Joulunaika on muistojen ja hitaitten tekstien aikaa. Tahdon suuren juhlan aattona kertoa eräästä oman elämäni käännekohdasta vähän yli kolme vuosikymmentä sitten. Teen alkuun retorisen kysymyksen, voiko ihminen lähteä tästä ajasta liian varhain? Mikä on ”riittävä” elinikä? Sosiologian perusoppikirjasta vuosikymmenten takaa jäi mieleen kirjoittaja Antti Eskolan kommentti ensimmäisen Mooseksen kirjan luvusta 25 löytyvään jakeeseen 8: ”Ja Aabraham vaipui kuolemaan korkeassa iässä, vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena, ja tuli otetuksi heimonsa tykö.” (KR 1933/1938)

Sosiologian tutkimusmenetelmät -kirjassaan vuodelta 1962 professori pohtii voiko kukaan tämän ajan ihminen todeta vanhuudessaan enää Mooseksen tavoin saaneensa elämästä kylliksi? Nuoret lesket -yhdistyksessä aikoinaan toimineen mieslesken kanssa tuli kerran puheeksi ikärajakysymys. Yhdistyksen määritelmä oli mielestäni oikein hyvä: Voit tulla mukaan, jos koet jääneesi yksin liian nuorena. Kysymys on siis omasta kokemuksesta.

Entä voiko maailmassa tapahtua asioita ikään kuin Jumala olisi ainakin hetkittäin välinpitämätön meidän ihmisten, jopa aktiivisesti häneen turvaavien suhteen, jolloin ”vihamiehen” juonet  tai onneton sattuma, sairaus tai liikenneonnettomuus, voisi riistää puolison, lapsen tai terveyden juuri silloin kuin elämän puitteet vasta alkavat olla kohdallaan?

Kirjoitin viime kesänä ylös jo kolme vuosikymmentä sitten tapahtuneen lasteni äidin poismenon nostattamia ajatuksia. Olin juuri lukenut muutamia professori Panu Rajalasta tehtyjä 80-vuotisjuttuja. Äskeinen naispuolisen entisen työtoverin puolison yllättävä kuolema ja lesken suru kirvoittivat viimeistelemään tämän tekstin. Sen keskiössä on lokakuinen sunnuntai-iltapäivä vuonna 1994, jolloin ensimmäisen vaimoni maallinen elämä päättyi äkillisesti.

XXX

Rajalan tuotannossa on yllättäen yksi kirja, joka resonoi yllättävällä tavalla omien kokemusteni kanssa. Hänen kolmen lapsensa äidistä Elina Ylivakerista kirjoittama ”Enkeli tulessa – Elinan suljetut elämät” ilmestyi 1997. Muistan, että se toimi minulle silloin eräänlaisena surukirjana. Viime kesänä käväisin Rajalan nettisivustollaan, jonne hän oli  viime juhannuksena kirjoittanut ensimmäisestä puolisostaan näin:

”Muistan näinä päivinä heltyen silloista juhannusmorsianta Elinaa. Hän oli hyvin harvinainen nainen, kaunis, viisas ja syvällinen. Hän muutti monta kertaa elämänsä suuntaa aina vakaumustaan tarkistaen. Teologian opiskelijasta sukeutui kansainvälinen valokuvamalli, sitten perheenäiti ja lopulta varatuomari ja kotikuntansa oikeusavustaja. Hän pohti syvästi ratkaisujaan ja toteutti ne rohkeasti.

Elämäntoverina hän oli paras mahdollinen, joustava ja rakastava puoliso, samalla korkeatasoinen intellektuelli. Murheekseni en osannut suhtautua häneen hänen arvonsa mukaisella tavalla. Nyt tietäisin enemmän, mutta se on myöhäistä. Kirjoitin hänestä kirjan, jonka olisin voinut tehdä syvemmin ja kypsemmin.” (panurajala.fi 22.6.2025)

Muun muassa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman professorina työskennellyt Panu Rajala avioitui juhannuksena 1975 Hämeenkyröstä ensin Helsinkiin muuttaneen ja sitten aina USA:han suurta huomiota kotimaan lehdistössä mallinurallaan saaneen Elinan kanssa. Teologian opinnot aloittanut mutta lopulta oikeustieteellisen kautta oikeusavustajaksi ja perheenäidiksi edennyt puoliso kuoli syöpään 1988. Rajala kirjoittaa:

”Hän oli monien ulottuvuuksien nainen, perimmältään tinkimätön totuuden etsijä. Hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Hän kuoli kohtuuttoman varhain 45-vuotiaana, juuri kun hän oli päässyt astumaan varsinaiseen elämäntyöhönsä.”

