Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätös, jonka mukaan samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkollisesti vihitä, on kirkossa joillekin pettymys. Vaikka päätöksellä ei muutettu kirkossa mitään, päätös koettiin ongelmaksi. Siksi piispainkokous otti asian käsiteltäväkseen.
Piispat julkaisivat 3.6.2025 ”pastoraalisen ohjeen” ja esittivät siinä tulkinnan, miten kirkossa jatkossa toimittaisiin. Piispainkokous suosittelee, että samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkivälle tai tällaisen parin avioliiton siunaavalle papille ei aiheutuisi hallinnollisia seuraamuksia.
Tämän kirjoitelmamme tarkoituksena ei ole ottaa kantaa kirkon avioliittokäsitykseen tai -käytäntöön. Me ainoastaan analysoimme piispainkokouksen päätöksen perusteluita.
Olennaista on, että yhtäältä piispojen ohje poikkeaa teologisesti ja historiallisesti kirkon traditiosta. Toisaalta piispojen menettely on oikeudellisesti kestämätön.
Piispojen valta
Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan piispojen valta merkitsee ”valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi syntejä, toimittaa sakramentit sekä hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit” (Augsburgin tunnustus, 28).
Tämä kanta heijastelee varhaiskirkon klassista näkemystä piispan teologis-pastoraalisesta tehtävästä. Reformaatio arvosteli ankarasti keskiajan piispojen osallistumista maalliseen vallankäyttöön.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen (657/2023) 4:2:n mukaan piispa sitoutuu klassiseen linjaan: ”Vihittävä piispa antaa näin kuuluvan lupauksen… tahdon pysyä Jumalan pyhässä, puhtaassa sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tahdon myös tehdä parhaani, että kaikki muutkin… niissä pysyisivät ja niiden mukaan eläisivät.”
Piispainkokouksen 3.6.2025 julkaisema pastoraalinen ohje antaa ainoastaan yhden perustelun päätökselleen sallia samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkimiselle:”kirkolliseen avioliittoon vihkimisen oikeustila on muutoksessa”. Käsitepari oikeustilan muutos mainitaan neljä kertaa piispojen ohjeessa.
Käyttäessään oikeusteoreettista oikeustilan muutos -argumenttia piispat ovat siirtyneet oman toimivaltansa ja pätevyytensä ulkopuolelle, maallisen vallan käyttäjiksi. He eivät anna kannanotolleen minkäänlaista teologista perustelua. Perusteluina käytetään yksinomaan muuttuneita käytänteitä ja yhteiskunnan poliittisen ilmapiirin muutosta.
Oikeusteoreettista käsitettä käytetään virheellisesti
Tarkempi oikeustilan muutos -argumentin analyysi osoittaa, että piispojen pastoraalisessa ohjeessa ilmaisu tulkitaan oikeusteorian kannalta katsoen virheellisesti.
Oikeudelliselle kielelle on ominaista, että argumentin rationaalisuus sinänsä ei välttämättä ratkaise kulloinkin käsillä olevaa oikeudellista ongelmaa. Kaikilla oikeuslähteillä ei ole toisiinsa nähden samaa painoarvoa. Painoarvo perustuu oikeuslähteen hierarkkiseen asemaan.
Tämä korostuu erityisesti, jos oikeuslähteet eivät ole sisällöllisesti yhdensuuntaiset. Laki on oikeuslähde, jota oikeudellista tulkintaa laatiessaan tuomarin tai viranomaisen on velvollisuus noudattaa. Oikeustieteessä puhutaan vahvasti velvoittavista oikeuslähteistä.
Heikosti velvoittavia oikeuslähteitä ovat puolestaan esimerkiksi lakia koskevat esityöt. Oikeuslähteiden hierarkiassa alimmalla tasolla ovat sallitut oikeuslähteet, kuten viranomaisten ohjeet. Ohjeita saa käyttää tukemaan oikeudellista tulkintaa, mutta ne sivuutetaan esimerkiksi silloin, jos ohjeet ovat ristiriidassa lain säännöksen tai oikeuskäytännön kanssa.
Oikeustilan muutos ei ole oikeuslähde eikä varsinainen argumentti oikeudellisessa keskustelussa. Vallitseva oikeustila kuvaa, miten hyväksyttävien oikeuslähteiden perusteella oikeutta tulkitaan ajassa.
Tämän oikeuslähdeopillisen perusrakenteen lisäksi kirkko-oikeudessa on otettava huomioon kirkon omat oikeuslähteet. Kirkkolain (652/2023) 1:2.1:ää kutsutaan tunnustuspykäläksi. Sen mukaan kirkko-oikeuden erityiset lähteet ovat Raamattu ja kirkon tunnustus. Säännöksen perusteella Raamattu ja tunnustus ovat lakiin verrattavia vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä kirkossa.
Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöksen KHO 2020:97 mukaan kirkollista avioliittoa sääntelevien eri asteisten oikeuslähteiden sisältö on yhdensuuntainen. Siksi kirkkokäsikirjan sanamuodot vihkikaavassa – aviovaimo ja aviomies – sitovat pappia: avioliitto solmitaan miehen ja naisen välillä.
KHO:n ennakkopäätös on painava argumentti arvioitaessa piispojen pastoraalisen ohjeen suosituksen oikeudellista kantavuutta. KHO on ennakkopäätöksessään vahvistanut kirkollisen avioliittokäsityksen vallitsevan oikeustilan. Se ei ole muuttunut.
Pastoraalinen ohje ei ole sitova
Pastoraalisen ohjeen kriittinen tarkastelu paljastaa, millaisia ongelmia syntyy, kun kirkon lainsäädännön ja teologian kielet eivät kohtaa toisiaan kirkkolaissa edellytettävällä tavalla. Piispat eivät voi suositella kirkossa mitään kirkon omien oikeuslähteiden vastaista.
Toisaalta viimeaikaisessa keskustelussa on jäänyt katveeseen pastoraalisen ohjeen oikeuslähdeopillinen asema. Sallittuna oikeuslähteenä piispojen ohje ei ole miltään osin velvoittava. Piispat eivät voi ohjeella tai hiippakunnallisilla kirjeillä ohjata hallintokäytäntöä KHO:n ennakkopäätöksestä poikkeavalla tavalla.
Juuri kirkon hallintokäytännön kannalta on vakavaa, että oikeuslähdeopillisesti kevyellä dokumentilla, pastoraalisella ohjeella ajatellaan voitavan muuttaa kirkollisen avioliittoon vihkimisen käytäntö.
Pastoraalisessa ohjeessa argumenttina neljä kertaa käytetty käsite oikeustilan muutos on ongelmallinen. Käytännössä ilmaisua käytetään ohjeessa perustelemaan se, että kirkkolainsäädännöstä poikkeava yksittäisten pappien menettely muuttaisi kristillisen avioliittoinstituution.
Jos yksittäiset papit toimivat vastoin kirkkolainsäädännön sääntelyä, kyse ei ole oikeustilan muutoksesta, vaan nykyisen oikeustilan vastaisesta menettelystä. Piispallisen viran velvollisuus on puuttua pappien toimintaan, jos se poikkeaa kirkkolainsäädännöstä ja papin velvollisuuksista.
Ajatus pastoraalisen ohjeen suosituksesta tasa-arvoa kirkossa parantavana mallina on oikeudellisesti ontto. Se saattaa perustua tietämättömyyteen lain soveltamisalasta. Pappi vihkii avioparin kristilliseen avioliittoon. Vihkitoimitus on uskonnonharjoittamista. Yhdenvertaisuuslakia (1325/2014) ei 2.2 §:n mukaan sovelleta uskonnonharjoitukseen.
Kaiken kaikkiaan piispojen pastoraalisen ohjeen sisältöön on eniten vaikuttanut se poliittinen konteksti, jonka keskellä nyt elämme. Kirkon omiin normatiivisiin lähteisiin ja teologisiin periaatteisiin nojaavan perustelun on täytynyt nöyrtyä yleisen mielipiteen paineen alla.
Markus Malk
Oikeustieteen alalta väitellyt tekniikan tohtori
Miikka Ruokanen
Dogmatiikan (opin tutkimuksen) professori emeritus
Hyvä Heikki N.,
Mietipä hetki mitä kirjoitat.
Kirkko tuomitsee aviorikoksen eli aviollisen uskottomuuden, jota kuitenkin monet suomalaiset harjoittavat. Loukkaako Kirkko siis avionrikkojien ihmisoikeuksia tällä kannallaan?
Tuohon Räsäs oikeuteen, se on selvä asia että se ollut mainehaitta Suomelle , jota maailmalla pöyristellään . Suomi- kuva on tahrittu. Asiaa on turha kaunistella , yli 10 tunnin poliisikuulustelujen jälkeen on haluttu tuoda lainkäytännön muutoksia . Saako raamatun mukaista kirjallisuutta kirjoittaa ja levittää on liian iso pala tuomittavaksi tässäkin ajassa . Kuun lopussa nähdään laittomuuden/ laillisuuden tila oikeuslaitoksessa Suomessa kun päätös tulee asiasta . Kansankirkon piispat pitkälti asemoituvat tässäkin asiassa laittomuuden puolelle ja jopa siinä edistäjiksi . Kaikki myös tämä sanan mukaan koituu niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat . Jos tuomio tulisi niin pahempia olisivat ne jotka ovat ”antaneet ” tuomioistumen käsiin Räsäsen ja Pohjolan .( vrt pilatukselle Jeesuksen sanat) .
