Lestadiolais-katolinen puheenvuoro

Suviseurat alkavat vajaan viikon päästä. Näihin aikoihin allemerkinneellä on ollut tapana kirjoitella jotain lestadiolaisuuteen liittyvää. Alla oleva oli alun perin suunnattu toiseen tarkoitukseen, mutta laitanpa sen hiukan muutettuna tänne.

Teologit Emil Anton ja Joona Korteniemi ovat kirjoittaneet tuoreen kirjan ”Lestadiolainen ja katolinen”. Kyseessä ei ole mikään synkkä kaksinpuhelu. Mollin ohella myös duuria on tarjolla. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja antaa näkökulmia Pohjolan kristillisyyteen. Reippaat kaksisataa sivua käsittävässä kirjassa on kaksikymmentä lukua, joista Korteniemi kirjoittanut kaksitoista ja Anton kuusi. Yksi luku sisältää vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen kääntyneen Minna Korjosen haastattelun ja toinen Pekka Palokankaan kirjoituksen omasta kääntymisestään samoin vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen. Kirja liittyy siihen ”katolis-lestadiolaisuuteen”, jonka yhtenä esimerkkinä on vuosittain vuodesta 2018 saakka pyhäinpäivän seutuvilla pidetyt lestadiolais-katoliset seurat.

Sujuvasti kirjoitettu kirja on Väylä-kirjojen kustantama ja vahvistaa edelleen Tuomo Korteniemen ”yhden miehen yrityksen” asemaa kristillisten kirjojen merkittävänä kustantajana Suomessa. Kirjan kansikuvana muuten on osa Ruotsin Jukkasjärven kirkon mielenpainuvaa alttarimaalausta.

Teologian maisteri Korteniemi (synt. 1988) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä Kainuussa, toimi joitakin vuosia ennen katolisuuteen kääntymistään SRK-vanhoillisuudessa seurapuhujana ja tekee nykyisin systemaattiseen teologiaan lukeutuvaa väitöskirjaa SRK:n seurakuntaopista vuosina 1960-1979. Korteniemi tuntee paitsi liikkeen opin, myös vanhoillislestadiolaisen arjen.

Usein käy niin, että herätysliikkeestä, puolueesta tai vastaavasta irtautumiseen tarvittava repäisy on niin voimakas, että se heittää vastakkaiseen päätyyn. Monille nimekkäille vanhoillislestadiolaisuudesta eronneille on käynyt näin, esimerkkinä vaikkapa Turun arkkihiippakunnan nykyinen piispa. Joona Korteniemi on säilyttänyt arvokonservatiivisuuden, mutta irtiotto vei katolisuuteen.

Kuuntelen itse aika ajoin vanhoillislestadiolaisia seurasaarnoja netin kautta. Joskus jopa käyn seuroissa. Kun minullekin julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä uskon sen sataprosenttisesti. En silti osaa identifioitua SRK-vanhoilliseksi. Sen verran minussa kuitenkin taitaa asua pieni vanhoillislestadiolainen, että Korteniemen paikoin rankka tykitys entistä uskonyhteisöä kohtaan nostaa vähän kuin vaistomaisesti vastahankaan. Ärsyynnyn näköjään siis sekä ääriliberaalista että umpikatolisesta kritiikistä, mutta ehkä jälkimmäinen todistaa vaan sitä, että nyt puheena oleva kirja kannatti lukea. Siitä seuraavassa.

Kirjan teologisesti painavin, toisaalta poleemisin anti löytyykin luvuista, joissa Joona Korteniemi käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden seurakuntaoppia, liikkeen (skitsofreenista) 1970-lukua sekä vanhoillislestadiolaisuuden nykytilaa. Siksi siihen suuntaan vähän myös kriittistä äänenpainoa.

Korteniemi tarkastelee vanhoillislestadiolaisuutta opillisesta näkökulmasta, mikä pääasiassa kirkkohistoriallisen tutkimuksen kohteena olleesta liikkeestä on virkistävää. Samalla hyvä muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään maallikkoliike, jonka ”oppi” – Osmo Tiililän rukoilevaisuustulkintaa vapaasti siteeraten – on muotoutunut matkan varrella miesten mukana.

Maisteri Korteniemi kirjoittaa muun muassa, kuinka ”vanhoillislestadiolainen seurakunta julistaa tällä hetkellä enemmän itseään kuin Kristusta.” Voi pitää paikkansa. Tuntuu joskus kuin sosiologian klassikolla Emile Durkheimilla olisi ollut nykyvanhoillisuus nenän edessä kun kirjoitti kollektiivisesta uskosta, jossa uskonyhteisö palvoo itseään. Mutta mutta, tällaiselle tavalliselle sukan- ja peräpenkinkuluttajalle kuin meikä, kateederilta kyllä kuuluu kiitettävästi Kristustakin, ainakin jos sitä vertaa normaalisaarnaan sunnuntaiaamuna klo 10.00 Oulun tuomiokirkossa.

