Martti Luther tunnetaan uskonpuhdistuksen käynnistäjänä, mutta hänen sanomansa ytimessä oli vahva herätyssaarnaajan luonne. Hän ei tavoitellut uuden kirkon perustamista, vaan halusi herättää ihmiset hengellisesti kuolleesta tilasta Kristuksen luo. Ydin on yksinkertainen: laki murtaa omavanhurskauden, evankeliumi elävöittää uskon kautta, ja Kristus on Herra, jonka alla kristityn omantunto sidotaan Jumalan sanaan.
Varhaiskirkko oli ennen kaikkea hengellinen liike, jossa keskiössä olivat evankeliumi, Kristuksen sovitusuhri ja hänen herruutensa. Kristityt olivat Kristuksen seuraajia – ei pappeja, vaan hengellisiä isiä ja äitejä, jotka toimivat elävänä mallina. Johtajuus perustui hengelliseen kypsyyteen ja opetuslapsuuteen, eikä erillistä pappiskastia ollut. Kaikkien kristittyjen kuninkaallinen pappeus (1. Piet. 2:9) oli keskeinen periaate.
300-luvulla, Konstantinuksen aikana, kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Tämä toi mukanaan hierarkian ja vääristymiä. Pikaisesti koulutetut papit eivät usein kyenneet johtamaan ihmisiä syvään uskoon, ja painopiste siirtyi riitteihin, sakramentteihin ja anteeksiantoon. Kristuksesta tuli enemmän anteeksiantaja kuin Herra, jota seurataan henkilökohtaisesti jokapäiväisessä elämässä. Hengellinen vanhemmuus korvautui ammattimaisella pappisviralla.
Reformaatio oli Lutherin mielestä ennen kaikkea herätysliike. Katolinen kirkko oli kadottanut evankeliumin ytimen, ja ihmiset arvioivat itseään tekojen perusteella sen sijaan, että turvaisivat Kristuksen armoon. Lutherin henkilökohtainen kokemus synnin painon alla ja vapautus Room. 1:17 mukaan johti hänet korostamaan, että ainoa tapa johdattaa ihminen turvaamaan Kristukseen on lain ja evankeliumin oikea julistus.
Laki paljastaa synnin, musertaa omavanhurskauden ja herättää tarpeen Vapahtajalle. Evankeliumi julistaa Kristuksen sovitusta, anteeksiantoa ja vanhurskauttamista uskon kautta – täysin lahjana, ei ansiona. Luther palautti Kristuksen sovituksen keskiöön ja korosti hänen herruuttaan: kristityn omantunnon tulee olla täysin sidottu Jumalan sanaan, ei inhimillisiin auktoriteetteihin.
Historia toistaa itseään myös luterilaisuudessa. Samoin kuin Konstantinuksen aikana, Lutherin jälkeen uusi liike institutionalisoitui nopeasti. Monet papit eivät olleet löytäneet armoa Kristuksessa ja muutosta. Siksi myös laki–evankeliumi-julistus kapeni helposti moralismiksi tai pelkäksi sakramentalismiksi. Evankeliumi heikkeni, omantuntonsa lakkasi olemasta alisteinen Jumalan sanalle, ja kirkko vajosi taas riippuvaiseksi rituaaleista.
Alkuperäinen luterilaisuus oli evankelioiva liike. Luther hyökkäsi voimakkaasti väärää pappiskeskeisyyttä ja sakramentalismia vastaan: papeilla ei ole mitään ylimääräistä pyhyyttä, ja sakramentit ilman uskoa eivät pelasta. Kun papeilta puuttui oma kokemus vanhurskaudesta Kristuksessa, heidän oli vaikea sanoa suoraan, että ihmiset ovat hukassa ilman Kristusta. Ajan myötä papin virka ja asema nousivat siksi helposti Raamatun yläpuolelle.
Lutherin jälkeinen ortodoksia muistutti ulkokohtaisuudellaan ja hierarkiallaan katolista kirkkoa, jota Luther oli vastustanut. Pietismi ja myöhemmät herätysliikkeet yrittivät palauttaa kirkkoon jotain siitä, mitä oikean lain ja evankeliumin julistuksen tuli synnyttää. Vaikka monet papit näkivät herätysliikkeet “ei-luterilaisina”, ne korjasivat niitä ongelmia, mitä luterilaisuuteen oli tullut: lain ja evankeliumin julistuksen hiipumista, omantunnon irtoamista Jumalan sanasta ja pappiskeskeisyyttä. Ne toivat esiin Lutherin painottaman kaikkien kristittyjen pappeuden ja sielunhoidon lain ja evankeliumin kautta.
