Arkkipiispa Tapio Luoma antoi viimeisen kirkolliskokouksen jälkeen lausuman, jonka yksi ajatus oli vapaasti ”suomennettuna” jotenkin seuraavasti: ”kirkon tulee muuttua (mukautua?) voidakseen muuttaa maailmaa”. Tästä lausumasta tuli mieleeni kohtaaminen muutaman vuoden takaa, jossa eräs mieshenkilö totesi minulle pettyneensä kirkon kokoaikaiseen muutosintoon. Hänelle kirkko merkitsi tai oli merkinnyt jotakin pysyvää ja turvallista, sellaista joka pysyisi luotettavana ja lujasti omalla perustallaan seisovana turvasatamana aikojen myrskyjen keskellä. Kirkkona, joka olisi maailmassa, muttei maailmasta. Kirkkona, joka näyttäisi suunnan kohti iankaikkista toivoa. Kirkkona, joka ei lähtisi kaikenlaisten opintuulien ja ideologioiden juoksupojaksi ja joka julistaisi muuttumatonta sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta syntien sovittajana, maailman pelastajana ja ainoana tienä Taivaallisen Isän luokse. Tällä kotimaa24 blogisivustolla joku suositteli lukemaan, nyt jo tuonilmaisiin siirtyneen, ortodoksisen teologin ja papin isä Alexander Schmemannin suomennetun kirjan Päiväkirjat 1973-1983. Minä, kun olen kirjan ystävä, tartuin tuohon teokseen mielenkiinnolla. Löysin noista päiväkirjoista pitkän, syvällisen ja viisaan sitaatin, joka liittyy mielestäni aivan oleellisesti tuohon arkkipiispan sanomaan. Haluankin nyt liittää sen tähän blogiini ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia tämän tekstin valossa kysymystä kirkon paikasta ja identiteetistä maailmassa ja verrata Schmemannin ajatuksia arkkipiispa Tapio Luoman kommentointiin.
Alla siis ote suomennetuista Alexander Schmemannin päiväkirjoista 1973-1983. Tekstilainaus on päiviltä 6.12.1980 ja 8.12.1980:
”Eilen puhuimme isä Tomin kanssa päivällisellä pitkään läntisistä teologeista, jotka (suurin osa) julistavat itsestään selvänä totuutena, että aikamme kulttuuristen muutosten vuoksi on välttämätöntä radikaalisti rakentaa uudelleen koko kirkon teologia ja elämä. Teologian on kohdattava tämä muutos, sen on tehtävä oikeat johtopäätökset tapahtuneesta, siitä mitä on. Oma kysymykseni: mitä itseasiassa on tapahtunut, mikä on noiden muutosten sisältö? Ennen johtopäätöksiä ja uuden rakentamista teologien olisi minusta vastattava tähän kysymykseen. Mutta näen lännessä vain kaksi reaktiota (ortodoksisuutta ei lasketa, sillä se ei ole edes tietoinen mistään muutoksesta, ei tunnista sitä): toinen on tuon muutoksen varaukseton ja analyysit tarpeettomaksi katsova hyväksyntä. Toinen reaktio on yhtä ehdoton: se on kaikenlaisen muutoksen täydellinen kieltäminen.
Herää toinenkin alustava kysymys itse teologian luonteesta. Minusta näyttää siltä, että lännessä teologia, kun siitä ensi kertaa tuli tiedettä (skolastiikan synnyttyä), tuli riippuvaiseksi tästä maailmasta – sen määritelmistä, sanoista, käsitteistä ja sanan laajassa merkityksessä sen filosofioista. Siitä johtuu teologian alituinen tarve mukauttaa ja verifioida – teologia ei tuo kristinuskon hyvää sanomaa eikä kristillistä kokemusta tähän maailmaan, vaan se mukauttaa hyvää sanomaa, sen sisältöä ja teologiaa tähän maailmaan ja sen mutaatioihin sopivaksi. Tällä kertaa mutaatio koskee itse uskoa. Sen tähden paniikki, joka nousee uskon ja tämän maailman viisauden yhteensopimattomuudesta, on erityisen raju. Se paniikki johtaa kahdenlaiseen asennoitumiseen, kahteen valintaan: usko joko liukenee näihin muutoksiin (kuten vapautuksen teologiassa), jolloin julistetaan, että juuri nämä muutokset ovat syvimmiltään kristinuskoa. Tai sitten syntyy hengellistä eskapismia, jolloin mitkään muutokset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta kristittyjä, jotka eivät välitä maailmasta eivätkä ihmisen kohtalosta siinä. Ensimmäinen vaihtoehto toteutuu, kun uskoa tulkitaan uudestaan (oikein ymmärrettynä sen on silloin oikeutettava seksi, abortti, eutanasia ja vallankumous). Toinen vaihtoehto toteutuu esimerkiksi silloin, kun koko kristillinen perinne palautetaan vaikkapa liturgisiin ohjeisiin. Julistetaanko kristinuskoa maailmalle ilosanoman vai teologian kautta?
Minä sanoisin, että ilosanoma on todistus kirkon kokemuksesta ja uskosta, ei joidenkin lahkojen ”raamatullisuutta”. Ilosanoma ei ole yksinomaan kirkon uskonkappaleiden vaan myös kirkon ilon ja elämän levittämistä – sanomaa siitä, että Jumala on pelastanut kaiken. Esimerkiksi voitto kuolemasta, ruumiin ylösnousemus jne. On merkittävää, että tieteellinen teologia jollakin tavoin jättää nämä keskeiset aiheet taka-alalle.”
ISÄ ALEXANDER SCHMEMANN: PÄIVÄKIRJAT 1973 – 1983. Sivut 370-371. Valamon luostarin julkaisuja 2012. Suomentanut Ari Koponen. Johdannon ja jälkisanat suomentanut Leena Levanto. Suomennos C Valamon luostari 2012.