Minä puolestani avioiduin vähän yli kymmenen vuotta myöhemmin Mikkelin Ristiinassa syntyneen Mirjan kanssa v. 1987 tavattuani hänet vuotta aiemmin esikoislestadiolaisten nuorten kesän kohokohdassa, Lahden juhannusseuroissa, joissa olin käymässä kuin sattumalta, vaikka sattumia ei kristityn elämässä oikeasti taida ollakaan. Jo muutama vuosi aiemmin Oulun ylioppilasmaailmassa tutuksi tullut insinöörikaverini pyysi minulta autoa lainaan tuolle matkalle. Hänen omalle autolleen oli tapahtunut jotain juuri ennen seuramatkaa.

Olin tuskin kovin mustasukkainen alkukantaisesta Fiatistani, mutta sitäkin enemmän kiinnostunut kaverini paremmin tuntemasta herätysliikkeestä ja sen suurista seuroista. Hän oli kertonut minulle lestadiolaisuuden eri suuntauksista jo Oulun vuosinamme, muun muassa esikoislestadiolaisista, jossa nuoretkin naiset tuohon aikaan käyttivät huivia seurapenkillä istuessaan eivätkä miehet pitäneet kravattia kauluspaidan kanssa, koska se oli katsottu herätyksen alkuaikoina hienosteluksi … Kuulosti jännittävän periaatteelliselta meiningiltä tuohon aikaan, jolloin kaikki perinteiset opinkappaleet alkoivat pikkuhiljaa olla kaupan niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Esimerkiksi pappeus Suomen ev.-lut. kirkossa muuttui sukupuolineutraaliksi ankaran mediakamppailun jälkeen juuri tuona vuonna. Vielä seitsemänkymmentäluvulla kirkolliskokouksen enemmistö oli lukenut Raamattua toisin.

Hetken mielijohteesta lupasin auton – jos lähden itse kyytimieheksi. Se sopi ja haettuamme vielä Munkkivuoresta mukaan erään naisen lähdimme kohti Lahtea. Esikoislestadiolaisten monipäiväiset juhannusseurat tuhansine osallistujineen ja parkkipaikkapulmineen ovat vuosikymmeniä kuuluneet tuon radiomastojen ja hyppyrimäkien kaupungin keskikesään. Ne ovat herätysliikkeen nuorisolle juuri ”se” juhla, jossa myös niin monen elämä on saanut uuden ja toivotun suunnan. Niin kävi minullekin.

XXX

Ensitapaamisestani tulevan puolisoni kanssa ehti kulua kahdeksan vuotta ja kolme kuukautta, kun Estonia upposi ja mediassa haastettiin koko pohjoinen Eurooppa viettämään kollektiivista maansurua. Maiden johtajat ja julkkikset herkistyivät yli 800 uhrin muistojen äärellä. Mutta ei mennyt viikkoakaan, kun juuri kolmilapsiseksi kasvaneen perheeni ja minun silloinen tukipilarini poistui tästä ajasta. Estonian uhrit väistyivät jonnekin – ensi kerran tutustuin kunnolla tuohon koko Skandinaviaa ja Viroa koskettaneeseen traumaan vasta kun tiedotusvälineet nostivat sen näkyvästi esiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Mirja kuoli äkillisesti auton töytäisemänä viikon kuluttua Estonian tragediasta vain runsaan seitsemän aviovuoden jälkeen – ja tietenkin puolisoni poistui rinnalta, kuten Panu Rajalakin sanoo, kohtuuttoman varhain, myös hänen omien haaveidensa kannalta. Mirja oli kuolinhetkellään 37-vuotias Joutsan sosiaalijohtaja, sosiaalialan järjestöissä vaikuttava lapsiperhearjen sankari. Mahdolliset jatko-opintohaaveet olivat jääneet lepotilaan odottamassa seesteisempiä aikoja.

