Vielä muutama ajatus liittyen Suomen ev.-lut. kirkon jäsenyyteen, innoittajana tällä kertaa sateenkaaripappi Vehka Kurjenmiekan (kirkkojakaupunki.fi 12.5.) kokema uskonsa vähättely. Hän analysoi omia kokemuksiaan ei niinkään yllättävästi samoin sanakääntein kuin niin monet kirkkomme klassista linjaa sympatiseeraavat henkilöt viime vuosikymmeninä.

Vaikka itse syvällä sisimmässään toivoisi asiantilan olevan toisin, Kurjenmiekka sanoittaa tilanteen aivan oikein: ”… erilaiset tavat uskoa eivät johdu tietämättömyydestä, vaan siitä, että ajattelee eri tavoin. Niin on tehty maailman kirkoissa melkein kahdentuhannen vuoden ajan, eikä ykseyttä tulla täydellisesti löytämään.” Oman elämänkokemukseni perusteella sanon kuitenkin, että sitä samaa se sosiaalinen todellisuus on kaikkialla, miksei sitten poliittisuuttaan korostavassa ”minun kirkossani”, taannoista seurakuntavaalitunnusta siteeratakseni.

Myös minä rukoilen ja luen Raamattua enemmän ja vähemmän kirjoittajan tavoin. Omantunnon kysymyksesi niin kirkko-organisaatiolle kuin meille kullekin jää, miten omat taipumuksemme, mielihalumme ja sympatiamme suhteutuvat kristillisen kirkon ikiaikaisiin linjauksiin ja kirjoitettuun sanaan. Ja kuullaanko tässä debatissa jatkossa myös eri aikoina syntyneitä herätys- ja lähetysjärjestöjä yhtä intensiivisesti kuin muita kansalaisjärjestöjä on kuultu viime vuosikymmeninä?

Varsinainen kysymyksien kysymys jäsenyyden näkökulmasta kuuluukin: voisiko juuri erilaisten teologisten jännitteiden avoin kamppailu kuulijoista olla kaivattu avain kirkon uudelleenelpymiseen? Se edellyttäisi tosin asennetasolla suurta muutosta. Kivijalkakirkon tiloissa ei nähtäisi enää mustavalkoisesti joko ystäviä tai kentältä poistettavia vihollisia vaan ”ystävällismielisiä vastustajia”.

Konkretiaan tuotuna tämä voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että seurakunnissa hyväksyttäisiin myös vanhauskoisten messut siinä missä jo kokoontuvat sateenkaarimessutkin. Eivätkö muuten sukupuolivähemmistöjen tilaisuudet kirkoissa ja herätysliikkeiden messut usein niiden omissa tiloissa ole jo ensiaskel kohti jo pitkään esillä olleita, paikkakuntaan sitoutumattomia henkilöseurakuntia? Olisivatko ne omine jäsenineen todellakin osa kokonaisratkaisua?

Nykyisille kirkkotiloille tulisi lisääntyvää käyttöä, kun kaikki järjestöt voisivat kokoontua samoissa tiloissa vuorotellen omine kannattajineen. Sunnuntain aamumessut kokoaisivat sitten kaikki kynnelle kykenevät. Erilaisten kirkkonäkemysten debatti eri foorumeilla voisi houkutella kuulolle ja  aina jäsenyyteen asti uusia sanan säilän heiluttajia.

Mielestäni kaikkien osapuolten, myös kirkon klassista linjaa edustavien, tulee voida kokea olevansa yhtä tervetulleita kirkon päättäviin pöytiin – toki myös ehtoollispöytiin. Avainkäsite on kokemus tasavertaisesta osallisuudesta, jotta tämän näkyvän kirkon voisi katsoa edustavan kaikkia etsivää ja seuraajikseen kutsuvaa Jeesusta. Hänen jumaluuteensa uskominen erottaa kristityt kahdesta muusta ”kirjan uskonnosta”, juutalaisuudesta ja islamista ja tekee kristityistä ”lähetettyjä” ja kirkosta ulospäinsuuntautuvan.

Kristuksen kirkon ja sen näkyvän osan täällä ajassa tulisi olla sekä ”etsijöiden” että ”löytäneiden”, heikko- ja vahvauskoisten ynnä nuorten ja vanhojen yhteinen turvapaikka hamaan aikojen loppuun asti.