Korteniemi jatkaa vanhoillislestadiolaisuuden tulittamista toteamalla, että SRK-lestadiolaisten seurasaarnojen anti tahtoo olla ”heppoista tavaraa, latteuksia ja itsestäänselvyyksiä kuorrutettuna tylsällä, kuluneella retoriikalla.”

Mutta juuri siinä piilee osin sen salaisuus. Ei vl-oppiin voi ehkä tehdä sykähdyttäviä teologisia tutkimusretkiä, mutta turvallista se on. Seurakunta on muutoinkin symbioottinen kuin sanokaamme (koska ollaan osin katolisella maaperällä) Neitsyt Marian suojeleva syli.

Joona Korteniemi arvostelee SRK-vanhoillisuutta edelleen siitä, ettei 1970-luvun tapahtumia ole selvitetty. Vielä elossa olevilta, silloin sidotuilta, ei ole pyydetty anteeksi tai tarjottu takaisin liittymiseen mahdollisuutta.

Tämä pitää mielestäni täysin yksiselitteisesti paikkansa. Meininki Pohjois-Suomessa oli paikka paikoin todellakin 1970-luvulla villiä. Tuhat liikkeeseen kuulunutta hoitokokoustettiin Helvettiin, siis seurakunnasta ulos, uskonymmärryksen mukaisesti kadotukseen. Lapset saattoivat kannella vanhemmistaan, vaimot miehistään tai toisinpäin. Moni joutui järkytettynä psykiatriseen hoitoon tai teki itsemurhan. Isot perheet ja suvut hylkäsivät eikä kylän raitilla tervehditty. Parannuksenteko milloin mistäkin hengestä muistutti monin tavoin puoluepoikkeamien metsästystä itänaapurissa 1930-luvulla. Seuraukset eivät tosin olleet yhtä vakavat.

Korteniemen mukaan Juhani Raattamaata voisi pitää esikoislestadiolaisuuden perustajana, jopa ensimmäisenä esikoislestadiolaisena. Ehkä näin. Raattamaa tosiaan alkoi käyttää ilmausta ”esikoisten seurakunta” jo vuodesta 1872 valtameren takaisiin kiistoihin liittyen, mutta käsitykseni mukaan ainakin osin eri merkityksessä kuin esikoiset nykyään. Toisaalta erittäin evankelinen Raattamaa painotti myös seurakuntaa siinä määrin, ettei ole perusteetonta vanhoillistenkaan pitää Saivonmuotkan saarnaajaa oppi-isänään. Joskus on sanottu niinkin, että vanhoillislestadiolaisuuden oikeampi nimitys saattaisi olla ”raattamaalaisuus.”

Joona Korteniemi kirjoittaa edelleen, että jos hänen pitäisi lähettää ateisti jonkun herätysliikkeen hoiviin, niin se olisi Raamattuopisto tai sunnuntai-illan Luther-kirkko. Näissä ei Korteniemen mukaan tulokas tarvitse kainaloonsa ”suomi-kaanaankieli-suomi-sanakirjaa.” Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Ateisti tai ei, suosittelen Raamattuopistoa tai Luther-kirkkoa!

Korteniemen kritiikki entistä uskonyhteisöään on paikoin terävää, perusteltua ja paikkansapitävää. Silti se on lopulta yhtä murskaavaa kuin liberaalimpien ”virkaveljiensä” eikä täysin vailla tiettyä asenteellisuutta. Toki on niin, ettei kirjan ei-tieteellinen luonne edellytä objektiivisuutta.

Kirjasta ilmenee, että viime vuosina vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen on kääntynyt seitsemän henkilöä ja lisäksi löytyy useita, jotka sitä harkitsevat. Mistään ryntäyksestä ei siis ole kyse, mutta kieltämättä kiintoisasta ilmiöstä. Kirjoittajista toinen, Emil Anton (synt.1986) lienee yksi tekijä tämän pienimuotoisen invaasion takana. Anton on väitellyt teologian tohtoriksi vuonna 2019 Joseph Ratzingerin ajatuksista muista uskonnoista ja uskontojen välisestä dialogista.

Emil Anton esittelee kirjassa suhteellisen neutraalisti muun muassa Laestadiusta ja lestadiolaisuuden myöhempiä vaiheita. Emil Anton arvioi myös SRK:n – tai ”Oulun Pyhän istuimen” – kuten Anton ilkikurisesti SRK:ta myös kutsuu, vuonna 2018 julkaisemaa kirjaa ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” Kyseisessä kirjassa tehdään selkoa SRK:n opista. Antonin arvio opuksesta on tyly, mutta totuudenmukainen: kirja on järkyttävän tylsä. Toisin kuin Emil, en jaksanut lukea sitä loppuun.