Nykyisen kansankirkon haasteet ovat paradoksaalisia. Monet papit suhtautuvat kriittisesti evankeliointiin, koska eivät ole ymmärtäneet Lutherin lain ja evankeliumin julistusta keinona herättää hengellisesti kuollut ihminen eloon. On kiusaus pitää kaikkia jäseniä “kunnollisina kristittyinä” uskosta riippumatta, jolloin laki vältetään ja evankeliumi typistyy lohdutukseksi ilman parannusta. Tieteellinen pappiskoulutus on paikoin murentanut uskon Raamattuun Jumalan erehtymättömänä sanana, jolloin lain ja evankeliumin julistaminen ei toimi. Piispat johtavat enemmän organisaatiota kuin kutsuvat sanan kuuliaisuuteen, maallistuminen vahvistuu, ja moraaliohjeet nähdään aikasidonnaisina. Paradoksi on, että kansankirkon luterilaisuus on todennäköisesti kauempana Lutherin alkuperäisestä luterilaisuudesta kuin esimerkiksi Missouri-synodin tai Luther-säätiön luterilaisuus, erityisesti lain ja evankeliumin julistuksen, parannuksen ja sanan auktoriteetin osalta.
Todellinen luterilaisuus on edelleen herätysliike. Se kutsuu jokaista henkilökohtaiseen uskoon, parannukseen ja Kristuksen seuraamiseen – omantunto sidottuna Jumalan sanaan. Lutherin sanoma – laki murtaa, evankeliumi elävöittää, Kristus on Herra – elää edelleen, kun sitä vaalitaan herätysliikkeiden hengessä.
Luther halusi, totta kai perustaa uuden kirkon! Muistaakseni käännekohta oli vuosi 1521, jolloin paavi julisti Lutherin kirkonkiroukseen ja keisari julisti hänet lainsuojattomaksi (Wormsin valtiopäivät). Tämän jälkeen oli pakko järjestäytyä uudelleen turvatakseen jumalanpalveluselämä ja pappien koulutuksen. 1580 Yksimielisyyden kirjan myötä luterilaisuus sementoitiin erilliseksi opilliseksi kokonaisuudeksi. Martille ja muille luterilaisuus oli oikea tapa olla kristitty, luterilaisuus edusti alkuperäistä kristillisyyttä?
Lutherin tulkinta laista ja evankeliumista on kovin yksipuolinen kuva Raamatusta.
1. Piet. 2:9 tulkinta on ongelmallinen, koska jo alussa oli apostolit jotka valitsivat seuraajansa. Kirkko näkee piispanviran jatkumona apostolisesta ajasta, ei myöhempänä vääristymänä. Pappiskeskisyys on tosin terve kritiikki. Kirkossa se on aina resonoinut vahvasti starets-perinteen, mikä on vahvasti läsnä kirkon elämässä.
Konstantinuksen aikana, kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Kirkko ei kuitankaan näe 300-luvun käännettä pelkkänä lankeemuksena, vaan ”sinfoniana” – pyrkimyksenä pyhittää koko yhteiskunta. Näin tapahtuikin joka oli merkittävä murros pakana ympäristössä.
Blogisti kirjoittaa: ” Pikaisesti koulutetut papit eivät usein kyenneet johtamaan ihmisiä syvään uskoon, ja painopiste siirtyi riitteihin, sakramentteihin ja anteeksiantoon. Kristuksesta tuli enemmän anteeksiantaja kuin Herra, jota seurataan henkilökohtaisesti jokapäiväisessä elämässä. Hengellinen vanhemmuus korvautui ammattimaisella pappisviralla.” Väite ei pidä paikkaansa. Se joka tuntee kirkon historiaa ei allekirjoita tätä. Mistä kyseinen ajattelu tulee? Takana on ilmeisesti ajattelu joka kumpuaa vahvasti amerikkalaisesta evankelikaalisuudesta ja erityisesti sen sisällä vaikuttavasta radikaalipietismistä.
Katollisessa maailmassa oli jo käynnissä sinäinen reformaatio ennen uskonpuhdistusta. Ei siitä enempää. Muut voivat sitten jatkaa.
Sami, kirjoitat:
”Kirkossa se on aina resonoinut vahvasti starets-perinteen, mikä on vahvasti läsnä kirkon elämässä.”
Mikä ja missä Se Kirkkosi on.
Seuraat kyllä tämän päivän kallistumaa luterilaisuudessa, eli evlut kirkon arvostelu, mutta, mutta …. kreikkalaiskatolisia, eli ortodoksisia opinmuotoja silitellen, tai jopa suositellen.
En tästä sinua kuitenkaan moiti, vaan muistutan kysymyksestä, että ”mihin/kumpaan joukkoon kuulunet, molempiin et kuulu et”.
Onko Ortodoksisessa kirkossa ollut tai voisiko olla herätysliikkeitä?
Kristittyjen tehtävänä on myöskin vaikuttaa yhteiskunnallisellis-valtiollisella tasolla, vaikka jonkinlainen ”teokratia-peikko” voikin olla ”nurkan takiana vaanimassa”, jos organisaation ovat kovin päällekäisiä. Toki ns. valtioiden kanssa ”kimpassa” tai suoranaisina valtiokirkkoina toimivat kirkot ovat saaneet aikaan hyvää mutta ovatpahan myös olleet osallisisia ”valtiollisiin synteihin”. Jos uskonto tulee politiikkaan, tuppaa myös politiikka tulemaan uskontoon.
