Lääkärille on uskottu sellaisen lääkkeen tiedoksi saattaminen ja jakaminen, joka parantaa kuolemansairaat ihmiset. Tällä lääkkeellä on tarkka resepti. Tapahtuu kuitenkin merkillistä: sen sijaan että lääkäri julistaisi suurta sanomaansa ja tarjoaisi lääkettä kuolemaa tekeville, hän kutsuu näitä pohtimaan, minkälainen hän itse on, mukava mieskö vai vastenmielinen. Lääkkeen sijasta on huomion kohteena sen jakaja, tämän kulttuuriystävällisyys, mitä mieltä hän on kirjallisuudesta, urheilusta, sosiaalisista ongelmista yms. Nimenomaan kiinnostaa ihmisiä, missä määrin lääkäri osallistuu yleishyödyllisiin pyrintöihin. Lääkkeen jakamatta jääminen ei näytä ihmisiä erityisemmin surettavan, sillä hehän ovat sitä mieltä, ettei sitä itse asiassa tarvitakaan, pääasia on, että lääkärin avartunut ja elämää ymmärtävä olemus rohkaisee heitä juuri siinä tilassa, missä he ovat. Lääkäri puolestaan tyynnyttää mielensä sillä, että saahan hän hyvää aikaan muuallakin kuin tällä lääkkeellä, voihan hän esim. innostaa noita kuolemansairaita vielä näiden viimeisellä voimilla hapattamaan koko yhteiskuntaa jalolla etiikalla. Ja kuka tietää, vaikka puoskareillakin olisi todellista hyvää tarjottavanaan? Antaahan lääkäri itsekin puoskareille rohkaisua: eihän hän pidä tärkeänä, että reseptin ohjeita noudatetaan. Pääasia on reseptin ´henki´. Joksikin aikaa hän jää mietiskelemään sitäkin, mitä totuutta mahtaa olla kollegojen väitteessä, että lääke vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan ´ehdoitta´, se on: ei sitä tarvitse omakohtaisesti nauttia, riittää, kun se on olemassa. Välttyyhän hän lääkettään tyrkyttelemästä ja saavuttaa paremmin tuon suuriarvoisen kosketuksen ympäristöön. Hän oppii kuuntelemaan. Hän samastaa itsensä lähimmäisiinsä. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu. Hän näkee oman ahdasmielisyytensä. Hän ´hyväksyy´ ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Ja kuoleman viikatemies, jolla on perkeleen kasvot, odottaa saalistaan.
Tämän kirjoituksen on julkaissut Osmo Tiililä (1904-1972) Kotimaa-lehdessä jo marraskuussa 1958. Tämä teksti on otettu kirjasta Osmo Tiililä – protestantti, s. 553-554, jonka on tehnyt Timo Junkkaala, julkaissut PerusSanoma 2004. Allekirjoittanut on aikoinaan tenttinyt tämän teoksen opiskellessaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Sami, kirjoitat:
”Ortodoksi kirkolla ei ole mitään epäraamatullista, hehän loivat Raamatun. Ortodokseilla on hyvä suhde Jumalan äitiin. Hänet on kuvattu aina ikonostaasissa.”
Sanotte, että Ortodoksikirkon perusta ulottuu aikaan ennen Jeesuksen syntymää. Mitkä kirjoitukset siellä ovat perustana, ellei ne ole Vanha Testamentti?
Sami kirjoitit ;
Raamattu ei myöskään luonut kirkkoa, vaan kirkko Raamatun. Yksin Raamattu periaate on siksi vakava harhaoppi. Raamattu on silti Jumalan puhetta ja totta.
Edellinen on ristiriitainen väite. Ei ole kysymys luomisesta vaan Isä Jumala on antanut lahjaksi Pojalleen Kristukselle seurakunnan siis uskovat ihmiset , olemme Jumalan lahjoja Kristukselle ja tämä on näin pääsiäisen alla ajankohtainen joka liittyy Jeesuksen jäähyväisrukoukseen . Ordodoksit kertovat järjestyksen ensin traditio ja sitten Pyhät kirjoitukset . Silloin jos tunnustamme että Raamattu on totta ja Jumalan sanaa niin silloin me perustamme uskomme Kristuksen maailmaan tuloon ja kaikkeen siihen mitä hän on sanonut , mitä hän jättänyt seurakunnalle , mitä hän on asettanut ja minkä tehtävän hän antoi apostoleille . Eli kaikki apostoliseen uskoon liittyvä opetus on Jumalan ilmoitusta ja Jumalan tahdon ilmaisua . Siellä apostolien uskossa on traditio jota tulisi opettaa ja seurata ja pitää sitä sanaa elävänä , jossa on Henki ja elämä . Väistämättä tulee mieleen että ordodoksien traditio alkaa viittauksien ja puheiden tasolta yleensä jostain 300 – luvulta yleensä.