Noin siis Schmemann. Mielestäni tänä aikana on toteutunut tuo, josta kirjoittaja puhuu. Kirkko on lähtenyt erilaisten ideologioiden ajajaksi. Ajetaan ympäristöasiaa, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta jne. Nuo arvothan ovat itsessään monasti hyviä, mutta kirkon tehtävä ei ole ottaa niitä pääasiakseen. Tieteen ja teologian suhteesta voidaan myös pohtia, paitsi skolastiikan vaikutusta, niin samoin valistuksen vaikutusta. Tekstistä nousee myös esiin tunnustuksellisen pappiskoulutuksen merkitys. Kuinka viisasta ja suorastaan profetaalista tekstiä yli neljänkymmenen vuoden takaa.
Synnillä ei ole omaa olemusta, vaan se on olemassa niin kauan kuin suostumme siihen.
Sami kirjoitit noin!
Synti asuu ihmisessä on selvä Raamatun oppi , ei tarvitse hakea mitään olemusta tai paikkaa sillä se on kaikilla syntisille jotka lihan puolesta ovat syntyneet . Kerroit perisyntiopista ordodoksisuudessa ja mikähän perisyntioppi on sellainen jossa peritään synnittömyys . Oppi on kuin loputon selitysoppi ja irrallinen Jumalan sanasta . Ehdotat tutustumaan uskonperusteisiin ja voin toki tutkia teidän oppia , kuitenkin meidän tulee ammentaa oppimme apostoleilta ja uskonpuhdistus oli tärkeä vaihe kristikunnassa uskon opin salaisuuksiin , kun kristikunta oli vajonnut omiin tekoihin ja lisäyksiin . Vetoat usein Sami muualle mutta kysynämyksiin jää vastaukset puuttumaan tai et halua Jumalan sanaa selittää . Lihasta syntynyt ei voi vaan olla synnitön ja silloin kiellät perisynnin . Mitä ordodoksien opissa ihminen perii ? Huomaa nyt että Jumalan luomistyössä ei ole mitään virhettä vaan se on hyvää ja täydellistä ettet syyllisty selittelemään . Toiseksi Jumalalle ei kelpaa mikään muu kuin täydellisyys . Se on merkkinä kerran valkoisiin vaatteisiin puetuilla että ovat täysin puhtaita ja pyhiä Kristuksen työn ja hänen verensä kautta . Tuo lapsen synnittömyys johtaa ajattelussa johonkin välitila ajatteluun joka on vieras Raamatulle ja kun teologia menee vikaan niin sitten sitä korjataan ihmisjärjellä , näin ajattelen .
Timo, esität monta asiaa.
Syntiä ei ole olemuksellisesti edes olemassa. Jos olisi niin sen olisi täytynyt joku luoda. Jos joku voi luoda synnin olemuksellisesti, hänhän olisi silloin Luoja samanlainen kuin Jumala. Se on täysin mahdotonta. Luotu saatana ei voi myöskään tulla luotuun, ainoastaan luomaton voi tulla luotuun. Ja se on kasteessa kirkon jäsenille annettu.
Timo kirjoitat; ”kun kristikunta oli vajonnut omiin tekoihin ja lisäyksiin”
Timo olet informoitu tässä väärin.
Timo kirjoitat; ”Toiseksi Jumalalle ei kelpaa mikään muu kuin täydellisyys”. Tässä on takana jurisluontoinen Roomalainen ajattelu. Jeesus on täydellinen uhri, se riittää, se jolle Jeesus ei riitä hän hukkuu. Näin ollen ihmiseltä ei vaadita täydellisyyttä aikomys sitä kohti riittää. Se joka ei edes aijo, se jolla ei ole edes aikomusta, myös hän hukkuu varmasti.
Timo kirjoitat; ”Tuo lapsen synnittömyys johtaa ajattelussa johonkin välitila ajatteluun joka on vieras Raamatulle ja kun teologia menee vikaan niin sitten sitä korjataan ihmisjärjellä , näin ajattelen”
Ortodoksit eivät tunnista ko. ajattelua.
Sami. ”Lapsen synnittömyys perustuu tietysti Jumalan ilmoitukseen.” Tuollaista sälää en ole kuullut aikoihin. 🙂 🙂 🙂
”Miten niin sama? Luterilainen perisynnin käsite sisältää kaiken näköistä sälää. Syntiinlankeemuksen seuraukset ovat eri asia ortodoksisuudessa kuin luterilainen perisynti.” Sami P.
Niin, koko luomakunta on lankeemuksen alainen, kärsii siitä.
Perisynti koskee ihmisiä.
Missä kohtaa Raamattu kertoo syntistä syntyneen lapsen olevan synnitön? Sen ymmärrän, että tekosyntejä ei hänessä ole.
Kosti, monet eivät ole kuulleet Suomessa, koska ortodoksisuus on täällä marginaalissa.
Kari, Raamattuhan kertoisi jos syntyvä lapsi olisi syyllinen Aadamin ja Eevan syntiin. Sellaista Raamattu ei kerro. Eli mitä syntiä syntyvä, äidin kohdussa oleva lapsi on tehnyt.
Sami, lapsi on lankeemuksen alainen. Hänet tulee liittää Kristukseen. Lapsi tarvitsee valkeuden vaatteen. Kaste ja mirhavoitelu teillä, eikö niin?
Kari, kukaan ei ole tuota kieltänyt.
Sami
En väitä, että syntyvä lapsi olisi syyllinen Aadamin ja Eevan syntiin. Totean siis ortodoksin tavoin, että lapsi on lankeemuksen alainen. Nykyään puhutaan ”juurisyistä”, tosin eri kontekstissa. Juuret ovat alussa maahan pureutuneet, syvällä lankeemuksessa.