Olimme muuttaneet pois pääkaupunkiseudulta ”kasvattamaan lapsia” meille aiemmin tuntemattomaan keskisuomalaiseen kuntaan. Lupaus oli se, että takaisin pääkaupunkiin ja sosiaalihallitukseenkin on aina mahdollisuus palata. Minä irtisanouduin Nurmijärven Sanomista lähtiessämme. Taloudellisesti ajat olivat hyvät, suorastaan ylikuumentuneet, juuri ennen massiivista 1990-luvun alun lamaa.

Vajaa viisi vuotta saapumisemme jälkeen Joutsan kansalaisopisto järjesti lauantaina 1. lokakuuta 1994 kriisityön kurssin yhdessä paikallisen SPR:n osaston kanssa, jonka puheenjohtaja olin. Siellä muun muassa esiteltiin itselleni uusi termi ”debriefing” ja Norjasta Suomeen kotiutumassa oleva surutyön malli. Demonstraation aiheena oli tilanne, että osaston alueella oli tapahtunut kuolemaan johtanut auto-onnettomuus.

Tein tuosta tapahtumasta myös pikku uutisen Keskisuomalaiseen, joka julkaistiin kohtalokkaan sunnuntain lehdessä. Vähän aiemmin loppukesästä Mirja oli lausunut mielestäni ilman kytköstä mihinkään sen hetkiseen keskusteluun: ”Jos minä kuolen, kyllä sinä voit mennä uudelleen naimisiin.” Se tuli jostain ja siihen se jäi. Ja sitten käsittämätön, minun huolimattomuudeksi toki laskettava lämmitysöljyn loppuminen omakotitalomme varsin pienestä säiliöstä, juuri lokakuun toisen päivän aamuna 1994. Jälkeenpäin se oli minulle merkki siitä, että hänen päivänsä olivat tulleet täyteen.

XXX

Hän lähti kyläreissulle lasten kanssa samana aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä oltuamme ensin kirkossa ja sitten seurakuntatalolla ”vanhoillisten” (SRK-lestadiolaisten) seuroissa. Aiemmin meidän aikanamme niitä ei liene Joutsassa järjestettykään. Muistan, kuinka matalalla paistanut auringonsäde vaelsi seurakuntatalon ikkunalta toiselle seuroissa istuessamme. Se sama säde häikäisi kriittisellä hetkellä meille tutun autoilijan vain paria tuntia myöhemmin, juuri ennen  laskeutumistaan horisontin taakse.
 
Kotiin päästyämme nautimme yksinkertaisen kala-aterian (!) ja minä jäin kirjoittamaan jotain juttua seuraavan päivän Keskisuomalaiseen vaimon ja poikiemme lähdettyä takaisin keskustaan kyläreissulle. Tekstimassa oli suunnilleen puolivälissä, kun kirjoittaminen keskeytyi ovikellon pirinään. Kohtasin ovella kolme  ilmeetöntä aikuista. Etummaisena seisoi paikalle osunut, kirkonkylän liepeillä asunut sairaanhoito-oppilaitoksen opettaja, sylissään nelikuukautinen Johannes-poikamme, vierellään Joakim, 5, ja Joosua, 3. ”On tapahtunut onnettomuus. Mutta odotetaan nyt puhelinsoittoa.” Ja samassa se soi. ”Jouko olemme tehneet kaikkemme, mutta mitään ei ollut tehtävissä.” Soittaja oli niin ikään tuttu lääkäri terveyskeskuksesta.

Onnettomuudekseen juuri tuolloin liikkeellä ollut autoilija oli lähes näköetäisyydellä asuva yrittäjä, jolla oli tuolloin myös pieniä lapsia. Lähdin paikkakunnalta puolen vuoden jälkeen. Hänkin ilmeisesti muutti pian pois. Tapahtuman on täytynyt olla hänelle yhtä rankka kuin itsellenikin, toisella tavalla mutta joka tapauksessa koko myöhempää olemista leimannut kokemus. Psykologi Jyväskylän yliopistolla varoitti minua vakavasti miettimästä hänen jaksamistaan, ihan vain oman itseni takia. Minulla on oma prosessi alkamassa ja hänen täytyy löytää tie eteenpäin omin ja läheistensä voimin, tähdensi ammattilainen varmasti minun, mutta ehkä molempienkin parasta ajatellen. Ok. Otin sen onkeeni.