Kirjan ehkä mieleenpainuvinta antia on Emil Antonin huikea lestadiolais-katolinen Lapin matka a.d. 2023. Matka suoraan ”pimeyden ytimeen”, sanoisi moni liikkeen jättänyt liberaali kriitikko, mutta Anton on toista maata. Erinomaisilla kuvilla varustettu reportaasi matkasta tekee lukijaan vaikutuksen. Anton aloittaa Rovaniemeltä, Väyläkirjojen kustantajan Tuomo Korteniemen luota, jatkaa sieltä Korteniemen suvun alkukunnaille Pelloon, jossa Anton tapaa Tuomon isoveljen Paavo Korteniemen, seurakunnan entisen kirkkoherran. Pello ja lähes koko Tornionjokilaakso on niitä alueita, jotka 1934 hajaannuksessa jäivät rauhansanalaisuuden piiriin. Nykyisin Rauhansanalaisuus on Tornionjokilaaksossa heikoissa kantimissa.

Pellosta Emil Anton matkaa Pajalaan rovastin haudalle ja vierailee Laestadiuksen museossa ja pirtissä. Pajalasta lapinkiertue jatkuu jälleen rajan toiselle puolelle Kolariin, missä Anton tapaa jokin aika sitten edesmenneen Timo Holman pojan teologian tohtori Juhani Holman. Timo Holma oli keskeisiä hahmoja Paavo Viljasen, Erkki Jokelan, L.P. Tapanisen ja Hannes Leinosen ohella niin sanotussa Elämän Sanalaisuudessa, etenkin Pohjois-Suomen kirkollisuudessa vaikuttaneessa ”pappiseriseurassa”, joka irtautui SRK-vanhoillisuudesta 1960-luvun alussa. Elämän sanalaisuuttakaan ei enää ole.

Tässä vaiheessa lukija alkaa pohtia, miksi? Miksi rauhansanalaisuus aiemmin vahvoilla alueillaan Tornionjokilaaksossa on häviämässä? Miksi elämänsanalaisuus on rippeitä lukuunottamatta kokonaan kadonnut? Miksi kirjassa toisaalla kehuttu Uusheräys on nykyään vajaan 3000 hengen pikkuryhmä, vaikka oli alunperin yhtä iso kuin vanhoillislestadiolaisuus? Mistä johtuu, että SRK-vanhoillisuus sen kuin porskuttaa? Suviseurat on pohjoismaiden ylivoimaisesti suurin hengellinen juhla, vieraita tiukemmallakin kaavalla laskien 80 000. Ja jos laskettaisiin kuin körtit, päädyttäisiin satoihin tuhansiin seuravieraisiin.

Epäortodoksinen kysymys olisi, onko menestyksen osasyynä sittenkin ollut tiukan rajaava seurakuntaoppi?

Mutta matka jatkuu. Ja taas rajan yli. Anton suuntaa Kaaresuvannon Saivonmuotkaan (Raattamaan kotikylä), Lannavaaraan (Itälestadiolaisuuden ja August Lundbergin kotikonnut) ja lopulta Kiirunaan Jukkasjärven Laestadius-aiheisen upean alttaritaulun äärelle. Sykähdyttävä on Emil Antonin tapaaminen Kiirunan Tuolluvaaran kylässä leeviläisen suurperheen kanssa. Leeviläisyys on 1960-luvun puolivälissä esikoislestadiolaisuudesta irronnut, vielä esikoisiakin enemmän maailmallisia tapoja vieroksuva ja tradiotionalismiin taipuva tosipietistinen ryhmä. Esimerkiksi syntymäpäiviä leeviläiset eivät vietä, valokuvia ei löydy, ei koristeita. Emil käy leeviläisisännän kanssa saunomassa, pitää lapsille taikashown ja illalla kiirehtii yhdessä perheen lasten kanssa ihailemaan Lapin-revontulia. Siinä joviaalissa tavassa, jolla Emil Anton kohtaa erilaiset lestadiolaiset ryhmät, olisi totisesti maallistuneella yhteiskunnalla oppimista.

