Pohdintaani kirkon hiljaisesta muutoksesta, jossa kansankirkkomme on. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on monelle edelleen kuin kansankirkko. Vuonna 2025 siihen kuului 61,1 prosenttia suomalaisista. Luku on laskenut tasaisesti vuosikymmeniä, mutta kirkko haluaa yhä edustaa ”koko kansaa”. Tässä piilee sen suurin kiusaus ja vaara.
1. Kansankirkon perusidea
Jäsenyys perustuu syntymään, kasteeseen ja kulttuuriseen perinteeseen, ei henkilökohtaiseen uskoon tai kääntymykseen. Kansankirkon säilymisen edellytys on se, että kirkko pitää uskovien ja ei-uskovien välisen eron riittävän epäselvänä, ettei kukaan koe itseään ulkopuoliseksi. Siksi käytännössä kirkon jäseniä yhdistää kirkko, ei Kristus. Kansankirkko on toiminut yhteiskunnan liimana. Jos se sillä se menettäisi asemansa koko kansan kirkkona.
Seurauksena syntyy kollektiivinen hengellinen identiteetti: ”Me olemme kristillinen kansa.” Kristinusko muuttuu kansalliseksi perinnöksi eikä enää kutsuksi henkilökohtaiseen opetuslapseuteen.
2. Miten kansankirkosta tulee kansallisuskonto
Kun kirkko ja kansa samastuvat, kirkko alkaa peilata kansan arvoja sen sijaan, että haastaisi niitä. Piispojen rooli siirtyy hengellisistä paimenista koko kansakunnan ”moraalisiksi johtajiksi”, jotka enemmän miettivät yhteiskunnan hyvinvointia kuin kirkon hengellistä hyvinvointia. Laajimman mahdollisen hyväksynnän saavuttamiseksi kirkon opetus mukautuu vallitsevan yhteiskunnallisen keskustelun mukaan.
Moraali ei enää nouse ensisijaisesti Raamatusta, vaan ympäröivästä mediasta, mielipidekyselyistä ja poliittisesta ilmapiiristä. Kirkon tehtävä kaventuu: profeetallinen totuuden julistus vaihtuu kansallisen yhtenäisyyden ylläpitämiseen.
3. Historiallisia esimerkkejä
Ilmiö on toistunut aina, kun kirkko on ollut enemmistön kirkko:
• Natsi-Saksassa ”Deutsche Christen” -liike toi arjalaiskansallisen ideologian kirkon sisälle, jopa osaksi kirkon pelastusoppia.
• Venäjällä ortodoksinen kirkko toi venäläisyyden osaksi kirkon missiota.
• Yhdysvalloissa ”Christian America” -ajattelu on sekoittanut uskon ja poliittisen identiteetin.
• Suomessa kirkko moraaliopetuksessaan on seurannut yhteiskunnan moraalista kehitystä erityisesti seksuaalietiikassa. Yhteiskunta on näyttänyt kirkolle tietä. Vuonna 2024 piispainkokous esitti mallia, jossa kirkossa olisi kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä (miehen ja naisen välinen avioliitto sekä kahden henkilön välinen avioliitto). Vuonna 2025 kirkolliskokous hylkäsi ehdotuksen niukasti, mutta osa papeista vihkii samaa sukupuolta olevia pareja ilman seuraamuksia. Arkkipiispa Tapio Luoma totesi julkisesti uskovansa muutokseen ”ajan myötä”.
4. Teologinen seurausketju
Kun kansan arvot tulevat kirkkoon, syntikäsitys muuttuu. Synti ei enää ole Jumalan tahdon rikkomista (Room. 3:23), vaan sosiaalisten normien vastaista käytöstä. Katumus heikkenee, pelastuksen tarve hämärtyy ja evankeliumi laimennetaan yleiseksi hyväksynnäksi.
Se, mikä ennen oli syntiä, julistetaan ihmisoikeudeksi. Se, mikä oli kääntymystä, muuttuu suvaitsevaisuudeksi. Raamattu sanoo: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa mielen uudistuksen kautta” (Room. 12:2).
5. Keskeinen väite
Ongelma ei ole se, että kirkko on kansan keskellä. Ongelma syntyy, kun kirkko lakkaa olemasta vastakulttuuri. Uuden testamentin seurakunta oli kutsuttujen ja uudestisyntyneiden yhteisö, ei kulttuurillinen perinne.