Mutta olinko sittenkin liian puhdasoppinen? Tiemme eivät ole vieläkään kohdanneet entisen naapurini kanssa. Jos luet tämän, ota yhteyttä tai lähetä jokin viesti. Tavataanko?

XXX

Elina pysäytti ja ryhdisti silloin vielä elämänsä suuntaa etsineen Panun samaan tapaan, kuin Mirja kokosi Oulun yliopistossa välitutkintovaiheeseen jämähtäneen, ensin ylioppilasteatteriin ja sitten hengelliseen järjestötyöhön paneutuneen, lopulta Helsinkiin journalismin merkeissä hakeutuneen toimittajaminäni. Maisteritutkinnon loppuunsaattamiselle tuli aikaa vasta muutama vuosi sitten. Suoritin muuten asevelvollisuuteni Oulun Hiukkavaarassa, ja jälleen samankaltaisissa turhautuneissa tunnelmissa kuin Rajalakin. ”Laukaus! laukaus! …”

Minun on mahdotonta avata lasteni äidin kaikkia ulottuvuuksia hänelle oikeutta tuovalla tavalla. Kun Mirja sanoi joskus, että ”Sinä olet ihan hyvä tyyppi”, siitä säteili jotain erityistä. Saatoin taas uskoa sen olevan totta. Nyt menestyneet poikani perheineen muistuttavat minua noista unenomaisista vuosista 1986-1994.

Minä avioiduin Mirjan kanssa vähän alle kolmikymppisenä, Panu ja Elina aavistuksen tuon virstanpylvään ylittäneinä. Myös Mirja oli Elinan tavoin miestään pari vuotta vanhempi ja miestään aikuisempi.

Omaa koskettavaa lukukokemustani ei varsinaisesti haitannut, että Panun ja Elinan elämän konteksti oli erilainen. Minulla ja Mirjalla hengellinen ulottuvuus oli koko lyhyen yhteiselon ajan läsnä, mutta siinäkin asiassa Mirja oli herätysliikekodin lapsena monin verroin minua vahvemmilla oksilla. Hänen sanomanaan ”Tämä on Jumalan maailma” ei ollut miehen alakuloa teennäisesti pois pyyhkimään pyrkivän puolison löysä toteamus. Myös Lutherin vaimon kerrotaan pysäyttäneen miehensä joskus suruasuisena: ”Jumala on kuollut”. Siltä kirkkonsa tilaa pohtineen uskonpuhdistajan olemus oli kai aika ajoin näyttänyt.

Usko oli ollut vahvasti läsnä myös Elinan elämässä ainakin rippikoulusta alkaen ja johti aluksi teologisiin opintoihin. Mirjan lapsuuden kasvatuskristillisyys oli kasvanut aikuisen luottamukseksi joskus teini-iän jälkimainingeissa. Oma heräämiseni tapahtui Oulussa toisena opiskeluvuonna, kansantaloustieteen opiskelijan yksinäisessä vuokrakämpässä torin laidalla. ”Tule Jeesus minunkin elämääni”. Hetkinen, sanoinko sen ihan itse? Ihan kuin jokin olisi juuri anonut sitä minussa, minun puolestani ja minun kuullen! Se oli ihmeellinen, ainutkertainen tilanne, jonka jälkeen näin näyn eikä mikään ollut kuten sitä ennen.

Haluan uskoa Elinan kuolemaan johtaneen sairauden ja vähittäisen hiipumisen antaneen hänelle aikaa palata ”takaisin kotiin”, uskonelämän juurille. Riparikokemukset nuoruuden Hämeenkyrössä olivat joutuneet koetteille 1960-luvun alussa Helsingin yliopistossa, teologiopiskelijoiden heterogeenisessa ilmapiirissä ja sitten tajunnan räjäyttäneessä mallimaailmassa 1960-luvun lopun USA:ssa. Uskovan mielestä kaikki on joko Jumalan johdatusta tai Hänen sallimaansa, ikuisuuden näkökulmasta meidän parhaaksemme, niin murheellisia ja ”väärin”, kuin Mirjan ja Elinan poismenot puolisoiden ja niin monen läheisen mielestä olivatkin.