Sekä Korteniemi että Anton kirjoittavat myös lestadiolaisten ja katolisten yhteisistä piirteistä. Niitäkin löytyy. Valtavirtaluterilaisuudesta on käytännössä kokonaan kadonnut yksityisrippi. Se sen sijaan on keskeisellä sijalla katolisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa. Kummallakin on myös vahva ekklesiologia. Toinen painottaa kirkkoa, toinen seurakuntaa. Katolisuus ja vanhoillislestadiolaisuus ovat ytimeltään etenkin etiikassa edelleen myös arvokonservatiivisia. Ehkäisyä ei ole hyväksytty eikä eutanasiaa, abortista puhumattakaan. Sukupuoliakin on edelleen kaksi.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavin, ajatuksia herättävin analogia katolisuuden ja lestadiolaisuuden välillä löytyy Joona Korteniemeltä, joka rinnastaa katolisuuden ”pitkän 1800-luvun” ja SRK-vanhoillisuuden ”pitkän 1960-luvun”.

Molemmissa taisteltiin kiivaasti omissa poteroissa pysyen modernismia vastaan. SRK-vanhoillisuuden piirissä kamppailu jatkuu, vaikka rivit rakoilevat. Älypuhelinten ja tietokoneiden aikakaudella esimerkiksi ”TV-dogmi” on lähinnä hupaisa. Vatikaanin raikas, uudistava II konsiili on SRK-vanhoillisuudessa edelleen pitämättä. Sitä odotellessa voi vaikkapa lukea tämän lajissaan epäilemättä ainutlaatuisen lestadiolais-katolisen puheenvuoron.

  1. Marko korjaan edellistä viestiä!

    Nyt tajusin, että puhut SRK-kirjasta. En ole lukenut sitä. Sehän taitaa olla juuri toisenlainen todistus mitä kuvittelin. Eli vain vl-siunauksella löytää jumalanvaltakunnan?

  2. Epäilen etteivät kaikki liikkeen jäsenetkään huomaa missä joukossa Pelastusta katsovat.

    Tähän tarvitaan Oikea Sanan julistus syntien anteeksisaamisessa, sekä ”marinoitu” , Oikean Pyhän Hengen omistava Mies sanaa julistamassa seurakuntalaisilleen kuin ottamassa vastaan Armon vakuutuksen Uskon omistamisessa seuraväeltä kun sitä kysyy puheen lopuksi.

    Käytäntöjä ei voi sanoa heikoiksi, enemmänkin erinomaisiksi.

    Pitää huomata liikkeen perheitten kuin yksinäisten yhteenliimautuminen sanassa jolloin turvallisuutta on hyvin haasteissa elämässä.

    • Oikean Pyhän Hengen omistaminen Rauhanyhdistyksessä on Kristilliseksi tullutta perinnettä mitä ensimmäisenä harjoitti syntymässä oleva kirkkolaitos opin täydellistämiseksi.

      Joten, ei moitteen sijaa yrittämisessä.

  3. Minusta on ollut jotenkin uskaliasta antaa lausuntoja, kannanottoja ja tuomioita Jumalan nimissä ja Pyhän Hengen Voimalla. Teho on ollut kyllä aikoinaan valtava, jopa pelottava. Vuosikymmenien jälkeen vanhat erehtymättömiksi sanotut totuudet eivät ole osoittautuneetkaan ikuisiksi, ei edes tähän päivään asti kestäväksi. Mutta pelkästään vaikenemallako ne mitöidään? Tai keskinäisillä anteeksi-siunaamisilla?

    Puhun tässä omasta osastanikin. Kenellä on valtuudet ottaa pois minulle annettu tuomio? Taivaspaikkani ei ole heidän takataskussaan kuten ei kenenkään muunkaan. Se on Jumalan käsissä, minkä vl-ihmiset itsekin myöntävät olevan. Mutta kirous/ tuomio on kohtuuton, kun sen seuraukset joudun kantamaan jatkossakin. Siitä pitävät vl-ihmiset jälkeläisineen ja ystävineen huolen. Sehän on heidän oikeutensa. Minullakin on oikeus tuntea se vääräksi.

    • Ihmisoikeusrikoksesta Rauhanyhdistys ei suostune keskustelemaan.

      Hengenyhteisöjen rakenne katsoo tunnustautumista, ja mitä sen jälkeen tulee on vain tulkintaa eroamisissa ja sanktioissa.

      Lahja Huhtala, kiitos Teille kertomastanne. Isäni Äiti on Oivon sukua Torniosta jotka olivat Pelastusarmeijalaisia. Ninnin Raamattu löytyy kirjoistani, ja katson uudestaan Jaakobin kirjeen sanaa hyvästä kuin Oikeasta Jumalanpalveluksesta.
      Samaa ymmärsi myös Sir Temple aikanaan Englannin kirkossa.

      Oivon sukua on ensimmäinen Naislehtori Oulun Tuomiokirkkoseurakunnassa.

      Jumalan Rauha on rukouksessa, ja mahdollisuudessamme olla lähellä kärsiviä lähimmäisiämme kun asiat eivät estä.

