Lääkärille on uskottu sellaisen lääkkeen tiedoksi saattaminen ja jakaminen, joka parantaa kuolemansairaat ihmiset. Tällä lääkkeellä on tarkka resepti. Tapahtuu kuitenkin merkillistä: sen sijaan että lääkäri julistaisi suurta sanomaansa ja tarjoaisi lääkettä kuolemaa tekeville, hän kutsuu näitä pohtimaan, minkälainen hän itse on, mukava mieskö vai vastenmielinen. Lääkkeen sijasta on huomion kohteena sen jakaja, tämän kulttuuriystävällisyys, mitä mieltä hän on kirjallisuudesta, urheilusta, sosiaalisista ongelmista yms. Nimenomaan kiinnostaa ihmisiä, missä määrin lääkäri osallistuu yleishyödyllisiin pyrintöihin. Lääkkeen jakamatta jääminen ei näytä ihmisiä erityisemmin surettavan, sillä hehän ovat sitä mieltä, ettei sitä itse asiassa tarvitakaan, pääasia on, että lääkärin avartunut ja elämää ymmärtävä olemus rohkaisee heitä juuri siinä tilassa, missä he ovat. Lääkäri puolestaan tyynnyttää mielensä sillä, että saahan hän hyvää aikaan muuallakin kuin tällä lääkkeellä, voihan hän esim. innostaa noita kuolemansairaita vielä näiden viimeisellä voimilla hapattamaan koko yhteiskuntaa jalolla etiikalla. Ja kuka tietää, vaikka puoskareillakin olisi todellista hyvää tarjottavanaan? Antaahan lääkäri itsekin puoskareille rohkaisua: eihän hän pidä tärkeänä, että reseptin ohjeita noudatetaan. Pääasia on reseptin ´henki´. Joksikin aikaa hän jää mietiskelemään sitäkin, mitä totuutta mahtaa olla kollegojen väitteessä, että lääke vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan ´ehdoitta´, se on: ei sitä tarvitse omakohtaisesti nauttia, riittää, kun se on olemassa. Välttyyhän hän lääkettään tyrkyttelemästä ja saavuttaa paremmin tuon suuriarvoisen kosketuksen ympäristöön. Hän oppii kuuntelemaan. Hän samastaa itsensä lähimmäisiinsä. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu. Hän näkee oman ahdasmielisyytensä. Hän ´hyväksyy´ ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Ja kuoleman viikatemies, jolla on perkeleen kasvot, odottaa saalistaan.
Tämän kirjoituksen on julkaissut Osmo Tiililä (1904-1972) Kotimaa-lehdessä jo marraskuussa 1958. Tämä teksti on otettu kirjasta Osmo Tiililä – protestantti, s. 553-554, jonka on tehnyt Timo Junkkaala, julkaissut PerusSanoma 2004. Allekirjoittanut on aikoinaan tenttinyt tämän teoksen opiskellessaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
In ipsa fide Christus adest, Itse uskossa Kristus on läsnä.
Efesolaiskirje:
3:17 ja Kristuksen asua uskon kautta teidän sydämissänne,
Apostolien teot:
15:8 Ja Jumala, sydänten tuntija, todisti heidän puolestansa, antaen heille Pyhän Hengen samoinkuin meillekin,
15:9 eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän kesken, sillä hän puhdisti heidän sydämensä uskolla.
Johanneksen evankeliumi:
14:23 Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan.
Jeesus tukee omiansa ajan ahdistuksissa.
Päivö Parviainen
Kaikki riippuu nyt vain siitä, että me tarkasti painamme tämän asian sydämeemme ja vahvasti uskoen, että Kristuksessa Jumala voitollisesti taisteli perkelettä vastaan, vanhurskaus syntiä vastaan, elämä kuolemaa vastaan, hyvä pahaa, kunnia häpeätä vastaan. Ottakaamme vaarin tästä asiasta ja katselkaamme sitä usein!
Martti Luther, Huonepostilla, Pääsiäispäivä, Evankeliumi: Mark. 16:1-8, Ensimmäinen saarna, Kristuksen ylösnousemuksen hedelmä, s. 332, SLEY, 1945.
Kätkeydy Keritin purolle. 1. Kun. 17:3
Ei joelle, vaan purolle. Joessa virtaa vettä aina riittämiin, mutta puro saattaa kuivua milloin tahansa.
Mitä tämä meille opettaa? Jumala ei vie kansaansa täällä runsauden keskelle. Maailman rikkaudet saattaisivat riistää heidän rakkautensa häneltä. Hän ei anna jokea, vaan puron. Puro saattaa virrata tänään, mutta huomenna se kenties on kuivunut.