Piispa emeritus Juha Pihkala toteaa Kotimaa-lehdessä, ettei avioliitto ole ollut koskaan eikä missään instituutiona sukupuolineutraali. Avioliiton ollessa universaalin ja kaikkialla maailmassa pätevä sen biologinen tarkoitus liittyy suvunjatkamiseen miehen ja naisen liittona uskontoneutraalina luonnonoikeudellisena asiana. Sillä on kuitenkin myös muita merkityksiä, kuten sitoutuva rakkaus.
Kun spn-parien ”luonnonoikeudellista” asemaa ei missään mielessä ole koskaan ollutkaan niin focus on muualla vaadittaessa heille samaa asemaa kuten miehen ja naisen liitolle. Perusteluna käytetään yleisiä ihmisoikeuksia ja niille rakentuvaa etiikkaa ja Raamattuun liittyen rakkauden kaksoiskäskyä.
Kun maallinen regimentti, ihmiskäsityksen muututtua, on tulkinnut luonnollista moraalilakia ja avannut avioliiton myös samaa sukupuolta oleville pareille, niin se on samalla kutsunut myös kirkon yhtymään tähän rakkauteen kehottamalla pappeja vihkimään kaikki, jotka sitä haluavat: älkääkä estäkö heitä! Tähän yhtyen kirkosta on tullut yhteiskunnan jatke vallitsevan ideologian saattelemana.
Eikö juuri sen vuoksi olisi parasta luopua kokonaan vihkioikeudesta, ja jättää se valtion tehtäväksi?
Eikö kysymys ole pikemminkin siitä, miksi kirkon pitäisi luopua velvoittavista oikeuslähteistä Raamatusta ja tunnustuksesta pienen ja marginaalisen vähemmistön takia ideologisin perustein, kun heidät voidaan laillisesti vihkiä maistraatissa?
Kosti Vasumäelle: Avioliittoon vihkiminen ei perustu Raamattuun vaan valtion säätämään lakiin ja merkitsee avioliiton rekisteröintiä väestörekisteriin. Kirkko siunaa aviopuolisot ja heidän liittonsa. Vihkioikeudesta luopumisen jälkeen avioparien siunaaminen olisi kokonaan kirkon oma asia.
Edelliseen liittyen emeritusprofessori Pros. Dr. Jouko Martikainen i.R, – arkkipiispa Ilmari Salomiehen vihkimä arkkihiippakunnan pappi – on kirjoittanut TT arkkipiispa Luomalle avoimen kirjeen 25.6.2025, jonka mukaan hän ei voi enää pitää Luomaa arkkipiispan viran legitiiminä viranhaltijana.
Prof. Martikainen toteaa mm: ”Johtamasi piispainkokous ei ole suositellut papeille ja seurakunnille pidättäytymistä sateenkaarimessujen järjestämisestä, vaikka sateenkaari-ideologia on poliittisena aatesuuntana ja uskomusjärjestelmänä kiistatta kirkkomme opin vastainen ja ilmeinen harhaoppi. Se on tunkeutunut, ja tuotu, kirkkoon sen ulkopuolelta.”
Martikainen viittaa myös Seinäjoen kirkkopäivillä pidettyihin sateenkaariseuroihin ja siihen, että ”puhujakorokkeen rintapaneelin peitti sateenkaarilippu, johon oli yhdistetty kuva Jumalan Karitsasta. Jumalan Karitsalta oli kuitenkin riisuttu punaristinen voitonviiri ja Hänet oli puettu sen asemasta sateenkaariviittaan.
Martikainen pitää tätä blasfemiaan eli Jumalan pilkkaan rinnastettavana menettelynä. Näin siksi, että ”ristinlippuaan kantava Jumalan Karitsa on keskeisin symboli ja tunnus siitä, että Herra Kristus on ristinkärsimyksellään voittanut kuoleman, synnin, Saatanan ja helvetin ja sijaissovittajana uhrautunut meidän puolestamme. Kun Jumalan Karitsa-tunnus riisutaan ristinlipustaan ja puetaan sateenkaariviittaan, tule Hänestä kyseisen ideologian edustaja eli vale-Kristus.”
(Perusta 5/2025)
Risto Tuori. Anteeksi etten huomannut viestiäsi. Tässä taitaa olla syvin ongelma se, että luomiskertomuksen näkemys mieheksi ja naiseksi Jumala loi heidät, jonka Jeesus myös vahvisti ei ole enää oikein velvoittavaa Jumalan sanana. Mikäli Paratiisi-kertomus ei ole sovitettavissa mitenkään historiaan, niin sitten ei taida olla niin väliä keitä vihitään ja kenen kanssa.
Arkkipiispa Luoma totesi Kirkko ja Kaupunki-lehden haastattelussa 21.11.2024, ettei ”avioliitto ei ole koskaan ollut minulle mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä.” Mutta vakaumus on hänelle pysyvä, mielipiteet voivat vaihdella mutta ”kysymys avioliitosta ei ole minulle vakaumuksen asia.”
