Kirkolliskokouksen päätöksellä kirkko ampui itseään jalkaan

Kirkolliskokous hylkäsi (8.5.) piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä, joka olisi mahdollistanut samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen virallisesti. Päätöksellä ev.-lut. kirkko ampui itseään jalkaan – jälleen kerran. Ja tulee ampumaan taas muutaman vuoden päästä. Toivottavasti varpaita riittää jatkossakin.

En ymmärrä mistä ennen kokousta syntyi sellainen naiivi käsitys, että Turussa kokoontuvan kirkolliskokouksen konservatiivit olisivat suostuvaisia tulemaan vastaan, jotta kirkko pääsi eteenpäin kiusallisesta tilanteesta. Ilmassa leijunut toiveikkuus oli alun alkaen hentoista ja totaalisen katteetonta. Turha näytelmä, sanoisi kyynikko.

Joku toinen voisi ajatella, että kirkko teki itsensä naurunalaiseksi, mutta naurut on menneinä vuosina jo naurettu, nyt on surkuhupaisan itkun ja epäuskoisen virnistelyn vuoro. Tulevaisuuden kirkko on avoin ja uudistuva?

Itse asia ei kuitenkaan katoa minnekään. Eivätkä ihmiset. Sateenkaariparien vihkimiset jatkuvat arvatenkin kuten tähänkin asti pappien harkinnan ja heille kuuluvan vihkimisoikeuden perusteella. Jossain vihitään, jossain ei.

Toisaalta jotkut ovat jo ehtineet huomauttaa, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisellä on nyt kirkolliskokouksen enemmistö. Ja piispojen tuki. Näkökanta sekin.

Että sellainen päätös tällä kertaa.

P.S. Kuva Kaartin hautausmaalta Helsingin Hietaniemestä. Tulkinta tämän jutun yhteydessä jääköön lukijalle.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

146 KOMMENTIT

  1. Perustevaliokunnan mietinnössä 1/2018 todetaan (s.27):

    ”Paavalin kirjeet osoittavat, miten varhainen kristillinen opetus sitoutui Vanhan testamentin ja juutalaisen uskon käsityksiin: homoseksuaalisuuden toteuttaminen ei sovi kastetun kristityn elämään (1 Kor. 6:9–11, vrt. Room. 1:22–32; 1 Tim. 1:9–10). Tämän näkemyksen jakaa myös kaikkein varhaisin Uuden testamentin jälkeinen kristillinen kirjallisuus, ja siitä lähtien tämä käsitys on ollut yhtä leimallinen kirkolle kuin sitä ennen juutalaiselle uskolle.”

    Seuraavassa piispainkokouksen rinnakkaisen avioliittokäsityksen siunaamisen ja vihkimisen perustelut tälle kirkkoa jakavalle asialle, jossa viitataan seuraaviin kohtiin Raamatussa.

    ”Herra Jumala sanoi: »Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” (1Mo2:18). Sanotaan kylläkin naisesta.

    ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” (Matt.7:12). Tässä viitataan hirteen silmässä.

    ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!” (Ef.4:5). Paavali kehottaa tässä hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsimään toinen toistaan rakkaudessa. Muun muassa edelliseen kohtaan viitaten todetaan: ”Ykseyden ehto tai tavoite ei ole kirkon jäsenten yhdenmukaisuus, vaan jakaantumisen ja hajaannuksen välttäminen.”

    Miten on käynyt?

    • Pitkämielisyydessä toinen toisensa kärsiminen on toki hurskas ajatus. Mutta se tuskin toteutuu käytännössä ainakaan molemminpuolisesti. Myönnän olevani kyyninen, mutta kysymys tuntuu ainakin konservatiivisesta näkökulmasta olevan se, miten saadaan konservatiivit pysymään kirkollisveron maksajina ja työntekijöinä ja kaikkein liberaaleimmat eroamatta kirkosta ainakin niin kauan, että avioliittokäsityksen uudistus saa taakseen maagisen 3/4 enemmistön. Naispappeuden toteuttamisen jälkeen silloinen arkkipiispa John Vikström totesi naispappeuden vastustajien olevan niitä ”heikkoja” joita vahvempien pitää kärsiä. Kun tiedämme, miten tuossa asiassa käytännössä toimittiin, ei tarvita erityistä profeetallista näkökykyä sen päättelemiseen, mitä rakkaudellinen toisinajattelijoiden sietäminen tosiasiassa tarkoittaa. Viimeistään spn-avioliiton läpi junttaamisen jälkeen joskus vuonna 203? …

