Arkkipiispa Tapio Luoma antoi viimeisen kirkolliskokouksen jälkeen lausuman, jonka yksi ajatus oli vapaasti ”suomennettuna” jotenkin seuraavasti: ”kirkon tulee muuttua (mukautua?) voidakseen muuttaa maailmaa”. Tästä lausumasta tuli mieleeni kohtaaminen muutaman vuoden takaa, jossa eräs mieshenkilö totesi minulle pettyneensä kirkon kokoaikaiseen muutosintoon. Hänelle kirkko merkitsi tai oli merkinnyt jotakin pysyvää ja turvallista, sellaista joka pysyisi luotettavana ja lujasti omalla perustallaan seisovana turvasatamana aikojen myrskyjen keskellä. Kirkkona, joka olisi maailmassa, muttei maailmasta. Kirkkona, joka näyttäisi suunnan kohti iankaikkista toivoa. Kirkkona, joka ei lähtisi kaikenlaisten opintuulien ja ideologioiden juoksupojaksi ja joka julistaisi muuttumatonta sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta syntien sovittajana, maailman pelastajana ja ainoana tienä Taivaallisen Isän luokse. Tällä kotimaa24 blogisivustolla joku suositteli lukemaan, nyt jo tuonilmaisiin siirtyneen, ortodoksisen teologin ja papin isä Alexander Schmemannin suomennetun kirjan Päiväkirjat 1973-1983. Minä, kun olen kirjan ystävä, tartuin tuohon teokseen mielenkiinnolla. Löysin noista päiväkirjoista pitkän, syvällisen ja viisaan sitaatin, joka liittyy mielestäni aivan oleellisesti tuohon arkkipiispan sanomaan. Haluankin nyt liittää sen tähän blogiini ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia tämän tekstin valossa kysymystä kirkon paikasta ja identiteetistä maailmassa ja verrata Schmemannin ajatuksia arkkipiispa Tapio Luoman kommentointiin.
Alla siis ote suomennetuista Alexander Schmemannin päiväkirjoista 1973-1983. Tekstilainaus on päiviltä 6.12.1980 ja 8.12.1980:
”Eilen puhuimme isä Tomin kanssa päivällisellä pitkään läntisistä teologeista, jotka (suurin osa) julistavat itsestään selvänä totuutena, että aikamme kulttuuristen muutosten vuoksi on välttämätöntä radikaalisti rakentaa uudelleen koko kirkon teologia ja elämä. Teologian on kohdattava tämä muutos, sen on tehtävä oikeat johtopäätökset tapahtuneesta, siitä mitä on. Oma kysymykseni: mitä itseasiassa on tapahtunut, mikä on noiden muutosten sisältö? Ennen johtopäätöksiä ja uuden rakentamista teologien olisi minusta vastattava tähän kysymykseen. Mutta näen lännessä vain kaksi reaktiota (ortodoksisuutta ei lasketa, sillä se ei ole edes tietoinen mistään muutoksesta, ei tunnista sitä): toinen on tuon muutoksen varaukseton ja analyysit tarpeettomaksi katsova hyväksyntä. Toinen reaktio on yhtä ehdoton: se on kaikenlaisen muutoksen täydellinen kieltäminen.
Herää toinenkin alustava kysymys itse teologian luonteesta. Minusta näyttää siltä, että lännessä teologia, kun siitä ensi kertaa tuli tiedettä (skolastiikan synnyttyä), tuli riippuvaiseksi tästä maailmasta – sen määritelmistä, sanoista, käsitteistä ja sanan laajassa merkityksessä sen filosofioista. Siitä johtuu teologian alituinen tarve mukauttaa ja verifioida – teologia ei tuo kristinuskon hyvää sanomaa eikä kristillistä kokemusta tähän maailmaan, vaan se mukauttaa hyvää sanomaa, sen sisältöä ja teologiaa tähän maailmaan ja sen mutaatioihin sopivaksi. Tällä kertaa mutaatio koskee itse uskoa. Sen tähden paniikki, joka nousee uskon ja tämän maailman viisauden yhteensopimattomuudesta, on erityisen raju. Se paniikki johtaa kahdenlaiseen asennoitumiseen, kahteen valintaan: usko joko liukenee näihin muutoksiin (kuten vapautuksen teologiassa), jolloin julistetaan, että juuri nämä muutokset ovat syvimmiltään kristinuskoa. Tai sitten syntyy hengellistä eskapismia, jolloin mitkään muutokset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta kristittyjä, jotka eivät välitä maailmasta eivätkä ihmisen kohtalosta siinä. Ensimmäinen vaihtoehto toteutuu, kun uskoa tulkitaan uudestaan (oikein ymmärrettynä sen on silloin oikeutettava seksi, abortti, eutanasia ja vallankumous). Toinen vaihtoehto toteutuu esimerkiksi silloin, kun koko kristillinen perinne palautetaan vaikkapa liturgisiin ohjeisiin. Julistetaanko kristinuskoa maailmalle ilosanoman vai teologian kautta?