      Uskon Teillä olevan hyvä mieli eteenpäin kokemuksestanne huolimatta.

    • Pekka Väisänen!

      Olen aistivinani kirjoituksissasi ymmärtävää asennetta, kun kerroin kokemuksistani ja ajatuksistani. Kiitos siitä!

  4. Siten me tulemme puhtaiksi ja hurskaiksi, että uskossa turvaudumme Herraan Jeesukseen ja hänen sanaansa, uskomme syntien anteeksiantamisen Jeesuksen nimessä, niin kuin se sanassa meille luvataan.

    Martti Luther, Huonepostilla, s. 192, SLEY, 1945.

  5. SRK-vanhoillisuuden kristillisyydenkäsitys näyttää kaikista nyansseista huolimatta vuodesta toiseen nostavan esiin suurin piirtein samat kysymyksenasettelut ja muistot. Diskurssiin näyttää kuuluvan, että pitää aina erikseen todeta vuosikymmenten takaiset hoitokokoukset hengelliseksi ja henkiseksi väkivallaksi sekä todeta SRK-vanhoillisuuden teologiset poikkeamat luterilaisesta normaalidogmatiikasta (sikäli kuin sellaista enää nykyään on olemassa). Yhtä lailla diskurssiin kuuluu piispan myötäsukainen tervehdyspuhe ja hengellisiä kysymyksiä pitkälti välttelevä suviseurojen logistiikan ihailu. Jos jollakulla meistä on myönteistä hengellistä sanottavaa SRK-vanhoillisuudesta ja sen julistuksesta, joutuu rikkomaan useampia konventioita.

    Joona Korteniemi on todennut, että kaikesta tapahtuneesta henkisestä väkivallasta ja seurakuntakurin soveltamisen aiheuttamasta tuskasta huolimatta nimenomaan SRK-vanhoillisuuden teologia, erityisesti seurakuntaoppi, pitäisi kohdata teologisesti. Tulisi tunkeutua kanopuheisen moniselitteisten muotoilujen ja dualistisen kielenkäytön läpi pohjaan asti.

    Vain SRK-vanhoillisuus ja rauhanyhdistykset itse voivat ottaa vastuun hoitokokousajan väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä. Tosin kollektiivisissa anteeksipyynnöissä on omat ongelmansa, koska yksilöt ovat vastuussa omista tekemisistään ja aiheuttamastaan kärsimyksestä. Lisäksi pitää muistaa, että lapsia ei voi asettaa vastuuseen isiensä tekemisistä. Paikallistasolla (vanhoillis)lestadiolaiset voivat nykyään olla itsekin kiusaamisen kohteita ja kärsiä siitä.

    Herra meitä kaikkia armahtakoon ja Kauhavan suviseuroja siunatkoon!

    • Varmasti on hyödyllistä tutkia seurakuntaoppia teologisesti. Historiallis-sosiologinen tarkastelu ehkä tekee sen kuitenkin ymmärrettävämmäksi. Pragmaattisesti ajatellen se on – kuten olen yrittänyt osoittaa – jopa hyödyllinen.

      Täyttä pötyähän se on – tarkastelee sitä miten tahansa. Enpä oikein usko, että siihen tosissaan uskoo enää kovin moni SRK-vanhoillisuuden nuoremmasta ikähaarukasta. Nuoremman ikäluokan ”hallinta” ei enää onnistu sen kummemmin diskursiivisesti, sosiologisesti kuin teologisestikaan.

      Vanhoillislestadiolaisuuden henkioppi sen sijaan on mielestäni erittäin kiinnostava aihe tutkittavasti myös dogmaattisesti. En tiedä löytyikö vanhoillislestadiolaisuuden piiristä koskaan samanlaista hoksnokkaa jo etukäteen aistia kulloiseenkin tilanteeseen oikea ”henki”, kuten politiikan puolella Otto Wille Kuusisella.

      Mielenkiintoista on, että SRK-vanhoillisuus, ellei faktisesti kasva, pysyy kuitenkin vuodesta toiseen suurin piirtein omillaan. Sen suhteellinen koko evankelis-luterilaisessa kirkossa joka tapauksessa kasvaa, koska aivan varmasti sen väki vähenee vähemmän kuin evl kirkon muu jäsenmäärä.

      Mikään venäläisyyteen viittaava ei ole kovin muodikasta tai kiehtovaa juuri nyt. Itsekin olen siirtänyt koko venäläisen klassisen kirjallisuuden kirjakaapissa kakkosriviin, silmiltä pimentoon. En silti malta olla muistinvaraisesti ja uudelleen tulkiten siteeraamasta Gogolia, joka kerran kirjoitti Martasta ja Mariasta. Evankelis-luterilaisen kirkon ehdoton enemmistö ja vallitseva liberaali diskurssi toimii Martan tavoin. Häärii ja pyörii, joogaa ja huolehtii monenmoisesta maallisesta. Vanhoillislestadiolaisuudessa on kuitenkin enemmän edelleen Mariaa, joka sivuuttaa maalliset ja keskittyy Kristukseen ja evankeliumin kuulemiseen.

