Arkkipiispa Tapio Luoma antoi viimeisen kirkolliskokouksen jälkeen lausuman, jonka yksi ajatus oli vapaasti ”suomennettuna” jotenkin seuraavasti: ”kirkon tulee muuttua (mukautua?) voidakseen muuttaa maailmaa”. Tästä lausumasta tuli mieleeni kohtaaminen muutaman vuoden takaa, jossa eräs mieshenkilö totesi minulle pettyneensä kirkon kokoaikaiseen muutosintoon. Hänelle kirkko merkitsi tai oli merkinnyt jotakin pysyvää ja turvallista, sellaista joka pysyisi luotettavana ja lujasti omalla perustallaan seisovana turvasatamana aikojen myrskyjen keskellä. Kirkkona, joka olisi maailmassa, muttei maailmasta. Kirkkona, joka näyttäisi suunnan kohti iankaikkista toivoa. Kirkkona, joka ei lähtisi kaikenlaisten opintuulien ja ideologioiden juoksupojaksi ja joka julistaisi muuttumatonta sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta syntien sovittajana, maailman pelastajana ja ainoana tienä Taivaallisen Isän luokse. Tällä kotimaa24 blogisivustolla joku suositteli lukemaan, nyt jo tuonilmaisiin siirtyneen, ortodoksisen teologin ja papin isä Alexander Schmemannin suomennetun kirjan Päiväkirjat 1973-1983. Minä, kun olen kirjan ystävä, tartuin tuohon teokseen mielenkiinnolla. Löysin noista päiväkirjoista pitkän, syvällisen ja viisaan sitaatin, joka liittyy mielestäni aivan oleellisesti tuohon arkkipiispan sanomaan. Haluankin nyt liittää sen tähän blogiini ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia tämän tekstin valossa kysymystä kirkon paikasta ja identiteetistä maailmassa ja verrata Schmemannin ajatuksia arkkipiispa Tapio Luoman kommentointiin.
Alla siis ote suomennetuista Alexander Schmemannin päiväkirjoista 1973-1983. Tekstilainaus on päiviltä 6.12.1980 ja 8.12.1980:
”Eilen puhuimme isä Tomin kanssa päivällisellä pitkään läntisistä teologeista, jotka (suurin osa) julistavat itsestään selvänä totuutena, että aikamme kulttuuristen muutosten vuoksi on välttämätöntä radikaalisti rakentaa uudelleen koko kirkon teologia ja elämä. Teologian on kohdattava tämä muutos, sen on tehtävä oikeat johtopäätökset tapahtuneesta, siitä mitä on. Oma kysymykseni: mitä itseasiassa on tapahtunut, mikä on noiden muutosten sisältö? Ennen johtopäätöksiä ja uuden rakentamista teologien olisi minusta vastattava tähän kysymykseen. Mutta näen lännessä vain kaksi reaktiota (ortodoksisuutta ei lasketa, sillä se ei ole edes tietoinen mistään muutoksesta, ei tunnista sitä): toinen on tuon muutoksen varaukseton ja analyysit tarpeettomaksi katsova hyväksyntä. Toinen reaktio on yhtä ehdoton: se on kaikenlaisen muutoksen täydellinen kieltäminen.
Herää toinenkin alustava kysymys itse teologian luonteesta. Minusta näyttää siltä, että lännessä teologia, kun siitä ensi kertaa tuli tiedettä (skolastiikan synnyttyä), tuli riippuvaiseksi tästä maailmasta – sen määritelmistä, sanoista, käsitteistä ja sanan laajassa merkityksessä sen filosofioista. Siitä johtuu teologian alituinen tarve mukauttaa ja verifioida – teologia ei tuo kristinuskon hyvää sanomaa eikä kristillistä kokemusta tähän maailmaan, vaan se mukauttaa hyvää sanomaa, sen sisältöä ja teologiaa tähän maailmaan ja sen mutaatioihin sopivaksi. Tällä kertaa mutaatio koskee itse uskoa. Sen tähden paniikki, joka nousee uskon ja tämän maailman viisauden yhteensopimattomuudesta, on erityisen raju. Se paniikki johtaa kahdenlaiseen asennoitumiseen, kahteen valintaan: usko joko liukenee näihin muutoksiin (kuten vapautuksen teologiassa), jolloin julistetaan, että juuri nämä muutokset ovat syvimmiltään kristinuskoa. Tai sitten syntyy hengellistä eskapismia, jolloin mitkään muutokset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta kristittyjä, jotka eivät välitä maailmasta eivätkä ihmisen kohtalosta siinä. Ensimmäinen vaihtoehto toteutuu, kun uskoa tulkitaan uudestaan (oikein ymmärrettynä sen on silloin oikeutettava seksi, abortti, eutanasia ja vallankumous). Toinen vaihtoehto toteutuu esimerkiksi silloin, kun koko kristillinen perinne palautetaan vaikkapa liturgisiin ohjeisiin. Julistetaanko kristinuskoa maailmalle ilosanoman vai teologian kautta?