Mikäli avioliitto ei ole mikään raamattukysymys eikä koske millään tavalla kirkon oppia, eikä ole vakaumuksen asia niin silloin siitä loogisesti seuraa, että kaikki ovet ovat avoinna kaikille avioliiton muodoille, joille sekulaari yhteiskunta ja juridiset instituutiot antavat enemmistönä tukensa. Ei puutu kuin leima kirkolliskokouksessa, kun 3/4 määräenemmistö saadaan murrettua. Koska näin käy se jää nähtäväksi mutta siihen suuntaan mennään.
Kirkon tunnustuksen mukaan avioliitto ei ole pelkkä maallinen järjestys vaan Jumalan asettama instituutio, niin silloin se perustuu myös Raamattuun. Mutta kuten Risto Tuori totesit: ”avioliittoon vihkiminen ei perustu Raamattuun vaan valtion säätämään lakiin,” niin silloin se on mielestäni linjassa emerituspiispa Juha Pihkalan Kotimaa-lehdessä olevan mielipiteen ja sen otsikon kanssa: ”Valtiolle se, mikä valtiolle kuuluu – myös avioliittojen osalta.”
Myönnän toki auliisti, etten ole juristi, vaan ilmaisen kirkon jäsenenä mielipiteeni ja pyrin sen myös perustelemaan. Jumalan kuvan menettäneenä se on toki vajavaista.
Kosti Vasumäki. Minä taas en ole teologi, mutta luen kyllä Raamattua, esimerkiksi 1. Pietarin kirje 2 luku 13 jae kehottaa taipumaan Herran vuoksi kaiken maallisen järjestyksen alaisuuteen. Valtio on avannut avioliiton sateenkaaripareille, niin vihkiköön myös. Silloin kirkko voisi pitää kiinni omasta avioliittokäsityksestään, kunhan selvittää, miten sateenkaariparit siunataan.
Risto Tuori, kiitos kommentista. Vuonna 2017 voimaan tullut sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollistaa samaa sukupuolta olevien parien avioliitot siviilivihkimisenä. Asia on selvä siltä osin. Kuten lainoppineena tiedät: Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on laissa turvattu autonomia kirkollisissa toimituksissa, eikä valtiolla ole lakiin perustuvaa valtuutta puuttua kirkon sisäisiin asioihin.
Mielestäni tästä seuraa: Kun pahoin jakaantunut kirkko itse pyrkii muuttamaan Raamattuun ja tunnustukseen perustuvan avioliittokäsityksen, niin tuo 1Piet2 jae 13 ei oikein sovellu ratkaisuksi, kun valtio ei pakota olemaan tässä asiassa alamainen eikä pyri myöskään muuttamaan kirkolliskokouksen päätöstä, eikä se voisikaan.
Ihmettelen myös sitä, miten monet akateemisesti pätevöityneet liberaalit eksegeetit myöntävät, ettei samaa sukupuolta olevien liitto mahdu UT:n opetuksen sisään mutta kuitenkin voivat sitä kannattaa. Muutoksen perustaksi, jonka ei sanota olevan raamattukysymys, on otettu tuo tiheään toistettu raamatunkohta 1Joh4:8: ”Jumala on rakkaus,” gnostilaisittain uudelleentulkittuna kaiken syliinsä sulkevan universaalisen rakkauden iskusanana. ”Rakkaus on Jumala.”
Kristus on saanut seurakseen Afroditen. Mielestäni vain tällä tavalla, yhdistämällä molemmat, kirkko pystyy siunaamaan spn-parit tästä ajasta nousevana ideologisena aatesuuntana. Tosin totuus ja mytologia eivät oikein sovellu yhteen.
Kosti V. Tässä onkin kysymys siitä, että ”liberaalit” ovat kyllä älyllisesti rehellisiä mitä lähdeaineistoon tulee. Sitä vain tulkitaan ja sovelletaan käytäntöön Raamatun ulkopuolelta, nimenomaan valistusajan perillisten argumenteista käsin. Esiin tislataan se, minkä ns. valistunut järki voi hyväksyä ja pois siivilöidään se, mikä ei käy. Tämä tislaus & karsinta toteutetaan tietysti kristillisen terminologian ja tarvittaessa sen uustulkinnan avulla. Esimerkiksi Heikki Räisänen totesi aikanaan hieman hämillään, että se, joka Raamatussa puhuu kaikkein eniten helvetistä, on Jeesus Kristus. Tarkkaan ottaen kysymys ei siis ole vain sellaisesta, että Jeesus on tärkeämpi kuin Paavali tai Paavali tärkeämpi kuin ”deuteropaavali” eli oletetusti Paavalin nimissä kirjoitetut UT:n kirjeet. Vaan kyse on siitä, että kaikkien Uuden testamentin kirjoittajien tekstit ja ajatukset punnitaan vaikkapa nyt tuon kuuluisan kahden korin mallin avulla ja sen taustalta löytyvän – suoraan sanottuna ideologisen – uskomus- ja arvopakin avulla. Mutta kun kirkosta on kysymys, asiat esitetään tai ainakin kuorrutetaan teologisen tai hengellisen sanoituksen avulla. Siitä seuraa nimenomaan tuo, että Kristus saa seurakseen Afroditen. Vieläkin täsmällisemmin sanottuna seuraa, että Jumalan rakkaus ei käykään ilmi meidän syntiemme sovituksessa (kamalan julmaa ja barbaarista) vaan siinä, että Jumala hyväksyy kaikki ja kaikki rakkauden monet muodot (ihanan lempeää ja suvaitsevaista).