    • Marko Sjöblom!

      Minä otin vl-aiheen ensimmäistä kertaa esille julkisesti täällä ihan oikealla omalla nimelläni. Aiemmin se olisi tuntunut liian vaikealta.

      Seuraavana vuonna lienee jonkun toisen vuoro, jos ”kertaus” opillisissa ja kokemuksissa vl-aiheissa silloin tuntuu jostakin tarpeelliselta? Siihen on oikeus. Kuten myönteisten puolien esille tuomisessa.

      Jos tämä on uhriutumista ja jumittumista tiettyihin subjektiivisiin turhiin traumamuistoihin, niin siihenkin on oikeus. Eikä ne kurinpidolla eikä käskyttämisellä vähene.

      Mutta tämä tuntuu auttavan itseäni, kun niistä uskaltaa puhua ja kirjoittaa. Yritän jatkossa välttää samojen asioiden toistamista, ainakin samalla keskustelufoorumilla. Joten pisteen paikka näyttää olevan tässä.

  6. Lahja Huhtala, kommenttini ei ollut osoitettu sinulle henkilökohtaisesti eikä turhentamaan kokemuksiasi. Ollessani pohjoisessa viitisen vuotta ns. uskottomana pappina kohtasin kohtalaisen paljon sellaista, mitä julkisessa keskustelussa ei voi kertoa. Mutta sen voin todeta, että ison herätysliikkeen jatkuva tarkastelu hoitokokousajan negatiivisesta näkökulmasta – tai vastaavasti myötäsukainen hymistely – eivät riitä.

    Esitin yleisen huomion siitä, että keskustelu SRK-vanhoillisuudesta junnaa nyt jatkuvasti paikallaan ja toistaa itseään tavalla, joka valitettavasti ei johda mihinkään. Niin kauan kuin ongelman ydintä, eksklusiivista seurakuntaoppia, ei haasteta, nimenomaan SRK-vanhoillisuuden itsensä sisäpuolelta ja mahdollisesti riittävän arvovaltaiselta kirkolliselta taholta sekä painokkaasti, mitään merkittävää muutosta ei tapahdu.

    • Marko Sjöblom, kiitän kommentistasi.

      SRK-seurakuntaoppi on minulle vl-keskustelun ydinasia. Kirjoitin omat kokemukseni sen taustoittamana ja siihen viitaten. Melko laimeilla ja yleisluontoisilla yksityiskohdilla halusin kertoa, miten seurakuntaoppi käytännössä näkyy esim. vl-kohtaamisissa. Toki rankempiakin esimerkkejä löytyy, mutta nekin ovat sivuseikka pääasian rinnalla. Niiden toisteleminen on minustakin turhaa kuten viestissäsi kirjoitit.

    • ”Pitäkää se mikä hyvää on,”

      Olemme rouvan kanssa kuunnelleet suviseuroja radiosta varmaan jo n. 10 vuotta ”ulkopuolella olevina”.

      Kun seurakuntaoppiin ja moniin muihin saarnoissa esiintyviin linjauksiin jää fixoitumatta, niin armon evankeliumi sekä monet tutut Raamatun paikat ravitsevat sekä tuntuvat hyvälle anteeksi saarnattujen syntien lisäksi.

      Liikkeeseen ei meille kummallekaan liity mitään omaa eikä edes lähisuvun historiaa.

      En muista aikaisempina vuosina törmänneeni termiin ”omaehtoinen usko”. Onko se esiintynyt saarnoissa jo aikaisemmin? Ymmärrän se tarkoittavan sitä, että ei uskota kaikesta niinkuin liike opettaa.

      Varmasti huomennakin on radio auki suviseurojen kanavalla.

      PS. Lahja, voin vain kuvitella kuinka rankkaa voi SRK yhteisön painostus olla ns. luopuneita kohtaan. Se on varmasti aivan kammottavaa ja traumatisoivaa kohteeksi joutuneelle.

    • Jouduin aika pian siellä käyntini jälkeen mielisairaalaan. Vaikka olen nyt paremmassa kunnossa, eräällä tavalla loppuelämäni ja maineeni tuhoutui.

  7. Marko. Tuskin SRK:ta tai etenkään seurakuntaoppia haastetaan. Joku muu kohu voi toki tulla, toisaalta päivä- ja iltapäivä (ja kirkollisilla) lehdille ja muilla woke-jahtaajilla riittää nyt yllin kyllin puuhaa PS:n parissa.

