraalisen ohjeen oikeuslähdeopillinen asema. Sallittuna oikeuslähteenä piispojen ohje ei ole miltään osin velvoittava. Piispat eivät voi ohjeella tai hiippakunnallisilla kirjeillä ohjata hallintokäytäntöä KHO:n ennakkopäätöksestä poikkeavalla tavalla.
Juuri kirkon hallintokäytännön kannalta on vakavaa, että oikeuslähdeopillisesti kevyellä dokumentilla, pastoraalisella ohjeella ajatellaan voitavan muuttaa kirkollisen avioliittoon vihkimisen käytäntö.
Pastoraalisessa ohjeessa argumenttina neljä kertaa käytetty käsite oikeustilan muutos on ongelmallinen. Käytännössä ilmaisua käytetään ohjeessa perustelemaan se, että kirkkolainsäädännöstä poikkeava yksittäisten pappien menettely muuttaisi kristillisen avioliittoinstituution.
Jos yksittäiset papit toimivat vastoin kirkkolainsäädännön sääntelyä, kyse ei ole oikeustilan muutoksesta, vaan nykyisen oikeustilan vastaisesta menettelystä. Piispallisen viran velvollisuus on puuttua pappien toimintaan, jos se poikkeaa kirkkolainsäädännöstä ja papin velvollisuuksista.
Ajatus pastoraalisen ohjeen suosituksesta tasa-arvoa kirkossa parantavana mallina on oikeudellisesti ontto. Se saattaa perustua tietämättömyyteen lain soveltamisalasta. Pappi vihkii avioparin kristilliseen avioliittoon. Vihkitoimitus on uskonnonharjoittamista. Yhdenvertaisuuslakia (1325/2014) ei 2.2 §:n mukaan sovelleta uskonnonharjoitukseen.
Kaiken kaikkiaan piispojen pastoraalisen ohjeen sisältöön on eniten vaikuttanut se poliittinen konteksti, jonka keskellä nyt elämme. Kirkon omiin normatiivisiin lähteisiin ja teologisiin periaatteisiin nojaavan perustelun on täytynyt nöyrtyä yleisen mielipiteen paineen alla.
Markus Malk
Oikeustieteen alalta väitellyt tekniikan tohtori
Miikka Ruokanen
Dogmatiikan (opin tutkimuksen) professori emeritus
Tuo blogin näkemys vastannee kyllä ihan normaalia käsitystä siitä, kuinka oikeuden tulisi toimia: tarkoitus ei pyhitä (eikä saa pyhittää) oikeudellisia keinoja, vaikka tarkoituksella voisikin olla jonkinlaista vaikutusta siihen, kuinka tiukasti asioita saktioitetaan sääntöjä rikottessa.
Tuotu näkökulma on todellakin itsessään riippumaton siitä ”kumpaa mieltä” itse kiistellystä asiasta olemme. Kirjoittajien kanssa ajatten samoin tässä suhteessa. Samalla hämmästelen, ettei tallaisesta ”oikeustilan muutos” -argumentoinnista ole syhtynyt suurempaa mediapolemiikkia. Näen asian syvällisen periaatteellisena ongelmana, myös ongelmallisena ennakkotapauksena.
Vaarana em. ”oikeustilan muutos” – strategiassa on pysyvä ja yleisempikin lainkäytön lipsuminen (tai luisuminen) kohti tilannetta, jossa ei enää etukäteen voida tietää ja määritellä, mikä on lain noudattamsita, mikä ei; mikä on lain mukaan oikein, mikä ei. Lainkäytöstä tulee vahvasti juuri tulkinnan käyttöä, jota tulkinnan käyttöä lain eteen joutunut ei voi toimiessaan tietää – eikä voi tietää, milloin hän mahdollisesti tulisi lakia rikkoneeksi. ”Perästä kuuluu…?”
En tiedä, onko yhteiskunnassamme (yhteikunnissamme?) laajemminkin alkanut ilmetä jonkinlaista oikeudellista ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelua, joka heijastunee myös monien määriteltyjen käsitteiden hämärtymisenä. Tarkoitan sitä, että eräänlaisella ”laajennettujen” käsitteiden soveltamisella pyritään siihen, että sellaiset käsitetteet, joilla on ja on ollut eksakti määrittely, muutetaan jonkinlaisen ”muutostilan laajennuksen kautta” sellaisiksi, että näin saataisiin ikäänkuin lain antama oikeutus tietyssä merkityksessä tapauskohtaiselle tarkoituksenmukaiselle ratkaisulle, käyttäen kuitenkin voimassa jo ollutta yleisä vakiinnutettua terminologiaa, ja tuon terminologian vahvuutta. Oleellinen kysymys: miikä ja kenen tarkoitus?
Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa ”ihmisoikeus” -termin laajennettu käyttö. Ikäänkuin oltaisiin oikeustilan muutoksessa tässä asiassa ja olisi jo muutettu ”ihmisoikeus” -käsitteen sisältöä – kuitenkaan käsitteiden virallista muutosta tekemättä; siis niin, että esim. YK:n määrittelemää ihmisoikeuden vakiintunutta käsitettä ei sellaisenaan käytetä, sen tiettyyn nimenomaiseen tarkoitukseen riittämättömän laajan ymmärtämistavan vuoksi. Sensijaan käytetään termiä ”ihmisoikeus” sen laajennetussa (”muuttuneen tai muutetun oikeustilan”) merkityksessä, jolla ei kuitenkaan ole sitovaa yleistä, yhteistä ja yhtenäistä sopimimusmääritelmää.
Näen tällaisen toimintaperiaatteen paljon vaarallisempana kuin vain tietyn yksittäisen tapauksen kautta nähtynä. En ole juristi, joten näkökulmani ei varmaankään noudata täsmällistä ”juridista kieltä” tai terminologiaa (vaikka lieneekin kankeata kieltä?) . En siis itse pyri ”oikeustilan muutokseen” vaan pikemminkin toiveeseen selkeästä oikeustilasta.
Oikein hyviä jatkopohdintoja, Jukka M.
Kiitos, Miikka R ja Markus M.
Tästä seuraa tietenkin jatkokysymys: miten tästä pitäisi nyt mennä eteenpäin: Jättää pastoraalinen ohje huomiotta? Pitäisikö piispat velvoittaa laittamaan kuriin ne papit, jotka vihkivät spn-pareja ja jos näin, mikä sellainen instanssi olisi?
Keskustelu alkaa käydä mielenkiintoiseksi.
Sananlaskut 28:13-14
Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa.
> Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöksen KHO 2020:97 mukaan kirkollista avioliittoa sääntelevien eri asteisten oikeuslähteiden sisältö on yhdensuuntainen. Siksi kirkkokäsikirjan sanamuodot vihkikaavassa – aviovaimo ja aviomies – sitovat pappia: avioliitto solmitaan miehen ja naisen välillä.
Ratkaistava kysymys oli, oliko tuomiokapituli voinut antaa papille varoituksen hänen toiminnastaan pappisvirassa, kun toiminta mahdollisesti poikkesi kirkon ohjeistuksesta avioliittokysymyksissä. Tuomioistuimen rooli oli rajoittu siihen, oliko tuomiokapituli toiminut lainmukaisesti ja voinut perustellusti katsoa papin toimineen kirkon ohjeistuksen vastaisesti.
Kirkon teologisista linjauksista päättäminen, avioliittokäsityksen määrittäminen ja sen tulkinta kuuluvat kirkolliskokoukselle, ei tuomioistuimen toimivaltaan. Tuomiokapitulin varoituksen antaminen voidaan arvioida oikeudellisesti vain sen perusteella, onko se pysynyt kirkon omissa säännöksissä ja ohjeistuksessa. Ei sen perusteella, mikä olisi teologisesti oikea tulkinta.
Tästä seuraa se, että jos tuomiokapituli jättää samaa sukupuolta olevan parin vihkineen papin rankaisematta, ennakkopäätöstä KHO 2020:97 ei voida käyttää argumentointiin sen puolesta, että tuomiokapitulin on pakko rangaista tai tuomiokapitulin tulee pitää papin toimintaa pappisviran velvollisuuksien ja kirkon opin vastaisena.
Tuomioistuin ratkaisi vain sen kysymyksen, oliko tuomiokapituli toimivaltainen rangaistusta antaessaan ja oliko sillä oikeus tekemäänsä tulkintaan. Tuomioistuin ei arvioinut kirkon oppia tai sen teologista oikeellisuutta.
> Toisaalta viimeaikaisessa keskustelussa on jäänyt katveeseen pastoraalisen ohjeen oikeuslähdeopillinen asema. Sallittuna oikeuslähteenä piispojen ohje ei ole miltään osin velvoittava. Piispat eivät voi ohjeella tai hiippakunnallisilla kirjeillä ohjata hallintokäytäntöä KHO:n ennakkopäätöksestä poikkeavalla tavalla.
Kuten edellä mainitsin, KHO:n ennakkopäätöksellä on vain vähän merkitystä. KHO:n ennakkopäätös ei edellytä, että tuomiokapitulin olisi aina pakko rangaista, eikä se määrittele, että tietynlaista toimintaa olisi automaattisesti pidettävä pappisviran velvollisuuksien tai kirkon opin vastaisena. Päätös osoittaa vain, millä perusteella tuomiokapituli voi arvioida ja mahdollisesti antaa rangaistuksen, jos se niin päättää.
Kun piispat puhuvat oikeustilan muutoksesta, tätä tulisi tarkastella työoikeuden näkökulmasta. Evankelis-luterilaisessa kirkossa on viime vuosina vihitty useita satoja samaa sukupuolta olevia pareja. Nopeasti etsien kirkko on edellisen kerran rangaissut tästä pappia vuonna 2028. Eli seitsemän vuotta sitten.