Minä sanoisin, että ilosanoma on todistus kirkon kokemuksesta ja uskosta, ei joidenkin lahkojen ”raamatullisuutta”. Ilosanoma ei ole yksinomaan kirkon uskonkappaleiden vaan myös kirkon ilon ja elämän levittämistä – sanomaa siitä, että Jumala on pelastanut kaiken. Esimerkiksi voitto kuolemasta, ruumiin ylösnousemus jne. On merkittävää, että tieteellinen teologia jollakin tavoin jättää nämä keskeiset aiheet taka-alalle.”
ISÄ ALEXANDER SCHMEMANN: PÄIVÄKIRJAT 1973 – 1983. Sivut 370-371. Valamon luostarin julkaisuja 2012. Suomentanut Ari Koponen. Johdannon ja jälkisanat suomentanut Leena Levanto. Suomennos C Valamon luostari 2012.
Noin siis Schmemann. Mielestäni tänä aikana on toteutunut tuo, josta kirjoittaja puhuu. Kirkko on lähtenyt erilaisten ideologioiden ajajaksi. Ajetaan ympäristöasiaa, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta jne. Nuo arvothan ovat itsessään monasti hyviä, mutta kirkon tehtävä ei ole ottaa niitä pääasiakseen. Tieteen ja teologian suhteesta voidaan myös pohtia, paitsi skolastiikan vaikutusta, niin samoin valistuksen vaikutusta. Tekstistä nousee myös esiin tunnustuksellisen pappiskoulutuksen merkitys. Kuinka viisasta ja suorastaan profetaalista tekstiä yli neljänkymmenen vuoden takaa.
Ari Koponen on suomentanut myös merkittävän kirjan; Kallistos Ware, Sisäinen Valtakunta.
Patriarkka Bartolomeokselta löytyy kirja; mysteerin kohtaaminen, jossa otetaan kantaaa kirkon ekologiseen ajatteluun.
blogi osoitteesta Andreas – Palasia, löytyy lisää ortodoksi kirkon patristista ekoteologiaa; Maksimos ja maapallon pelastaminen, Askeettista ankeilua ja maailman välineellistämistä: maksimoslainen ohjelma maapallon pelastamiseen.
https://palasia.net/author/miknius/
Edellisen blogin kirjoitus ajankohta on 15.5.2025
Se miten tähän Luomaan suhtaudutaan niin usein käy niinkuin iltapäivälehtien lööppien että parissa päivässä unohdetaan . Miten sitten mahdollista että arkkipiispa voi puhua suoraan muunneltua totuutta ? Tämähän ei ole tullut puskista vaan on jatkumoa kansankirkon suunnalle . Siksi se on mahdollista kun tunnustuksesta on luovuttu jo aikaisemmin. On tullut tilalle ihmisen rakennelmia ja yrityksiä uudistaa ja samaan aikaan ajanhengen mukaan on edetty . Asia kulminoituu pyhän alttarin ympärille jossa on yhteys Kristukseen ja seurakuntaan . Nyt kuitenkin alttarille on päästetty Jumalan sanan vastaisesti ensin nainen ja nyt häpäistään se synkillä . Voiko kansankirkko muuttua ? Uudistaminen sana on vieras tässä tapauksessa ja muuttuminen on monestakin asiasta mahdotonta lähes , jotta raamatun mukaista seurakuntaelämää voisi yhteydessä syntyä . Tämä asian vastuu on papeilla ja piispoilla mitä tekevät . Ihminen on tietysti mukavuuden haluinenkin ja ajattelee positiivisuutta siellä missä sitä ei ole . Hyvä että blogisti nostaa asioita esille jospa sillä olisi vaikutusta edes johonkin ihmiseen . Samalla yhä enemmän herätysliikkeissä ihmiset käpertyvät oman liikkeen taakse päätöksessä kuulumisesta kansankirkkoon , kun tolppia on siirrelty jo monesti milloin kirkosta lähdetään pois , joka ajatuksena on täysin absurdia tarkemmin miettien . Herätysliikejohtajilla on nyt pallo mitä tehdä , löytyykö johtajuutta ja suoraselkäisyyttä vai samaa virttä veisaten kuten tähän asti . Paimenen vastuutehtävät tulisi Raamatusta ja tunnustuskirjoista käydä läpi jos on sokeripala leuan alla .