XXX

”Enkeli tulessa” avaa Panun ja post mortem Elinan kokemusten kautta jännittävästi ovea myös 1960-luvun suurten ikäluokkien kokemusmaailmaan, henkisen ja hengellisen murroksen vuosiin. Rajala kuvaa koukuttavasti kaupunki- ja maalaisyhteisön kohtaamista 1960-luvulla suurien ikäluokkien alkaessa vyöryä Helsinkiin, varsinkin ”ilmaiseksi” muuttuneisiin yliopisto-opintoihin.

Panu Rajalalle tutustuminen perushämäläiseen Hämeenkyröön oli ilmeisen valtava hyppäys tuntemattomuuteen, joka pian muuttui aidoksi innostukseksi hänen astuttuaan F.E. Sillanpään maisemiin Amerikan suurkaupunkien loiston kokeneen mutta sen turhaksi katsoneen vaimonsa kanssa. Minä pääsin puolestani sisään uuteen ja jännittävän itsetuntoiseen uskonyhteisöön kapinavaiheensa jälkeen sieltä uudelleen kanssani paikkansa ja nuoruuden ystävänsä löytäneen vaimoni kanssa…

Mirja työskenteli tavatessamme silloisessa sosiaalihallituksessa mutta Vantaan Hämeenkylästä pois muuttaessamme hän oli siirtynyt hyväpalkkaiseen asiantuntijatehtävään silloin uutta turvatekniikkaa vanhuksille ja vammaisille markkinoivaan yritykseen. Ensimmäisen lapsemme synnyttyä joulupäivänä 1988 päädyimme hakeutumaan lapsen turvallisen kasvuympäristön takia jonnekin maaseudulle. Joutsassa elimme seuraavat viisi vuotta ja siellä syntyivät myös kaksi nuorinta poikaamme.

Viittaamani Panu Rajalan kirja sanoitti ihmeen sattuvasti myös minun tuntojani suhteessa edesmenneeseen puolisooni. Kirjalla oli vähän aikaa tärkeä rooli omassa surutyössäni. Seitsemän vuoden avioliitollani oli taas mitä merkittävin vaikutus minun kasvamiseeni vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Samaan tapaan sanailee Rajalakin kirjassaan. Jokunen vuosi sitten sain äitienpäivän alla kortin esikoiseltani saatesanoin: ”Sinähän olet ollut meille isä ja äiti.” Parempaa palkintoa niistä vuosista en olisi voinut pojiltani saada. Siihen olin pyrkinyt kaikkine kieltäymyksineni, joita tuo tunnustus edellytti. Koin maksaneeni myös oudolla tavalla velkaa Mirjalle. En osannut varmaan olla riittävästi läsnä hänelle ja lapsille eläessään. Nyt sitten oli minun vuoroni. Lapsille ei ole olemassa ”laatuaikaa”: on vain aikaa!

XXX

Epilogina todettakoon pari asiaa. Ensinnäkin olen ollut nykyisen puolisoni kanssa aviossa vuodesta 2012, jolloin nuorin poikani täytti 18. Toiseksi: Mirjan veli työskenteli Enkeli tulessa -kirjan syntyaikoihin Tampereen yliopistolla kirjallisuudentutkijana ja oli Panu Rajalan työtoveri. Ja vielä tämä: juuri ensimmäisellä, hetken mielijohteesta toteutuneella juhannusseuramatkalla vuonna 1986 kohtasin poikieni tulevan äidin ensi kerran – autoni peruutuspeilissä. Näinkö hänen pysähtyneessä katseessaan vain uteliaisuutta uutta tyyppiä kohtaan – vai kertoiko se jostain muustakin? Siellä hän kumminkin istui rungoltaan vähän kieron pirssini takapenkillä, nauttiessamme Lahdentiellä kyseenalaisesta vauhdin hurmasta ja tulevien päivien odotuksesta. Alitehoinen Fiat 127 valitti kuuluvasti kohtaloaan. Mutta se ei saanut nyt myötätuntoa osakseen. Täältä tullaan elämä!