Työsuhteessa olevien henkilöiden kohtelu tulisi olla yhdenvertaista samanlaisissa tilanteissa. Jos yksi tuomiokapituli ei rangaise papin samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä, mutta toinen tuomiokapituli rankaisee vastaavasta toiminnasta, syntyy eroava kohtelu, joka voi olla epäoikeudenmukaista tai syrjivää työntekijöiden kesken. Ja ennenkaikkea jos satojen pappien on annettu vihkiä piispojen julkisella hyväksynnällä ja yhtäkkiä yksittäistä pappia rangaistaisiin, syntyisi oikeudellisesti haasteellinen tilanne yhdenvertaisen kohtelun kannalta, vaikka kirkollinen oppi ja KHO:n päätös määrittäisivät rangaistusten teoreettiset rajat.
Käytännössä kirkolla ei ole enää juridista mahdollisuutta palata rangaistusten tielle. Ainakin se vaatisi kirkolliskokoukselta selkeän päätöksen, jossa rangaistusten antamiseen velvoitettaisiin. Ja me kaikki tiedämme, että tällaista päätöstä ei ole tulossa. Sateenkaarivihkimisten vastustajat ovat vähemmistössä kirkolliskokouksessa.
Kun Niemisen loppukappaleessa oleva perustelu ontuu, niin siitä voidaan sitten vetää johtopäätös myös hänen edellä olevista perusteluistaan. Onko kirkolliskokous kirkon ylin laillinen päättävä elin vai ei? Lisäksi sillä ei ole merkitystä mitä mieltä mahdollinen sateenkaarimielipide on johon Nieminen viittaa, kun laillisesti vain se merkitsee, mikä oli määräenemmistön 3/4 kanta.
Mikseivät piispat sitten noudattaneet kirkolliskokouksen päätöstä on lain kannalta mielenkiintoinen kysymys sinänsä, kun kaksi piispoista jätti eriävän mielipiteen koskien pastoraalista ohjetta? Tämän kysymyksen esittäminen onnistuu ihan siltä pohjalta, kun tietää kirkolliskokouksessa vaadittavan määräenemmistön 3/4 kannan.
Ruokasen ja Malkin kannanotossa on itse asiassa kaksi keskeistä ”pointtia”, joista Nieminen sivuuttaa kokonaan toisen.
Kuten R ja M toteavat, Raamattu ja tunnustus ovat vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä. Tämän lisäksi tunnustus määrittelee piispan tehtävät. Kannanoton mukaan piispat puuttuvat sellaiseen, mikä heille ei tunnustuksen mukaan kuulu ja sekoittavat keskenään teologian ja lainopillisen kielen.Tämä sekoitus on edelleen seurausta siitä, että poliittinen konteksti ja ns. yleinen mielipide on nähty painavampana kuin kirkon oma tunnustus. Totean tähän itse sen, että sekä Tunnustuskirjat että Raamattu opettavat harvinaisen selkeästi, että kristillinen avioliitto on nimenomaan miehen ja naisen välinen.
Pohjimmiltaan piispojen ”pastoraalinen ohje” heijastelee siis täsmälleen samaa ongelmaa, johon Seppo A Teinonen viittasi 1975 kirjoittaessaan kirkon virasta ja naispappeudesta, tietenkin muutettavat muuttaen: kirkon ulkopuolelta tulevan paineen edessä mukaudutaan ja heikon paineensietokyvyn keskeisenä syynä on kirkon oman teologian epäselvyys. Naisteologit antoivat jokin vuosi sitten julkilausuman, jossa ilmaisivat huolensa siitä, että spn-parien kirkollista vihkimistä vastustetaan samoilla tai samankaltaisilla argumenteilla kuin naispappeutta aikanaan. Analogia on selvä.
R ja M rajaavat kannanottonsa eivätkä halua ottaa kantaa itse keskusteluun (tai sen seurauksiin). Totean tähän, että ei tarvita profeetallista näkökykyä sen havaitsemiseen, että spn-vihkimisiin kielteisesti suhtautuvat papit ja muut kirkon työntekijät tullaan sysimään syrjään aivan samalla tavalla kuin vanhauskoiset papit aikanaan. Ensin luvataan, että ”seurauksia ei tule”, mutta jos (ja kun?) kirkolliskokous päättää spn-parien vihkimisestä, niitä tulee taatusti. Esimerkiksi: ”Vaikka perinteiseen avioliittokäsitykseen pitäytyminen ei ole harhaoppia, kirkko ei voi työnantajana hyväksyä syrjintää eikä syrjivää opetusta…” Johon tietysti vastaamme, että emme syrji emmekä halua syrjiä yhtään ketään vaan pitäytyä klassiseen kristinuskoon 🙂
Voiko tätä tulkita niin, että kun tunnustuksen vastaisista toimista ei ole rangaistu, se antaa perusteet jatkossakin toimia tunnustuksen vastaisesti, yhdenvertaisuuteen vedoten. Eli siis jos piispojen ”mandaatilla” annetaan toimia tunnustusperiaatteiden vastaisesti, voidaan niin tehdä jatkossakin entistä vapaammin, koska ”päälliköt” eivät halua siihen puuttua. Tällainen toimintakulttuuri käsittääkseni mitätöi (tarkoituksellisesti) tunnustusperiaatteen sitovuuden, ja piispat (taustavaikuttajineen) saavat vaivihkaa vallan ylittää kirkolliskokouksen päätöksiä. Seuraava kysymys onkin: mikä olisi seuraava asia tunnustuksellisuudessa, joka voidaan (ja ”kannattaa”) rankaisematta jättää noudattamatta; ja miten siihen sitten sovelletaan yhdenvertaisuusajattelua.