Tärkein oppi , selvin opetus koskien seurakuntaa, ihmisen syntisyyttä , vanhurskauttamista ja suhde ympäröivään elämään , muihin ihmisiin tai yhteiskuntaan tulee apostoli Paavalilta . Ja ennen kaikkea Kristuksen sovitustyötä ja kaikkea mitä ja millainen Kristus on ja mikä on Isän Jumalan tahto . Tradition juuressa on Jeesuksen sanat , evankeliumit ja Paavalin opetukset ja kokonaisuus johon liittyy kaikki raamatun kirjoitukset alkaen luomisesta lähtien . Kaikki alkaa kristinuskossa lopulta evankeliumista ja pääsiäisen tapahtumista ja näin Jumala sen meille tahtoo kirkastaa ja kaikesta muodostuu se kuva jonka Jumala Pyhän Hengensä kautta haluaa meille kirkastaa . Jos apostolien opetuksien tulkinnat on oikein ja perusta niin myöhempi traditio liittyy samaan apostolien opetuksiin . Luterilainen ei pysty puhumaan teologiasta kauankaan kun vedotaan Paavalin opetuksiin ja tämä erottaa luterilaiset ordodokseista . Ordodoksit puhuvat usein jostain pyhimyksistä 300 tai 500 luvulta ja ei siinä mitään ne voivat olla oikeassa mutta heillä ei voi olla mitään muuta sanomaa kuin se mikä oli apostoleilla eikä tänä päivänäkään ole kristikunnalle mitään uutta ja omaa sanomaa . Myös pyhityskritillisyydessä ja muutamia vuosisatoja syntyneissä suuntauksissa Paavalin opetukset eivät ole keskiössä , esim roomalaiskirje ei ole meillä Suomessa esim vapaissa suunnissa mielilukemista , joka on täydellisin kirje Paavalin kirjeistä , koska ei käynyt koskaan Rooman seurakunnassa . Samaan aikaan kun tulisi valittavaksi vaikka kymmenen lukua raamatusta josta kävisi ilmi oppi niin luterilainen valitsisi Roomalaiskirjeestä alusta ne luvut ja muut päätyisivät toisenlaiseen lopputulokseen. .Uskonpuhdistus oli 1500- luvulla uskonpuhdistusta ei uuden uskon syntyä. Oliko uskonpuhdistuksessa kysymys Jumalan Pyhän Hengen työstä kirkastaa uskonvanhurkaus Paavalin roomalaiskirjeen ja myös Galatalaiskirjeen kautta on se kysymys oliko uskonpuhdistus Jumalalta vai ei . Suomalainen on tämän asian suhteen oman historiansa kanssa vaikeuksissa selittää asiaa toisin . Suomalaisuuteen vaikutus uskonpuhdistuksella kun on niin suuri vaikutus aina meidän kielen syntyä alkaen . Kaikkina aikoina Jumala on pitänyt vanhurskautta ja uskoa yllä eikä se ole katsonut Pyhän Hengen työtä rajatusti kuten ihmismieli sen tekee . Oikea oppi ei ole tahtonut pysyä ja pesiytyä yhden kirkon sisälle täydellisenä vaikka uskoa on ollut kirkoissa mutta historia näyttäytyy siltä että hairahtumisiä on niin vanhoissa seurakunnissa kuin uudemmissa . Parhaillaan katselemme harhaoppisen kansankirkkomme suuntaa , mihin syvyyksiin piispat sitä tahtoo ohjata . Ja tämä on erittäin vakavaa kun kysymys ei jostain yhdestä opin tulkinnasta vaan täysin perustavanlaatuisesta Kristuksen sovitustyön pilkkaamisesta ja armoa halpana pitävänä .
Traditio alkaa Kristuksesta eikä vanhasta testamentista vaikka se historiallisesti aikajärjestyksessä on toisin päin , mutta emme voi ymmärtää profeettoja ja vanhaa testamenttia ilman Kristusta kuin historian kielellä . Traditio sisältää raamatullisessa mielessä Hengellisen ymmärryksen eli Pyhän Hengen antaman ymmärryksen kautta . Raamatullinen traditio sisältää Jumalan pelastus- suunnitelman , muuten se on historiaa ja siitä voi ihmisjärjellä saada vaikka minkälaisia harhaoppeja kirjailtua , kuten nykykristillisyyskin on Jumalan pelastus suunnitelman , tradition toteutumista siellä missä Herra sitä saa rakentaa .
