Lääkärille on uskottu sellaisen lääkkeen tiedoksi saattaminen ja jakaminen, joka parantaa kuolemansairaat ihmiset. Tällä lääkkeellä on tarkka resepti. Tapahtuu kuitenkin merkillistä: sen sijaan että lääkäri julistaisi suurta sanomaansa ja tarjoaisi lääkettä kuolemaa tekeville, hän kutsuu näitä pohtimaan, minkälainen hän itse on, mukava mieskö vai vastenmielinen. Lääkkeen sijasta on huomion kohteena sen jakaja, tämän kulttuuriystävällisyys, mitä mieltä hän on kirjallisuudesta, urheilusta, sosiaalisista ongelmista yms. Nimenomaan kiinnostaa ihmisiä, missä määrin lääkäri osallistuu yleishyödyllisiin pyrintöihin. Lääkkeen jakamatta jääminen ei näytä ihmisiä erityisemmin surettavan, sillä hehän ovat sitä mieltä, ettei sitä itse asiassa tarvitakaan, pääasia on, että lääkärin avartunut ja elämää ymmärtävä olemus rohkaisee heitä juuri siinä tilassa, missä he ovat. Lääkäri puolestaan tyynnyttää mielensä sillä, että saahan hän hyvää aikaan muuallakin kuin tällä lääkkeellä, voihan hän esim. innostaa noita kuolemansairaita vielä näiden viimeisellä voimilla hapattamaan koko yhteiskuntaa jalolla etiikalla. Ja kuka tietää, vaikka puoskareillakin olisi todellista hyvää tarjottavanaan? Antaahan lääkäri itsekin puoskareille rohkaisua: eihän hän pidä tärkeänä, että reseptin ohjeita noudatetaan. Pääasia on reseptin ´henki´. Joksikin aikaa hän jää mietiskelemään sitäkin, mitä totuutta mahtaa olla kollegojen väitteessä, että lääke vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan ´ehdoitta´, se on: ei sitä tarvitse omakohtaisesti nauttia, riittää, kun se on olemassa. Välttyyhän hän lääkettään tyrkyttelemästä ja saavuttaa paremmin tuon suuriarvoisen kosketuksen ympäristöön. Hän oppii kuuntelemaan. Hän samastaa itsensä lähimmäisiinsä. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu. Hän näkee oman ahdasmielisyytensä. Hän ´hyväksyy´ ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Ja kuoleman viikatemies, jolla on perkeleen kasvot, odottaa saalistaan.
Tämän kirjoituksen on julkaissut Osmo Tiililä (1904-1972) Kotimaa-lehdessä jo marraskuussa 1958. Tämä teksti on otettu kirjasta Osmo Tiililä – protestantti, s. 553-554, jonka on tehnyt Timo Junkkaala, julkaissut PerusSanoma 2004. Allekirjoittanut on aikoinaan tenttinyt tämän teoksen opiskellessaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Eikö merkitse se ohikulkeville, että Jumalan Pojan tie vei ristille? Katso vaan katso vaan, Herra taivaan ja maan sinun tähtesi kärsi ja käy kuolemaan.
Hän oli juuri pelastunut, siinä itkun syy. Ilon kyyneleet toi silmiin Vapahtajan läheisyys.
Sanat löytyvät levyltä Me vuodelta 1980, Karas-Sana Oy.
Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niin kuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. Jes. 61:10.
Olkoon kurjuutesi kuinka suuri tahansa, aivan pieni se on kuitenkin onnesi rinnalla, joka sinulla Kristuksessa on. Synti katoaa vanhurskauteen, suru iloon – kaikki murhe häviää siihen suureen iloon. Sinulla on Isä, joka tahtoo, siksi että harmaaksi tulet, iankaikkisella rakkaudella (“Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” Jer. 31:3) kantaa (“Niin kuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaan karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään.” Jes. 40:11), suojata (“Sillä sinä, Herra, siunaat vanhurskasta, sinä suojaat häntä armollasi niin kuin kilvellä.” Ps. 5:13), hoivata sinua (“Hoivatkaa sen tähden toinen toistanne, niin kuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi.” Room. 15:7), ja on sen vannonut oman, iankaikkisen olentonsa kautta, kautta vuorten ja kukkuloiden, kautta taivaan ja maan. Luota siihen! (“Luottakaa Herraan.” Ps. 4:6).
Carl Olof Rosenius (1816-1868), ARMOA ARMOSTA, s. 273-274, SLEY, 1966. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
Anna, Herra, niille, jotka Raamatun sanaa meille julistavat, rakkautta sinuun ja sinun sanaasi, kuuliaisuutta pyhälle tahdollesi ynnä viisautta ja taitoa sanaasi niin saarnata, että syntinen, joka sen kuulee, saa siinä kohdata sinut ja sinun suloisen armosi. Osoita meille sanasi valossa syntimme, että niitä kauhistuisimme. Kirkasta meille isällinen rakkautesi ja se uhrityö, jonka Vapahtajamme Jeesus Kristus on meidän syntiemme sovittamiseksi tehnyt, että me synnistä vapautettuina iloiten sinua kiittäisimme.
Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 43, WSOY, 1965.
Jeesus voi kääntää tappion voitoksi.
Corrie ten Boom (1892-1983), joka selvisi ihmeellisellä tavalla hengissä toisessa maailmansodassa Ravensbruckin keskitysleiriltä. Lause on Kätköpaikka nimisen kirjan viimeinen.
Jeesus on Voittaja. Mekin voitamme ja olemme voittaneet Hänessä!
Onko kirkon vallassa joko muuttaa jotain Jumalan sanassa tai luoda uusia uskonopinkohtia?
Ei. Kirkko on perustettu Jumalan sanan varaan (Ef. 2:20) ja sidottu siihen (Matt. 28:20). Jos se torjuu Jumalan sanan, kirkko ei ole Kirkko (Joh. 10:26; Gal. 1:9). Kirkon ei tule hallita Kristusta, vaan sen tulee olla alamainen Kristukselle (Ef. 5:24).
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 202, Concordia ry, 2023.
Tämä on niin tärkeä totuus ehtoollisesta, että tämä täytyy ehdottomasti laittaa tänne. Apostolinen Isä Ignatios toteaa 100-luvun alussa ehtoollisen olevan “kuolemattomuuden lääke, kuoleman vastamyrkky”, alkukielellä kreikaksi: “pharmakon athanasias, antidotos tou me apothanein”. Perimätiedon mukaan Ignatios oli yksi niistä lapsista, jonka Jeesus otti syliinsä ja siunasi (Mark. 10:13-16).
Hermann Sasse “Tämä on minun ruumiini” Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesensin puolesta, s. 136, 2011, Concordia ry.
Kristuksen valtakunnassa on sekä sellaisia, jotka pystyvät kantamaan muita, että sellaisia, jotka tarvitsevat kantamista.
Martti Luther, Hengellinen aarreaitta, s. 220, Aurinko Kustannus, 2016.
Jos yksin usko tekee vanhurskaaksi, vanhurskauttaako sellainenkin usko, joka on vailla parannusta, hyväntahtoisuutta ja sitä seuraavia tekoja?
Ei. Siellä, missä ei ole parannusta vaan aikomus pysyä rikoksissa, ei voi olla myöskään todellista uskoa. Usko, joka ei vaikuta rakkauden kautta vaan pysyy vailla hyviä hedelmiä, ei ole todellista uskoa vaan keinotekoista ja kuollutta (1. Tim. 1:5; 5:8; Jaak. 2:26; 2. Piet. 1:8). Siitä huolimatta yksin usko vanhurskauttaa ilman tekoja.
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 98, Concordia ry, 2023.
Yksin usko vanhurskauttaa eli uskova ihminen julistetaan kelvolliseksi Jumalalle Kristuksen tähden ja perusteella.
Nimenomaan evankeliumi ei vaadi meidän tekojamme, että tulisimme niillä vanhurskaiksi ja autuaiksi, vaan se jopa tuomitsee sellaiset teot. Se tarkoittaa vain uskomista Kristukseen, että hän on meidän edestämme voittanut synnin, kuoleman ja kadotuksen ja tekee meidät vanhurskaiksi, eläviksi ja autuaiksi, ei meidän, vaan hänen oman työnsä tähden, että me saamme omistaa hänen kuolemansa ja voittonsa itsellemme, aivan kuin olisimme itse ne tehneet.
Fredrik Gabriel Hedberg, Ainoa autuuden tie, s. 35, SLEY-Kirjat Oy, 1987.
Eräs maallikko jo 90-luvulla Todistaja-lehdessä näki kehityksen kulun kirkossa ja yhteiskunnassa seuraavasti. Ensin naispappeus, sitten homoliitot, sitten eutanasia ja sitten kristittyjen vainot. Tässä johtopäätöksessä taisi olla tiettyä profeetallisuutta. Juna yhteiskunnassa ja kirkossa tuntuu kulkevan vain tiettyyn ja yhteen suuntaan. Esim. Päivi Räsänen on joutunut kokemaan vainoa ja hiillostusta Raamatun esillä pitämisestä. Joitakin vuosia sitten myös Pori Jazzin toimitusjohtaja erotettiin muistaakseni samantapaisen mielipiteen vuoksi. Muitakin esimerkkejä varmasti löytyy, ne vain eivät saa suurta julkisuutta. Minulle esim. posti on jättänyt useamman kerran jakamatta Todistaja-lehteä. Mutta esim. tämä kiusanteko on pientä verrattuna monen muun kokemaan.
2.Timoteuksen kirje:
3:12 Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.
Jollakin tavoin.