Tämähän tarkoittaa kai sitä, että piispainkokouksen lausunnoilla tai ”pastoraalisilla ohjeilla” olisi kätevästi ja tarkoituksenmukaisesti ohitettavissa muitakin tunnustuksellisia velvoittavuuksia; eli tulkinta, jossa tarkoitus todellakin ”pyhittäisi kenot” olisi sovellettavissa myös jatkossa, ja kirkolliskokousten päätökset jäisiävät keskustelukerhomaiseen merkitykseen.
Minulle tämänkaltaisesta toimintatavasta tulee mieleen ns.. kansalaistottelemattomuuden käyttö yhteiskunnallisesa vaikuttamisessa: pyritään siihen ettei tietystä laittomuudesta rangasita, jolloin yhdenveretaisuuden nimissä kyseinen laittomuus saadaan ikäänkuin lailliseksi ja hyväksyttäväksi. Sitä ei voida kuitenkaan pitää varsinaisena ”esivallan kunnioittamisena”?
Voidaan tietenkin kysyä kansalaistottelemattomuutta sovellettaessa: tuleeko totella enemmän ihmistä jai Jumalaa?
tällisesta spekulatiivisesta pohdinnasta hengellisillä kesäjuhlilla taisi Päivä Räsänen useita vuosia sitten saada melkoisen mediahuomion ja -tuomionkin mukamas ”kehottamisesta lain rikkomiseen”. Mikä siis on käytännössä oikea peruste luvalle rikkoa sääntömääräistä järjestystä? Onko säännöt, mutta ne eivät koske kaikkia yhdenvertaisesti?
Kysymys tietenkin on: millä perusteella jokin laittomuus voitaisiin asettaa tai määritellä rankaisettomaksi rikkomukseksi, ja jokin toinen ei. Kysehän on siitä, että joku tällaisen tulkinnan tekee, ja se saattaa ohittaa selkeän demokrattisen yhteiskunnan päätöksenteon periaatteet. Oikeustilan muutos kansalaistottelemattomuuden kautta vaikuttaisi, että joku tai jotkut ottavat tai saavat itselleen sellaisen (virkahenkilö?)vallan, jota ”kansa” ei ole heille voinut demokraattisesti antaa. Tämä johtaisi siten virkahenkilöiden tai viranhaltijoiden (ja ”lobbareiden?) suurenevaan valta-asemaan, ohi normaalin demokraattisen prosessin.
Millaisen esimerkin päätöksenteon kiemuroista kirkko antaa suomalaisille?
Ruokasen ja Malkin johtopäätöksiin on helppo yhtyä: ” Kirkon omiin normatiivisiin lähteisiin ja teologisiin periaatteisiin nojaavan perustelun on täytynyt nöyrtyä yleisen mielipiteen paineen alla”. Tämä tapahtui kuitenkin jo paljon ennen piispojen pastoraalista ohjetta eli silloin, kun piispat käytännössä hyväksyivät ns. sateenkaaripappien toiminnan eli kirkon avioliittokäsityksen vastaiset avioliittoon vihkimiset. Sammeli Juntunen on blogissaan osuvasti kuvannut kirkkomme tilaa.
Mikko Nieminen on kuitenkin valitettavan oikeassa todetessaan, ettei kirkolla ole enää juridista mahdollisuutta palata rangaistusten tielle. Kun piispat eivät aikanaan käyttäneet oikeutta puuttua kirkon opin vastaiseen toimintaan, niin tuo KHO:n ratkaisu 2020:97 on menettänyt merkityksensä. Blogissa kerrottua kirkon normatiivisia lähteitä ei tosiasiallisesti sovelleta, on tapahtunut desuetudo eli oikeustilan muutos ilman lain muutosta.
Kirkolliskokouksen enemmistö ei piispojen toimintaa moiti, eikä ¼ vähemmistö pysty muuhun kuin pysäyttämään kaikki ratkaisut, joten nyt ollaan umpikujassa. Emeritus piispa Juha Pihkala sanoi Kotimaa-lehden tuoreessa numerossa, että kirkon olisi pohdittava omaa suhdettaan avioliittoon omasta näkökulmastaan käsin, ei valtion lainsäädännön sitomana. Kirkon on oltava kirkko, ei julkisen vallan hengellinen jaosto.