    Kekkonen antoi aikanaan Rimpiläiselle tehtäväksi 1980 selvittää se sotku, minkä SRK:n tiimoilta oli pohjoisessa syntynyt. Se kun vaikutti suoraan silloisen Keskustapuolueen kannatukseen. Asian tiimoilta pidettiinkin korkean tason palaveri, muun muassa Virolainen jne. Ja Rimpiläinen selvitti ”sotkun.” Saatiin lähes neljännesvuosisadan kirkkorauha pohjoiseen hiippakuntaan.

    Pitkässä juoksussa aina Kuopion (ja Oulun) piispa R.V. Frosteruksesta lähtien pohjoisen herätysliikkeen suhde kirkkoon on vaihdellut. Frosterus oli vielä suhteellisen maltillinen, sitä vastoin vanhuudenheikkoa Frosterusta vuosia tuurannut evankelinen tuomiorovasti A.G. Borg ei. Tunnettu on piispa Johanssonin erittäin poleeminen suhde lestadiolaisuuteen. Välit paranivat kirkkoon huomattavasti piispa J.R. Koskimiehen pitkän (1900-1936) piispuuskauden aikana. Kun taas Koskimiestä piispana seurannut raamatullisen suunnan mies Mannermaa tuomitsi lestadiolaisuuden lähes joka suhteessa. Väinö Malmivaaran ja Olavi Heliövaaran aikana suhteet olivat ok, samoin tietysti Tapanisen ja Hannes Leinosen, vaikka kumpaakaan jälkimmäisistä vanhoillislestadiolaiset eivät äänestäneet piispojen lestadiolaisesta taustasta huolimatta. Rimpiläinen tunnetusti oli sitä mitä että luterilaisuudessa on monta ajokaistaa, mutta Salmen aikana suhteet jälleen jännittyivät.

    Luulen, että SRK-vanhoillisuuden suhteen nykyinen piispa Keskitalo ei lähde soitellen sotaan, etenkään kun pohjoisessa hiippakunnassa jo nyt kuohuu avioliittokysymyksen vuoksi (Ylivieskan khra Nivala vihki poikansa samaa sukupuolta olevaan liittoon). Se ehdotus, mikä piispoilta ilmeisesti ensi keväänä on tulossa kirkolliskokoukselle samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen taitaa olla sellainen, joka vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen hyväksyttävissä. Ja juuri mm. liikkeen seurakuntaopin vuoksi(sic!) . Ei sitä nyt kukaan lähde kirkon arvovaltaiselta taholta haastamaan. Pohjoisesta hiippakunnasta kun ei hirveästi jäisi jäljelle, mikä SRK-vanhoillisuus siitä irtoaisi.

    • Kari-Matti. Itse asiassa SRK-vanhoillisuuden teologiasta irtoaisi aika paljon, mutta se edellyttäisi paitsi laajojen lähdeaineistojen läpikäymistä myös luterilais-pietistisen raamatunselityksen historian hyvää tuntemusta. Aloittaa voisi sillä, että laadittaisiin hyvät ja myös opinkäsityksiin paneutuvat elämäkerrat tai teologiset tutkimukset liudasta ”Pohjoisen kristillisyyden” vanhoja saarnaajia ja pappeja. Alkaen LLL:stä itsestään, Juhani Raattamaasta, Aatu Laitisesta, Pauli Rantalasta, Leonard Typöstä, Väinö Havaksesta, Matti Suosta (tekeillä kuulemma on), Paavo Viljasesta ja muutamasta uudemmasta saarnaajasta. Paljon löytyisi myös siitä, että analysoitaisiin systemaattisteologisesti Päivämiestä, Siionin Lähetyslehteä ja Siionin laulujen tekstimuutosten historiaa.

      Totta kai SRK-vanhoillisuus on voimatekijä varsinkin Oulun hiippakunnassa. Riitelyä ja kiistoja en ole peräänkuuluttamassa vaan reilua teologista analyysiä (jota Korteniemikin on pitänyt esillä). Kirkkopoliittiset suhdannevaihtelut ovat asia erikseen. Ellei sitten totuutta sovita ”isojen poikien” kabineteissa erilaisten suhdanteiden mukaisesti. SRK-vanhoillisuuden ero kirkosta olisi minusta vahinko kaikille osapuolille.

  8. Kari Paukkuselle!

    En muista, mitä sanaa aiemmin on käytetty siitä, että yhteisön osallisuudessa joku salaa ajattelee ja toimii toisin. Ehkä se oli jotain ’jaetulla sydämellä tai toinen jalka maailmassa’? Minusta erittäin kuvaava on se sana, minkä kirjoitit – omaehtoinen usko.
    Kiitos loppusanoistasi!