Minä sanoisin, että ilosanoma on todistus kirkon kokemuksesta ja uskosta, ei joidenkin lahkojen ”raamatullisuutta”. Ilosanoma ei ole yksinomaan kirkon uskonkappaleiden vaan myös kirkon ilon ja elämän levittämistä – sanomaa siitä, että Jumala on pelastanut kaiken. Esimerkiksi voitto kuolemasta, ruumiin ylösnousemus jne. On merkittävää, että tieteellinen teologia jollakin tavoin jättää nämä keskeiset aiheet taka-alalle.”
ISÄ ALEXANDER SCHMEMANN: PÄIVÄKIRJAT 1973 – 1983. Sivut 370-371. Valamon luostarin julkaisuja 2012. Suomentanut Ari Koponen. Johdannon ja jälkisanat suomentanut Leena Levanto. Suomennos C Valamon luostari 2012.
Noin siis Schmemann. Mielestäni tänä aikana on toteutunut tuo, josta kirjoittaja puhuu. Kirkko on lähtenyt erilaisten ideologioiden ajajaksi. Ajetaan ympäristöasiaa, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta jne. Nuo arvothan ovat itsessään monasti hyviä, mutta kirkon tehtävä ei ole ottaa niitä pääasiakseen. Tieteen ja teologian suhteesta voidaan myös pohtia, paitsi skolastiikan vaikutusta, niin samoin valistuksen vaikutusta. Tekstistä nousee myös esiin tunnustuksellisen pappiskoulutuksen merkitys. Kuinka viisasta ja suorastaan profetaalista tekstiä yli neljänkymmenen vuoden takaa.
Perisyntisyyttä käsitellen on ymmärrys helposti määrittelemässä inhimmillisesti ihmisyyttä ja nähden siinä hyvää. Mutta emme tiedä kuinka paljon Jumalan armollisuus näkyy varjelevana myös syntiinlangeneessa maailmassa . On vain aikoja jolloin Jumala ottaa varjelevan käden pois ja ihmiskunta syöksyy karmeisiin synteihin . Synnin olemuksessa ensimmäinen ja suurin asia on lopulta se että on ihminen on erossa Jumalasta . Siinä on mielestäni syntiinlankeemuksen alku ja seuraus kun ihminen on kadottanut yhteyden luojaan . Samalla saatanaa ja syntiä kuvataan sillä tavalla että herkästi piirtyy meidän mieliin rumana ja pahana , mutta syntiselle ihmiselle synti ja synnillinen elämä näyttäytyy hyvänä ja onnellisuuteen tähtäävänä . Lihamme rakastaa syntiä Se sokeus ja valhe on saatanan tärkein työkalu tuoda ”hyvää ja kaunista ja tietoa ” . Siihen ansaan myös sielunvihollinen tahtoo seurakunnat ja kirkot saattaa että Pyhän Jumalan nimi tulisi häväistyksi . Kaikilla valhepuhujilla on yleensä lempeä ja hyvin optimistinen kuvaus tulevasta , vaikka syntiä tuodaan hyväksyttäväksi .
Emme ole siis kovin objektiivisia edes käsittelemään perisyntiä tai syntisyyttä , koska tiedostamme siitä vain jotain , pyhitys vie tässä suurempaan tietoisuuteen tietysti synnin olemuksessa mutta Jumalan sanaan voimme uskoa ja siihen luottaa niin kuin se on kirjoitettu.Sen me tunnustamme mikä meitä painaa mutta uskossa saamme nekin synnit uskoa anteeksi mitä emme tiedosta . Olemme kokemusasiantuntijoita tosin mutta Jumala ei näytä sitä ilman armon määrää. Kukaan ei voisi elää Kristityn elämää jos totuus minusta ja synnistä näytettäisiin ensi metreillä , evankeliumi on välttämätön meille lain saarnan lisäksi .
