Täytyy taas pistää oma blogi, kun kommenttini häviävät.
Timo: ”Woke” jos sitä nyt tahtoo ideologiaksi kutsua sai siis alkunsa USAn värillisen väestön keskuudessa 1930-luvulla (https://en.wikipedia.org/wiki/Woke). Ja sen juuret ovat vielä syvemmällä Abraham Lincolnin (republikaani) presidentinvaalikampanjansa 1860.
Wikipediaa en arvosta kovinkaan korkealle tietolähteenä, mutta Merriam-Webster – sanakirja on kansainvälisesti luotettu tietolähde: https://www.merriam-webster.com/dictionary/woke .
Laittaisitko kiitos mielellään lähteesi noihin sos.dem. puolueesta tehtyihin mielipideanalyyseihin. Jäävät muuten vähän totuuspohjaa vaille.
Totta. Monella asialla on kaksi puolta. Jos kirjoitan mielestäni vain mielestäni neutraalisti ja yleisluontoisesti, niin lukija saattaa tulkita sen henkilökohtaisena loukkauksena. Juuri siksi pyrin pysymään erossa ihmisten identiteettiä koskevista keskusteluista. En voi tietää lukijoitteni identiteettiä. Sama teksti joka toisen mielestä on vain asian asiaallista käsittelyä voikin toisen tunnekokemuksena olla verinen loukkaus.
Jos haluan että asiani käsitetään vain asian esiin tuomisena, niin minun tulisi pyrkiä kirjoittamaan se oikein ystävälliseen sävyyn. Tällöin lukija voi käsittää tekstini vain asian käsittelynä. Tämän kun jotkut ovat tajunneet, niin ovat lakanneet epäkohtien esiin nostamisesta. Asia tasolla ei siis voi vaikkapa kirkon epäkohtia nostaa esiin ilman että se koetaan tunnetasolla hyökkäyksenä itse kirkkoa vastaan.
Harvoin jos koskaan kukaan kirkontyöntekijä on nostanut esiin kirkon epäkohtia, Asioita olisi paljon ja asiantuntemus on juuri siellä niissä työntekijöissä, joiden on paras vaieta. Monet ongelmat on sellaisia, jotka ovat kaikkien tiedossa, mutta kukaan ei niitä nosta esiin.
Pekka P. Totta turiset 🙂 Mutta nämä ”kirkon ongelmat” voidaan määritellä kovin monella eri tavalla ja niitä on myös eri tasoisia. Mutta en oikein usko, että kovin moni meistä työntekijöistä kokee kirkon ongelmien ottamisen esille minään henkilökohtaisena loukkauksena.
Meihin pappeihin kohdistuu valtava määrä keskenään ristiriitaisia odotuksia työkavereiden, seurakuntalaisten, luottamushenkilöiden ja tuomiokapitulienkin taholta. Siitä tulee joskus riittämättömyyden tuntu. Silloin mikä tahansa sinänsä hyväkin asia voi tuntua ihan vain ylimääräisenä vaatimuksena.
”Ylimääräinen vaatimus” on varmasti parempi sana valinta, kuin loukkaus. jostain epäkodista kun on kirjoittanut, niin seurauksena on ollut miltei aina puolustautuminen. Samalla keskustelun aiheen siirtyminen pois epäkohdasta. Tuo ylimääräinenvaatimus ajatus pitänee jatkossa ottaa paremmin huomioon.
Pekka, minun mielestäni juuri näin. Kuten tiedämme, nykyään loukkaannutaan mitä erilaisimmista asioista. Asiat eivät ikään kuin pysy erossa ihmisistä. Samalla asioissa on eri tasoja. Esimerkiksi:
Taso 1. Se, mitä konservatiivit kutsuvat wokeksi on toisille tavoiteltava etenemissuunta kirkossa ja toisille jumalattomuutta ja suuri kauhistus. Kirkosta erotaan reaktiona kumpaankin.
Taso 2. Kirkon hallinto. Toiset pyrkivät isoihin seurakuntakokonaisuuksiin, jotta talous saataisiin hallintaan. Toiset haluavat pitää kiinni itsenäisyydestään, jotta myös päätösvalta säilyy paikallistasolla. Jos näin ei käy, uhataan kirkosta eroamisella (koska oikein muutakaan tapaa ei protestoinnille ole).
Taso 3. Seurakunnan toiminta. Toiset kokevat, että seurakunnan pitääkin olla palvelujen tuottaja. Toiset kokevat, että olisi tärkeää tavoittaa evankeliumin sanomalla uusia ihmisiä. Tällä hetkellä tavallisin tavoite, joka on suurin piirtein kaikkien huulilla, on ”yhteisöllisyys”. Varmasti ok, mutta kun sekin voidaan määritellä monin eri tavoin. Onko se yhteisöllisyyttä, että keskenään täysin ristiriitaisesti ajattelevat tekevät kuitenkin töitä yhdessä? Vai onko se yhteisöllisyyttä, että kaikki ajattelevat suurin piirtein samansuuntaisesti ja ilmaisevat uskoa samalla tavalla? (Esimerkiksi: ”kaikki” laulavat ylistyslauluja ja rukoilevat yhdessä siihen tapaan kuin vapaakirkoissa tehdään. Tai kaikki kokoontuvat erityisen luterilaiseen messuun, jota vietetään oikein perinteisesti).
En ota nyt mitään kantaa siihen, miten esimerkiksi näistä asioista pitäisi ajatella. Koska usko, uskonoppi ja oma persoonallisuus ovat kuitenkin läsnä kaikilla näillä tasoilla.
”Kirkossa on parasta se ettei muutosta tapahdu”: sanovat jotkut. Ei ole ihme kun tasaväkiset muutosta haluavat vetävät kirkkoa vastakkaisiin suuntii. Täällä olen oppinut sen, ettei kirkko luovu mistään, jollei ole pakko. Tämä periaate pakottaa kirkon työntekijät jatkamamaan samaan tapaan, niin kuin aina ennenkin. He kyllä itse tietävät tehtäviä aloittaessaan mikä on lopputulos. Se on sama, joka sillä on ollut aina. Miksipä se olisi muuttunut. Joten en ihmettele seurakuntien heikkoa työilmapiiriä, jossa eri työalat eivät kykene saumattomaan yhteistyöhön. Syntyy sisäisi klikkejä ja huonoa työilmapiiriä ihan jo pelkästään rakenteellisista syistä. Työtä ilman todellisia tavoitteita ei koeta mielekkääksi ja kun on huono työilmapiiri, niin uupumista tulee väkisin. Sen seurauksena sitten jäädään ennenaikaisille eläkkeille, tai jopa sairaseläkkeelle. On tietenkin seurakuntia, joissa on hyvä ilmapiiri ja tehokas toimintaympäristö, mutta se vaatii myös taitavia johtajia, jotka osaavat sen luoda ja pitää jatkuvasti yllä. Kirkkoherrojen kovat työpaineen eivät sitä yleensä salli.