Kun kansankirkossa Kristuksen ja Raamatun auktoriteetti alistetaan enemmistön mielipiteen tai kirkolliselle konsensuksen korjattavaksi, syntyy uusi uskonnollinen muoto: kansallisuskonto.
6. Mistä on kyse
Monet piispat ovat ottaneet roolin koko maan hengellisinä johtajina, varmaan sitä on heiltä toivottukin. Samalla ”kansa tai luterilainen kirkko”, jota he edustavat, on tullut keskiöön elävän seurakunnan tilalle. Koska kaikille halutaan antaa kirkkoon kuulumisen kokemus, uskonnon ylin auktoriteetti ei enää käytännössä ole Kristus vaan kansan tahto.
Syntyy anteeksianto ilman parannusta ja armo ilman ristiä. Ne, jotka vaativat Kristuksen sanan ottamista vakavasti, leimataan helposti yhteyden rikkojiksi tai äärimmäisiksi.
7. Lopuksi
Kansankirkko elää jatkuvassa jännitteessä: enemmistön hyväksyntä vai uskollisuus Raamatulle? Kansallisuskonto ei synny näkyvästä kapinasta vaan hiljaisesta mukautumisesta ajan henkeen – askel askeleelta.
Kuten Søren Kierkegaard kirjoitti vuonna 1855:
”Uuden testamentin kristinuskoa ei yksinkertaisesti ole olemassa. On olemassa jotakin, jota kutsutaan kristikunnaksi. Ja kristikunta on lakkauttanut kristinuskon.”
Päiväkirjoissaan hän tiivisti:
”Teologian professorit ovat keksineet tavan selittää Uusi testamentti pois, jotta voi mukavasti olla kristitty olematta sitä.”
Suomessa tämä prosessi on monien mielestä käynnissä juuri nyt. Kysymys ei lopulta ole siitä, säilyykö kirkko kansankirkkona. Kysymys on siitä, säilyykö siinä evankeliumi.
Kiitoksia hyvästä pohdinnasta!
Kaksi kommenttia.
1. Monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa sekä sekulaarissa Suomessa ei voine olla kristinuskoa kansallisuskontoa, koska muiden uskontojen edustajat ja uskonnottomat eivät tietenkään voi pitää itseään kristittyinä.
2. Kohdan 4. teologinen seurausketju on todennettavissa ja hyvin esitetty. Itse näkisin sen varsinaisena syynä kuitenkin teologisen liberalismin ja radikalismin, jotka ovat perusteellisesti häivyttäneet kysymyksenasettelun parannuksenteon tarpeellisuudesta.
Milloin tämä kehityskulku oikeastaan alkoi, voidaan keskustella. Joka tapauksessa teologisen liberalismin voittokulku alkoi viimeistään miespolvi sitten ja kiihtyi asteittain. Kannattaa huomata, että vielä silloin, kun kirkkoon virallisesti kuului 95+ prosenttia suomalaisista, myös kirkon virallinen kristinoppi (1893, 1922 ja 1948) oli synteesiä luterilaisuuden sydänäänistä ja pietismin kysymyksenasetteluista. Itse asiassa kirkkomme uskonkäsitys heijastaa yhä enemmän ”uskonnon”, ”uskonnollisuuden”, ”hengellisyyden” ja ”rituaalin” kategorioita kuin perinteistä kristinuskon uskonkäsitystä (credo, pistis). Jos käytetään vähän vanhahtavaa terminologiaa, kyse on ihmislajille ominaisesta yleisuskonnollisuudesta, joka sitten esiintyy erilaisina variaatioina ympäri maailmaa.
Kirkon ongelmana näyttää olevan se, että se elää ikään kuin omassa kuplassaan.
”Seurakunnat ovat kuin saaria valtameressä”: sanoi eräs hyvä ystäväni.
Kirkko ei näytä kykenevän ottamaan huomioon yhteiskunnassa tapahtunuvaa muutosta.
Se ei kykene vastaamaan tähän muutokseen, vaan jatkaa niin, kuin aina ennenkin. Ikäänkuin eläisimme yhä yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki olivat kirkon jäseniä.
Kirkon työntekijät juoksevat oravanpyörässä itsensä väsyksiin. Toimimattomia työmuotoja jatketaan ja mitään ei kyetä lopettamaan, On pakko jatkaa samoin, kuin vuosita sitten.
Joku voisi jo laskea sen milloin jäsenmäärä taittuu ja verotusoikeus lakkaa. Silti mitään olennaista muutosta ei tehdä.
