Viime vuosikymmeninä länsimainen yhteiskunta on ajautunut kehityssuuntaan, jossa yhä perustavampia käsitteitä – kuten sukupuoli, normaalius, perhe ja ihmisyys – on alettu määritellä uudelleen. Muutos ei ole tapahtunut äkillisesti, vaan asteittain, usein hyvää tarkoittavien tavoitteiden siivittämänä. Silti lopputulos herättää aiheellista huolta: biologinen todellisuus, perinteinen moraalinen järjestys ja yhteiskunnalliset normit ovat joutuneet puolustuskannalle subjektiivisten kokemusten ja ideologisesti ohjatun kielenkäytön edessä.
Tämä artikkeli pyrkii jäsentämään, mistä tässä kehityksessä on kyse, miksi se tuntuu pakottavalta ja mihin se voi pahimmillaan johtaa, jos suuntaa ei uskalleta kyseenalaistaa.
Biologinen todellisuus ei ole mielipide
Ihminen on biologinen olento. Sukupuoli määräytyy kehollisten tosiasioiden perusteella: kromosomit, hormonit ja lisääntymisbiologia muodostavat perustan, jolle koko ihmiskunnan jatkuminen rakentuu. Tässä mielessä ihmislaji on kaksisukupuolinen – mies ja nainen.
Tämä ei ole ideologinen kannanotto, vaan luonnontieteellinen tosiasia. Sitä ei voi kumota kielellisillä uudelleenmäärittelyillä tai yksilön kokemuksilla, vaikka kokemukset itsessään voivat olla todellisia ja kivuliaita.
Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun biologinen fakta alistetaan psykologiselle kokemukselle, ja kokemuksesta tehdään uusi totuuden mitta. Tällöin ei enää kysytä, mikä on totta, vaan miltä tuntuu – ja tämä muuttaa koko todellisuuskäsityksen perustaa.
Kärsimyksen tunnistamisesta ideologiseen identiteettiin
On kiistatonta, että osa ihmisistä kokee syvää ristiriitaa kehonsa ja minuutensa välillä. Tätä kärsimystä ei pidä vähätellä. Inhimillinen yhteiskunta etsii keinoja lievittää kipua, ahdistusta ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Mutta jossain vaiheessa tapahtui ratkaiseva muutos: kärsimystä ei enää pyritty hoitamaan ilmiönä, vaan se määriteltiin identiteetiksi. Sen sijaan että olisi kysytty, miksi ihminen voi näin huonosti ja miten häntä voisi auttaa kokonaisvaltaisesti, alettiin sanoa: tämä kokemus on se, kuka olet.
Tässä kohdin hoitamisesta tuli vahvistamista. Poikkeavasta kokemuksesta tehtiin pysyvä ominaisuus, ja sen ympärille rakennettiin kokonainen ideologinen järjestelmä, joka vaatii ympäröivää yhteiskuntaa mukautumaan.
Normalisointi ei ole neutraalia
Usein sanotaan, että kyse on vain normalisoinnista ja suvaitsevaisuudesta. Todellisuudessa normalisointi ei ole arvovapaa teko. Kun jokin asia normalisoidaan, se nostetaan malliksi, johon muiden odotetaan suhtautuvan neutraalisti tai myönteisesti.
Tässä prosessissa tapahtuu kaksi asiaa yhtä aikaa:
- Poikkeuksesta tehdään normaali
- Normaalista tehdään ongelmallinen
Kun biologinen sukupuoli ja perinteinen perhemalli lakkaavat olemasta oletus ja muuttuvat vain “yhdeksi vaihtoehdoksi muiden joukossa”, yhteiskunnalta katoaa yhteinen perusta. Normi ei enää ohjaa, vaan kaikki vaihtoehdot asetetaan samalle viivalle – tai pahimmillaan poikkeava nostetaan moraalisesti ylivertaiseksi.
Tällöin ei enää suvaita erilaisuutta, vaan vaaditaan aktiivista hyväksyntää ja osallistumista.
Kieli vallankäytön välineenä
Yksi merkittävimmistä muutoksista näkyy kielessä. Sanat eivät enää pyri kuvaamaan todellisuutta, vaan muokkaamaan sitä.
Kun puhutaan “sukupuolen korjaamisesta”, annetaan ymmärtää, että keho on virhe ja että lääketieteellinen toimenpide palauttaa ihmisen oikeaan tilaan. Todellisuudessa sukupuolta ei voida korjata – se voidaan vain muuttaa ulkoisesti, usein peruuttamattomin seurauksin.
Kun tietyt sanat kielletään ja toiset määrätään pakollisiksi, kyse ei ole enää kohteliaisuudesta vaan ajattelun ohjaamisesta. Ihmisiä ei ainoastaan pyydetä kunnioittamaan toisiaan, vaan heitä vaaditaan hyväksymään tietty maailmankuva – joskus jopa vastoin omaatuntoaan.
Teknologia ilman moraalisia rajoja
Moderni lääketiede kykenee yhä pidemmälle meneviin kehon muokkauksiin. Tämä herättää perustavan kysymyksen: kaikkea, minkä voimme tehdä, ei välttämättä pitäisi tehdä.
Kun kehoa aletaan muokata psykologisen kokemuksen mukaan ilman pitkäjänteistä harkintaa ja ilman vaihtoehtoisten hoitomuotojen ensisijaisuutta, astutaan alueelle, jossa ihminen asettuu luonnon ja luomisjärjestyksen yläpuolelle. Tämä on valtava filosofinen muutos, jonka seurauksia ei vielä täysin ymmärretä.
Erityisen huolestuttavaa on se, miten tämä kehitys koskettaa lapsia ja nuoria, joiden identiteetti on vasta muotoutumassa ja jotka ovat alttiita sosiaaliselle vaikutukselle.
Pakottava hyväksyntä ja hiljainen enemmistö
Yksi aikamme suurista ongelmista on keskusteluilmapiiri. Kysymisestä on tullut epäilyttävää, varovaisuudesta moraalinen rikkomus ja kriittisestä puheesta merkki vihamielisyydestä.
Moni vaikenee, ei siksi etteikö ajattelisi, vaan siksi ettei uskalla sanoa. Tämä ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Kun mielipiteitä ohjataan sosiaalisen rangaistuksen uhalla, kyse ei ole enää vapaasta keskustelusta vaan pehmeästä pakosta.
Mihin tämä kehitys voi johtaa?
Jos suunta jatkuu muuttumattomana, seuraukset voivat olla vakavia:
- biologinen todellisuus menettää merkityksensä
- perhe instituutiona heikkenee
- yhteinen moraalinen kieli murenee
- yksilön kokemus syrjäyttää yhteisen vastuun
- yhteiskunta polarisoituu entisestään
Lopulta emme enää jaa käsitystä siitä, mitä ihminen on – ja ilman sitä yhteiskunta ei pysy koossa.
Toisenlainen tie
Ihmisiä voidaan tukea ilman, että todellisuutta vääristetään. Kärsimystä voidaan lievittää ilman, että poikkeavuudesta tehdään ihanne. Armollisuus ei edellytä totuudesta luopumista.
Tarvitsemme:
- selkeän biologisen ja moraalisen perustan
- myötätuntoa ilman ideologista pakkoa
- kieltä, joka kuvaa todellisuutta eikä peitä sitä
- rohkeutta puolustaa normaalia ilman häpeää
Kyse ei ole vihasta eikä pelosta, vaan vastuusta. Vastuusta ihmisestä, yhteisöstä ja siitä järjestyksestä, joka on kantanut yhteiskuntaa pitkälle ennen meitä.
Timo Tynkkynen