Siis Kristus on alusta alkaen ja mitään Pyhää kirjoitusta ei ole syntynyt ilman häntä . Hän on ensimmäinen ja viimeinen ja kaikki on kätketty häneen . Ei traditiota ilman Kristusta eikä elämää ilman Kristusta
Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Ps. 34:9
Jumalaan ei voi uskoa pysyttelemällä hänen yhteytensä ulkopuolella. Sieltä hänen tekojaan ei voi tunnistaa. Siksi Jeesus kutsuu seuraansa vakuuttumaan, että kyseessä on Jumalan tie eikä sepitetty taru. Tule ja katso! Et tule pettymään.
Juha Vähäsarja, Jumalan kämmenellä, s 56, Symbolum Oy, 2024.
Kirkon ja seurakunnan suuntaan on ratkaiseva merkitys papeilla ja piispoilla . Tämän tärkeyden tiedostaminen näyttää selvää suuntaan mihin kirkko on menossa . Missä paimenuus on väärässä kontekstissa vastuun osalla tai vähäpätöisessä roolissa niin on perusteita ja selityksiä ja selvä Raamatun sana ei ole keskiössä , vaan halutaan nähdä inhimmillistä hyvää . Jumalan rakkaudellinen pyhyys meitä kohtaan tulisi ottaa kiitoksen ja syntientunnustamisen kautta vastaan lahjana, jossa on iankaikkinen elämä ja yksin hän antaa elämän jo täällä ajassa , jossa saamme omistaa Kristuksen rauhan armahdettuina syntisinä ja olla siunattuja vaikka ulkoiset asiat olisivat miten .
Niin. Kumpi olikaan ensin: muna vaiko kana?
Tarkkaan ottaen ensin oli suullinen sana ja traditio Jeesuksesta Kristuksesta. Sitten se koottiin kyllä varsin nopeasti kirjoituksiksi. Mitä kauemmas on ajallisesti edetty, sitä tärkeämmiksi kirjoitettu sana on tullut. Tästä näkökulmasta käsin voidaan kyllä sanoa, että kirkko/seurakunta sekä sen suullinen opetus ovat olleet ”ennen” Raamattua ja sen kokoamista jo vanhan liiton aikana. Mutta kuten purjevene ei voi purjehtia ilman painolastia kirkkokaan ei voi olla ilman Raamattua.
Lain ja evankeliumin ero pysyy silti selvänä. Evankeliumi ilmoittaa, että Jumala on tehnyt oman Poikansa meidän puolestamme lain kiroukseksi, sälyttänyt meidän syntimme hänen päällensä ja kohdistanut kaiken syntiemme ansaitseman vihansa ja kirouksensa häneen, jotta meillä olisi rauha (Jes. 53:7-8) ja että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Laki kohdistuu kuitenkin meihin itseemme eikä syytä synneistämme ketään muuta kuin meitä itseämme. Jumalan vihaa ja tuomiota syntiemme tähden ei julisteta ketään toista kuin meitä itseämme vastaan, ellemme omista sovitusta Kristuksessa.
Martin Chemnitz, Enchiridion – Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 67, Concordia ry, 2023.
Herra Jeesus Kristus. Lahjoita meille voimasi ja valkeutesi, että me voisimme sinua uskollisesti palvella. Sulje meidät rakkauteesi. Hoida meitä silloinkin, kun tunnustajanrohkeutemme joutuu koetukselle. Valvo meidän ajatuksiamme ja suuntaa ne sinuun ja sinun kärsimyksiisi voidaksemme avoimesti ja kiertelemättä ilmoittautua sinun ystäviksesi aina ja kaikkialla.
Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 159, WSOY, 1965.
Katsahda hyvä ystävä ympärillesi, näet ainoastaan kutsutuita, vaikka kuinka jumalaton ja juoppo räyhääjä vastaan tulisi. Häntäkin koskee kallis kutsu Jumalan Karitsan ikuisiin häihin.
Ei löydy ainoatakaan armon ajan kokoushuonetta, ei kirkkoa eikä rukoushuonetta, jonka ovella ei seisoisi joku tarkkailija ja käskisi eräitä, tunnettuja suruttomia sisälle pyrkiviä lähtemään tiehensä, koska heitä muka ei ole kutsuttu.
Kalle Jokinen, Lohduttakaa, lohduttakaa, s. 9, Concordia ry, 1999.