Timo,
huomasitko täällä uutisen, jossa kolmekymmentä neljä(!!) kirkolliskokousedustajaa muistutti piispoja kirkolliskokouksen päätöksestä?
https://www.kotimaa.fi/kannanotto-piispainkokouksen-hutera-paatos/
Mikko , no katoin uutisen . Uskotko että sillä olisi vaikutusta piispallisiin päämääriin, kun ollaan erimieltä ? Onhan se tietysti outoa että kirkkolliskokous on päättävä elin mutta se yli voi piispat kävellä . On kuitenkin jo tätä ennen ollut mahdollisuus vihkiä samaa sukupuolta olevia ilman sanktioita . Ideologia mitä ajetaan myös kansankirkossa on meillä Suomessa hengissä mutta ilmeisesti se USA ssa alkaa tervehtymään ja oikeilla nimillä on oikea merkitys , vaikkapa yhdenvertaisuus .
En tiedä onko kannanotolla vaikutusta piispallisiin päämääriin, mutta joka tapauksessa on selkeästi ilmoitettu, että piispainkokous ei toimi laillisen järjestyksen mukaan. Vastuu on nähdäkseni siis piispoilla.
Mikäli paratiisikertomus on vain myytti (jota ei siis voida todistaa), hajuton, paikaton, mauton ja historiaton, niin on varsin helppo vetää sellainen johtopäätös, että se on vain kirjallinen tarina, jolla on jonkinlainen ulottuvuus.
Epäilyksen alaiseksi sitten jää myöskin miehen ja naisen luominen tekemällä savesta puhumattakaan siitä, että Jumala on asettanut avioliiton. Mikäli paratiisikertomus käärmeineen on vain myytti, niin myös liuta muita vaihtoehtoja on tarjolla avioliiton suhteen. Niitä tässä kaikessa näytetään hyödyntävän.
Ehdotan, että jumalanpalveluksissa, kun aiheena on luomiskertomus, aletaan suoraan käyttää vaikkapa Kalevalaa – myyttiä – kertomuksella sotkasta. Ilman impi, ilman tyttö, veen emonen, nosti polvensa lainehista. Liitelevi, laatelevi viimein äkkäs sotka mättähän meressä. Sille sotka, sorea lintu muni munansa, kuusi kultaista, rautamunan seitsemännen. Alkoi sotka polven päätä ilman immen lämmitellä. Luullen polvensa palavan, vavahutti polveansa ilman impi. Siitä munat vetehen. Mut, viel ei synny Väinämöinen, kapeasta kantajasta, ilmattaresta emosta. Eikä synny syntyminen -luovu luomatoin sikiö.
(Eikä synny luomatoin, siinä on runonlaulaja oikeassa)
Onko sillä sitten merkitystä, mitä kertomusta luomisesta käytetään, kun myyttiä se on kumminkin. Eihän Pyhä Henki tietenkään ole tarkoittanut sitä, että Jumalan sana on tarkoitettu uskottavaksi, varsinkaan niin kuin se on kirjoitettu. Alku tälle kaikelle lähtee siitä, että Aadam ja Eeva eivät välttämättä olleet ainoat ihmiset, kun Jumalan syntykin lähtee epäjumalista, joka ajatus on lähtenyt teologisesta tiedekunnasta.
Kosti,
niinpä. Kun teologia liukenee Jumalan sanasta, niin vastuu siirtyy ilmeisesti kuulijoille. No, näinhän sen ei pidä olla, vaan papisto ja piispat ovat velvoitetut toimimaan virkavalansa ja kirkon tunnustuksen mukaisesti.
Luterilaisen kirkon johtamisjärjestelmän heikkous tulee tässä ilmi. Jokainen luterilainen maa voi itsenäisesti muuttaa oppipohjaa. Niinpä eri luterilaiset kirkot voivat tehdä vastakkaisia päätöksiä ja näin muodostuu ristiriitainen opiltaan vastakkainen luterilaisuus. Ortodoksisuudessa ekumeeniset konsiilit vain voivat luoda dogmaattiset tunnustukset. Näitä konsiileja ei ole kokoontunut 1200-1300 vuoteen.
Sami,
suottaapi olla noinkin.
Toki ajattelen, että paikalliskirkot luterilaisuudessa ovat
vastuullisia omille tunnustuksilleen, jotka saattavat olla tosiaankin eri tavoin muotoiltuja.
Suomen ev.lut. kirkko kuitenkin säilytti hiljattain (vastoin piispainkokouksen esitystä!??!)
kirkolliskouksen toimesta tunnustuspykälänsä kirkkolaissa.
Sami,
Väärät opit ovat yleensä vanhoja ja siksi on syytä verrata 1200-1300 vuotta vanhat opit, että ovatko ne raamatullisia, eli voidaanko sanoa Jeesuksen esimerkin mukaan ”Kirjoitettu on …”
Tuskin tarvii täsmentää, että Kirjoitukset on Raamattu, ei mikä tahansa vanha ja vanhempi kirjallinen tuote.