Pihkalan ratkaisu olisi luopua viranomaisroolista avioliittoon vihkijänä. Teologien pitää vain keksiä tapa, miten sen jälkeen hoidetaan sateenkaariparien siunaaminen. Samalla voitaisiin aloittaa valtion kanssa keskustelu myös hautaustoimesta ja muista viranomaistehtävistä.
> Mikko Nieminen on kuitenkin valitettavan oikeassa todetessaan, ettei kirkolla ole enää juridista mahdollisuutta palata rangaistusten tielle. Kun piispat eivät aikanaan käyttäneet oikeutta puuttua kirkon opin vastaiseen toimintaan, niin tuo KHO:n ratkaisu 2020:97 on menettänyt merkityksensä. Blogissa kerrottua kirkon normatiivisia lähteitä ei tosiasiallisesti sovelleta, on tapahtunut desuetudo eli oikeustilan muutos ilman lain muutosta.
Kiitos, Risto. Juuri tätä yritin edellisillä kommenteillani hakea, mutta sanoitit asian selkeämmin.
Kaikki kunnia oikeusoppineille mutta mielestäni kirkon ei tarvitse enää keksiä tapaa vihkimiseen ja siunaamiseen. Se on jo ammoin luomisessa säädetty miehen ja naisen välille. Tätä laillista tapaa kirkossa on noudatettu tähän saakka. Spn-parit voidaan jo nyt vihkiä laillisesti maistraatissa. Kirkon sisälle yritetään nyt vain sisällyttää sellaista, mikä sinne ei ole koskaan kuulunut.
Toisin sanoen se aika, jolloin kirkko hoisi tietyt viranomaistehtävät, koska 90+ prosenttia väestöstä oli sen jäseniä, on peruuttamattomasti ohi.
Kansankirkon suunnan merkitys on suuri koko yhteiskunnalle ja kuten on ollutkin menneinä vuosisatoina ja sen vaikutukset koskeneet kaikkia suomalaisia .
Tilannearvio on ehdottoman tärkeää , yksin raamattu periaatetta samalla miettien on selvää todeta että ;
1. Piispat ovat saaneet vallan Jumalalta
2. Piispoja ei voi eroittaa
3. Piispakunnan linja on selvä yleisellä tasolla , pieniä säröääniä lukuunottamatta . Aiheita samaasukupuolta olevien vihkimisen lisäksi tuntuu olevan tyrkyllä .
4. Piispallinen kaitsenta pappeja kohtaan ei toimi raamatun mukaisesti ja pappiskunta yhä enemmän on irti raamatullisista totuuksista ja ovat yleisen piispojen linjoilla.
5. Pyrkimykset on olleet nähtävissä jo pitemmän aikaa ja tietysti suunta on tärkeä niin kirkolle kuin kristityllekin ja tämä tulisi olla selvä jokaiselle mitä kohden ja mihin suuntaan tahdotaan kirkossa mennä .
Nämä mm. ovat asetelmassa josta jatkaa ja on varmaan tiedossa myös muutamilla herätysliikkeillä selvää että lähtö tulee vaikka kommentteissa osin vannotaan kansankirkossa pysymistä , jonka hinnan varmaan tietävät .Tai toki on mahdollista olla kun hyväksyy piispallisen tahtotilan ja tietoisen suunnan. Piispakunta ei pyörrä puheita eikä tekoja ja sen takia ei kannatta kirjoitella mediaan eikä someen , he jatkavat valitsemalla tiellä, pyynnöistä ja huolesta huolimatta .
Onko sitten kirkko hyvä jos joku helpottava tekijä annettaisiin vaikka sakramentaalitiloja itse herätysliikkeet siunasi ja käyttäisi ? Tarvitaanko kansankirkkoon isompaa muutosta ? En henkilökohtaisesti usko että ratkaisua näille herätysliikkeille tulee kirkon suunnalta vaan on lähdettävä pois . Kansankirkon maallistuminen jatkuu ja kävijämäärä romahtaa entisestään . Nuoret eivät etsiydy sinne ja viimeisetkin vanhemmat poistuvat . Selvästi yleismaailmalliset ideologiat vaikuttaa kansankirkossa ja se asemoituu asioissa juuri näiden mielipiteiden taakse . Raamatun arvovaltaa tai uskonnonvapautta sieltä suunnalta ei puolusteta . Räsäs käräjät ovat esimerkki siitä millä puolella kirkon piispat tahtovat olla . Teot ja suunta on loogisesti viitoitettu jo pitemmän aikaa ja sitä linjaa joko tahtoo noudattaa tai hypätä pois siitä , ei ole kolmatta vaihtoehtoa vaikka sitä moni toivoo.
Oikeasta tilannekuvasta voi syntyä oikeat johtopäätökset , tahtoopa ne nähdä raamatullisesti tai laillisuusnäkökulmista .