Ei minulle ole ongelmaa luopua perisynti-sanasta, vaikka en kirkkokuntaa vaihda. Ortodoksien käsittämässä lankeemuksessa on kysymys samasta asiasta, vaikka asiaa toki selitetään hieman eri tavoin: Kuolevaisuus, taipumus syntiin ja Jumalayhteyden rikkoutuminen ovat termejä ja asioita, joiden äärellä ajatuksesi mukaisen oikean Kirkon oppi on. No, nämä asiat eivät ole vieraita myöskään luterilaiselle.
Tutkin vähän taustoja ja hämmästyin: Ortodoksinen Kirkko on myös jakautunut ortodoksisiksi Kirkoiksi. No, alkuperäinen ei ole voinut jakautua, koska on vain yksi ainoa oikea Kirkko.
”Kristus on meille elämä.”
Kari, ihan mukava kuulla.
Kirjoitat; ”Tutkin vähän taustoja ja hämmästyin: Ortodoksinen Kirkko on myös jakautunut ortodoksisiksi Kirkoiksi. No, alkuperäinen ei ole voinut jakautua, koska on vain yksi ainoa oikea Kirkko.”
Ortodoksinen kirkko ei ole jakautunut, vaan kirkot ovat eri patriarkaattien alla. Tämä kuuluu kokonaiskirkon hierarkiaan. Se on hallintomalli millä kokonaisuutta hallitaan.
Kari kirjoitat; ”Ortodoksien käsittämässä lankeemuksessa on kysymys samasta asiasta, vaikka asiaa toki selitetään hieman eri tavoin:”
Valitettavasti asia ei ole näin. Luterilainen antropologia on kokonaisuudessa ihmisytimen kieltävä. Tästä olemme puhuneet. Vapaus ja valinta on luterilaisilta riistetty. Lutherin pääteos sidotturatkaisuvalta kuvaa tämän.
Sami, kiitos!
Ortodoksinen Kirkko ei siis ole jakautunut dogmaattisesti. Jakautuminen on ollut hallinnollista.
Kirkon dogmaattinen ykseys on säilynyt.
Antropologian erosta tukkimiehen aivokalvolta:
Pelastusnäkökulma: Minun on vaikea ymmärtää kuinka ortodoksiset vanhukset olisivat erityisellä tavalla jumalallistuneet elämänsä kilvoituksen ansiosta? Se on tietysti dogmaattinen tulokulma opetuksessa. Samanlaisia tuntuvat olevan ihmisen lapset vanhuksina kirkkokunnasta riippumatta. Jumalallistuminen toteutuu vasta perillä?
Ihmisen tahdosta: Luterilainen kristitty voi vastata Jumalan kutsuun myöntävästi omasta tahdostaan kun kutsu on päällä. Näin tahtoa ei ole sidottu. Ei kai ortodoksikaan voi pelastusta valita milloin tahansa, jos kutsu ei ole päällä? Ei Taivaan Isän kutsuja voi valita kuin margariinipaketteja kylmiöstä.
Kari, kysyt jumallustumisesta. Luterilaisille tämä on vaikea rasti koska heillä on uusi traditio kuten helluntailaisilla. Isien ja kirkon perintö on hukassa. Miten voisin auttaa sinua? Paras tapa on lukea muutama kirja ja tutustua näin tähän.
Kari kirjoitat; ” Ihmisen tahdosta: Luterilainen kristitty voi vastata Jumalan kutsuun myöntävästi omasta tahdostaan kun kutsu on päällä.”
Näin luterilaiset eivät usko eivätkä opeta. Tämä on enemmän helluntaistyyppinen ajattelu. Monilla luterilaisilla on vaikeuksia ymmärtää luterilaisuutta tätä näkee kautta linjan.
Sami
Lukemattomat luterilaiset ovat vastanneet Herramme kutsuun ”kyllä”, vaikka tämän keskustelun valossa se ei ole mennyt dogmatiikan mukaan niinkuin ”käsikirjaan” (manual) tallennettu on.
Tuosta jumalallistumisesta vielä. Eihän kaikilla ihmisillä ole mahdollisuutta
lähteä luostarikilvoitukseen. Ovatko nämä ihmiset sitten jotenkin alempiarvoisia?
Ei kuulosta kovin kristilliseltä, jos näin on. Vai jääkö ansaitsemattomalle armolle
kuitenkin tilaa?
Luterilainen kutsumus ajattelu on mielestäni aika hyvin perusteltu.
Kari, siitä voi olla iloinen, että luterilaisuuden opetusta ei ole sisäistetty, vaan ollaan lähempänä ortodoksisuutta.
Luostari ei ole tarkoitettu kaikille, jumalallistuminen on. Molemmilla on sama prosessi, paikasta riippumatta.
Vastaus oli siis kummallekin.
” Luterilainen kutsumus ajattelu on mielestäni aika hyvin perusteltu.”
Perustelu on kapea ja vihamielinen. Luther piti luostareita huonona asiana. En yhtään ihmettele, jos asuu katolisessa luostarissa. Sieltä tuleekin paeta ja heti.
Sami. Kylläpä vaan luterilainen vanhurskattaminen yksin uskosta, jotta se olisi armosta on sisäistetty niin lujasti, ettei sitä perkele ja helvetin portit voita. Sitä paitsi se on ahtaan portin kristillisyyttä, jota seuraa Pyhän Hengen todistus silloin – kun Herra sen parhaaksi näkee.
Kosti, luterilainen vanhurskauttamisoppi on ilmestynyt 1500 luvulla, kuten helluntailaisuus 1800 luvulla. Yksin armosta, on sota huuto, sotavasara, jota ei ole luterilaisuudessa sen kummemmin avattu. Kaikki osaa tuon toistaa, sillä vastustetaan tekoja. Se on looginen aparaatti joka seuraa Augustinuksen antropologiaa ja rakentuu sille. Kirkossa on tuomittu tuollaiset harhat.
Tuo vanhuskauttamisoppi yksin armosta on tunnettu jo vanhan testamentin alkulehdillä, ilmankos sitä niin vastustetaan ja perkele kaikista eniten. Sillä ei ole merkitystä, kuka sen tuomitsee.