    • Lieneekö tuo rakkaudellinen ”heikkojen” sietäminen ja ”lupaus jostakin omantunnonvapaudesta” perinteisen näkemyksen osalta pitävän siihen saakka, kunnes kaksi rinnakkaista käsitystä avioliitosta kopautetaan laiksi. Sen jälkeen muutos etenee sukupuolineutraaliksi ja muu on syrjivää. Näin kirkolliskokous tulevaisuudessa – jotakin – on pöydälle niin monta kertaa palanneena päätynyt lopulta siihen käsitykseen, että me ja Pyhä Henki olemme päättäneet, että avioliitto on yksi spn.

      Piispainkokouksen esityksessä (s.2-6) spn-avioliiton teologisten perusteiden osalta lainataan Perustevaliokunnan mietinnössä 1/2018 olevaa eriävää mielipidettä, jonka mukaan ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet. Nuo perusteet nousevat kirkon omista lähtökohdista.”

      Epäselväksi jää, mitkä ovat nuo teologiset perusteet? Ellei se sitten kauniisti sanottuna ole rakkaus, joka kaiken peittää.

      ”Kirkko yrittää homoliittoasiassa niin kovasti miellyttää kaikkia, ettei se muista, mitä varten se on olemassa”, kuten Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen kirjoittaa 9.5.

    • Näin on, Mika. Tosin joidenkin mielestä nyt ei ole kysymys oikeasta ja väärästä opista vaan lähimmäisenrakkaudesta.

    • Marko Sjöblom: ”Tosin joidenkin mielestä nyt ei ole kysymys oikeasta ja väärästä opista vaan lähimmäisenrakkaudesta.”

      On melko ylimielistä yksinkertaistaa tämä keskustelu ajatukseen, että itse on oikeassa ja eri mieltä olevat ovat opillisesti väärässä. Tällaisen oman navan ympärillä pyörimisen voisi lopettaa.

      Monesti kysytään, missä on ne samaa sukupuolta olevien vihkimiset Raamatussa. Jos ajatellaan, että Raamattu on pääasiassa kirjoitettu valmiiksi toisen vuosisadan loppuun mennessä, kaikki Raamatun kirjoitukset mistä hyvänsä avioliitosta koskevat yhteiskunnallista rituaalia. Uskonnollisia vihkimisiä rituaaleja avioliiton ympärille alkoi syntyä vasta jotain satoja vuosia myöhemmin.

      Raamatusta ei löydy kuvausta samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä. Eikä sellaista Raamatusta voi löytää. Tällaista yhteiskunnallista instituutiota ei ollut olemassa Raamatun kirjoitusajankohtana. Tosin ei Raamatusta löydy myöskään miehen ja naisen välistä uskonnollista vihkiseremoniaa, koska sellaistakaan ei ollut olemassa Raamatun kirjoitusaikana.

      Sinänsä lähimmäisenrakkaus ei ole huono perustelua. Se on opillisesti kristinuskon ydintä. Ja ehkä niitä muitakin perusteluja voisi löytyä, jos avaisi korvansa ja sydämensä.

    • Joka tuntee esim. naispappeuden kehityksen ja etenemisen historian, niin eikö sen eteneminen kirkossa tapahtunut juuri Krauthin kuvaamalla tavalla?

    • Heikki Niemeinen kirjoittaa; ”On melko ylimielistä yksinkertaistaa tämä keskustelu ajatukseen, että itse on oikeassa ja eri mieltä olevat ovat opillisesti väärässä. Tällaisen oman navan ympärillä pyörimisen voisi lopettaa.”

      Totta kai on kysymys totuudesta, oikeassa olemisesta. Oikea oppi on itse Kristukselta ja Pyhä Henki johdattaa kirkkoa. Kirkko ei voi erehtyvä missään, eikä koskaan. Juutalaiset liitot olivat syvästi uskonnollisia, samoin kristilliset liitot, se selviää lukemalla Raamatun tekstejä, tai varhaisia lähteitä.

      Raamatussa nimenomaan vastustetaan homoseksuaalisia tekoja. Suurta lähimmäisen rakkautta kirkko osoitaa torjuessaan homoseksuaaliset liitot.

    • Mika Rantanen, eikös kuvaamasi kehitys ole Pyhän Hengen johdatusta? Jumalan hyvä luomistyö johdattaa meidät kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa.

