Mielessäni on kirkon idyllinen lähtökohta. Se palautuu aikaan, jolloin kirkkoa ei nykymerkityksessä vielä ollut, joskin Jeesuksen seuraajajoukossa se oli implisiittisesti läsnä. Niinpä menen mielikuvissani Galilean niityille ja kukkuloille, missä Jeesus johdatti ympärilleen keräämäänsä ystäväjoukkoa, jotka olivat vastanneet hänen kutsuunsa: ”Seuraa minua.” Heitä yhdisti näky taivasten valtakunnan toteutumisesta, mikä merkitsi heille elämää uudistavaa voimaa.
Tässä pienehkössä piirissä kehkeytyi tuleva kirkko. Mikään ei alun perin ollut sääntöihin sidottua, ei organisoitunutta eikä opillisesti määräytynyttä. Kun sitten Jeesus poistui ihmisten näköpiiristä, vaarana oli, että hänen sanansa, opetuksensa ja tekonsa eivät säilyisi tuleville polville. Tältä pohjalta syntyivät sitten evankeliumit, vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Jeesus oli jo poistunut ihmisten näköpiiristä. Merkillepantavaa on, miten jokaisella UT:n kirjoittajalla on oma tulkintansa Kristuksen merkityksestä.
Jeesus julisti Jumalan valtakunnan tuloa, mikä merkitsi Jumalan näkyvää vallanottoa. Tämä herätti hänen seuraajissaan intensiivisen odotuksen suuresta käänteestä. ”Te ette ehdi käydä kaikissa Israelin kaupungeissa ennen kuin Ihmisen Poika tulee”, on Jeesuksen nimiin talletettu lupaus (Matt. 10:23). Mutta kuten näemme, Israelin kaupungit on jo moneen kertaan käyty läpi, eikä mitään uutta alkua ole tapahtunut – ei vaikka Uusi testamentti hengittää miltei joka sivulla lopunaikaa.
Niinpä varhaisen kristikunnan oli palattava takaisin päiväjärjestykseen. Kirkko kasvoi, seurakuntia perustettiin eri puolille tunnettua maailmaa, jolloin kirkko kohtasi monia Kristus-uskolle vieraita ajattelutapoja ja uskomuksia.
Koossapysyäkseen kirkon oli organisoiduttava. Sen tuli myös määritellä uskonsa keskittymällä olennaiseen. Tämä synnytti teologian. Jotta kirkko pysyisi yhtenäisenä, tarvittiin kokouksia opillisten kysymysten ratkaisemiseksi. Tältä pohjalta saivat alkunsa kirkolliskokoukset ja monet oppilauselmat eli dogmit.
Näin kirjoittaessani pelkistän monisyisen asian. Tulkitsen tilanteen siten, että hyppäys Galilean niityiltä organisoituun kirkkolaitokseen oli välttämättömyys, jotta Kristus-sanoma säilyisi ja välittyisi mahdollisimman muuttumattomana eteenpäin. Kirkon oppi on uskon synonyymi. Se ei kuitenkaan ole mikään matemaattinen yhtälö – kaukana siitä, vaan se on eri suuntiin meneville tulkinnoille avoin – ei vähiten nykypäivänä.
Mietiskelen eskatologiaa, mikä käsitteenä on moniulotteinen. Ensimmäiset kristityt odottivat kiihkeästi Jeesuksen pikaista paluuta. Jo alusta lähtien kirkko on käsittänyt olevansa lopunajallinen Jumalaan kansa. Mutta kun Kristuksen saapuminen jäi silkaksi odotukseksi, kirkko joutui tukeutumaan ”profaanin maailman” malleihin, jotka tarjosivat sille toimivat hierarkkiset ja muut rakenteet.
Eli yhteenvetona: Alkukirkko oli valmistautunut toisenlaiseen tulevaisuuteen, kuin mikä oli vastassa. Uudessa, odottamattomassa tilanteessa kirkolla ei ollut etukäteen ajateltuja valmiuksia, jotka se olisi ottanut käyttöön. Galilean idylli ei jäänyt pysyväksi, vaan kirkon oli mentävä maailmaan ja osallistuttava sen kärsimyksiin ja ahdistukseen, kohdattava vääryys ja sorto. Kirkon oli kuljettava sama tie, jolle Mestari itse oli lähtenyt.
”Viimeiset tapahtumat” siirtyivät lähemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Kun kirkko laajeni sille ennestään vieraiden kulttuurien keskelle, se joutui uuteen tilanteeseen, mihin sillä ei ollut luontaisia valmiuksia. Aikaa myöten kirkossa kehiteltiin teologia, jota ilman kirkko olisi tyhjän päällä. Jokaisena historian ajanjaksona on kirkon pitänyt aktualisoitua uusiin tilanteisiin. Iso kysymys on: Miten eläisimme kirkkona muuttuvassa maailmassa?