Jaakob 2:24 ” Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.”
”Jaakob 2:24 ” Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.”
Sami,
Entisenä luterilaisena sinun on hyvin helppo todeta, että myös luterilaisilla kristityillä on tekoja, joita on tehty nimenomaan uskon innoittamina. Usko synnyttää tekoja, jotka ajavat Jumalan Valtakunnan tulemista myös maan päälle. Luterilainen ei osaa pitää tekojaan jumalallistumisen edistymisenä toisin kuin ortodoksit, koska luterilainen ei ymmärrä asiaa ortodoksin lailla. Tekoja vain tulee luonnostaan, koska elävä usko ”pruukaa”synnyttää tekoja!
Samilta kysyn sen verran, että ovatko Ukrainassa toimivat kolme eri
ortodoksista kirkkoa dogmaattisesti samoilla linjoilla?
Ilmeisesti nk. uniaatit tunnustavat Paavin johtoaseman?
Ovatko he ortodokseja?
Siis, uniaatit eivät ole ortodokseja.
Uniaatit, niillä on monta nimeä, on syntynyt brestin unionista 1500 luvun lopussa, osa ortodokseista teki sopimuksen paavin kanssa, paavi on heidän pomo, vaikka käyttävöt itäistä riitusta.
Ukrainan tilanne on monimutkainen ei pysty vastaamaan tässä. Löydän hyvän esityksen suomeksi; https://www.adlibris.com/fi/kirja/ukraina-on-meidan-9789523452053. Myös konstattinopolin tomos asiakirja
on julkastu suomeksi, + ainakin yksi taustaselvitys.
Ok
Ortodoksisuudessa jumalallistuminen ei mene noin. ”tekojaan jumalallistumisen edistymisenä”. Tuo on irvikuva, ei todellisuutta.
”Ortodoksisuudessa jumalallistuminen ei mene noin. ”tekojaan jumalallistumisen edistymisenä”. Tuo on irvikuva, ei todellisuutta.”
Metsämies on metsässä eli minä. En todellakaan halua irvailla, en tietenkään.
Tarkennan tyhjää ja ymmärtämätöntä mieltäni, ja aavistelen: Teillä jumalallistumiseen eivät auta teot, vaan oikea ortodoksinen asenne? Koko elämän kestävä ortodoksinen mieli ja oikea oppinen kristillinen kilvoitus?
Kari, me teemme yhteistyötä Jumalan kanssa. Ei auta vaikka kuinka kilvoittelee, jos Jumala ei anna armoansa, edistymistä ei tapahdu. Jumallistuminen on Jumalan teko, mutta meitäkin siihen tarvitaan. Siksi se on synergismiä.
Sami ,
Yksin armosta, on sota huuto, sotavasara, jota ei ole luterilaisuudessa sen kummemmin avattu. Kaikki osaa tuon toistaa, sillä vastustetaan tekoja.
Sillä ei vastusteta vaan se on evankeliumia .Luterilaisuudessa se on avattu hyvin selvästi ja siitä on pitkälti kysymys uskonpuhdistuksessa . Kun lisäät synergismin pelastukseen niin tietysti siinä tekojen lisääjällä täytyy olla joku raja mikä kelpaa . Se on raamatun lisäksi myös järkeen sopimaton ajatus , pelastusvarmuus roikkuu jossain ja evankeliumi ei ole se joka vapauttaa Jumalan lasten iloon . Kai oppi jos lisää tekoja niin täytyy olla mittari ? Jumalan rakkaus , armo ei ole ihmisestä Jumalaan päin vaan Jumalasta ihmiseen . joka saadaan lahjana ottaa uskossa vastaan .
”Kun lisäät synergismin pelastukseen niin tietysti siinä tekojen lisääjällä täytyy olla joku raja mikä kelpaa .”
Jumala ei pelasta ihmistä ilman ihmistä.
”Jumala ei pelasta ihmistä ilman ihmistä.” Sami
Niinpä, siksi Jumala lähetti ainoan Poikansa syntymään ihmiseksi.
Hän, Jeesus Kristus, on ihmisen pelastaja.
Ja meitä Jeesus ei pelasta ilman meitä.
”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta,
ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja –
ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa
Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on
edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.”
Ef. 2:8-10
Selvää kuin pässin liha . Pyhälle Jumalalle ei edes kelpaa meidän tekomme itsessämme , ne teot mitä syntyy ovat Kristuksen aikaansaamia tahtomisen ja tekmisen kautta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta uudestisyntyneessä ihmisessä , joka ei tee syntiä . On vanha ja uusi Aadam samaan aikaan meissä
Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta. Jaakob 2.
Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta,
ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja –
ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Ef. 2
Pelkkä usko ei siis vanhurskauta, vaan tarvitaan tekoja, teoista usko tulee täydelliseksi. Tätä sanotaan armosta pelastumiseksi. Meidän ei tarvitse täyttää juutalaisten fariseusten tavoin lakia, jossa ihminen teoilla yrittää päästä vanhurskaaksi. Sen sijaa täytämme Jumalan lakia Hengen uudessa tilassa, näin pyhitymme ja jumalistumme, saavutamme uskon päämäärän sielujen pelastuksen. Muutumme Kristuksen kuvan kaltaisuuteen. 🙂
Sami,
Näin se on. Kaikki on armoa armosta.
”Meidän ei tarvitse täyttää juutalaisten fariseusten tavoin lakia, jossa ihminen teoilla yrittää päästä vanhurskaaksi.”
Luterilaiset kristityt toimivat mielellään seurakunnan yhteydessä, osallistuvat messuun, tekevät lähetystyötä jne. ilman pakkoa ja vaatimusta, ilolla, samoin kuin ortodoksit! Luterilaista synergiaa Isän talossa, kaikkeen työhön rukoilemme Jumalan apua, siunausta ja johdatusta.