Vanhat kirkot voivat patriarkkojen ja paavin suhteen jännittää , mutta eipä se seurakuntalaisia keinuta vaikka esim. Paavi vaihtuu , Srk jatkaa elämää vaikka voi toivoa ettei se paavi höläyttäisi mitään typerää , kirkkovene ei keinu . Kuitenkaan tämä ei ole mahdollista luterilaisessa kansankirkossa , kun muodostunut herätysliikkeet joille syntynyt oma elämä kirkon sisälle ja aika pakottaa valitsemaan puolensa , toisinsanoen taipua piispojen kannalle tai lähteä ulos kirkosta .
Kansankirkko ei jatka entisellään jos nämä herätysliikkeet lähtevät .
Kaikella kunnioituksella teitä oppineita ja hurskaita herroja kohtaan, minä mummo kyselisin, onko tämä piskuisen Suomen piispojen pastoraalinen ohje nyt se kristikunnan polttavin asia, jonka ruotimiseen kannattaa käyttää aikaa ja voimavaroja viikosta toiseen? Ohje on annettu eikä se muuksi muutu. Varmaankin on kyse jonkinlaisesta valtataistelusta, en tiedä. Kirkollisissa vaaleissa tappiolle joutuneet haluavat varmasti purkaa pettymystään ja katkeruuttaan.
Luen Raamattua päivittäin ja teidän tekstejänne lukiessani minulle nousevat mieleen Jeesuksen ajan fariseukset. Hehän olivat kaiken aikaa sotajalalla Jeesusta vastaan. Heille olivat tärkeimpiä perinnäissäännöt ja lakikirjat. Kohtaamiaan ihmisiä he kohtelivat – kuten Raamattu kertoo – hyvin epäoikeudenmukaisesti. Jeesus taas lähestyi surkeimpiakin kohtaamiaan ihmisiä rakkaudella, ihan viimeiseksi jopa ryöväriä ristinpuulla.
Olisiko meidän kristittyjen nyt vihdoin aika ottaa oppia Jeesuksesta? Elämme hyvin ristiriitaisessa ja vaikeassa maailmantilanteessa. Uskon, että kristittyjen tehtävä olisi nyt levittää evankeliumia, tehdä diakoniatyötä, auttaa pakolaisia, ei typerehtiä jonkun pikkusuomen pikkukirkon valtataisteluissa.
Mutta toki tiedän, että tämä toiveeni Jeesuksen esimerkin noudattamisesta on tuuleen huutamista. Jo jossain edellisessä keskustelussa minua muistutettiin papin toimesta, että Jeesuksen sanat eivät tässä paina yhtään mitään.
Seija. Höpö höpö. Se, että pitää koko Raamattua Jumalan sanana ei todellakaan tarkoita sitä, että Jeesuksen sanat eivät paina yhtään mitään. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Jeesuksen sanat ovat yhtä paljon Jumalan sanaa kuin Paavalin tai vaikkapa Mooseksen.
Tässä soveltaisin Risto Tuorin aikaisempaa kommenttia.
Viimeisen seitsemän vuoden aikana kirkossa on kymmenet papit vihkineet satoja samaa sukupuolta olevia pareja. Piispat ovat jo aikaisemmin linjanneet, että tätä kirkossa vallitsevaa kiistaa ei ratkaista rangaistuksia jakelemalla. Tästä on syntynyt Tuorin mainitsema oikeustilan muutos, desuetudo.
Tosiasiallisesti kirkossa vihitään samaa sukupuolta olevat parit, jotka ovat kirkon jäseniä. On vihitty jo useiden vuosien ajan. Ei tuo pastoraalinen ohje sinänsä mitään muuttanut. Lähinnä siinä todettiin vallitseva tilanne.
Vaikka pastoraalisessa ohjeessa ei sanota mitään uutta, lähinnä listataan olemassa olevia faktoja, sen kokonaisuudesta tulee väistämättä mieleen, että se on kannanotto sateenkaariparien vihkimisen puolesta vaikka tosiasiallisesti sitä ei suoraan sanota. Halu antaa tämä vaikutelma on tuskin piispoilta vahinko.
Seijan kanssa olen siitä samaa mieltä, että pitäisi keskittyö ja ”panostaa” (siis kuvainnollisesti!) evankeliumin sanoman esillä pitämiseen.
Totuus kuitenkin liebnee, että todellista evankeliumia pitävät esillä erityisesti heretysliikkeiden piirissä olevat, niin kotimaassa kuin ulkomailla ja lähetyskohteissa. Lähetyskohteissahan on tuettu mm. syrjittyjä naisia lähetysjärjestöjen omien työntekoijöiden hengenvaarastakin huolimatta ja pidetty evankeliumia esillä.