Samaan aikaan kirkko näyttää olevan enemmän huolissaan itsestään ja omasta selviytymisestään. Tämä kirkon asenne ei kansaa saa kiinnostumaan kirkosta. Seurakuntia yhdistetään, jotta voidaan jatkaa, niin kuin mitään ollennaista ei olisi tapahtunut. Vaikeuksia on kirkolla liikaa. Muutosvastarinta on kova ja taipumaton.
Turkissa katselin aidattua kirkon rauniota ja mietin näinkö käy meidänkin rakkaalle kirkollemme.
Eiköhän kansankirkon aika jo ala olla ohi?
Jos enää muro-osa uskoo ”niin kuin kirkko opettaa”, ja jos suurin osa kansasta ei tiedä, miten kristinuskossa asiat edes suurin piirtein ymmärretään, ei ennuste ole kovin mairitteleva.
Piispojen surullisenkuuluisa pastoraalinen ohje avioliittoon liittyen osoittaa myös sen, että kansankirkko ei itsekään tiedä, miten se itse opettaa.
Kirkko ja kansa ovat ajan mittaan ”kasvaneet erilleen”, kuten valitettavan monelle avioparillekin on käynyt.
Kirkko toki ei mihinkään katoa, mutta kansa on jo käytännössä kadonnut jopa kansankirkosta – vaikkakin suurin osa suomalaisilta virallisesti vielä kansankirkkoon kuuluneekin. Joukukirkko ja kauneimmat joululaulut eivät kovin pitkälle kannata. kansankirkkoa.
Varmaan oikeita havaintoja kansankirkosta .
Kun lätkäjoukkue saa 5 kertaa pataan peräkkäin niin valmentaja alkaa puhumaan perusasioista joukkueelle , joita osataan . Käsitys seurakunnasta ja papin roolista on ydin asia . Toiseksi kuka ja miten se huone rakentuu . Valtarakenteiden varassa vääristymien purkaminen on inhimillisesti mahdotonta , paitsi Jumalalle , uskonpuhdistus olisi välttämätöntä , sitä ei kai kukaan odota että tahti jatkuu samana , vaikka luvut kertovat suunnan Sieltä puuttuu halu uudistaa kun ihmiset järjestelmässä ajattelevat omaa elämän kaarta johon kuuluu taloudellinen asema. Oli helpompaa uskonpuhdistuksen aikaan kun kirkon elämä kosketti tavallisia ihmisiä ja näkivät selvästi ne epäkohdat kirkossa . Nyt kansankirkko on levittäytynyt joka suuntaan ja nauttii myös poliittista kannatusta ja erilaisten ihmisryhmien suosiota . Mutta ilman Kristusta ei pysy mikään kirkko pystyssä ja huoli näyttää vähäiseltä siellä piispakunnassa .
Kiitokset kiinnostavasta tekstistä.
”Ongelma syntyy, kun kirkko lakkaa olemasta vastakulttuuri:” Minusta on syytä kysyä, onko kirkko yli sataan vuoteen ylipäänsä ollut vastakulttuuri?
Hyvä kysymys ei oo vaan elänyt 100 vuotta sitten. Ravintolaan mennään syömään , teatteriin mennään katsomaan näytöstä , sairaalaan mennään kun on sairas ja kirkko pitäs olla paikka kun tarvii hengellistä apua . Kirkon tulisi olla kaikista läheisin kohtaamisen paikka kun ihmistä hoidetaan sydämen tasolta . Koko toiminta tulisi kuvastaa tätä ja tarjota vielä kodin .
Vastakulttuurista kyseen ollen on tietenkin syytä pohtia sitä, mitä kulttuuria vasten tuota ”vastakulttuuri” -näkemystä tarkastellaan? Aikoinaan kirkkomme Suomessa lienee ollut kallellaan oikeistokulttuuriin päin, nyt taas vasemmistokulttuuriin päin. Kansassa taas on aina ollut ”vastakulttuuria” ns. kristilliseen ”kulttuuriin” (=oppiin) nähden. Ja nyt kirkossa itsessäänkin on ”sisäistä vastakulttuuria” (=kristilllistä oppia) sellaiseen kirkolliseen ”yleiskulttuuriin” nähden, joka mukailee maallista kulttuuria. Kulttuuri on tässä merkityksessä laajasti ymmärrettynä.