Kannattaa lukea Jari Jolkkosen ja Heikki Kotilan pieni kirja ”Kirkon poika”. Siinä Lutherin teologiasta esitetään oikein valaiswva moderni ja ihmisläheinen tulkinta: synti on muutettu epätäydellisyydeksi ja niin edelleen. Sittemmin Jolkkonen on tainnut kyllä muuttua konservatiivisempaan suuntaan.
Marko S. Kiitos lukuvinkistä. Niinpä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ja hyveillä tullaan hyviksi. Taidanpa keskittyä hieman seuraavaksi prof. TT OT Pekka Leinon ns. kirkkolakijärjestelmän Akilleen kantapäähän.
Professori F.L. Schaumanin johtama kirkkolakikomitea lienee ollut varsin kaukaa viisas valmistellessaan ensimmäistä kirkkolakia ja sen tunnustuspykälää turvatessaan kirkon tunnustuksen mukainen uskonnonvapaus kiinnittäen myös huomiota kristillisen avioliiton käsitteeseen.
Mietintöön kirjattiin myös valtion rooli. Valtion ei tule avioliittoa koskevassa lainsäädännössä yrittää myötävaikuttaa siihen, että kirkko pakotetaan vastoin sen oppia ja Jumalan sanaa hyväksymään sellaista avioliittoa, jota kirkko ei voi pitää avioliittona.
Niin pitkälle prof. Schaumanin kirkkolakikomitean katse ei näytä riittäneen, että kirkkoa itseään on alkanut arveluttaa pelkästään ”puhe kristillisestä avioliitosta” miehen ja naisen liittona, vaan on päädytty monimuotoisempaan tulkintaan ”oikeustilan ollessa muutoksessa; vihkimisiä tapahtuu”, jonka valtiokin hyväksyy.
Kosti V. Perustassa on ilmeisesti sattunut pa novirhe. Martikainen on eläkkeellä oleva Prof. (emeritus) ja tri.
Mikään lainsäädäntö ei voi ennakoida kaikkia mahdollisia tulevaisuuden haasteita. Eivät varmasti myöskään ne edesmenneet herärätysliikevaikuttajat, jotka julistivat, että kirkossa pysytään niin kauan kun siellä luetaan Isä meidän, uskontunnustus ja Herran siunaus. Onhan niitäkin, jotka nykyään puhuvat Jumalasta pronominilla ”hen” ja hyväksyvät rukousmuodon Äiti meidän… Ettei vain oltaisi patriarkalistisia.
Marko S. Pieni painovirhe Martikaisen osalta näyttää sattuneen. Se on tietenkin selvä, ettei tulevaa voi ennakoida kaikilta osin. Kirjotin tuon ”kirkkolakikomitean katseen” hieman tongue-in-cheek.
Mutta onhan se mielenkiintoista, kuten prof. Pekka Leino kirjoituksessaan toteaa: argumentit, joita käytettiin kahden herätysliikkeen osalta niin heidän asemansa kirkollisina lähetysjärjestöinä kyseenalaistettiin muilla, kuin lähetystyöhön liittyvillä perusteilla.
Kirkkolaissa | 652/2023 on kohdassa 5 luku 2§ – Kirkolliskokouksen tehtävät – : ”Kirkolliskokous käsittelee asioita, jotka koskevat kirkon oppia ja työtä sekä kirkon lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta.”
Kirkkolain tarkoitus ei alunperin ollut, että kirkolliskokous päättäisi opillisista asioista, vaan kuten Jaakko Anttila kirjassaan – Kansankirkko ristipaineessa – kirjoittaa: ”kirkkolakiin lisättiin erillinen kohta, jonka mukaan kirkolliskokouksen tehtävänä oli käsitellä uskoa ja oppia koskevia periaatteellisia kysymyksiä.” Tältä osin vasta vuonna 1973 kirkolliskokouksen tehtäviä kirkkolaissa muutettiin.
Tästä muutoksesta prof. Pekka Leino toteaa: ”tämä muutos on mahdollistanut käsitellä kysymyksiä, jotka edellyttävät kirkon uskoa ja oppia koskevia ja niihin pohjautuvia periaattellisia kannanottoja, sekä ryhtyä toimenpiteisiin niiden johdosta. Tämä on mahdollistanut senkin luterilaiseen oppiin nähden vieraan käsityksen, että kirkolliskokous voisi hyväksyä kirkkoon uusia oppeja, ehkä tarvittaessa Raamatun vastaisiakin.” Perusta 1/2020.