Kosti kirjoitti ydinasian: ”Maailmassa ei ole hyviä ja pahoja. Täällä on vain pahoja. Ihminen on luonnostaan vihan astia. Jumala ei ole valinnut hyviä pelastukseen, vaan hän kutsuu evankeliumilla pahoja pelastukseen.”
Juuri näin!
Ihminen on juuriaan myöten turmeltunut ja itsepetoksen vallassa syntiinlankeemuksen seurauksena. Siinä ihmisessä syntyi torjuntamekanismit. Ihminen torjuu syyllisyytensä piilotajuntaan pois tietoiselta tasolta. Ihminen ei kestä kuulla karua totuutta itsestään. (Room. 3:9-18). Hän torjuu tämän kaikin mahdollisin keinoin pois tietoisuudestaan. Vain evankeliumin turvin hän voi kohdata totuuden itsestään, Kristuksen veren turvin.
Psykologiassa sanotaan että ihminen pyörii ylpeyden ja itsevihan kehässä.
”Kun ihminen ei turvaudu Kristuksen sovitusuhriin, hän joutuu harhakuvitelmien varaan, koska hänen on oman mielenrauhansa takia välttämättä uskottava kelpaavansa oman hyvyytensä varassa. Illuusiot hallitsevat syntiinlangenneen ihmisen käsitystä itsestään. Yhtäältä ihmisellä on taipumus kokea itsensä hyväksi tai ainakin sellaiseksi olennoksi, joka välttämättä koko ajan täydellistyy moraalisesti, niin että hän voi lopulta kelvata ilman Kristuksen lahjavanhurskautta. Käytännössä ihminen kuitenkin huomaa syyllistyvänsä tekoihin, jotka ovat ristiriidassa hänen oletetun hyvyytensä kanssa. Hän joutuu kohtaamaan oman pahuutensa, voimattomuutensa ja epätäydellisyytensä, mikä synnyttää hänessä syyllisyyttä, itsevihaa ja ahdistusta. Syyllisyyttä ja itsevihaa ihminen taas torjuu pakenemalla illuusioon omasta hyvyydestään ja selittämällä kaikki omat rikkeensä toisten ihmisten ja olosuhteiden syyksi. Näin hän heittelehtii omassa moraalisessa elämässään ylpeyden ja itsevihan välillä voimatta vapautua tästä kehästä.
Ylpeyden ja itsevihan kehä värittää ihmisen tunteita, havaintoja ja ajattelua, jollei ihminen turvaudu Kristuksen veren armoon. Koska ihminen ei kestä totuutta itsestään ja todellisuudesta, hän näkee itsensä ja maailman joko kaunistellussa valossa tai epätoivon ja itsevihan värittämänä. Alitajuiseen elämän kontrolloimiseen perustuva ylpeyden ja itsevihan kehä kahlitsee ihmisen vapautta ja luovuutta, koska ihminen ei oman hyvyytensä varassa voi koskaan päästä turvalliseen luottamukseen Jumalan armosta. Luonnostaan ihminen on kehän vanki, ja omaksuu sen mukana harhaisen kuvan tilanteestaan ja mahdollisuuksistaan. Kehän avulla hän torjuu tietoisuuden Jumalasta ja hänen tarjoamastaan pelastuksesta ja luo korvaavan todellisuuden. Kehää pitää yllä ihmisen haluttomuus kohdata omaa pahuuttaan, syyllisyyttään ja irrallisuuttaan sekä niihin liittyvää ahdistusta sekä tarkoituksettomuuden, tyhjyyden ja epätoivon koekemusta. Ylpeä ihminen ei ole valmista menemään Kristuksen luo ilman mitään omia ansioita. Siksi ihminen pakenee kaikkivoipaisuuden tunteeseen, joka syntyy ihmisen kompensoidessa kadotetun Jumalan menetystä luomalla liioitellun optimistisen kuvan inhimillisistä mahdollisuuksista ilman Jumalaa.” (Mia Salo, Psyykkinen terveys ja synnintunto).
Tällainen on myös ns. lakihenkinen ”kristitty”. Hän ei ole kosketuksissa todelliseen minäänsä, sydämeensä ja sieltä nouseviin pahan pulpahduksiin. Hän ei kerta kaikkiaan voi ottaa evankeliumia vastaan, ellei Jumalan Henki ja Raamatun sana murra häntä perusteellisesti ja tuo muuri piilotajunnan ja tietoisen tason välillä murru. Näin murtuu myös ylpeyden ja itsevihan kehä.
