Kotimaa-lehti on avannut verkkosivullaan äänestyksen siitä, mikä olisi kirkolle hyvä hallintomuoto. Vaihtoehtoja on diktatuurista demokratiaan ja monenlaista siltä väliltä. Äänestys on kuitenkin turha, sillä vastaus ilmenee jo kysymyksestä: kirkon hallinto perustuu demokratiaan, mutta kirkossa on myös piispallinen eli episkopaalinen valtarakennelma. Kumpikaan ei voi kumota toistaan, vaan niiden on oltava tasapainossa keskenään.
Kirkossa vaikuttaa myös kolmas hallintoperiaate, jonka Anne Hartoneva esittelee väitöskirjassaan Kirkon sisäisen autonomian rajat (2021 s. 81, alav. 177) seuraavasti: Synodaalisessa hallintoperiaatteessa keskeinen asema on koko kirkkoa edustavalla papiston ja maallikkojäsenten yhteisellä kokouksella. Myös maallikoilla on vastuu kirkon tunnustuksen ja opetuksen sisällöstä. Tämän periaatteen mukaisesti papisto ja maallikkojäsenet päättävät yhdessä kirkon uskon perustaan liittyvistä asioista.
Kirkon hallintoelimissä tehdään päätöksiä pääsääntöisesti enemmistöperiaatteella, mutta on monia asioita, joissa päätös edellyttää määräenemmistöä. Kirkkolain 5 luvun 4 §:n mukaan kirkolliskokouksen päätös edellyttää vähintään ¾ osan enemmistöä, jos asia koskee:
- raamatunkäännöstä, kristinoppia, virsikirjaa tai kirkkokäsikirjaa;
- kirkon uskoa ja oppia koskevaa tai niihin pohjautuvaa periaatteellista kannanottoa sekä ryhtymistä toimenpiteisiin niiden johdosta;
- kirkkolain säätämistä, muuttamista tai kumoamista koskevaa ehdotusta tai kirkkojärjestyksen hyväksymistä.
Jo pitkään on keskusteltu siitä, että kirkkolain määräenemmistövaatimus on liian tiukka ja estää esimerkiksi tärkeiden muutosten tekemisen kirkkolakiin. Toisaalta perinteisesti on katsottu, että kirkolliskokouksen toimivalta käsitellä kirkon oppia koskevia asioita ei tarkoita toimivaltaa muuttaa kirkon oppia. (Anne Hartoneva, em. teos s. 103). Viimeisessä kirkkolain uudistuksessa säilytettiin kirkkolaissa viittaus Raamattuun, mutta merkittävä osa kirkolliskokousedustajista olisi ollut valmis sen sieltä poistamaan.
Synodaalisuus on toteutettu kirkon ylimmässä hallinnossa siten, että kirkolliskokoukseen valitaan hiippakunnista yhteensä 64 maallikkoa ja 32 pappia. Myös kirkkohallituksen täysistunnossa on mukana yhdeksän maallikkoa, yksi jokaisesta hiippakunnasta.
Kirkollinen demokratia toteutuu eräiltä osin välillisesti eli demokraattisesti valittujen edustajien kautta. Esimerkiksi kirkolliskokouksen jäsenten valinnassa äänioikeus on kirkkolaissa määritellyillä seurakunnallisilla luottamushenkilöillä.
Demokratiaa ei ole sanottu aina hyväksi, mutta eri vaihtoehdoista kuitenkin parhaaksi hallintomuodoksi. Sekin on pidettävä kunnossa.
Kiitoksia tästä. Mielenkiintoinen tieto, että ”merkittävä osa” kirkolliskokousedustajista olisi ollut valmis poistamaan kirkkolain (!) viittauksen Raamattuun. Tämä siis kirkossa, joka oman itseymmärryksensä mukaan pitää – tai sen tulisi pitää – juuri Raamattua uskonsa ja elämänsä ylimpänä ohjeena.
Perusongelma, jota F. L. Schauman ei osannut ja ehkä voinutkaan ennakoida, oli kristinoppia koskevan tuntemuksen yleinen lasku niihin pohjamutiin, joissa nyt olemme.