    • ”Raamatusta ei löydy kuvausta samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä. Eikä sellaista Raamatusta voi löytää.” Kirjoitit totuuden Mikko ”Heikki” Nieminen tai kuka sitten oletkin?

    • Heikki Nieminen kirjoitaa; ”Mika Rantanen, eikös kuvaamasi kehitys ole Pyhän Hengen johdatusta? Jumalan hyvä luomistyö johdattaa meidät kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa.”

      Kristitty odottaa uutta taivasta ja maata. Tämä ei ole paratiisi ja tämä loppuu kerran. Tämä on hyvä pitää takaraivossa kun viljelemme ja varjelemme.

    • Sami Paajanen kirjoittaa: ”Suurta lähimmäisen rakkautta kirkko osoitaa torjuessaan homoseksuaaliset liitot.”

      Näin varmaan ajateltiin silloinkin kun noitia poltettiin roviolla. Uskonnon varjolla ihminen pystyy oikeuttamaan monia tekoja, jotka eivät muuten kestäisi eettistä tarkastelua.

    • Tässä ajassa näkyvä kirkko ei ole erehtymätön. Raamatun kaanon on suljettu ja päättyy Johanneksen ilmoitukseen.
      Apostolisyen isien kirjoituksissa on paljon hyvää, mutta niillä ei ole Raamatun auktoriteettiä.
      Rooman paavi ei ole erehtymätön saati Moskovan patriarkka. Apostoli Paavali tai apostoli Pietari eivät kumpikaan olleet erehtymättömiä, mutta ne heidän tekstinsä, jotka on päätyneet osaaksi Raamattua on Pyhän Hengen sinne tarkoittamia.
      Raamatun tekstit on kuitenkin kirjoitettu ensisijassa kulloisillekin aikalaisille. Niiden soveltaminen omaan aikaamme vaatii tulkintaa.

    • Jukka Kivimäelle. Näkyvä ja näkymätön kirkko on aina erehtymätön. Raamatun kaanonia ei varsinaisesti ole ikinä suljettu, tietyt kirjat on vain hyväksytty, sulkemisprosessista en siis tiedä. Paavin primaatti on pitkän aikavälin kehitys, eikä sitä tunnusteta. Yksityinen patriarkka voi erehtyä, kirkko ei voi. Sanoin yksityiset krisityt voivat erehtyä ja ovat erehtyneet. Paavalinja Pietarin tekstit valittiin kirkolliskokouksessa ja näin kirkko loi Raamatun. Raamatun tekstien aikasidonnoisuus ja saman aikaan yliajallisuus. Kanoninen oikeus tulkita ei ole induvidualistinen vaan kirkko-opillinen.

  2. Palatakseni 10.05.2025 Klo 12:04 kirjoittamaani kommentin.
    Aikalisä on nyt välttämätöntä. Olisi parasta jos kirkolliskokous rauhoitettaaisiin ainakin kahdeksi vuodeksi tältä kysymykseltä. Muutoin on varassa että ns. liberaalisiiveltä menee lapsi pesuveden mukaan ja ns. konservatiivisiipi tekee hätiköityjä ratkaisuja.

    Niillä joitka haluavat muutosta ei pitäisi olla mitään kiirettä. Sateenkaaripappeja on kyllä riittämiin.

    (Mikäli joku nyt painaa ”mode nappia” , niin olen suoraan yhteydessä päätoimittajaan ja ehdotan käyttäjätunnuksen jäädyttämistä).

  3. Laitetaan vielä kolmannen kerranm kun joku ihan tietoisesti haluaa terrorisoida keskustelua:

    Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaan Raamattu on ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Katekismuksen mukaan Jumala itse puhuu meille Raamatussa ihmisten kielellä. Raamattu sisältää Jumalan erityisen ilmoituksen, joka ei ole löydettävissä muualta.
    Kirjoitukset olivat vakiintuneet yleisessä käytössä olevaksi kokoelmaksi jo 200-luvulla. Nykyinen Raamattu kanonisoitiin eli virallistettiin 390-luvulla. Nikean uskontunnustus on niin ikään perua 300 – kuvulta ja siinä on kristillisen uskon ydin.

    Myöhemmin erinäisistä asioista tehdyt kirkolliskokouspäätökset eivät siis ole rinnasteisia Raamattuun eikä kirkko lakaa olemasta kirkko, jos se jossain yksittäisessä asiassa tekee väärän päätöksen.

    • Jukka Kivimäki, täytyy sanoa, että kun katson profiilikuvaasi, olet siinä aika velmun ja veijarin näköinen. Ei millään pahalla!