Evankeliumi herättää ja on aina herättänyt paheksuntaa ja torjuntaa niissä ihmisissä, jotka luulevat olevansa vanhurskaita ja pyhiä itsessään. Mutta evankeliumi Kristuksesta on vain syntisiä varten. Jeesus Jumalan Poika ja Ihmisen Poika on tullut vain syntisiä varten.
”Kun fariseusten kirjanoppineet näkivät, että hän söi syntisten ja publikaanien kanssa, sanoivat he hänen opetuslapsilleen: ”Publikaanien ja syntistenkö kanssa hän syö? Sen kuullessaan Jeesus sanoi heille: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” Mark. 2: 16-17
Kokonaan langennut, turmeltu ihminen kykenee kuitenkin myös hyvään, on uskossa tai ei. Meillä on siitä Kristuksen sana.
Luukkaan evankeliumi: 6:45 Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Kiitos Riitta kommentista, kuten toteat, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Yhdyn kyllä täysin Jouko N. Martikaisen näkemykseen siitä mitä ihminen on luonnostaan.
Kari. Jeesus kyllä toteaa toisaalla Luk11:13; ”Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!”
Luukkaan evankeliumi: 6:45 Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.
ja
Luk11:13; ”Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat!”
Molemmat Herramme sanoja, ovat niin ja aamen! Eivät riitele, vaan ovat omassa tilanteessaan osuvat.
”Hyvä on yksin Isä”
Luonnollinen ihminen kykenee tekemään paljonkin hyviä tekoja. Samoin tietysti uskovat. Tämä on selvää. Mitkään teot eivät vanhurskauta Jumalan edessä. Luther tekee eron luonnollisten ja hengellisten kykyjen välillä ja väittää että ihmisen hengelliset kyvyt eivät ole ehyitä vaan turmeltuneita.
”He (sofistit) ovat niinikään opettaneet, että luonto on tosin vioittunut mutta luonnolliset kyvyt ovat turmeltumattomat, jopa pahoilla hengilläkin. Kun niin on, on myös äly puhdas ja tahto hyvä ja nuhteeton. Siitä seuraa edelleen, että kaikki on täydellistä. Sekin on hyvä tietää, jotta uskonoppi säilyisi puhtaana. Kun sofistit sanovat luonnollisia kykyjä koskemattomiksi, myönnän heidän olevan oikeassa. Mutta jo he päättelevät, että ihminen kykenee täyttämään lain, rakastamaan Jumalaa jne., kiistä johtopäätöksen. Teen näet eron luonnollisten ja hengellisten kykyjen välillä ja väitän, että ihmisen hengelliset kyvyt eivät ole ehyitä vaan turmeltuneita. Synti on ne jopa sammuttanut ihmisestä ja Perkeleestä, niin että jäljellä on vääristynyt äly ja Jumalaa vihaava ja vastustava tahto, jonka kaikki ajatukset ovat Jumalaa vastaan. Luonnolliset kyvyt ovat siis tosiaan koskemattomat, mutta mitkä niitä ovat? Jumalattomuuteen vajonneellakin Perkeleen orjallakin on tahto, järki ja vapaa ratkaisuvalta; hänellä on kyky rakentaa talo, hoitaa virkaa, ohjata laivaa ja suorittaa muita sellaisia tehtäviä, mitkä 1.Moos. 1:28 luovuttaa ihmisen valtaan. Ei niitä ole riistetty ihmiseltä. Ei häneltä ole otettu pois kykyä lisääntyä tai hoitaa valtion ja talouselämän asioita, vaan tämä Raamatun kohta vahvistaa, että ne kuuluvat hänelle. Mutta sofistit ovat panneet sen kaiken koskemaan hengellisiä asioita. Kukaties he ovat saaneet ajatuksen alun perin isiltä, mutta ymmärtäneet sen väärin, vääntäneet sen tarkoittamaan hengellisiä asioita ja sotkenee maallisen ja kirkollisen keskenään. Meidän asiamme on selvittää sotku ja poistaa kirkosta pahennukset. Myönnämme siis, että nuo lauseet ovat tosia, mutta vain omassa yhteydessään, ruumiin alueella. Jos niiden sanotaan pätevän myös hengen valtakunnassa, Jumalan edessä, kiistämme sen jyrkästi. Jumalan edessä olemme vajonneet syvälle syntiin. Tahdossamme kaikki on pahaa, älyssämme kaikki on harhaa. Jumalallisissa asioissa ihmisellä on pelkkää pimeyttä, harhoja, tahdon ja älyn häijyyttä ja nurinkurisuutta. Kuinka hän siis voisi toimia oikein, rakastaa Jumalaa jne.?