Kristillisen uskon päätavoite ei ole olla vastakulttuuria vaan pitää esillä Tietä, Totuutta ja Elämää. Onko se sitten vastakulttuuria, riippuu tietenkin yhteiskunnan yleisestä tilasta, joka lähtökohtaisesti kylläkin tuntuu usein olevan vastakulttuuria Tielle, Totuudelle ja Elämälle.
Ajatus kansankirkosta merkitsee sitä, että lähtökohtaisesti kirkkoamme ja sen edustamaa kristilliperäistä ”kulttuuria” ei pyritäkään pitämään yleisesti vastakulttuurina maalliselle ”kulttuurille” vaan pikemminkin kansan enemmistön ajatuksia mukailevana ja heijastelevana. Ja, kun kansan enemmistö tai kansan näkemystä dominoivat edustajat eivät edusta kristillisen uskon ”Tie, Totuus ja Elämä” -periaatteita, tulee kansankirkosta se, mitä se nyt tuntuu olevan: mitä kansa (tai kansan dominoivat edustajat) haluaisivat sen edustavan.
Kirkko lienee Euroopassa jo kauan ollut eurooppalaista kulttuuria dominoimassa tai suorastaan luomassa. Liekö niin, että mukautumalla vallitsevaan maallislähtöiseen nykykulttuuriimme kirkko mielessään ikäänkuin edelleen kuvittelee, että se olisi luomassa aikamme kulttuuria – vaikka se todellisuudessa vain heijastelee (tai peräti jäljittelee) aikamme kulttuuria?
Voiko valtio-, kansan-, tai enemmistökirkko ylipäänsä olla vastakulttuuria? Uskoisin, että 1880- ja 1900- luvun murroksissa vastakulttuuria edustivat ensin vapaakirkolliset liikkeet ja sitten Forssan ohjelman omaksuneet sosialidemokraatit.
Ja kävikö sitten niin, että kirkosta tuli työväenliikkeen edustaman vastakulttuurin vaatakulttuuri kymmeniksi vuoksiksi?
Jorma H. Mielestäni tuossa kysymyksessä on perää. Tiedämmehän luterilaisen kirkon ja valkoisen, porvarillisen Suomen allianssin olleen monella tapaa todellisuutta. Kari piirsi pilapiirroksissaan Kokoomuksen liperikaulaisena ja kypäräpäisenä, hyvinvoivana hahmona. Nythän kansankirkkoa voisi luonnehtia arvoiltaan lähinnä julkisuuskuvaltaan sosialidemokraattiseksi.
Tosin tämä pohdinta menee hiukan sivuun aiheesta: Kyllähän kansankirkko piti varsin pitkään kiinni vaikkapa siitä, että avopareja ei kelpuutettu kummeiksi, seksuaalietiikan opetus oli perinteisen konservatiivista ja pietistiset äänenpainot yleisiä. Vaikka samalla estettiin vaikkapa Richard Wurmbrandtin kaltaisten kansandemokratioissa vainottujen kristittyjen pääsy kirkkoihin maan ulkopoliittisen edun vuoksi.
Suomessa taisi talvisota olla tietynlainen yhtenäisyyden etsikkoaika. Jouluna 1939 presidentti Kallio antoi kehotuksen:
”Kehoitan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat Isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan Sanan uudestiluovaa voimaa. Omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. ”Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä”. Snl 14:34.”
Nyttemmin yhtenäisyys lienee ollutta ja mennyttä. Kun selaa ns. iltapäivälehtiä vaikuttaa vähän siltä, että synti onkin lähinnä kansakunnan ylpeys. Tosin evl-kirkon ”pannassa” olevien kirkkotilassa eivät tuolit aina tahdo riittää. Tosin myös – ainakin täällä – kirkko on vuoroviikoin lähes täynnä joka kerta ja ikäjakauma 0-85.
Kosti V. Lainaatko Kyösti Kalliota vaiko Basilea Schlinkiä, jonka tekstiä on luultu Kallion kirjoittamaksi. Pasi Turunen kirjoitti tästä taannoin Seurakuntalaisessa.
Marko S. Kiitos kysymästä. Prof. em. Jouko Talosta. Suomen kirkkohistorian viisitoista käännekohtaa 1905–2020. Hyvä teksti kuitenkin, vaikka tuo tulisi presidentti Alexander Stubbinkin suusta.