Kiitos kommentista. Nänhän se meni, tunnustuspykälää ei ollut kirkkohallituksen esityksessä, mutta lakivaliokunta palautti sen siihen, jollaisena se meni kirkolliskokouksen istuntoon: ”Edustaja Wiking Vuoren esityksessä pykälä ehdotettiin sijoitettavaksi kirkkojärjestykseen kirkkohallituksen esityksen mukaisesti. Lakivaliokunnan mietintö sai äänestyksessä 57 ääntä ja edustaja Vuoren esitys 49. Kokonaisuudistus etenee siis siten, että tunnustus on kirkkolakiehdotuksen 1 luvun 2 §:ssä sekä tarkemmassa muodossa kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:ssä.” (kirkon tiedote 11.11.2021).
Totean vielä, että evankelisluterilaisen kirkon olemassaolo perustuu olennaisesti Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Tunnustus on määritelty vuoden 1869 kirkkolaista lähtien osana kirkon järjestystä ja hallintoa, kuten se nykyään perustuslain 76 §:ssä määritellään. Professori, OTT, TT Pekka Leino on kirkkolakia koskevissa tutkimuksissaan todennut, että kirkon tunnustus kuuluu sellaiseen kirkon ylipositiiviseen oikeuteen, jota kirkolliskokouskaan ei voi muuttaa. (esim. Leino 2019: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat s. 135).
Kiitokset tiedosta, mihin merkittävä osa kirkolliskokousedustajista olisi ollut valmis.
Minua kiinnostaisi tietää miten syvällisiä vaikutuksia on ollut kirkon nykyiseen tilanteeseen sillä, kun vuonna 1973 kirkolliskokouksen tehtäviä kirkkolaissa muutettiin. Tämä muutoshan tapahtui kaiketi piispa Erkki Kansanahon aloitteen pohjalta.
Kiitos kommentista ja kysymyksestä. Leinon mukaan juuri vuoteen 1973 asti oli ymmärretty niin, ettei kirkolliskokouksella ollut valtaa muuttaa kirkon oppia, mutta sitten kirkolliskokouksen tehtäviä muotoiltiin uudella tavalla. Leinon mukaan tunnustuspykälä estää edelleenkin kirkon opin muuttamisen Raamatun ja tunnustuskirjojen vastaisesti (Leino: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat, 2019 s. 69. Leino on kirjoittanut aiheesta seurakuntalainen.fi -sivustolla viimeksi lokakuussa 2025: https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/essee-kirkko-oikeutta-vai-pelkkaa-virkamiesoikeutta-kirkon-oikeudellinen-asema-tunnustuksellisena-organisaationa/.
Tästä seuraa jatkokysymys: Jos kirkolliskokous ei edelleenkään voi muuttaa kirkon oppia Raamatun ja tunnustuskirjojen vastaisesti, niin kuka määrittelee sen, milloin näin tapahtuu tai ei tapahdu ja minkä laiset sanktiot tai muut seuraamukset tulevat kirkon opin muuttamisesta Raamatun ja tunnustuskirjojen vastaisesti?
Hiippakunnat ja kirkkohallitus tekevät vuosittain tilin tekemisistään kirkolliskokoukselle, jolloin kirkolliskokous päätää niiden hyväkskymisestä ja vastuuvapaudesta. Ongelma tulee tietenkin siitä, jos kirkolliskokouksen enemmistö hyväksyy kirkon tunnustuksen vastaiset toiminnat ja myöntää tilivelvollisille vastuuvapauden.
Jos kirkolliskokous hyväksyy kirkon tunnustuksen vastaisen kirkkolain muutoksen, niin sen hyväksyminen siirtyy eduskunnan päätettäväksi. Toivotaan, ettei sellaista tilannetta tule. Virsikirjassakaan ei ole enää virttä Jo vääryys vallan saapi.
Virsi 440 ”Jo vääryys vallan saapi….” oli pohjoisen köyhän kansan seuravirsi. Se ymmärrettiin pitkälti yhteiskunnallisena, maalliseen vallankäyttöön kohdistuvana. Ei siis ihme, että se heitettiin ulos virsikirjasta.