Mitä olemme saaneet huomata? Kirkon ylin päätöksenteko vähemmistön vankina ja agendalle on otettu tuo määrävähemmistön (¼) muutostarve.
Marko kirjattu ohjeistus on eri kuin käytäntö . Tämän huomasin läheltä jo liki 20v sitten , kun kirkkoherra totesi jos antaa naispappitoman messuluvan , niin siitä seuraa piispan puhuttelu . Piispojen lempi lause on myös ” ei nurkkamessuja” , siis herätysliikkeille. Hyvin määrätietoisesti asiat etenee myös tässä vihkimisasiassa . Sakramentaalitilojen luvat ovat myös piispojen pöydällä .
Onko naispapista tehty pakkopulla, tekemään CA vastaisesti kaikista seremonioista naispapilliset, eri pakosti samanlaiset? Vaikka CA mukaan niiden ei tarvi olla samanlaiset.
Ne jotka ei mene naispapitettuun kirkonmenoon, jäävät vaiteliaasti pois, eivät kuulu eivätkä näy kirkkotanhualla eivätkä kirkon sisällä.
Timo G. Niinpä. Sirkka Perälälle vain se huomio, että tämä väki ei enää näy eikä kuulu kirkon sisällä tai tanhualla, koska kokoonnutaan herätysliikkeiden tai Lähetyshiippakunnan messuihin. Tietysti voidaan olla eri mieltä siitä, onko tämä kielteinen vaiko myönteinen asia.
Mikä on CA? Minulle se on kalsiumin kemiallinen merkki. Teillä huippu-uskovaisilla on joskus tapa käyttää kieltä, jota me tavalliset syntiset emme ymmärrä.
Ei taida CA kalsiumiin (Ca) viitata, mutta kieltämättä tällaisella yleisellä palstalle olisi hyvä käyttää lyhenteitä varovaisesti. Itsekin sitä CA:ta pohdiskelin. Toelogeilla (ja muillakin toki) on oma ”sisäpiirin ammattikielensä”, jota me ei-ammattilaiset joskus joudumme pähkäilemään. Jokin mielikuva minulla on, että jossain teologisessa esitelmässä sellainen ”CA” on vilahtanut.
Voisin arvailla, että liittyy johonkin Lutherin tai luterilaisuuden syvällisiin ”eepoksiin”, ja jonkinmoisen ”googgelointi-smurffailun” jälkeen arvelin, että se voisi kenties olla luterilaisuuden tunnustuskirjallisuutta:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Confessio_Augustana_:_Bekenntnis_des_einen_Glaubens
Joten olisko kyseessä yksi niistä tunnustuskirjoista, joihin Evlu-kirkon virallisesti hyväksytty oppi on määritelty nojautuvaksi?
Minua viisaammat Luther-ekspertit voinevat joko kumota tai vahvistaa CA-arveluni todenperäisyyden.
Seija R. Onhan tämä mielenkiintoista yrittää keskustella mitä selvimmin opillisista asioista ja huomaa, että innokkaimmin opin muuttamista vaativat myös tuntevat sitä vähiten. Toki teologien slangi lyhenteineen voi olla haastavaa. CA eli Confessio Augustana alias Augsburgin tunnustus 1530 on meidän päätunnustuskirjamme, rauhalliseen sävyyn laadittu.
Marko: Minulla on niin paljon elinvuosia takana, että olen Raamatunkin ehtinyt lukea läpi moneen kertaan. Tunnustuskirjatkin löytyvät kirjahyllystäni ihan Pieperin dogmatiikan vierestä.
Mutta teologista slangia ja kaanaankieltä olen aina inhonnut.
Marko: Vielä pieni lisäys. Varmaan pidät vanhaa mummoa opillisesti oppimattomana. Sopii se minulle ja paljon opittavaa riittää edelleen.
En tiedä, oletko koskaan lukenut Asterix -sarjakuvia. Niissä pieni gallialainen kylä taistelee Caesarin Roomaa vastaan ottaen aina ennen taistelua vahvaksi tekevää taikajuomaa. Yksi kyläläisistä ei kuitenkaan saa juomaa, koska hän jo lapsena putosi taikajuomapataan.
Niin minullekin kävi näissä kirkko-opillisissa asioissa. Lapsena jo putosin pataan.
Seija R. En ole koskaan pitänyt Sinua teologisesti oppimattomana. Edellyttää teologista oppineisuutta ja argumentaatiotaitoa saada musta näyttämään valkoiselta ja valkoinen mustalta sekä asiasta huomauttavat naurettavilta, ahdasmielisiltä tai muuten vaan rajoittuneilta.
– – –
Muistat varmasti, että yhden kerran Obelix kyllä sai taikajuomaa Akvavitixilta: Kolme tippaa, kun Akvavitix, Obelix ja Asterix oli eksytetty pyramidiin. Onneksi näppärä Idefix löysi tien ulos.