Olin kyllä lukenut Pasi Turusen artikkelin mutta en muistanut rukouksen oikeaa kohdetta, joka oli Kyösti Kallion kehoitus Suomen armeijalle (Jouluna 1939) Taisi rukous tulla kuulluksi koskien myös kansaa.
Kansalaisuskontomme taitaa olla usko hyvinvointivaltion ja sääntäpohjaisen maailmanjärjestyksen autuaaksi tekevään voimaan. Siihen tunnutaan luottavan niin politiikassa kuin kansan kirkollisuudessakin, ikäänkuin ”kirkonkin missiona”.
”Sosiaalinen evankeliumi” tähän kai myös liittyy.
Eihän nuo yo. asiat toki sinänsä huonoja ole (tai olisi).
Tietysti on totta, etteivät läheskään kaikki kastetut ole uskovaisia. Toisaalta Raamattu sanoo: Vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena. 1. Piet. 3:21. Molemmat tarvitaan pelastukseen sekä kaste että usko. Mark. 16:16.
Olisiko tuo sääntöpohjainen maailmanjärjestys vähän kuin shamanistinen maailmanpuu – germaanien kielellä Irminsul tai pohjoisten kansojen koivusta sahattu pystypuu. Radien-pylväät – jotka vahvistivat maailmanjärjestystä pitämällä maailman paikoillaan. Erityisesti pohjoisen kansat vahvistivat näitä patsaita rituaalisesti vuosittain, sillä heidän mielestään oikeanlainen maailmanjärjestys esti maailmaa syöksymästä kaaokseen.
Kun sääntöpohjainen maailmanjärjestys / arvopohjainen realismi näyttää nyt Euroopassa menevän hieman päin – alista -, korkeat tietäjät tukevat toisiaan lähinnä sanoin ja kuvin. Vahvistaakseen uskoaan he rituaalisesti kiertävät yhdessä ”maailmanpuun” ympärillä tämän tästä poistaakseen ”kaaoshengen”, joka uhkaa tulla nyt lännestä ja idästä.
Kirkon oma ”maailmanjärjestys” näyttää sekin olevan uhattuna, kun kaikki eivät suostu samaan retriittiohjeeseen, vaikka se olisi kirkon mielestä pastoraalisesti oikein ja suotavaa, ettei kuminauha katkea.
”Kaaoshengen” karkottamiseen on Saksassa valjastettu myös tekoäly. Skandal beim ZDF 17.2. Paikallisen ylen kakkostelevisio ZDF uutisoi videolla amerikkalaisista ICE-joukoista ja sen brutaalista toiminnasta. Kun katsojat huomasivat videon tekoälyn tuottamaksi ZDF poisti koko uutislähetyksen selitystä antamatta. Myöhemmin ZDF:n omatunto pyysi katsojilta anteeksi. (Heute-Journal manipuliert Beitrag mit KI-Video).
Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, John Donne). ”Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat – ne soivat sinulle”, kun kirkon johto venyttää kuminauhaa rakkaudella – tosin joidenkin kuuroille korville. Kello käy ja hetkesi lyö pian, kun pastoraalisen ohjeen kristillistä laatua kyseenalaistetaan – aktiivisesti, koska kirkolliskokouksessa äänestettiin väärin. Siksihän piispat ohjeensa antoivat, että alttarilla toimittaisiin oikein ja kristillisesti. Vastatkaamme: Tahdon myös minä samoin, niin kellot eivät soi sinulle.
Olen sitä mieltä, että kirkon enemmistöasema yhteiskunnassa ja kristinuskon vaikutus kulttuuriin eivät sinänsä ole ongelmia, jos kirkko samalla tiedostaa ”maailman” ja uskon välisen vastakohtaisuuden.
Olisiko se sitten niin, että kirkko maailmassa, mutta ei maailma kirkossa?
Kyllä. Tietenkin niin, että ”maailma” maksiimin jälkiosassa tarkoittaa maailmaa lankeemuksen synonyyminä.
Pohdin vielä tätä kirkon kansankirkko/valtiokirkko/kansallisuskonto -problematiikkaa. Venäjällä ortodoksisen kirkon vahva asema näkyy myös positiivisesti sillä tavoin, että ortodoksiset paastosäännöt vaikuttavat jopa ruokalistoihin. Meillä erottuu kyllä taatusti ”massasta” ja on lähes mahdottoman edessä, jos luterilaisena yrittää jollakin tavoin johdonmukaisesti paastoruokavaliota Suuren paaston tai varsinkin adventtipaaston aikana.