1.Korinttolaiskirje: 1:30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi,
Kari, tuo on aivan totta. Näin toimivat kaikki kristilliset uskontokunnat. Helluntailaiset, babtistit, adventistit, anglinaanit, vapaakirkot, eri lukemattomat protestanttiset yhteisöt jne…
Onko niin osittain että ordodoksit puhuvat samasta asiasta osittain eri kielellä ? En tiedä kun välillä vaikuttaa siltä . Sami toteaa että yhteistyöllä Jumala pyhittää ja ei ilman ihmistä . Luterilaisuus erottaa lihan ja hengen , syntisen luonnon ja uudestisyntyneen ihmisen toisistaan , kysymys on lopulta sama eli kuinka paljon Kristus saa meissä sijaa olla herrana . Olkoon niin että sanoitus ja keinot ovat erilaisia . Kuitenkin ei voi sanoa että ordodoksit tarkoittavat samaa synrgismillä kuin helluntailaiset vaikka molemmilla sitä on ja molemmilla on vapaa tahto . Luterilaisuus on opista selvä ja siihen löytyy helposti apostolien opetuksien yhteys . Ehkä korostuksien lisäksi myös ajattelen jos olisin ordodoksi niin Paavalilainen teologia olisi vaikea sisäistää ordodoksi oppiin , joutuisin kysymyksien eteen väistämättä . Lähes aina erilailla ajattelevien kristittyjen kesken löytyy iso ja ratkaiseva asia pohjalta ja se on perisynti ja sana on hyvä kun ajattelemme perinnöllisyyttäkin tai sudenpentua kuinka suloinen se on pienenä . Ja kyllä se kumpuaa aina paljastavasti esille perisynnin kieltäjiltä se sama peruste eli tekosynnit ja sen voi hyvin tarkastaa vaikka tästä blogista mihin vedotaan eli perisynti ei ole ensisijaisesti tekoja . Lihasta syntynyt on liha ja hengestä syntynyt henki . Oli myös tämän sunnuntain lukukappale . Tästä myös herää kysymys kasteen todellisesta merkityksestä jos ihminen syntyessään olisi synnitön ja se mielestäni tarkoittaisi Jumalalle kelpaavaa jo ilman kastetta .
Timo, Ortodoksisuudessa ihmisen luonto (olemassaolo, ruumis ja sielu) on Jumalan luoma ja pohjimmiltaan hyvä. Lankeemus turmeli sen, mutta ei tehnyt siitä pahaa tai syntistä itsessään. Synti on pikemminkin sairaus, tila, joka tarttuu luontoon, kuin itse luonto. Jos luonto olisi syntinen, se tarkoittaisi, että Jumala olisi luonut jotain syntistä, tai että synti olisi osa Jumalan luomaa. Tämä näkemys on ortodoksisuudelle vieras. Tästä ole jo aikaisemmin kirjoittanut.
Sitten tuosta perisynnistä. Kuten olen sanonut myös toisinaan ortodoksit voivat käyttää sanaa perisynti, sen merkitys on kuitenkin eri kuin protestanttisuudessa.
Ortodoksinen kirkko opettaa, että Aadamin syntiinlankeemus toi maailmaan kuoleman, turmeltuneisuuden ja alttiuden syntiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokainen ihminen syntyisi henkilökohtaisesti syyllisenä Aadamin syntiin (kuten joissakin länsimaisissa tulkinnoissa). Sen sijaan, jokainen ihminen perii Aadamin langenneen tilan seuraukset: kuolevaisuuden, turmeltuneisuuden ja taipumuksen syntiin. Ortodoksisessa teologiassa termi ”perisynti” viittaa siis pikemminkin periytymiseen synnin ja kuoleman seurauksista kuin perittyyn syyllisyyteen.Tässä on perustava laatuinen ero.
Tästäkin johtuu se, että Ihmisen vapaa tahto ei ole täysin turmeltunut: Toisin kuin joissakin länsimaisissa teologioissa, jotka korostavat ihmisen tahdon täydellistä turmeltumista lankeemuksessa, ortodoksisuus katsoo, että ihmisen vapaa tahto säilyi lankeemuksen jälkeenkin, vaikkakin heikentyneenä ja synnin vaikutusten alaisena. Ihminen voi siis yhä valita hyvän ja vastata Jumalan kutsuun, vaikkakin hän tarvitsee siihen Jumalan armoa. Tämä eroaa luterilaisesta ajatuksesta, jossa vapaa tahto on hengellisissä asioissa ”orjuutettu”. Ja tosiasiassa pakanan hampaiden pesukin on luterilaisuudessa syntiä.
Timo kirjoitat; ”Luterilaisuus on opista selvä ja siihen löytyy helposti apostolien opetuksien yhteys . Ehkä korostuksien lisäksi myös ajattelen jos olisin ordodoksi niin Paavalilainen teologia olisi vaikea sisäistää ordodoksi oppiin , joutuisin kysymyksien eteen väistämättä .”
Tässä olet väärininformoitu.
Apostoli Paavalin teologialla on valtava ja syvällinen merkitys ortodoksisessa kirkossa. Vaikka ortodoksinen teologia ei nojaa yksinomaan Paavalin kirjeisiin (kuten joissakin protestanttisissa perinteissä), hänen kirjoituksensa ovat olennainen osa Raamattua ja Pyhää Traditiota, ja ne ovat muokanneet ortodoksista oppia, liturgiaa ja hengellistä elämää monin tavoin.
Listaan tähän muutamia.
Kristologia ja soteriologia (oppi Kristuksesta ja pelastuksesta):
Kristuksen merkitys pelastuksessa: Paavali korostaa Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen keskeisyyttä syntien sovittamisessa ja uuden elämän mahdollistamisessa. Tämä on ortodoksisuuden ytimessä.