Voi toki olla eri hiippakunnissa erilaisia tapauksia eri piispojen alaisuudessa tietysti , vielä tänäänkin
Timo G. Seppä Högmania mukaillen: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: … … …
Naispappeus on mielestäni yksi seuraus kansankirkon suunnasta ei varsinaisesti se ainoa asia miksi kirkonpenkit tyhjenevät kansankirkosta . Tämä suunta on jatkunut jo vuosikymmeniä että kansankirkon Jumalanpalveluksiin kokoontuu entistä vähemmän ja muissa väki lisääntyy. Tämä suuntaus on alkanut Etelä-Suomesta ja kattaa pitkälti koko Suomen . Niissä seurakunnissa missä pappi saarnaa ja pitää raamattua kokonaan Jumalan ilmoituksena asiat voivat olla toisin . Osa lähtee pois ja siirtyy toisiin kirkkoihin ja osa on herätysliikkeissä ja osa kansankirkossa. Ehkä henkilökohtaisesti surullista jos luterilaisuus koetaan siksi mitä se on kansankirkossa , jota se ei edusta mielestäni hyvin . Kun otetaan vaikka muoto , sisältö ja toteutus vaikka liturgiasta ja jos ne eivät ole yhtenäisiä niin niihin voi suhtautua jopa negatiivisesti . Ja jos valmiiksi ihminen on tietyillä herätysliikejuurille kasvanut jossa on jo oltu valmiiksi kirkollista muotoa vastaan ja se vaan vahvistaa sitä tuntemusta . Ei suotta syytellä pappiskoulutuksen merkitystä asiassa , koska lopulta seurakuntaelämä syntyy paimenten kautta Jumalanpalveluksen kautta . Saarnoissa ja opetuksissa oleva evankeliumi ja laki ohjaa laumaa armon kokemiseen ja iloon , rauhaan ja vapauteen . Näin syntyy yhteys yhdestä uskovien joukko joka keskinäisen yhteyden kautta voi ruumiina toimia yleisen pappeuden kautta ja olla rakentamassa omaa seurakuntaa . Toimintaa varmasti syntyy kun kristityt ovat yhtä ja tiedostavat kuka antaa kasvun ja siunauksen . Seurakunta elää toisaalta yleisen pappeuden kautta mutta sillä on paimenuus jonka tehtävä on huolehtia laumasta Jumalan sanalla ja armonvälineillä , kaikki on kirjattu Jumalan ilmoitukseen raamattuun , ettei tarvitse keksiä mitään uutta . Kaikki tosin on uutta mitä toimintaa kukin seurakunta tuottaa , jossa vain mielikuvitus on rajana , kunhan se palvelee ihmisiä kutsuen Kristuksen yhteyteen . Koen että ihmistä johdatetaan löytämään paikkansa ettei tarvitse hypätä ilmoittautumaan käsi ojossa . Se on lapseutta että saa levätä armossa .
Kuten blogissa todetaan, jotkut Suomen Ev.lut. kirkon papeista vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Pappi toimii käsittääkseni viranomaistehtävässä suorittaessaan juridisen avioliittoon vihkimisen Suomen lain mukaisesti. Onko kyseessä siis siviilivihkiminen kirkon seremonioin, vai mistä on kyse? Kristillisestä avioliitosta ei voi olla kyse, koska kirkkomme opin mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Jos esitetään, että kyseessä on kristillinen avioliitto, niin kuka silloin pettää ja ketä? Pappi vihittävää paria, vai kirkon johtoelimet, jotka tämän sallivat tapahtua? Vai onko tarkoitus johtaa harhaan yleistä käsitystä Kristillisestä avioliitosta?
Se, että näin absurdi tilanne on päässyt syntymään, ei luo luottamusta kirkko-organisaatioomme. Maalliseltakaan puolella ei tule mieleen tällaista toimintaa, ainakaan vastaavan kokoluokan julkisyhteisöissä.
Raamatun tulisi olla kirkon ylin ohje oppia arvioitaessa. Kirkon apostolinen perintö ei ole muuttunut, mutta oppia halutaan nyt muuttaa muihin argumentteihin vedoten. Erityisesti opin ”päivittäminen ajanmukaiseksi” näyttää olevan muutosagenttina. Mutta onko meillä mitään perustetta ajatella, että aikamme sekularisaatio voisi tarjota paremman moraalisen pohjan, kuin apostolinen usko? Ollaanko menossa siihen suuntaan, että kaikilta osin Raamattuun Jumalan ilmoituksena pitäytyvä kristillinen usko (tai ainakin sen julkinen tunnustaminen) kriminalisoidaan kirkon johdon hiljaisella myötävaikutuksella, jolloin voidaan alkaa samoin periaattein karsia myös kirkon jäsenistöä, alkaen työntekijöistä ja sitten muuta jäsenistöä? Tämä saattaa kuulostaa vainoharhaiselta, mutta esimerkiksi Päivi Räsäsen oikeudenkäynti on jo varoittavana esimerkkinä tästä kehityskulusta, vaikka se toistaiseksi päätyisikin vapauttavaan tuomioon.