Ja miksi Jumala tekee näin? Opettaakseen meille, ettei meidän pidä levätä hänen lahjoissaan eikä siunauksissaan vaan hänessä itsessään. Tätä meidän sydämemme aina tahtoo tehdä: levätä lahjassa eikä sen antajassa. Siksi Jumala ei uskalla viedä meitä joelle, joka salaa veisi hänen paikkansa meidän sydämessämme. Israelista sanotaan, että kun kansa oli kylläinen, se unohti Jumalan.
F. Whitfield, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Kirkkoisä Augustinus sanoo jossakin yhteydessä: ”Minä kysyin maalta, oliko se jumala, ja se vastasi minulle: en ole. Minä kysyin mereltä ja syvyydeltä, ja ne vastasivat: emme me ole sinun jumalasi, etsi yläpuoleltamme. Kysyin taivaalta, auringolta, kuulta ja tähdiltä, ja ne vastasivat: emme mekään ole se jumala, jota etsit. Ja minä sanoin niille kaikille: Sanokaa minulle jotain hänestä, ja he huusivat suurella äänellä: hän (Augustinus tarkoittaa tietysti ainoaa oikeaa Jumalaa, tämä sulku allekirjoittaneen lisäys) loi meidät.”
PARANNUSARMOA UUTTA!
Väinö Malmivaaran virren sanoja voimme toistaa: ”Me pyydämme Henkesi kastetta ja parannusarmoa uutta. Me varromme kevättä tuoretta, me pelkäämme suruttomuutta.” (VK 504:2)
Mutta parannuksesta ei saa tehdä jotain monimutkaista tai ylivoimaista. Yksinkertaisesti parannuksessa on vain kaksi kohtaa: Katumus ja usko. Taivaan Isän edessä yksin tai yhdessä tunnustamme syntimme ja pyydämme niitä anteeksi. Näin teemme muuten jokaisen jumalanpalveluksen alussa.
Saamme kuulla synninpäästön sanan. Nytkin se päästö julistetaan. Jeesuksen ristintyön ja sovintoveren tähden kaikki syntisi ovat anteeksiannetut. Kaikki synnit Jumalan lasten vapauteen, iloon ja rauhaan saakka.
Reijo Arkkila, Kaikki synnit anteeksi, s. 17-18, Sley-Media Oy, 2019.
Gregorios Nazianzilaisella oli tapana sanoa: ”Se, joka opettaa hyvin mutta elää huonosti, riistää pois toisella kädellä sen, mitä hän tarjoaa toisella.”
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 56, Concordia ry, 2023.
Herra, anna meille opetuslapsen kieli voidaksemme virvoittaa väsynyttä sanalla. Opeta meille, iästämme ja asemastamme riippumatta, taivaallinen kielitaito, että keskustellessamme ihmisten kanssa kovat ja vaativat sanat jäisivät sanomatta ja rakkaudeton sointi puheestamme katoaisi. Auta meitä olemaan sinun viestisi kuljettajia kylmän maailman keskellä.
Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 197, WSOY, 1965.
Eivät he janoa kärsineet, kun hän vei heidät autiomaahan: veden hän sai vuotamaan kalliosta heille, hän halkaisi kallion, ja vedet virtasivat. Jes. 48:21
Johtaessaan sinut erämaahan, varmistaa Jumala sinulle riittävän virvoituksen. Monet, jotka hän on johdattanut elämän kuiville poluille, ovat saaneet kokea samalla myös syvää lohdutusta. Lohdutus on saattanut tulla sanan kautta, toisen ihmisen välityksellä tai Jumalan antamana varjeluksena. Jollain keinoin Jumala on kuitenkin vakuuttanut sydämen, että vaikka edessä on erämaa, tulee hän kulkemaan mukana, aivan tässä vieressä.
Erämaassa virtaava vesi maistuu tavallista vettä paremmalta. Yksikin sana Jumalalta hädän keskellä on kuin vuoripuro ja virvoittava vesi. Sellaisen äärelle hän johdattaa kärsivän, aina kun se on tarpeellista.
Juha Vähäsarja, Joka päivä Jumalan kämmenellä, tämän päivän teksti, SLEY, 2005.
Hän… katsahti ylös taivaaseen, huokasi… Mark. 7:34
Kovin usein me huokaamme ja katsomme omaan itseemme; Jeesus huokasi ja katsoi poispäin itsestään. Me huokaamme ja katsomme alas; Jeesus huokasi ja katsoi taivaaseen. Me huokaamme ja katsomme ihmistä; Jeesus huokasi ja katsoi Jumalaa.
Stark, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.