Mänttäri, mitään kastaja liikettä mitä mainostat ei ole olemassa. Et ole pyynnöistä huolimatta esittänyt mitään todisteita. Vetoat vain ortodoksi isien Raamattuun. Palataan asiaan kun esität todisteet. Ortodoksi isien luoma Raamattu ei riitä.
Sami,
Ainakin 5 vastausta, hyvinkin yksityiskohtaisia, 4-5 vuoden aikana, olen tähän nimenomaiseen kysymykseen jota esittelet missä sattuu, olen antanut.
Älä koko ajan jankuta samaa, ja vaikka missä yhteyksissä. Vastaukseni ei sinulle kelpaa ja siihen sinulla on oikeus.
https://www.kotimaa.fi/kannanotto-kiitos-piispainkokoukselle-inhimillisyydesta-ja-kirkolliskokouksen-pyyntoon-vastaamisesta/
”Se, että kirkolliskokous määrävähemmistöllä päätti olla muuttamatta kirkkojärjestystä, ei siis estä pastoraalisen ohjeen antamista eikä samansukupuolisten parien vihkimisiä.”
Ajatella!
👍
Kun joku (- hyväkäs, siitä kiitos hänelle -) näyttää ilmiantaneen kommenttini sanasta – Ajatella -, niin lisään vielä seuraavan.
Arkkipiispa Luoma korostaa oikein, että kirkolliskokous ei hyväksynyt ehdotusta kahdesta erilaisesta avioliittokäsityksestä.
Luoma kuitenkin toteaa: ”– Toisaalta kirkolliskokouksen selkeä enemmistö oli kuitenkin piispainkokouksen esityksen kannalla ja sekä lakivaliokunta että perustevaliokunta katsoivat, että ehdotus kahdesta avioliittokäsityksestä on ihan mahdollista sekä teologisesti että juridisesti.”
Tästä tulee tosin mieleen, mitä sillä on yhtään mitään tekemistä vaikka kirkolliskokouksen enemmistö oli esityksen kannalla, kun kerran kirkkolaissa on säädetty, että muutokseen tarvitaan oppiin ja tunnustukseen liittyvistä keskeisistä päätöksistä 3/4 enemmistö.
Mikäli ehdotus kahdesta käsityksestä yhtä aikaa on ihan mahdollinen, niin miksei sitten vaikka ehdotus; 1 mies avioliitossa 10 miehen / naisen kanssa. Tai toisinpäin? Tässäkin olisi vain kaksi käsitystä. Perinteinen ja ei-perinteinen. Sitten – kunnioittavan keskustelun – hengessä vedotaan vain muuttuneeseen oikeustilaan – vihkimisiä tapahtuu – eikä seuraamuksia papeille tässäkään tapauksessa. Tämäkin varmaan olisi teologisesti mahdollista (mikäpä sitä ei nykyään olisi), kun oikein venyttämällä venytetään, mutta tämä ei käy laatuun ainakaan vielä juridisesti. Toistaiseksi.
Kosti,
itsekin huomasin tuon kommenttisi poistumisen blogini kommenttiosasta. Mielestäni se oli aivan turha poisto ja kommenttisi olisi saanut olla blogissani. Kummallisen herkkähipiäistä, jos tuon -Ajatella- sanan johdosta ilmiannetaan ja poistetaan kommenttisi.
Osoittaa huonoa johtajuutta Luomalta ! Ensimmäinen asia olisi tietysti pyrkiä yksimielisyyteen . Toiseksi on demokratian alle alistettu päätös ja tämän jälkeen suut kiinni . Ja varsinkaan johtajan ei pitäisi olla noin linjaton . Toisaalta ihan valitun ideologian mukaista suuntaa edustaa . Älyllinen laiskuus on syntiä ihmisiltä olla näkemättä ja tekemättä tästä johtopäätöksiä . Jos joku on harhaoppia niin sen suhteen ei voi ihminen piiloutua mihinkään vaan olla sanan edessä ja päättää tahtooko liittyä tähän .
Mikko, kommenttini näköjään odottaa moderointia.
Piispa Salomäki toteaa Ilkka-Pohjalaisessa 10.6: ”Olisi pitänyt selkeämmin kunnioittaa kirkolliskokouksen päätöstä siitä, ettei kirkon avioliittokäsitys ole muuttunut.”
Salomäen mukaan ”pastoraalinen ohje muotoiltiin niin, ettei pappien virkavelvollisuuteen kuulu samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen. Salomäen mukaan sen ”tarkoitus on kuitenkin antaa tähän mahdollisuus. Ohje oli piispainkokouksen mukaan tarpeen antaa, koska papit kohtaavat tällaisia tilanteita. Perusteluina olivat – oikeustilan muuttuminen, vihkimisiä tapahtuu.”
Voidaan tietysti miettiä, miten tuo oikeustila on päässyt muuttumaan siten, että huomataan – vihkimisiä tapahtuu?