Kenosis (itsensä tyhjentäminen): Filippiläiskirjeen hymni Kristuksen kenosisista (itsensä tyhjentämisestä ja nöyryyttämisestä inkarnaatiossa ja ristinkuolemassa) on syvästi vaikuttanut ortodoksiseen kristologiaan ja teologiaan. Se korostaa Jumalan rakkauden syvyyttä ja ihmisen pelastuksen uhria.
Kuoleman ja synnin voittaminen: Paavalin opetus siitä, että Kristus on voittanut synnin ja kuoleman (esim. 1. Kor. 15), on keskeinen ortodoksisessa ylösnousemusteologiassa ja pääsiäisen vietossa.
Jumaloituminen (Theosis):
Vaikka Paavali ei käytä suoraan termiä ”theosis”, monet hänen ajatuksensa tukevat tätä ortodoksisen pelastuskäsityksen ydintä. Esimerkiksi lause ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20) on keskeinen jumaloitumisen ymmärtämisessä. Kyse on Kristuksen kanssa yhteen kasvamisesta ja osallisuudesta Jumalan elämästä Pyhän Hengen kautta.
Paavalin opetus siitä, että meidät on luotu uudeksi ihmiseksi Kristuksessa (esim. Ef. 4:24), ja että me muutumme kirkkaudesta kirkkauteen Hengen voimalla (2. Kor. 3:18), tukee ajatusta jatkuvasta hengellisestä kasvusta.
Kirkon luonne ja merkitys:
Kristuksen ruumis: Paavalin kuvaus kirkosta Kristuksen ruumiina, jossa kaikki uskovat ovat jäseniä ja toimivat yhdessä (esim. 1. Kor. 12; Room. 12), on perusta ortodoksiselle kirkkonäkemykselle ja yhteisöllisyyden korostamiselle.
Sakramenttien teologia: Paavalin viittaukset kasteeseen (Room. 6) ja ehtoolliseen (1. Kor. 10-11) ovat olennainen osa ortodoksista sakramenttioppia. Hänen opetuksensa ehtoollisen todellisesta luonteesta on vahvistanut ortodoksisen uskon Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa.
Laki ja armo:
Vaikka ortodoksinen teologia ei korosta lain ja armon välistä jännitettä aivan samalla tavalla kuin luterilaisuus (jossa laki tuomitsee ja evankeliumi vapauttaa), Paavalin opetus lain tarkoituksesta ja Kristuksen vapauttavasta armosta on silti merkittävä. Ortodoksisuudessa laki nähdään pikemminkin opettajana ja ohjaajana, joka valmistaa Kristukseen.
Paavalin opetus siitä, ettei ihminen vanhurskaudu lain teoilla, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, on myös osa ortodoksista teologiaa, vaikka se yhdistetäänkin ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan armon synergiaan.
Eskatologia (oppi viimeisistä ajoista):
Paavalin kirjoitukset, erityisesti tessalonikalaiskirjeet ja Korinttilaiskirjeet, sisältävät tärkeitä opetuksia kuolleiden ylösnousemuksesta, Kristuksen toisesta tulemuksesta ja viimeisestä tuomiosta, jotka ovat keskeisiä ortodoksisessa eskatologiassa.
Hengellinen elämä ja kilvoittelu:
Paavalin kehotukset elää Pyhässä Hengessä, taistella syntiä vastaan kohti Kristusta (esim. Room. 8; Gal. 5) ovat perustavanlaatuisia ortodoksisessa hengellisessä kilvoittelussa. Vaikka ortodoksinen kilvoitusperinne korostaa asketismia ja tekoja osana Jumalan kanssa tehtävää yhteistyötä, se pohjautuu Paavalin kehotukseen pukeutua ”uuteen ihmiseen”.
Liturginen käyttö:
Paavalin kirjeitä luetaan säännöllisesti ortodoksisissa jumalanpalveluksissa (erityisesti liturgiassa ns. apostolina). Niiden tekstit ovat syvästi juurtuneet kirkon rukouselämään ja jumalanpalveluskokemukseen.
Kiitos Timo kysymyksistä. Kiitos Sami selkeästä vastauksesta.
Me luterilaiset olemme kovassa koukussa perisynti-sanaan. Sitä on meille opetettu, mutta opetus on ”kolikon toiselta” syrjältä jäänyt vähän vajaaksi? Samoin meille on ollut vaikeuksia ymmärtää tekojen merkitystä kristillisessä kilvoituksessa. Sidottu ratkaisuvalta sitoo myös osaksi uskon silmiä?
Samin esitys ei-peritystä syyllisyydestä johtaa juuri tuohon harhaan, ettei ihmisen tahto ei ole muka täysin turmeltunut ja ihminen voi siis yhä valita hyvän ja vastata Jumalan kutsuun. Se on samaa sarjaa kuin helluntailaisuus.
Lisäksi Paavali muka liittää opetukseen sen, että vaikka ihminen ei vanhurskaudu lain teoilla vaan uskon kautta, niin Paavali lisää siihen sitten kuitenkin Erasmuksen vapaan tahdon ja synergian ja siten käytännössä laki vanhurskauttaa. Minua ei petetä tässä asiassa. Jumalan kuva on menetetty ja sillä selvä. Yksin Kristus sen palauttaa pelkästään uskon kautta yksin.
Sami tuo perinpohjin julki omaa näkemystään
(ja ortodoksikirkon?) ortodoksisuudesta. Tästä hänelle kiitos.
Minä olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että
tunnustuksellinen luterilaisuus on nimenomaan
raamatullista uskoa. Oppi syntisen
vanhurskauttamisesta on minulle luovuttamaton asia.
Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.
Mikko. Olen Samin kanssa vääntynyt tästä asiasta niin pitkään, että en muista ensimmäistä kertaa, siksi vetelen hieman mutkia suoriksi. Ajattelin, etten enää puutu tähän. Voin toki myös antaa Samille kiitoksen siitä, että minulle on matkan varrella selvinnyt, että siksi pelastus on yksin uskosta, että se olisi armosta.