Siksi Paavali sanoo, ettei rakkaus kumpua meistä vaan Kristuksesta: ”Hän rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” Hän ei löytänyt minusta hyvää tahtoa eikä oikeaa ymmärrystä, mutta hänen kävi minua sääliksi, kun hän näki, että olin jumalaton, eksynyt, kääntynyt pois Jumalasta ja yhtä etääntymässä hänestä. Minä taistelin Jumalaa vastaan, koska olin Perkeleen vangitsema, hallitsema ja ajama. Laupeudessaan Kristus ehti minun järkeni, tahtoni ja ymmärrykseni edelle ja rakasti minua, rakasti niin, että antoi henkensä minun puolestani vapauttaakseen minut laista, synnistä, Perkeleestä ja kuolemasta.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, Sley-kirjat, s. 201-202)
Kun syventyy miettimään tätä, niin on aivan loogista päätyä siihen johtopäätökseen, että jos todella olisi niin kuin sofistit väittävät, niin ei Kristuksella ole mitään virkaa, hän on silloin kuollut turhaan maailman elämän puolesta. Jos kerran ihmiset ihan luonnostaan ovat hyviä ja kykeneviä tekemään hyviä Jumalalle mieluisia tekoja, niin Jumala on turhaan antanut ainoan Poikansa maailman Vapahtajaksi ja Pelastajaksi. Ja toden totta näin käykin tällaisessa teologiassa. Ei kristinuskossa ole kyse hyväksi ihmiseksi tulemisesta tai kasvamisesta jonkun opetuksen ja riittien kautta.
Ei ole niin, että ihmisen pitää kartuttaa jotain hyvin tekojen saldoa, että pelastuisi. Kysymys on uskosta, ei teoista! (Teot tosin seuraavat uskoa hedelminä). Eikä ole sekään että pyrkii hyvyyteen ja vanhurskauteen. Tämä kuulostaa nurinkuriselta. Mutta on niin että kun oikein pyrkii johonkin täydellisyyteen, tapahtuukin juuri päin vastoin ja silloin kulkee pois Kristuksen luota, Jumalan yhteydestä. Sillä Raamattu näyttää Kristukseen, Jumalan Karitsaan, joka on täyttänyt kaiken ja Hän on se täydellisyys ja me olemme syntisiä. Hänen täydellisyytensä on minulle lahjaa, jonka saan kiitollisena armosta omistaa. Ja kyse on muuten todella henkilökohtaisesta SUHTEESTA! Ihminen kohtaa Jumalan, joka on Persoona.
Ihmisen pitää luopua kaikesta omastaan, kaikesta omasta vanhurskaudestaan, voimastaan ja kykyisyyksistään. Tästähän Jeesus evankeliumeissa selväsanaisesti puhuu. Itsensä kieltäminen, luopuminen kaikesta, oman elämän kadottaminen Jeesuksen seuraamisen tähden, ristin kantaminen.
On kyse siitä, että yhteys/suhde, joka turmeltuneen ihmisen ja Jumalan välillä on katkennut korjataan Välimiehen kautta, joka on Poika. Jumala antoi Poikansa kuolla minun ja sinun tähtesi, että me hänessä löytäisimme elämän uskon kautta hänen sijaissovitukseensa, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Jeesus on täyttänyt kaikki VT:n kirjoitukset ja lupaukset. Hän on Messias, Kuningas, Se Rakastettu.
Näin se on.
Luther pistää taas parastaan tuossa Galatalaiskirjeessä. Ja kun hän pistää parastaan hän sotkee asiat ja luo jonkun uuden tulkinnan kuten helluntailaiset 1800 luvulla. Aika kevyttä kamaa.