Mikäli tarkoitus on antaa mahdollisuus toiseen kuin mitä kirkolliskokous asiasta päätti, niin kyllä tässä mielestäni liikutaan harmaalla alueella, että on kiusaus ajatella missä se raja oikein kulkee?
Piispa Jari Jolkkonen totesi jättäessään eriävän mielipiteen piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeeseen 3.6:
”Jos piispainkokous ei toimi kirkon omien päätösten mukaan tai toimii ”ohi kirkolliskokouksen”, asialla voi olla pitkäkestoisia ja vakavia seurauksia kirkon päätöksenteon uskottavuudelle. Jos piispainkokous ei noudata kirkon omia päätöksiä tässä asiassa, mikä estää poikkeamasta niistä myös muissa asioissa? Entä miksi seurakunnissa pitäisi vastaavasti noudattaa piispainkokouksen päätöksiä?
Tosin piispa Jolkkonen oli itse hyväksynyt piispainkokouksen esityksen kirkolliskokoukselle toisin kuin piispa Salomäki.
Vaikuttaa siltä, että tälle tielle on lähdetty ainakin jo 1960-luvulta mikäli ei jo aikaisemmin. Lisäksi 1970-luvulla on evl-kirkon päättävissä elimissä tultu osaksi siihen tulokseen, että Paavali on arvioinut aikoinaan väärin kysymyksen ihmisen identiteetistä, eikä hän ole ymmärtänyt asian syvintä olemusta kuten eräistä muistelmista on luettavissa.
Muuten. Tilasin mielenkiinnosta Schmemannin päiväkirjat. Webtuohus 5€.
Kosti,
niin, kyllähän se omituiselta tuntuu, että piispainkokous toimii kirkkojärjestyksen vastaisesti. Tulee mieleeni tapauksia ei niin kaukaakaan lähihistoriasta, jossa ev.lut kirkon papit(Luther-säätiö) ovat menettäneet pappisoikeutensa toimittuaan ”järjestyksen vastaisesti”, jota en kyllä nyt ollenkaan rinnastaisi tämän oppiin ja uskoon liittyvän ison kysymyksen kanssa.
Itsekin ihmettelen tuota käsitettä, että ”oikeustila on muutoksessa”. Se ei kyllä taida olla
kovin kummoinen juridinen peruste nykyisen kirkkolain ja järjestyksen kanssa ymmärtääkseni.
Hienoa, kun kiinnostuit Schemannista. Luulen, että yllätyt
siitä kuinka tarkkanäköinen hän monen asian suhteen on ollut. Hän kritisoi myös voimakkaasti ortodoksisuuden sudenkuoppia.
Ääni haudan takaa, kommentti keskusteluun.
Ote pastori Anssi Simojoen kirjeestä Turun tuomiokapitulille, kapitulin otettua häneltä pois oikeuden Suomen evlut kirkon pappisvirkaan.
Mainitsen tässä lisäksi, että pisimmän työjakson Simojoki teki lähetystyössä Keniassa (1989–2009), ensin Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) ja vuodesta 1996 yhdysvaltalaisen Lutheran Heritage Foundationin palveluksessa. Jälkimmäisessä ominaisuudessa hän johti luterilaisen kirjallisuuden käännöstyötä swahiliksi ja muille Afrikan kielille.
Näin Simojoki:
”Suomeen palattuani v. 2009 havaitsin myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon muuttuneen vielä paljon nopeammin ja perusteellisemmin, kuin olin ennustanut Ilkko I- ja Ilkko II-seminaareissa vuosina 1980 ja 1982. Olin mm. sanonut, että naispappeuden jälkeen vuorossa on homoseksualismin tuominen kirkkoon aivan samanlaisella mielivaltaisella Raamatun selittämisellä kuin naispappeuskin. Sanani saivat muuten aina niin hillityn arkkipiispan menettämään malttinsa ja
äänensä korottaen vakuuttamaan, että mainituilla asioilla ei ole mitään yhteyttä toistensa kanssa. Hän piti puheenvuoroani sopimattomana. Valitettavasti olin ollut oikeassa ja arkkipiispa väärässä.”
Mikko, myös kirjan ystävänä ostin äskettäin Anders Nohrborgin postillan painos 1995 erittän edullisesti 16€ ja juuri äsken Samuel Pajula : opettaja, tutkija, vuonna 1918 murhattu kirkkoherra – Tarja-Liisa Luukkanen.
Kari,
mielenkiintoinen ja tärkeä ääni haudan takaa. Kiitos esiin tuomisesta!
Kosti,
kiinnostavia hankintoja sinulla. Itse sain juuri Apostoliset isät vanhemman painoksen. Lisäksi ystävä toi Manfred T. Brauchin, F.F. Brucen ja Walter C. Kaiserin kirjat Raamatun vaikeista kohdista.