Luther ei hyväksynyt sitä skolastiikan käsitystä, että Jumalan kuva – imago – olisi säilynyt ihmisen luontovarustuksessa sen sijaan kaltaisuus olisi kadotettu. Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan ja kuvautui Saatanaan. Mutta tämä ei ollut Lutherille mikään ongelma. Kristuksen tehtävänä on palauttaa meihin Jumalan kuva autuaassa vaihtokaupassa.
Tästä asiasta prof. emeritus Jouko N. Martikainen kirjoittaa valaisevasti Perusta-lehden numerossa 4/2021. Tätä reformaattorin näkemystä ei ole aina kyetty seuraamaan myöskään nykyajan luterilaisuudessa. Viime viikon iltakirkossa eräs puhuja (ei pappi) puhui meistä ihmisistä arvokkaina Jumalan kuvina. Totta, Jumala on meidät luonut, katsoen meitä rakastavasti, eikä ihminen voi irtautua luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen Saatanan talutusnuorassa.
Ajattelin, että tässä istun Saatanaan kuvautuneena ja olen kuitenkin uskossa armosta osallinen ylösnousseen Kristuksen sovitustyön perusteella. Mutta prof. Martikainen selittää tämän asian hyvin ymmärrettävästi ja realistisesti.
Kiitos Kosti tästä ja osallistumisestasi keskusteluun.
Kosti ja Mikko, vanhurskauttamisessa on kysymys alkukuvaan palaamisesta. Aadamin tehtävä oli tulla täydelliseksi käskyjen ja lain kautta. Lailla oli paratiisissa kasvattava merkitys. Kristillisessä kirkossa palataan tähän tilaan ja prosessi alkaa alusta. Tämä nyt vain huomiona, mitä tuli mieleen.
Sami. Kyllä niin, mikäli Aadam olisi pysynyt Jumalan käskyssä olemaan syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta. Ei onnnistunut, vaan lankesi totaalisesti. Siksi tämä prosessi on ollutta ja mennyttä.
Kosti, Kristus on uusi Aadam ja siksi Hän avasi paratiisin portit, näin saamme uuden mahdollisuuden. Joten työmme jatkuu Jumalan armon avulla.
Kosti, vielä tuosta s-kuvasta. Mitähän Raamatun kohtia luther käytti perustellessaan ihmistä saatanan kuvana. Mitä patristisia tekstejä hän käytti, vai keksikö kuvauksen ihan itse. Oliko saatanan kuva retorinen keino.
Uusi mahdollisuus kyllä mutta synti meihin jää tässä elämässä. Perisynti, joka ei ole ihmisen olemus substanssi vaan aksidenssi, tilapäinen ominaisuus, joka ylösnousemuksessa tuhotaan lopullisesti. Luonto ei ole yhtä kuin perisynti, joka on turmeltuneeseen luontoon piintyneenä ja joka turmelee luonnon, kuten YO – Keskeinen kiistakysymys- toteaa. Tähän viittaa sekä Paavali Ro7, kuten myös sinun rakastamasi Jaakob1:14.
Mitäkö Raamatun kohtaa Luther käytti. Olikohan kenties syntiinlankeemuskertomus, jolloin Jumalan kuva menetettiin. Genesiksen selitys 1-7, s. 67. Mitä patristisista teksteistä? Ovatko ne jotenkin totuuden pylväitä? ”Oliko saatanan kuva retorinen keino.” No miltä maailma näyttää vaikkapa Ukrainassa?
Kosti, miten yksimielisyyden ohjeen muotoilu, mitä lainat eroaa tai ei eroa ortodoksisesta uskonopista;
Luterilainen;
” Perisynti, joka ei ole ihmisen olemus substanssi vaan aksidenssi, tilapäinen ominaisuus, joka ylösnousemuksessa tuhotaan lopullisesti. Luonto ei ole yhtä kuin perisynti, joka on turmeltuneeseen luontoon piintyneenä ja joka turmelee luonnon”
Ortodoksi;
”Ortodoksisuudessa ihmisen luonto (olemassaolo, ruumis ja sielu) on Jumalan luoma ja pohjimmiltaan hyvä. Lankeemus turmeli sen, mutta ei tehnyt siitä pahaa tai syntistä itsessään. Synti on pikemminkin sairaus, tila, joka tarttuu luontoon, kuin itse luonto. Jos luonto olisi syntinen, se tarkoittaisi, että Jumala olisi luonut jotain syntistä, tai että synti olisi osa Jumalan luomaa. Tämä näkemys on ortodoksisuudelle vieras.
”Jos luonto olisi syntinen, se tarkoittaisi, että Jumala olisi luonut jotain syntistä, tai että synti olisi osa Jumalan luomaa. Tämä näkemys on ortodoksisuudelle vieras.”
Jumala ei luonut mitään syntistä. Ihmisestä tuli syntinen vasta lankeemuksessa, kuten edellä kommenteissa kuvataan.
Kari,
”Jumala ei luonut mitään syntistä. Ihmisestä tuli syntinen vasta lankeemuksessa, kuten edellä kommenteissa kuvataan.”
juuri näin ja Jumalan kuva ihmisessä hävisi/hajosi syntiinlankeemuksessa, kuten myös aikaisemmissa kommenteissa mainitaan.
Sami. On kaiken logiikan vastaista, että lankeemus tosin turmeli ihmisen, muttei tehnyt häntä syntiseksi itsessään. Ihmisluonnon kokonaisvaltainen turmelus on synnin seurausta, joka ei johdu millään tavalla Jumalasta, joka loi kaiken alussa hyväksi. Miksi oletat sellaista jota en ole sanonut? Mutta tuo jaottelu substanssi – aksidenssi – olemus- ominaisuudet ei välttämättä kuvaa lankeemuksen todellista syvyyttä, koska ihminen on läpikotaisin turmeltunut, eikä pelkästään melkoisen turmeltunut.