Mitä on tänä päivänä piispojen ja muiden kirkon johtoelinten hengellinen johtajuus/kaitsenta? Onko se enää apostolisen perinnön vaalimista? Ehkä olemme tulossa vaiheeseen, jossa ns. näkymättömän seurakunnan rooli tulee korostumaan. Tämä voisi johtaa siihen hedelmälliseen tulokseen, jossa apostoliseen uskoon pitäytyvät kristityt yli kirkkokuntarajojen yhdistävät voimansa edistämään Kristuksen kirkon olennaisinta ja alkuperäisintä tehtävää, eli evankeliointia, lähetystyötä ja apostolista opetusta. Sakramenttien osalta pitäisi myös löytää oikeat muodot ja toimintatavat, jotka palvelevat tätä todellista, yhtä ja yhteistä Kristuksen ruumista. Tämä kehitys herättää tietenkin paljon vastustusta, mutta monesti on jo nähty kuinka kristittyjen yhteys ja yhteistoiminta Pyhässä Hengessä tuo mukanaan suuren siunauksen, jopa herätyksen.
Jumalan sanan ydin on ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta Vapahtajana. Jumalan sana kohtaa omantuntomme lakina, Jumalan ehdottomana vaatimuksena, joka on täytettävä halukkaasti, vapaasti, sydämen sisintä myöten. Kun ihminen ei tähän kykene, koska hän on itsekkyyden vallassa, hän joutuu omantunnon hätään: laki, Jumalan viha, rangaistuksen pelko ja tuomion uhka ahdistavat häntä. Mutta silloin evankeliumi tarjoaa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi! Kristus on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen ja pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan sovittanut meidät Jumalan kanssa. Kristuksen koko elämä on eletty meidän edestämme. Hän kärsi meidän syntiemme rangaistuksen ja sovitti meidän syntiemme syyllisyyden ja lauhdutti Jumalan vihan, kun hän Jumalan hylkäämänä ja kiroamana huusi ristiltä: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” Kun sanomaa tästä Vapahtajasta julistetaan, se synnyttää ihmissydämessä uskon eli nöyrän ja samalla rohkean luottamuksen: “Tämä tapahtui minun tähteni, minun syntieni tähden.” Uskossa ihmiselle avautuu uusi suhde Jumalaan: Jumala antaa synnit anteeksi, ottaa lapsekseen ja antaa rauhan sydämeen.
Piispa Eino Sormunen (1893-1972), Uskon Mies, Martti Lutherin Elämä, s. 38, Concordia ry, 2017.
Tällaisiakin piispoja on ollut menneinä aikoina!
Jos joku ”ulkopuolinen” lukisi julkisesti ääneen vaikka Laestadiuksen postillaa, niin siinäkään ei olisi Rauhanyhdistyksen mielestä Pyhä Henki vaikuttamassa. Samoin ei heidän mukaan ole Raamattua luettaessa.
Kerron erään tositapauksen, mikä liittyy tähän luterilaiseen kansankirkkoon. Toivottavasti tämä tällainen ei ole kovin yleistä.
Eräs ystäväni oli toisena opettajana eräällä kesäisellä rippileirillä. Seurakuntayhtymästä kukaan muu kuin ystäväni ei ollut suostunut lähtemään tälle leirille opettajaksi, josta eräs tietty pappi oli päävastuussa.
Olin järkyttynyt, kun kuulin, mitä tämä kansankirkon pappi oli kertonut ystävälleni. Kun kaikilta leiriläisiltä haluttiin palautetta, eräs nuori tyttö iloitsi siinä siitä, että leirillä puhuttiin Jeesuksesta. Monien muiden mielestä leirillä oli ollut hienointa uiminen, pelailu, yhdessäolo ym. ja senhän pappi hyvin ymmärsi ja hyväksyi.
Mutta miten tämä pappi oli kommentoinut ystävälleni tämän tytön vastausta. Papin mielestä tämän tytön täytyi olla ainakin hiukan sairaalloinen tällaisen vastauksen takia!? Susi lammasten vaatteissa!?
Mutta niin kuin alussa sanoin, toivottavasti tämä ei ole kovin yleistä kansankirkossakaan. Vai olenko tässä asiassa liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen?
Tuossa on se ongelma jos puhumme jostakin tapauksesta niin siinä tulee herkästi koko yhteisö leimatuksi . Kun tiedämme että kaikki olemme syntisiä ja lankeamme syntiin. On hyvä kysyä omia motiiveja Niinhän me usein toimimme että perustelemme asioita syntisyyden kautta . Mutta mene sinne Sakkeukseen niin siellä ei susia ole 😅