    • Jukka K. Raamattu yksin on kirkon uskon ja elämän ylin ohje ja normi. Luterilainen tunnustus on sen kanssa yhtäpitävä. Käsitys Raamatusta ainoana normina johtaa helposti siihen, että kirkon traditio sivuutetaan eri tavoin. Toisessa laidassa niin, että Raamatun tulkintoja on mieletön määrä ja toisessa Raamattu silputaan pieniksi palasiksi, joista otetaan ideoita erilaisten ideologisten ratkaisujen tai modernin ajattelun tueksi. Vanha luterilaisuus lähtee linjauksesta, että ”prophetia olkoon uskon kanssa yhteinen” eli sanan selitys yhtäpitävä oikean kristillisen uskon kanssa.

      Nykyisen katekismuksen yksi iso ongelma on, että siinä ei lausuta julki tärkeintä: Raamattu on Jumalan sanaa.

  4. Piispat käyttävät valtaa seurakuntia kohtaan , näin on ollut kauan . Tahtotila on heillä muuttaa kirkonoppia, koska nyt jo rikkovat velvollisuuksia . Ja sana tulkinta on ollut ahkerassa käytössä . Eihän Jumalan sanaa tulkita ! Sana joko ymmärretään tai ei ja sitä tutkimalla löytyy vastaukset varmasti näihin peruskysymyksiin . Olisi huteraa tiedettä jos näillä periaatteilla mentäs.

  5. Heikki Nieminen. Jotenkin minulle tulee tunne, että pidät herkästi kaikkia muita kuin omia näkemyksiäsi ylimielisinä.

    Itse lähden siitä, että oikea oppi ja lähimmäisenrakkaus kuuluvat tietenkin yhteen. Kritiikkini kohdistuu nyt käytävässä kiistelyssä esiintyvään ajatusmalliin, jossa lähimmäisenrakkauteen vedoten sivuutetaan oppi (Raamatun ilmoitus). Tietenkin vaikeuskerrointa lisää se, että teikäläiset pitävät Raamattua inhimillisenä tekstinä ja meikäkäiset Jumalan sanana (jonka ihmiset tietenkin ovat kirjoittaneet ja heijastelee kirjoitusaikansa kulttuuria).

    Kristittyinä meidät on kutsuttu elämään rakkauden kaksoiskäskyn mukaan. Rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Lähden siitä, että nämä kaksi eivät oikein voi olla ristiriidassa keskenään eli lähimmäisenrakkauteen sisältyy myös uskon kuuliaisuus Jumalan sanalle. Sehän määrittelee täsmällisemmin sen, mitä rakkauteen sisältyy. Tietenkin tällöin ollaan jonkin asteisessa ristiriidassa viimeisten 60 vuoden aikana tapahtuneen ns. seksuaalisen vallankumouksen ajatusten kanssa. Olen siis samoilla linjoilla Sami Paajasen kanssa siitä, mikä on suurimman rakkauden osoittamista. Samalla korostan sitä, että kaikki ihmiset on kohdattava empaattisesti eikä ylhäältä käsin besserwisser-asenteella.

    • Marko Sjöblom: ”Tietenkin vaikeuskerrointa lisää se, että teikäläiset pitävät Raamattua inhimillisenä tekstinä ja meikäkäiset Jumalan sanana”

      Ylimielisenä pidän sitä jos itselle varataan monopoliasema oikean raamatuntulkinnan suhteen.

      Jotkus ”teikäläiset” lähtevät keskusteluun sillä oletuksella, että teikäläisten näkemyksen ovat Raamatun mukaisia ja ”meikäläisten” ajatukset ristiriidassa Raamatun kanssa.

      Tuolla asenteella mielikuvaa ylimielisyydestä ei voi välttää.

      Hyvä lähtökohta olisi myöntää että sekä ”teikäläiset” että ”meikäläiset” tulkitsevat Raamattua ja voivat tulkinnoissaan päätyä perustelluista syistä erilaiseen lopputulemaan.

      Tällöin kumpikaan osapuoli ei ottaisi itselleen monopoliasemaa julistaa, mikä on Raamatun mukaista ja mikä ei.

Olli Seppälä
Olli Seppälä
Kirjoittaja on eläkkeelle siirtynyt Kotimaan julkaisupäällikkö. Hän on kirjoittanut kirjan Jälleenlöydetty tie (2024), jossa pohtii muistelmanomaisesti uskon tietään ja muistojen merkitystä.