Joten jos ollaan huolissaan evankeliumin julistamisesta, ei missään nimessä pitäisi evätä lähetysjärjestöiltä kolehti- ym. oikeuksia, eikä ehtoollisoikeutta järjestöjen/jumalanpalvelusyhteisöjen pitämissä jumalanpalveluksissa, eikä tietyiltä papeilta virkoihin pääsyä.
Minusta näyttää siltä, että juuri evankeliumin julistuksen unohtaminen tai laiminlyönti on nykyisen valta- ja kirkollispoliittisen ”vääntämisen” taustalla. Evankeliumia on yritetty alistaa kirkkopolitiikan alle.
Piispoilta en ole kovin usein kuullut ”patistuksia” tai pastoraalisia ohjeita evankeliumin puhtaaseen ja kokonaiseen julistamiseen. En ainakaan julkisuudessa.
Samaa mieltä Jukka Mikkolan kanssa.
Sanalla ”evankeliumi” on muuten luterilaisessa kirkossa kaksoismerkitys. Laajemmassa merkityksessään sillä viitataan kristinuskon(opin) kokonaisuuteen. Suppeammassa ja varsinaisessa merkityksessään sillä viitataan syntien anteeksiantamuksen saarnaan vastakohtana laille, joka paljastaa synnin ja tuomitsee sen. Kumpikaan merkityksistä ei nyt toteudu siinä merkityksessä kuin tunnustuskirjat evankeliumin määrittelevät vaan kyse on modernista ”väännöksestä” jossa perinteisten termien merkitys on muutettu.
Marko: Näin viipeellä vastailen, kun eläkeläisen elämä on tunnetusti kiireistä.
Se, mitä vastasin sinulle edellisessä keskustelussa, pitää minusta paikkansa edelleen. Pysyn yhäti siinä lapsenuskossa, että kristinuskon ytimessä on Kristus.
Kun sinne viimeiselle portille mennään, ei minulta kysytä mielipidettä jostakin tunnustuskirjoista, Suomen piispojen lausunnoista tai lausumatta jättämisistä. Ei siellä minua pelasta Mooses eikä Paavalikaan. Yksin Kristus.
Timo G. Räsäs-käräjät käydään maallisessa oikeusistuimessa ja maallisen juristin aloitteesta. Esimerkiksi Helsingin piispa Teemu Laajasalo on todennut julkisesti, että hän ajattelee toisin kuin Päivi Räsänen, mutta toivoo, että tätä ei rangaista.
Maallistuminen eli sekularisaatio kohtaa meitä kaikkia hyvin voimakkaasti. Kaikissa kristillisissä yhteisöissä on myös nähtävissä yleismaailmallisten ideologioiden vaikutusta, toisissa moraalikonservatismia ja toisissa ”wokea”.
Mitä piispallinen kaitsenta tarkoittaa, voidaan ymmärtää useammallakin eri tavalla. Myös sen käytännön ilmenemismuodot vaihtelevat. Kirkkokunnasta toiseen.
Olen totta kai hämmentynyt ja huolissani siitä, että yhä useammat papit (ja eläkepiispat) kiistävät uskontunnustuksen kohtia ja ylipäänsä lukevat Raamattua yhä harvemmin. Tässä kohden kannattaa kuitenkin muistaa, että kaikki papit eivät ole sillä tavoin opillisesti orientoituneita kuin esimerkiksi SLEYssä tai LHPK:ssa. Naispappeuttakaan ei 40 vuotta sitten toteutettu väkipakolla vaan määräenemmistön turvin. Se toteutettiin teologialla, jota yliopistoissamme oli opetettu silloinkin jo vuosikymmenten ajan.
Samalla olen sitä mieltä, että kansankirkon palveluksessa on varsin paljon papistoa, joka ei ole erityisen radikaalia tai ”liberaalia”. He eivät ihan oikeasti ajattele, että naispappeus olisi ongelma ja he voivat olla epävarmoja siitä, mitä vaikkapa spn-vihkimisistä pitäisi ajatella. Yhden näkemyksen mukaan kirkon sisällä kulkee (yksinkertaistettuna) syvä rajalinja eteläisimmän Suomen ja muun Suomen sekä eräiden kaupunkien ja maaseudun välillä. Tämä kävi ilmi esimerkiksi Lea Kujanpään ja Eero Junkkaalan kirjassa ”Ettei tarvitsisi pelätä”, joka käsitteli pahojen henkivaltojen todellisuutta.
Yritän tällä sanoa, että kansankirkon tilanne ei ole aivan sillä tavalla mustavalkoinen kuin helposti tuntuu ja näyttää. Kaikki kun eivät hahmota ”raamatullisuuden” pääkriteereiksi virkakysymystä ja spn-vihkimisiä tai suhtautumista tunnustuskirjoihin. Tällä en halua vähätellä kansankirkon kriisiä enkä puolustaa sen opillisia erheitä. Kaikki uskovaiset luterilaisessa kirkossa vain eivät hahmota oikeaa ja totista kristillisyyttä samalla tavoin kuin LHPK, SLEY tai KL.
