Arkkipiispa Tapio Luoma antoi viimeisen kirkolliskokouksen jälkeen lausuman, jonka yksi ajatus oli vapaasti ”suomennettuna” jotenkin seuraavasti: ”kirkon tulee muuttua (mukautua?) voidakseen muuttaa maailmaa”. Tästä lausumasta tuli mieleeni kohtaaminen muutaman vuoden takaa, jossa eräs mieshenkilö totesi minulle pettyneensä kirkon kokoaikaiseen muutosintoon. Hänelle kirkko merkitsi tai oli merkinnyt jotakin pysyvää ja turvallista, sellaista joka pysyisi luotettavana ja lujasti omalla perustallaan seisovana turvasatamana aikojen myrskyjen keskellä. Kirkkona, joka olisi maailmassa, muttei maailmasta. Kirkkona, joka näyttäisi suunnan kohti iankaikkista toivoa. Kirkkona, joka ei lähtisi kaikenlaisten opintuulien ja ideologioiden juoksupojaksi ja joka julistaisi muuttumatonta sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta syntien sovittajana, maailman pelastajana ja ainoana tienä Taivaallisen Isän luokse. Tällä kotimaa24 blogisivustolla joku suositteli lukemaan, nyt jo tuonilmaisiin siirtyneen, ortodoksisen teologin ja papin isä Alexander Schmemannin suomennetun kirjan Päiväkirjat 1973-1983. Minä, kun olen kirjan ystävä, tartuin tuohon teokseen mielenkiinnolla. Löysin noista päiväkirjoista pitkän, syvällisen ja viisaan sitaatin, joka liittyy mielestäni aivan oleellisesti tuohon arkkipiispan sanomaan. Haluankin nyt liittää sen tähän blogiini ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia tämän tekstin valossa kysymystä kirkon paikasta ja identiteetistä maailmassa ja verrata Schmemannin ajatuksia arkkipiispa Tapio Luoman kommentointiin.

Alla siis ote suomennetuista Alexander Schmemannin päiväkirjoista 1973-1983. Tekstilainaus on päiviltä 6.12.1980 ja 8.12.1980:

”Eilen puhuimme isä Tomin kanssa päivällisellä pitkään läntisistä teologeista, jotka (suurin osa) julistavat itsestään selvänä totuutena, että aikamme kulttuuristen muutosten vuoksi on välttämätöntä radikaalisti rakentaa uudelleen koko kirkon teologia ja elämä. Teologian on kohdattava tämä muutos, sen on tehtävä oikeat johtopäätökset tapahtuneesta, siitä mitä on. Oma kysymykseni: mitä itseasiassa on tapahtunut, mikä on noiden muutosten sisältö? Ennen johtopäätöksiä ja uuden rakentamista teologien olisi minusta vastattava tähän kysymykseen. Mutta näen lännessä vain kaksi reaktiota (ortodoksisuutta ei lasketa, sillä se ei ole edes tietoinen mistään muutoksesta, ei tunnista sitä): toinen on tuon muutoksen varaukseton ja analyysit tarpeettomaksi katsova hyväksyntä. Toinen reaktio on yhtä ehdoton: se on kaikenlaisen muutoksen täydellinen kieltäminen.

Herää toinenkin alustava kysymys itse teologian luonteesta. Minusta näyttää siltä, että lännessä teologia, kun siitä ensi kertaa tuli tiedettä (skolastiikan synnyttyä), tuli riippuvaiseksi tästä maailmasta – sen määritelmistä, sanoista, käsitteistä ja sanan laajassa merkityksessä sen filosofioista. Siitä johtuu teologian alituinen tarve mukauttaa ja verifioida – teologia ei tuo kristinuskon hyvää sanomaa eikä kristillistä kokemusta tähän maailmaan, vaan se mukauttaa hyvää sanomaa, sen sisältöä ja teologiaa tähän maailmaan ja sen mutaatioihin sopivaksi. Tällä kertaa mutaatio koskee itse uskoa. Sen tähden paniikki, joka nousee uskon ja tämän maailman viisauden yhteensopimattomuudesta, on erityisen raju. Se paniikki johtaa kahdenlaiseen asennoitumiseen, kahteen valintaan: usko joko liukenee näihin muutoksiin (kuten vapautuksen teologiassa), jolloin julistetaan, että juuri nämä muutokset ovat syvimmiltään kristinuskoa. Tai sitten syntyy hengellistä eskapismia, jolloin mitkään muutokset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta kristittyjä, jotka eivät välitä maailmasta eivätkä ihmisen kohtalosta siinä. Ensimmäinen vaihtoehto toteutuu, kun uskoa tulkitaan uudestaan (oikein ymmärrettynä sen on silloin oikeutettava seksi, abortti, eutanasia ja vallankumous). Toinen vaihtoehto toteutuu esimerkiksi silloin, kun koko kristillinen perinne palautetaan vaikkapa liturgisiin ohjeisiin. Julistetaanko kristinuskoa maailmalle ilosanoman vai teologian kautta?

Minä sanoisin, että ilosanoma on todistus kirkon kokemuksesta ja uskosta, ei joidenkin lahkojen ”raamatullisuutta”. Ilosanoma ei ole yksinomaan kirkon uskonkappaleiden vaan myös kirkon ilon ja elämän levittämistä – sanomaa siitä, että Jumala on pelastanut kaiken. Esimerkiksi voitto kuolemasta, ruumiin ylösnousemus jne. On merkittävää, että tieteellinen teologia jollakin tavoin jättää nämä keskeiset aiheet taka-alalle.”

ISÄ ALEXANDER SCHMEMANN: PÄIVÄKIRJAT 1973 – 1983. Sivut 370-371. Valamon luostarin julkaisuja 2012. Suomentanut Ari Koponen. Johdannon ja jälkisanat suomentanut Leena Levanto. Suomennos C Valamon luostari 2012.

Noin siis Schmemann. Mielestäni tänä aikana on toteutunut tuo, josta kirjoittaja puhuu. Kirkko on lähtenyt erilaisten ideologioiden ajajaksi. Ajetaan ympäristöasiaa, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta jne. Nuo arvothan ovat itsessään monasti hyviä, mutta kirkon tehtävä ei ole ottaa niitä pääasiakseen. Tieteen ja teologian suhteesta voidaan myös pohtia, paitsi skolastiikan vaikutusta, niin samoin valistuksen vaikutusta. Tekstistä nousee myös esiin tunnustuksellisen pappiskoulutuksen merkitys. Kuinka viisasta ja suorastaan profetaalista tekstiä yli neljänkymmenen vuoden takaa.