Mutta ainahan aatteet, ideologiat, uskonnot, uskomukset ja usko vaikuttaa politiikassa. Ja jos ne eivät vaikuta, on silloinkin syytä huoleen.
Mitä luterilaisuuteen tulee, tuntuu herätysliike meidän suomalaisessa ”Kirkko Suomessa” -organisaatiossa olevan kovin ei-toivottu, ainkain jos ”kirkon virallista edustustoa” seuraa.
Siinä mielessä Hannun kirjoitus osunee paljolti oikeaan. Luther ”hätistettiin” ulos, ei hän minun käsittääkseni pyrkinyt ulos kirkosta. Nykyiset luterilaisen kirkon (ainakin toistaiseksi) sisäiset herätysliikkeet eivät ole samaan tapaan ”henkilöityneet”.
Blogissa on oikeita havaintoja , mutta kirkko- oppi kuvattu väärin mitä se on luterilaisuudessa . Luther ei hyökännyt armonvälineitä kohtaan kuten blogin kirjoittaja haluaa kuvata . Sakramentalismismista puhujat eivät ymmärrä sakramenttien merkitystä yleensä mitään vaan on haukkumasana ja tarkoitetaan kuivaa välineoppia kuten se on heille kuvattu . Luterilainen Srk käsitys toimii yleisen pappeuden kautta mutta siellä on myös paimen , kaitsija ja opettaja johdattaa laumaa perille.
Usein blogin havainnot syntyvät katsellessa kansankirkkoa ja lähihistoriaa ja se katsontakulma on monesti pietistinen . Kuten pietistinen kirkkokäsitys on herätysliikkeillä tänä päivänä , kun kirkkoa synnytetään kirkon sisään . Seurakunnan tehtävä on tietysti olla siellä missä Kristus palvelee ja mistä lähtee Herran työ ulospäin . Herätys on hyvä asia kun ihmisiä ohjataan Kristuksen yhteyteen sinne mihin meidät on tarkoitettu eli ruumiin yhteyteen missä Kristus päänä hallitsee. Tämä voi olla kova vaatimus jos ei löydä seurakuntaa ja varsinkaan jos on aina viettänyt ilman kiinteää seurakuntayhteyttä tai se lähikirkko ei on eksynyt pois Raamatun sanasta.Reformoidut uskonpuhdistuksen jälkeen katolisen kirkon vihassa ja jopa kävivät sotaa heitä vastaan puhdistivat vihassa apostolisesta uskosta tärkeitä asioita liittyen paimenuuteen ja piispallisen kaitselumuksen poistivat . Suurinta oli muuttaa 1600 vuotta apostolisesta ajasta lähtien yhtenäisen käsityksen kasteesta ja ehtoollisesta , toiseksi . Luterilaisiin seurakuntiin tuli virkapappeja ja tämä antoi lisäpontta pietistismille . Lopulta keskeisin asia on luterilaisuudessa Raamattu uskollisuus ja sen keskiössä apostolinen käsitys seurakunnasta . Herätysliikkeitä katsellessa moni vertaa niitä kansankirkkoon ja muistelee herätyksen aikoja , ikäänkuin olisi jompi kumpi vaihtoehto , mutta todellinen vaihtoehto on Jumalan sanassa ja se kertoo hyvin tarkkaan missä Kristus toivoo meidän olevan ja mistä meidät lähettävän . Täytyy tunnustaa että vanhoilla kirkoilla on paljon selvempää seurakunnan ja kirkon merkitys kuin laajassa luterilaisessa ympäristössä , vaikka luterilaisuus tuntuu yleissanalta ja sitä pidetään pohjana vaikka tosiasiassa ollaan reformoituja ja monia käsityksiä sisältäviä liikkeitä .
Mikään kirkko, mikään herätysliike, mikään uskonsuunta, mikään vapaakirkko, eikä mikään lahko ole yksin oikeassa. Koko uskonnollinen elämä on kuin särkynyt lasimaalaus, jonka sirpaleet heijastavat värinsä mukaan sitä, mikä kenellekin jotain antaa. Ihmisen sielu on vapaa, sitä ei voi vangita mihinkään. Jumala antaa sitä, mitä kukin tarvitsee, ei sitä, mikä on jonkin opin mukaista. Ja vain Jumala tietää, sillä hän on luonut sielun. Toinen ihminen ei voi repostella kenenkään sielun tilaa, sen näkee vain Jumala. Ihminen ei ole kenellekään selitysvelvollinen omasta ”uskostaan” (=uskottomuudestaan, sillä se on oikeampi termi). Uskollaan kerskaavat niitä toisten tilaa tivaavat, koska ovat epävarmoja omastaan,
Ei Kristus opin tarkoitus ole riepotella vaan rakastaa ja armahtaa . Blogin otsikko on hyvä , samassa seurakuntaperheessä tulisi olla se koko apostolisen uskon täyteys , ei erillään olevia kuppikuntia .