Kiitos kommentista. Olen ollut jumalanpalveluksessa, jossa tuo virsi oli saarnavirtenä ja saarna pelkkää
Raamatunlukua, jonka aikana seurakunta seisoi. Toinen kokemus oli opiskeluajan kesätöissä lauantai-iltana, kun puhelin soi ja juopuneella äänellä käskettiin laulaa virsi 440. Ilmeisesti puhelinkeskuksen hoitaja oli saanut saman komennon ja yhdisti numeroon 440.
Kirkolliskokous kävi marraskuussa 2021 keskustelun siitä, kuuluko Kirkkolain ns. tunnustuspykälä ’Kirkon tunnustus ja tehtävä’ varsinaisesti kirkkolakiin vai riittääkö että se on Kirkkojärjestyksessä.
Eduskunnan perustuslakivaliokunta ja hallintovaliokunta olivat kiinnittäneet huomiota jo aiemmin siihen, että on erikoista, ettei eduskunta voi tehdä kuin pilkkukorjauksia kirkkolakiehdotukseen. Sen on joko hyväksyttävä tai hylättävä laki.
Myös tunnuspykälän mukana olo varsinaisessa laissa ei valiokunnan mielestä ole tarpeen. Kirkkohallituksen esitys otti tämän huomioon, mutta kirkolliskokous ja erityisesti sen onservatiiviedustajat käyttivät useita puolustavia puheenvuoroja ja muutama piispakin muutti kantaansa keskustelussa.
Kokouksen lainoppinuit asiantuntija OTT Timo Esko käytti useita puheenvuoroja (ovat julkisesti luettavissa elv.fi/plus -sivuston kautta) siihen, että kirkolliskokouksen olisi hyvä ottaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan huomautukset huomioon. Hän sanoi suoraan, että eduskunnan suunnalta voi tulla nykyistä merkittävämpiä muutosehdotuksia, koska aika on muuttunut.
Täällä käytävä keskustelussa siitä, mahtuuko Raamatun mainitseminen kirkkolakiin olisi aiheellista huomioda että maallisen lainsäätäjän suhtautuminen kirkkoon on vuosien kuluessa muuttunut. Kirkon tuudittautuminen siihen, että se saa itse säätää lakinsa voi tuottaa yllätyksen. Tulevaa kannattaisi ennakoida ja tehdä kirkkolakiin toivottuja korjauksia.
Eduskunnan hallintovaliokunta piti tarkoituksenmukaisena, että kirkkolain kokonaisuudistuksen
toteuttamiseksi valmistellaan kokonaan uusi kirkkolakiehdotus, joka vastaa ”tämän päivän
uudelle lainsäädännölle asetettavia vaatimuksia”.
Puheenvuorossaan lainoppinut asiantuntija Timo Esko kertoi, että hallintovaliokunta esitti 8-kohtaisen luettelon niistä tavoitteista, jotka lakiehdotusta valmisteltaessa on hyvä ottaa huomioon. Tavoitteena on, kauniisti kirjoitettuna ”kestävä ja perustuslain kanssa sopusoinnussa oleva, tämän päivän lainsäädännön vaatimusten mukainen kirkkolain kokonaisuudistus ja muu tarpeellinen kirkkoa koskeva lainsäädäntö”.
Kiitos kommentista, totta joka sana. Mutta totta myös se, että eduskunta hyväksyi kirkkolain muutoksen sellaisena kuin kirkolliskokous sen hyväksyi perustuslakivaliokunnan todettua, että ”selvästi tunnustuksellinen sääntely ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta.” Tunnustuspykälähän ei sisällä varsinaisesti mitään uskonnollista sanomaa vaan ainoastaan sen, mihin asiakirjoihin kirkon omaleimainen asema uskonyhteisönä perustuu. Kirkko ei voi siten muuttaa tunnustustaan vaarantamatta perustuslaillista asemaansa. Toinen asia tietenkin on, että kirkon ja valtion väliset suhteet eivät välttämättä jatku yhtä auvoisina kuin tähän asti, olipa se tunnustuspykälä kirkkolaissa tai ei.
Tämä kommentti oli tarkoitettu Sirkku Nyströmille.