Tarkoitukseni on lukea pikaisesti Sley:n kotimaantyön johtajan Juhana Tarvaisen uutuuskirja Murtunut Kristuksen ruumis. Odotan sitä suurella mielenkiinnolla myös liittyen kirkolliseen tilanteeseen Suomessa.
https://kauppa.sley.fi/tuote/murtunut-kristuksen-ruumis/
Niin Kari. Eihän tämä kirkolliskokouksen kielteinen päätös lisättynä pastoraalisella ohjeella ole muuta kuin kertakaikkista kirkkopoliittista vehkeilyä mitä suurimassa määrin, kun piispainkokouksen päätös ei muka ota kantaa kirkon avioliittokäsitykseen, vaan se pyrkii sitä vaan selkeyttämään. Ajatella, polyamoriakaan ei ole kaukana sakastista. Juurihan siitä eräässä blogissa keskusteliin. Anteeksi nyt vaan!
Hyvä kysymys varmaankin on, että kenen ja mikä kirkko on?
Simojoesta puheen ollen laitan tähän yhteyteen arkkipiispa Martti Simojoen tekstiotteen tälle päivälle(!) hänen päivähartauskirjastaan Uusi päivä uusi armo.
Helluntaipäivän jälkeinen keskiviikko:
Sinun laumasi asettui siihen, hyvyydessäsi, Jumala, sinä sen kurjille valmistit. Ps 68.11
Seurakunta on kurjien joukko, jota Jumala hoitaa. Jumala kokoaa seurakunnan evankeliumin saarnalla yksinkertaisista, kurjista ihmisistä. Kristuksen laumassa on kaikenlaisia eläimiä, lampaita, härkiä ja aaseja ynnä muita sellaisia. Lutherin mukaan useimmat ovat lampaita, apostolit ja saarnaajat ovat härkiä, aaseja taas ne, jotka tekevät työtä, kantavat ristiä ja saavat kärsiä kaikenlaista pahaa. Kaikki nämä ovat Kristukselle alamaisia, hänelle mieluisia, hänen laumaansa. Kukaan niistä, jotka hylkäävät Jumalan lain ja evankeliumin, eivät kuulu Kristuksen laumaan eivätkä ole hänen perillisiään.
Martti Simojoki. Uusi päivä uusi armo. S. 278. Kirjapaja 1982.
Taisipa arkkipiispa Simojoki äskeisessä sitaatissa
vastata tämän päivän kohdalla kysymykseeni kenen ja mikä kirkko on!
Mistähän tuli mieleeni tarkistaa…
Mikko,
onhan noita kirjoja hieman kertynyt. Yksi mielenkiintoinen on venäläisen Nadežda Mandelštamin kirja – Ihmisen toivo, joka kertoo omakohtaisena kokemuksena hänen miehensä, lyyrikon Osip Mandelštamin vaiheista Stalinin kauden Neuvostoliitossa. Nadežda Mandelštam selvisi itse hengissä ja hän onnistui pelastamaan miehensä runot. Kirjasta välittyy musertava kärsimyksen ja pelon ilmapiiri. Osaltaan tuo kirja valaisee tietenkin sitä missä todellisuudessa inkeriläiset joutuivat elämään. Nohrborg kirjoittaa ”kristittyjen välttämättömästä rististä Jeesusta seuratessa.” Tunsin erään 20 vuotta Stalinin leirillä olleen opettajan. Ihmetteli selviytymistään noissa oloissa. Herra auttoi!
Ortodoksi kirkossa tuollaiset ”piispat” katuisivat, peruisivat puheensa, pyytäisivät anteeksi tai vaihtoehtoisesti menettäisivät asemansa.
Teitä luterilaisia huijataan nyt kunnolla.
Kosti,
Kiitos vinkistä!
Kyllä, kertynyt on. Olen huomannut
sellaisenkin ilmiön näissä kirjahommissa, että antaessaan saa.
😉
Jeesus ei puhunut maailman suosiosta. Eli, ei pidä kirkon muuttua maailmallisesti maailmaa muuttaakseen.
Inkerin kansan ja kirkon vaiheet herättävät vahvaa luottamusta ja toivoa,
että Jumala auttaa ja voi nostaa tuhkasta…
Rukoukset eivät koskaan mene hukkaan.
Sami,
nyt kysytään evankelis-luterilaisilta kristityiltä kestävyyttä, viisautta ja henkien
erottamisen armolahjaa, jonka raamatun tunteminen Pyhän Hengen kautta antaa.
Mikko, voi tehdä myös toisin ja tehdä oikeat johtopäätökset ja palata kirkkoon. Ortodoksit rukoilevat päivittäin, että harhaoppien sokaisemat löytäisivät tiensä apostoliseen kirkkoon. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta.