Kosti viittasi tuossa edellä tähän Paavalin Roomalaiskirjeen kohtaan: (Room3:23-24): ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”
Jos siis ihminen on vailla Jumalan kirkkautta ( niin kuin Paavali sanoo) , niin ei hänessä ole mitään valoa, ei edes pikkuriikkistä jumalallista kipinää, joka saisi hänet tekemään Jumalalle otollisia (kelpaavia) hyviä tekoja. Roomalaiskatolisuus opettaa tässä toisin näin: ihminen tekee luonnostaan jonkin Jumalalle otollisen teon, ja Jumala sitten vuodattaa siihen rakkautensa ja armonsa. Tämä on lähtökohta vanhurskauttamisessa room.katolisessa opissa. Tuo kirkko rakentaa siis ihmisten tekojen varaan. (Ja niinhän se on jo Pietarin tunnustuksen kohdalla. He rakentavat Pietarin henkilön varaan, ei tunnustuksen.) He uskovat että ihmisessä on luonnostaan olemassa jokin hyvä ydin, rakkaus Jumalaa kohtaan, koska hän pystyy punnertamaan esiin Jumalalle otollisen teon. Tämän on Luther kuvannut Galatalaiskirjeessä varsin perusteellisesti. Vai voiko joku nyt sanoa, että Luther ei tuntenut roomalaiskatolisuutta? Perustana kaikelle on siis ihminen ja hänen otolliset tekonsa Jumalalle. Tuossa teologiassa Jumala tulee velalliseksi ihmiselle, kun ihminen tekee arvon ja armon ansaitsevia hyviä tekoja, joiden vuoksi Jumala tulee velvolliseksi osoittamaan kunniaa ja arvostusta ihmiselle! Ylpeä kunnian kipeä ja itseriittoinen ihminen riemuitsee toki tällaisesta teologiasta! Se on juuri sitä mitä hän kaipaakin. Jumalasta tulee näin hänen juoksupoikansa ja renkinsä!
Jos joku uskoo, että hänessä on jokin jumalallinen kipinä, jonka avulla hän voi tuottaa tällaisia Jumalalle kelpaavia tekoja, joiden vuoksi Jumala tosiasiallisesti tulee hänelle velalliseksi eli velvoitetuksi vuodattamaan rakkautensa tuon teon vuoksi, niin miten hän voi tulla osalliseksi lunastuksesta armon kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa? Ei hän voi mitenkään tulla osalliseksi lunastuksesta Kristuksessa Jumalan armosta, koska hän vetoaa omiin tekoihinsa, mikä on Jumalalle kauhistus! Armo on aina ansaitsematonta, muutenhan se ei olisi armoa, vaan palkka hyvin suoritetusta teosta.
Kun tätä alkaa ymmärtää, niin tajuaa, ettei halua olla tuonkaltaisen teologian kanssa missään tekemisissä (muutoin kuin vastustaakseen sitä ja osoittaakseen sen valheellisuuden). Se on jo lähtökohdissaan väärä. Koska siinä on väärä käsitys ihmisen lankeemuksen syvyydestä ja Jumalan kuvan menettämisestä. Ihminen ei ole vain tekosyntejä tekevä ilman syytä. Ihminen ei tule vain syntiseksi tekemiensä syntien vuoksi. Vaan ihminen tekee syntiä, koska on olemuksellisesti syntinen perisynnin tähden. Hän on syntynyt syntiseen sukukuntaan ja siitä osallinen, tunnustaa sitä sitten tai ei. Ihminen on hengellisesti kuollut ja vain Pyhä Henki voi hänet siitä herättää ja luoda häneen uuden luomuksen, jossa ihminen alkaa nähdä todellisuuden. Syntiset teot kumpuavat synnin saastuttamasta, turmeltuneesta ytimestä, laittomasta sydämestä, jossa ei ole mitään Jumalan pelkoa. (Room. 3:9-18).
Riitta kirjoittaa; ”Vaan ihminen tekee syntiä, koska on olemuksellisesti syntinen perisynnin tähden.”
Luterilaiset kieltävät tämän omassa tunnustuksessaan. He tekevät eron substanssin ja aksidenssin välillä. Tämä on luterilaisuudessa selviö.
Keskustelu siitä että vastasyntynyt ja lapsikin on perisynnin alainen, on selvä jo sillä perusteella että hän on kuolevainen. Esim. Room. 5:12-21. Kasteessa hänet tuodaan Jumalan eteen armoliitosta osalliseksi. Ei tarvitse tehdä tekosyntejä tullakseen syntiseksi, vaan ihminen on syntymästään syntinen. Psalmi 51:7 ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”. (KR -92) ja sama jae KR-33 ”Katso. minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.”
”Ja Jumala puhui kaikki nämä sanat ja sanoi: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.”
(2 Moos. 20:1-6)
Tämän lain rikkomisen ketju ei ole milloinkaan katkennut. Ja miten on tuon kuvien tekemisen kanssa? Kaikkina aikoina ihmiset ovat rikkoneet tämän käskyn. Tehneet joko konkreettisia kuvia tai ajatuksiensa tuotoksia Jumalasta. Heprealaisetkin alkoivat erämaassa palvoa pronssikäärmettä ja polttaa sille suitsukkeita, kun se ensin oli pelastanut heidät käärmeen myrkyltä. He antoivat sille nimen Nehustan. (4. Moos. 21:4-9, 2. Kun. 18:4). Näin armonvälineestä tuli palvonnan kohde. Entä meidän päivinämme?