Tämä kaikki edellinen Paavalin sanoin (Room3:23-24): ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”
Kun ollaan Jumalan kirkkautta vailla, niin sitä ollaan sitten kokonaan eikä osittain ja vanhurskaaksi tullaan yksin armosta lunastuksen kautta.
Seuraava katkelma ei anna meistä ihmisistä vallan mairittelevaa kuvaa.
”Kun syntinen todella oppii tuntemaan itsensä, hän tajuaa olevansa syntinen. Se sana ei ole hänelle pelkkä adjektiivi, joka tarkoittaa konkreettisia tekoja, vaan se on myös substantiivi, joka paljastaa hänen olemuksensa. Hänestä näyttää, ettei hän olekaan joutunut turmaan vaan hän itse on se turma; hän ei ole vain syntinen ja kirottu vaan synti ja kirous. Jos jotakuta tahdotaan latinaksi sanoa erityisen pahaksi konnaksi, hänestä käytetään sanaa scelus ‘rikos’. Ei ole vähäinen asia kantaa syntiä, Jumalan vihaa, kirousta ja kuolemaa. Ihmisestä, joka syntiä tosissaan tuntee, tulee syntisäkki, kuoleman ja kirouksen oma.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, 1992, s. 322.
Aadamilla alussa Jumalan kuvana oli tietty substanssi, olemispohja. Syntiinlankeemus aiheutti kuitenkin sen, että ihminen kuvautui Paholaiseen. Täten välttämättä synti kietoutui myös ihmisen olemukseen. Siitä huolimatta todellisuus ei hajoa kahtia vaikka ihminen menetti kosketuspinnan Jumalaan. On kuitenkin vain yksi Jumala, kaiken luoja, joka rakastaa ihmistä myös sen jälkeen kun hänestä tuli itse pimeys, josta ei valoa löydy.
15:14 Kuinka voisi ihminen olla puhdas, kuinka vaimosta syntynyt olla vanhurskas!
15:15 Katso, pyhiinsäkään hän ei luota, eivät taivaatkaan ole puhtaat hänen silmissänsä,
15:16 saati sitten ihminen, inhottava ja kelvoton, joka juo vääryyttä niinkuin vettä. (Job)
Kosti, kirjoitat; ” Miksi oletat sellaista jota en ole sanonut? Mutta tuo jaottelu substanssi – aksidenssi – olemus- ominaisuudet ei välttämättä kuvaa lankeemuksen todellista syvyyttä, koska ihminen on läpikotaisin turmeltunut, eikä pelkästään melkoisen turmeltunut.
Luterilainen tunnustus tekee selvän eron ihmisluonon ja perisynnin välillä käyttäen käsitteitä substanssi – aksidenssi. Tämä on erittäin syvällinen ja periaatteellinen jaottelu. Ihmisen luontoa, olemusta substanssi on eri asia kuin synti. Jos ihminen olisi syntinen itsessään se tarkoittaisi, absoluuttista pahuutta. Näin luterilaisuus tässä kohtaa pitää kiinni ortodoksisen kirkon opetuksesta. Lankeemus turmeli ihmisen luonnonsen, mutta ei tehnyt siitä pahaa tai syntistä itsessään. Synti on pikemminkin sairaus, tila, joka tarttuu luontoon, kuin itse luonto.
Jokainen Jumalan luoma ihminen Aadamista maailman loppuun asti, ei ole itsessään paha, hänen luontonsa on pohjimmiltaan hyvä johon pahuuden sairaus on tarttunut. Luterilaisuudessa käytetään tästä nimitystä, jaottelua
substanssi – aksidenssi ( olemus – olemuksessa oleva vieras lisä, parasiitti). Näin ollen Jobin kuvaus on oikea.
Kosti kirjoitat Lutherin Galatalaiskirjeen kommentista lainauksen. Vastaavia kuvauksia löydämme ortodoksi isiltä, niihin on helppo yhtyä. Lutheria tekstit tulee alistaa juuri luterilaisen tunnustuksen alle. Siinä jaottelu substanssi – aksidenssi, toimii hyvin. Täytyy huomioida se, että osa luterilaisesta reformaattoreista, Luther mukaan lukien, oli valmis kutsumaan ihmistä Perkeleen kuvaksi (imago diabolii). Reformaattoreiden kielikuvista ei tarvitse kuitenkaan tehdä suuria linjavetoja, vaan luterilainen alistaa kaikki luterilaisen tunnustuksen alle.
Kuten toteisin jaottelu substanssi – aksidenssi – ei lähtökohtaisesti kuvaa lankeemuksen todellista syvyyttä, koska ihminen on läpikotaisin turmeltunut, eikä pelkästään melkoisen turmeltunut. Edellähän Luther toteaa, että sana syntinen ei ole pelkkä adjektiivi (tarkoittaen tekoja), joka kuvailee substantiivin ts. ihmisen ominaisuuksia vaan se on myös substantiivi, joka paljastaa hänen – olemuksensa. Ihminen on synti itse. Itse kirous. Ja aivan oikein. Perkeleen kuva (imago diabolii).
Ihmisluonnon perisynti ei täten ole ainoastaan ”kaiken hyvän täydellistä puuttumista hengellisissä, jumalallisissa asioissa, vaan se merkitsee samalla sitä, että ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus,” kuten tunnustus toteaa.
Kysymys ei ole siis kielikuvista, vaan siitä todellisuudesta, että syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan kuva katosi Aadamista. Sen hän myös tunnusti sanomalla; ”minä olen alaston.”
Maailmassa ei ole hyviä ja pahoja. Täällä on vain pahoja. Ihminen on luonnostaan vihan astia. Jumala ei ole valinnut hyviä pelastukseen, vaan hän kutsuu evankeliumilla pahoja pelastukseen.
Perisynti käsitteenä kauhistuttaa ilmeisesti varsinkin ortodokseja. Sitä tietysti voi ihmetellä, että Kristuksen lahja-armon tarvetta nähdään kuitenkin siellä, missä perisyntiä ei tunnusteta.