  9. Mika Rantanen!
    Jo muutamat sanasi kertovat ja kertaavat minulle sen, miten ihmisen arvokkaimman sisimmän ja olemassaolon merkityksen puoskarointi vaikuttaa elämään. Siitä on Rakkaus kaukana. Se, mikä on tärkeimmäksi sanottu, on vääristetty ihan muuksi.

    • Autoritarismi voi rikkoa ja hajottaa herkän mielen. Painostus on lähellä aivopesua. Mitä tiiviimpi ja suurempi ympärillä oleva yhteisö on, sitä rajummat ovat seuraukset.

      Hyvää yritetetään, liikaa tulee haavoittuneita samalla. Pahimmillaan Rakkaus on yhtä kaukana kuin itä on lännestä.

      Lahja ja Mika, olette sen kaiken karvaasti kokeneet. Kiitos Lahja, että jaksoit kommentoida. Kiitos Mika blogiesi monista rakentavista lainauksista. Armollista pyhäpäivää teille tänään!

  10. Kari-Matti!

    Sattuvat sanasi ja hieman arpiani satuttavat viittaukset herättivät/ärsyttivät minut keskustelemaan. En enää pelkää mitätöiviäkään kommentteja, sillä arpeni eivät helposti aukea verestäviksi. Toki ne näkyvät vielä.

    Viittasit jossakin kohtaa tuhansiin uloshoidettuihin. En siis ole ainoa tapaus. Silti määrää on vähätelty (mm. Palola). Hoitajanikin selitti paljon myöhemmin, että minä olin kuulemma pikkutekijä kokonaisuudessa.

    Kiitos toivotuksistasi! Ne ovat minulle erityisen tärkeitä tällaisen keskustelun lopuksi.

    • Lahja. Viittasin noin tuhanteen hoidettuun. Se on suhteellisen objektiivinen arvio eikä perustu liikkeen omiin arvioihin.

      Tuntuu olevan vaikea erottaa seurakuntaoppi ja ”hoitokokoukset” toisistaan. Esikoislestadiolaisuudessa (viittaan nyt esikoisten enemmistöön) ei seurakuntaoppi sanottavammin eroa SRK-vanhoillisuudesta, joskaan siitä ei ole tehty koko liikkeen oppia strukturoivaa tekijää. Blogissa viittasin myös siihen, että sekä katolisella kirkolla että SRK-vanhoillisuudella on kummallakin vahva ekklesiologia. Toinen painottaa kirkkoa, toinen seurakuntaa. Samoin tietysti kirkko on ”Kirkko” isolla K-kirjaimella ortodoksisuudessa. SRK-vanhoillisuuden seurakuntaoppi on mielestäni ollut yksi keskeinen tekijä siinä, ettei liikkeelle ole käynyt samoin kuin niin monelle muulle lestadiolaisryhmittymälle.

      On selvää, että tiukka seurakuntaoppi, vieläpä sosiologisesti ymmärrettynä sekä SRK:n johto- ja etenkin työvaliokunnan näkeminen ”Jumalan huoneen hallituksena” olivat tekijöitä, jotka paitsi mahdollistivat, myös osaltaan aiheuttivat hoitokokoukset. Hoitokokoukset puolestaan olivat suurimmaksi osaksi raakaa hengellistä väkivaltaa, jopa 1970-luvun kontekstissa eikä mitään muuta.

      Tässä kannattaa muistaa, että myös luterilaisessa kirkossa harrastettiin vielä 1800-luvun lopulla/1900-luvun alussa paikoin hyvinkin tiukkaa kirkkokuria. Jos yhtään laajemmin asiaa tarkastellaan niin oliko se nyt mikään ihme , että muutaman kymmenen maallikkosaarnaajan nuppi meni sekaisin 1960-/1970-lukujen sekä kulttuurisessa että poliittisessa myllerryksessä.

      Vertauskohteen voi vaikkapa etsiä maamme eliittikoulujen ja sivistyssukujen hyvin koulutetuista, hyvin syötetyistä ja hyvin kasvatetuista vesoista, jotka samaan aikaan marssivat mustavalkoisen yksituumaisena maailmanhistorian verisimmän diktatuurin puolesta. Eräs heistä (nykyinen RKP:n europarlamentaarikko muuten) loihi lausumaankin paikalle sattuneelle toimittajalle, että ”ehkä joudumme tappamaan jonkun.”

      Sanon vielä kerran mahdollisimman selvästi, että pidän suurimpaa osaa hoitokouksista julmana hengellisenä väkivaltana! Tämän selvemmin en sitä osaa sanoa.

      Ja Lahja, vielä kerran sinulle kaikkea mahdollista hyvää!

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com