Monet kristityt väittävät että he eivät palvo kuvia, vaan kunnioittavat kuvassa olevan uskoa tms. Miksi pitäisi ylipäätään tehdä näin? Pietari ei tahtonut että häntä palvotaan tai hänen edessään langetaan maahan. Selvästi esim. Apostolien teossa sanottu. Ilmestyskirjassa enkeli varoitti Johannesta kumartumasta hänen jalkojensa juureen. ”Ja hän sanoi minulle: Mutta hän sanoi: »Älä tee niin! Minä olen vain Jumalan palvelija, niin kuin sinä ja profeetat, sinun veljesi, ja kaikki ne, jotka ottavat varteen tämän kirjan sanat. Jumalaa sinun tulee kumartaa!».” Ilm. 22:9, KR-92.
Mutta näin ei siis tapahdu, ihmiset palvovat ja rukoilevat kuolleita pyhiä, kirkkoa, paavia, pappeja, pyhäinjäännöksiä, Mariaa, sytyttelevät kynttilöitä, jne… Miksi Jumalan Sana ei riitä ja Jumalan etsiminen ilman konkreettisia merkkejä pitäytyen ja uskoen Jumalan ilmoitettuun sanaan ja lupauksiin? Ja kyllä ehtoollisella käydään myös, mutta ehtoollinen ilman katumusta ja uskoa Jumalan sanaan ja syntien anteeksiantamukseen on turha. Jumalan sana tekee armonvälineestä sen mikä se on, ei väline itsessään.
Viaton lapsi ei ole mitään syntiä tehnyt. Aadam ja Eeva teki ei lapsi. Siksi hän on viaton. Ortodoksi kirkolla on ollut kuvia koska rakastamme niitä. Kunnioitamme pyhiä ihmisiä. Suutelemme ikoneita, suitsutamme niiden edessä. Pyydämme esirukouksia rajan taakse siirtyneiltä henkilöiltä. Näin kirkko on aina tehnyt. 😇
Luterilaisuudessakin on paljon kuvia. On kuvia Urho Muromasta, Lutherista, Melangtonista, Neitsyt Mariasta, Jeesuksesta, on ikoneita, Maria patsaita, Raamattu opistolla sytytetään kynttilöitä, ja jne. Missä Raamatussa sanotaan, että näitä pitää olla, eikö sana riitä? Ei näköjään.
Sami: ”Suutelemme ikoneita, suitsutamme niiden edessä. Pyydämme esirukouksia rajan taakse siirtyneiltä henkilöiltä. Näin kirkko on aina tehnyt. 😇”
Myös epäjumalan palvelijat suitsuttivat uhrikukkuloilla. Pakanuudessa rukoillaan kuolleiden esi-isien henkiä. Kuolleisiin ei saa ottaa yhteyttä Raamatun mukaan. Ns. ”kirkkoihin” tunkeutui pakanallista ainesta ympäröivistä kulttuureista, joka naamioitiin ”kristilliseksi”.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää tämä: kyse on siitä mihin tarkoitukseen kuvaa käytetään. On minullakin paljon valokuvia, tauluja, muisto- ja koriste-esineitä. En kuitenkaan palvo ja kumarra niitä, suutele ja sytytä kynttilöitä niiden eteen. Meidän on turha keskustella tästä tämän enempää.
Sinulla näyttää olevan sydämessäsi valtava aggressiivisuus ja viha herätyskristillisyyttä ja herätyskristittyjä kohtaan. Tuollaisesta Raamattu varoittaa. Yleisesti se näkyy nyt muissakin piireissä nousevan. Herätyskristityt lienevät ainoita, jotka vielä pitävät evankeliumia esillä. Vale-evankeliumin julistajia, mistä Paavali varoittaa on pilvin pimein.