Päivi Räsäsen oikeudenkäynti on siinä mielessä merkittävä, että siinä haetaan ennakkotapausta tilanteeseen, jossa kaksi ihmisoikeutta on ristiriidassa keskenään.
Ihmis- ja perusoikeuksia on listattu monessa paikassa, perustuslaki mukaan lukien, mutta käytetään tässä nyt esimerkkinä YK:n ihmioikeuksien yleismaailmallista julistusta.
Artikla 12 sanoo seuraavaa: Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.
Artikla 18 sanoo seuraavaa: Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus.
Artikla 19 sanoo seuraavaa: Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen.
Korkein oikeus joutuu ottamaan kantaa siihen, loukkasiko Päivi Räsänen seksuaalivähemmistöjen mainetta ja kunniaa (artikla 12) harjoittaessaan omaa uskonnonvapauttaan (artikla 18) ja sananvapauttaan (artikla 19).
Minä en toivo Päivi Räsäselle rangaistusta, en edes usko siihen, mutta toivoisin että vähintään kaikki tämän palstan kirjoittajat ymmärtävät sen, että perus- ja ihmisoikeudet eivät ole rajattomia ja että ne ovat toisinaan ristiriidassa keskenään.
Lisäksi olen hieman harmissani siitä, että tästä oikeudenkäynnistä saa sen kuvan, että uskonnon harjoittaminen vaatii tuomioistuimen lupaa loukata toisia ihmisiä. Se antaa erikoisen kuvan uskonnon harjoittamisesta.
Marko , olen samaa mieltä kommentistasi ja tämä pastoraaliohje ei varsinaisesti tai suoraan koske näitä herätysliikkeitä vaan seurakuntia ja siellä toetysti on myös raamattuun sitoutuneita pappeja myös . Piispat tietysti tiesivät mitä tämä ohjeen antaminen aiheuttaa. Se on tietoinen valinta ajaa samaasukupuolta olevien vihkimistä . Seurakunnissa on papeille tullut valinta ja se aiheittanut surua ja hajaannusta seurakuntalaisten kesken ja rikkonut yhteyttä myös seurakuntalaisten välillä . Tietysti tämä on laittomuutta ja vastakohta hyvälle piispalliselle kaitselmukselle . Nään että tämä laittomuus koskettaa luterilaista kirkkoa ja myös yhteiskuntaa ja niitä seurauksia me todistamme . Piispojen pastoraaliohje ajaa valitsemaan kantansa ja puolensa , niin kirkon pappien kuin seurakuntalaisten , vaikka tämä haluttaisiin nähdä kuinka vähäpätöisenä asiana tahansa . Luottamuksen menetys on vaikea saada takaisin ja kierteleville kaunopuheille tulee kasvot . Kaunisteltuja on paljon harrasteltu, kysymys on pohjimiltaan onko meillä sielujemme turvaksi Pyhä Henki Kristuksen kirkastaja ja puolustaja .
Timo G. Hajaannus syntyy paikallistasolla silloin, jos seurakunnan papeilla on erilaiset vihkimiskäytännöt. Koska se näkyy väistämättä myös opetuksessa. Ja erityisesti silloin, jos kirkkoherra ja kirkkovaltuuston/kirkkoneuvoston enemmistö ovat eri mieltä seurakunnan tilojen käytöstä spn-vihkimisiin.
Niiden seurakuntien, joissa kirkkoherra ja luottamushenkilöt ovat samalla kielteisellä kannalla spn-vihkimksiin, on mahdollista sekä tehdä päätös siitä, että tiloja ei anneta käyttöön että kirkkoherran antaa ohjeistus papistolle, että seurakunnassa seurataan kirkolliskokouksen vahvistamaa linjaa. Tiedän seurakuntia, joissa jo on toimittu juuri tällä tavalla. Pastoraaliset ohjeet kun ovat juurikin ohjeita eivätkä sitovia määräyksiä. Se, että kaikki ihmiset kohdataan asiallisesti ja arvostavasti ei myöskään tarkoita, että aina tehdään sillä tavoin kuin asiakas haluaa. (Kokemusta tästä on monista erilaisista tilanteista).
Seurakuntalaiset voivat aina myös äänestää jaloillaan, sekä puolesta että vastaan. Tätäkin tiedän tapahtuvan.
Timo G. Tiedän myös pappeja, jotka ovat jo vuosia sitten ilmoittaneet pitävänsä hiippakunnnan piispaa hallinnollisena esimiehenä/henkilönä, mutta eivät paimenena ja hengellisenä johtajanaan. Ymmärrettävistä syistä näitä linjauksia ei tietenkään kuuluteta ääneen tai mainosteta. (Tämä tekee muuten osittain ymmärrettäväksi, miksi piispaan ja tuomiokapituliin pidetään etäisyyttä ja sen mahdollistaa myös hallinnollinen perinne). Kukaan ei tietysti hyödy avoimesta riitelystä millään tavoin eikä siihen pidä ryhtyä.