Tiedän että jotkut luterilaiset valitsevat oman messuyhteisön, josta tulee heidän seurakuntansa, kirkkonsa. Ja näin syntyy taas uusi luterilainen kirkko. Tämä on se pakoreitti, kirkko-oppi jossa jakaantuminen jatkuu pois alkuperäisestä.
Sami,
Kiitos kommentistasi ja mielipiteestäsi. Hienoa, kun sanot oman mielipiteesi suoraan. Tässä blogissa ei ainakaan minun puolestani (ellei ylläpito moderoi) tarvitse vältellä eriäviäkään mielipiteitä, kunhan sen tekee asiallisesti.
Monet evankelis-luterilaiset kristityt ovat turhautuneina ja kauhuissaan(?)
vaihtaneet kirkkokuntaa esimerkiksi ortodoksisuuteen ja katolisuuteen.
Tämä on mielestäni todella surullista.
Näkökanta tietysti muodostuu näkökulmasta ja asemasta.
Itse ajattelen, että todellisia kristittyjä on monissa eri kirkkokunnissa.
Mielestäni tärkeä kysymys kirkkokunnan vaihtamisessa on se minkä takia vaihtaminen tapahtuu.
Onko syy uskonopillinen vai johtuuko se jostakin muusta syystä?
Mikko,
sen verran vielä kirjoista, että silloin tällöin tulee käytyä kierrätyskeskuksissa ja välillä tulee löytöjä melkein ilmaiseksi. Äskettäin sieltä sattui käsiini mm. Jukka Norvannon kirja – Sisälle sanaan – johdannot VT:n kirjoihin. Tuomarien kirjasta hän toteaa, että yksi sen keskeisistä teemoista käy ilmi kirjan viimeisestä jakeesta:”….jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki.”
Norvanto toteaa ”Tuomarien kirjan sopivan hyvin kuvaamaan myös meidän postmodernia aikaamme.” Tähän aatesuuntaan sopii huonosti puhe ihmisen yläpuolella olevasta Jumalasta. Ja paholaiselle vielä huonommin, joka luulee jotakin olevansa, vaikka ei ole muuta kuin valhetta puhuva pää. Aleksandr Solženitsyn kertoo eräässä kirjoituksessaan Neuvostoliiton onnettomasta kehityksestä;
”Jos minua pyydettäisiin tiivistämään mahdollisemman lyhyeen pääsyy hirvittävään vallankumoukseen, joka nielaisi n. 60 miljoonaa ihmistä kansastamme, en voisi sanoa sitä tarkemmin muuten kuin toistamalla: Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; sen seurausta tämä kaikki on.”
Sitä voi vakavasti miettiä, alkaako aikamme muistuttaa hiljalleen Tuomarien kirjassa kuvattua aikaa?
Kosti,
kyllä, joskus voi tehdä hyviä löytöjä huokealla hinnalla. Soltzenitsynistä sen
verran, että Alexander Schmemann oli hänen kanssaan yhteyksissä.
Noissa päiväkirjoissa tämä ja keskustelut mainitaan.
Jumalan tunteminen ja Hänen ja Hänen käskyjensä kunnioittaminen vähenee.
Ei tarvitse paljoa katsoa maailman ja Suomenkin tapahtumia nähdäkseen
jumalattomuuden lisääntymisen.
Mikko , helluntailainen siirtyy luterilaiseksi ja sittemmin löytää tiensä ortodoksi kirkkoon, näin jakaantuminen on tämän henkilön kohdalla loppunut. Tässä ei ole mitään surullista.
Kuten tiedät ortodoksit, eivät pidä muita kuin itseään kirkkona, muut ovat uskonnollisia inhimillisiä konfenssioita, ihmisten tekemiä, eivätkä ole uskontunnustuksen kuvaama kirkko.
Sami, olemme sen verran vaihtaneet kommenteja keskenämme, että mitä hyödyttää sanoa, että ortodoksit eivä pidä kirkkona muita kuin itseään. Jakaantumista on tapahtunut myös ortodoksien sisällä. Jakaantumisen esimerkkinä nykypäivänä Athos-vuorella sijaitseva luostari. Kristukseen uskovia on jokaisessa kirkossa ja yhteisössä. Helluntaiseurakunnasta hyvänä esimerkkinä Kyösti Erkinkorpi – Puukko ja pistooli vaihtuivat Jeesukseen. Rankka tarina. Pyhä Henki toimii siellä missä Hän tahtoo sanotaan mitä sanotaan.
Kosti mukavaa, että olet edelleen mukana. Mitä hyödyttää Kosti sanoa asiat toisinpäin? Ortodoksi kirkko ei ole ikinä jakaantunut, jotkut ryhmät ovat siitä vain lähteneet, se ei tee kirkosta jakaantunutta,eikä riko kirkon ykseyttä.