Kirkko jumalana on nyt päivän sana. Sinullakaan ei näytä muuta sanottavaa olevan kuin kirkko sitä ja kirkko tätä ja mitä ”kirkko ”aina on muka tehnyt. Mutta missä on puhe Jeesuksesta? Varmasti ei alkuseurakunta ollut tuollainen ”kirkko”, mistä puhut. Ei kirkko ole uskon kohde eikä pelasta ketään eikä usko johonkin teologiseen ”oikeaoppiseen” oppirakennelmaan. Jumalihminen on Persoona. Ei Jeesus halunnut perustaa mitään kirkkoa. Hän antoi lähetyskäskyn viedä ilosanomaa, evankeliumia sovituksesta kaikille kansoille. Kastakaa ja opettakaa. Jeesus itse on tie, totuus ja elämä, jonka kautta valtakuntaan mennään. Hän asettaa itsensä eteemme ja kysyy miten me suhtaudumme häneen. ”Kenen te sanotte minun olevan?”. Tärkein kysymys ihmiselle hänen elämänsä aikana. Se miten tähän kysymykseen vastaamme on ratkaisevaa. Näin Jeesus sanoo: ”Siksi sanoin teille, että te kuolette synteihinne. Ellette usko, että minä olen se joka olen, te kuolette synteihinne.”(Joh. 8:24). Eli ellette usko että Minä olen Jumala.
Jeesus perusti kirkon tunnustukselle: 16:16 Simon Pietari vastasi ja sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”. 16:17 Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. 16:18 Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.
Kilvoitus, luostari, pyhät, voitelut, suitsutukset, kuvat jne. ovat kehällisiä. Varmaan itsessään ruokkivat tapoja, joista Kirkon sisäpiirissä syntyy oivallisia keskusteluja?Kirkko instituutiona tapoineen ei korvaa Kristusta.
Keskellä tulee olla Elämä itse.
24:44 Ja hän sanoi heille: ”Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa”’
5:39 Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta;
Riitta, eihän väärä suitsutus kumoa oikeata.
Jeesus todella perusti kirkon. Kirkossa on totuuden täyteys. Jeesus on kirkon Herra. Jeesus ja kirkko on synonyymejä. Sinua auttaisi kun perehtyisit asiaan.
Kuka ja mitkä kristilliset ryhmät palvovat ikoneita. Levität disinformaatiota.
Kun Jumalan käskyt ja hänen asiansa ovat kysymyksessä, silloin tulee meidän antaa oman viisautemme mennä, ajatellen näin: ”Jos tämä näyttää minusta hulluudelta, niin siihen on syynä se, että minä itse olen tyhmä enkä pysty käsittämään Jumalan viisautta.”
Martti Luther, Hengellinen aarreaitta, s. 210, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirjat, 2016.
”Siitä kaikki tuntevat teidät…” unohdetaan hyvin herkästi. Ulkopuolella olevat ihmettelevä uskovinen kovuutta ja rakkaudettomuutta. Heille meidän erimielisyytemme kertovat siitä, että tuollaisiksi he itse eivät halua tulla.
Pekka, varmaan on noinkin,
mutta varmaan on myös niitä, jotka ihmettelevät,
että mihin kristinuskon suola on liudentunut. He saattavat kysellä,
että mikä on oikea yhteisö elää uskoa ja kilvoitusta todeksi.
Kirkko hajoaa ja hajotetaan ideologisiin tuuliin, joita
tuodaan kristinuskon ulkopuolelta.
Piispojen tulisi vartioida oppia…
Enkeleissäänkin hän näkee vikoja. Miksei sitten piispoissa. Meidät on armahdettu ja siksi me kykenemme suhtautumaan armahtavasti.
Kymmeniä vuosia on asia ollut hautumassa. Ei se yllätyksenä ole tullut. Tämä on muiden ongelma. Ei minun. Minä yritän kulkea siinä keskitiellä, josta Sami sanoi ettei sitä ole. Minun ei tarvitse tehdä toisten ongelmista ongelmaa itselleni. Yritän keskittyä omaan kutsumukseeni täysillä. Turhat ongelmat pitää yrittää karistaa mielestä.
Pekka,
se keskitie vaan siirtyy koko ajan sinne liberaalimpaan suuntaan, sillä konservatiivit pysyvät paikoillaan…
Ei kirkko hajoa. Se vain jakaantuu. Siten se voi palvella Jumalaa uusin tavoin ja näkemyksin. Uskovien poistuminen kirkosta voi avata kirkolle aivan uusia mahdollisuuksia. Jumala kykenee käyttämään kirkkoa senkin jälkeen.
Pekka,
eikö jakaantuminen ole hajoamista? Kirkon murentumista on myös se,
että moni vaihtaa kirkkokuntaa petyttyään kirkon maallistumiseen.
Kirkko jää, vaikka uskovat siitä lähtee. Ei se silloin ole hajoamista.