Ei voi olla kahdenlaista totuutta, eikä voi olla kahden- tai useammanlaista keskenään erilaista Jumalan valtakuntaa. Kirkko ei voi jakautua tai hajota. Apostoli Paavali kysyykin: ” Onko Kristus jaettu?” (1. Kor. 1:13).
Kirkko ei ole vain yksi, vaan se on ainoa. Kristillinen uskontokunta, joka ei kuulu ainoaan Kirkkoon, on kristillinen yhdyskunta, ja perustuu muulle kuin Kristus-kallioon. Nämä yhdyskunnat useimmiten eroavat yksittäisten, omien mielipiteiden perusteella lahkolaisuuteen ja eriseuraisuuteen.
Kirkon sisäinen yhteys ilmenee siinä, että sillä on yksi pää, Kristus, ja sitä elävöittävä Pyhä Henki. Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovat Kristuksessa, ja se tapahtuu erityisesti pyhässä Ehtoollisessa.
Kirkon ulkoinen yhteys ilmenee yksimielisenä uskon tunnustamisena, jumalanpalvelusten ja sakramenttien yhteydessä, piispuudessa ja Kirkon rakenteessa. Tuo yhteys velvoittaa Jokaista Kirkon jäsentä: ” Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” (Ef.4:3).
Protestantisten näkemys kirkosta on erilainen ja syntynyt 1500 luvulla, luterilaisuuden toimesta.
”Kristillinen uskontokunta, joka ei kuulu ainoaan Kirkkoon, on kristillinen yhdyskunta, ja perustuu muulle kuin Kristus-kallioon.” No joo. Kukin tulkoon omassa Kirkossaan autuaaksi. 🙂
Kun Pietari tunnusti Jeesukselle, että tämä oli elävän Jumalan Poika ja messias, niin tämä tunnustus oli se kallio, jolle kirkko on rakennettu. Sana Jeesuksesta Vapahtajana ja koko maailman syntien sovittajana on se ensimmäinen tunnustuspykälä kirkossa. Suomen ev.lut kirkko on perustettu tälle tunnustukselle. Tähänhän kirkkolaki ja järjestyskin viittaavat.
Muutama kirja ortodoksisesta kirkko-opista:
Venäläisen teologian tiet 1-2 osat.
Sami,
olen syntynyt Jumalan lapseksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Jos olet sitä mieltä, että se ei ole oikea kirkko, niin eikö tästä seuraisi se, että ev.lut. kirkon kasteet eivät olisi ortodokseille päteviä?
Mikko, eivät ne olekkaan mitään kristillisiä kasteita. Miksi olisi? Ortodoksi kirkkoon liittyvät kastetaan ja mirhavoidellaan. Luterilaiseen ”kasteen” sisältö on aivan eri kuin ortodokseilla. Alkaen latinalaisesta uskontunnustuksesta.
Eli, jos joku evankelis-luterilainen liittyy ortodoksikirkkoon niin hänetkö kastetaan uudelleen?
Minä olen ymmärtänyt uudestikastajat lähinnä vapaissa suunnissa toimiviksi.
Mikko, kyllä koska mitään kastetta ei ole saatu. Samoin ei ole saatu muitakaan sakramentteja. Eli niissä sama tilanne.
Sami,
kukaan ei voi kyseenalaistaa Pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimiin tehtyä kristillistä kastettani.
En myöskään itse lähde kyseenalaistamaan toisen kristityn kolmiyhteisen Jumalan nimiin tehtyä kastetta.
Mikko, ortodoksi uskossa pelkkä tekninen oikein suoritus ei riitä. Niinpä jos vaikka perkele suorittaisi kasteen kolmiyhteisen Jumalan nimeen Pyhän Sydänmen kappelissa, se ei olisi pätevä.
Sami,
perkele ei voi suorittaa kristillistä kastetta kolmiyhteisen Jumalan nimeen…
Mikko, samaa epäilen. Niinpä niiden ”pappien” jotka esiintyvät pappeina koskee vastaavuus.
Sami,
tunnen kristityn miehen, joka sai vauvana hätäkasteen sairaalassa. En ole lähtenyt kyseenalaistamaan hänen kastettaan 🙂
Johanneksen evankeliumi: 10:16 Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta; myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen.
Keitä ovat nämä ”muut” ortodoksin näkökulmasta?
Kari,
kiitos hyvästä lainauksesta ja kysymyksestä!
Kari Paukkusen kysymys on helppo. Lammastarha on Israel, mutta lampaita tulee muualtakin, pakana kansoista ja niin on yksi lauma ja yksi paimen.
Ortodoksi kirkko on uusi Israel, joka koostuu juutalaisista ja pakanoista. Kirkko ei siis ole luterilaisuus ja enenevät protestanttiset konfenssiot.