Kaikki, mitä Suviseuroista kirjoitetaan, on totta

Kävin siellä minäkin, Lopen Suviseuroissa. Perjantaina avajaisissa vaimoni kanssa ja sunnuntai-iltana ystäväni kanssa. Nyt kolmatta kertaa. Aiemmin olen käynyt vuosina 2012 ja 2022, kun Suviseurat on pidetty Räyskälässä. Paikallisen seurakunnan kirkkoherrana olen ollut sekä seuravieras että yhteistyökumppani.

Kuten aiemmilla vierailuilla, nytkin ajattelen, että vanhoillislestadiolaisilla on valtavasti aihetta ylpeyteen. Tietenkään ”ylpeys” hengellisessä kielenkäytössä ei ole hyvä sana, koska me kaikki olemme syntisiä ja kaikki hyvä tulee Jumalalta. Jumalasta saa olla ylpeä, ja siitä että saa syntisenä toimia Jumalan antamissa tehtävissä, mutta omasta olemisesta ja tekemisestä ylpeilemiseen ei kannusteta.

Silti haluan käyttää nimenomaan tätä sanaa, ylpeys. On valtavasti asioita, joista Rauhanyhdistykset ja vanhoillislestadiolaiset perheet saisivat olla ylpeitä jos vaan antaisi itselleen luvan. Suviseurajärjestelyt on hoidettu hyvissä ajoin etukäteen. Seura-alueella kävijän näkökulmasta kaikki toimii. Tunnelma on lämmin ja turvallinen kuin perhejuhlissa omalla takapihalla, mutta ihmisiä on kymmeniä tuhansia. Ihmiset huolehtivat itsestään ja toisistaan, ystävät kannattelevat.

Ei kannata olla kovin pahoillaan, jos yksittäinen seuravieras tai joku satunnainen ohikulkija tyhjentää septitankin tien laitaan, kuten vuonna 2022 uutisoitiin. Septitankin sisältö on luonnolle vahingollista, eikä sitä pitäisi yhtään päätyä luontoon. Mutta samankokoisista maallisista tapahtumista raportoidaan yleensä, että pahoinpitelyjä ja huumetakavarikkoja riitti ja aluetta siivotaan roskasta monta päivää tapahtuman jälkeen.

Siksi, jos tätä tekstiä lukee joku vanhoillislestadiolainen, pyydän että kuule viestini. Ole positiivisella tavalla ylpeä siitä, miten upean ja turvallisen tapahtuman ja ilmapiirin ja kulttuurin olette yhdessä rakentaneet.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolisena seuravieraana koen, että tämä on juuri se kuva, mitä minulle halutaankin antaa. Ulkopuoliset näkevät lapset myymässä jäätelöä, ihmettelevät edullisia ruokahintoja, vaikuttuvat tapahtuman mittakaavasta ja toimivista järjestelyistä. Ja se kaikki on totta. Ei Suviseurat ole mikään esitys tai performanssi, vaan vuoden suuri juhla, johon moni haluaa uudestaan ja uudestaan. Se kaikki on totta.

Tänä vuonna kuuntelin ehkä 5-7 seurapuhetta, osan paikan päällä ja osan radiosta.

Sunnuntai-iltana Jukka Palolan seurapuhe teki minuun suuren vaikutuksen. Jukka Palola puhui lämpimästi ja viisaasti, puhetta oli hyvä kuunnella. Jukka Palola puhui Jumalan kaupungista ja temppelistä, ja toisesta temppelistä Gerizimin vuorella Samariassa. Temppeli ja jumalanpalvelus kahdessa temppelissä näytti hyvin samanlaiselta, mutta Gerizimissä palveltiin useita jumalia, ei vain yhtä oikeaa Jumalaa. Jumala oli ja on kaupunkinsa vahva turva, mutta toinen samannäköinen palvelus ei silti ollut Jumalan kaupungissa.

Hyvän puheen ominaisuus on, että kuulijat löytävät liittymäkohtia puheen ja oman elämänsä välillä. Puheen jälkeen kohtasin muutamia tuttuja teltan ovelta, ja kysyin, kuulivatko muut paikallaolleet Jukka Palolan puheessa kritiikkiä kansankirkkoamme kohtaan. Minun oli helppo ajatella, että Gerizimin vuoren temppeli, jossa jumalanpalvelus näyttää samalta, olisi kuva kansankirkostamme. Mutta oliko se vain minun assosiaationi? Kuulivatko vanhoillislestadiolaiset kuulijat jotain samansuuntaista? Oliko puheen tarkoitus liittyä kuulijan mielessä tähän päivään ja johonkin konkreettisiin asioihin?

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautunut (tai poistyönnetty?) ystäväni totesi, että liikkeen viestinnässä on valtavasti kaksoisviestintää. Siksi arvostin suuresti Valde Palolan avajaispuhetta. Valde Palola puhui siitä, että hyvien asioiden varjolla halutaan yrittää muuttaa oikeata uskoa. Erityisesti muistan, miten hän mainitsi yhdenvertaisuuden, jonka nimissä yritetään rikkoa Jumalan luoman maailman järjestys, avioliitto ja perhe. Vaikka olen eri mieltä, arvostan sitä, että Valde Palola ilmaisi asian niin että minäkin ymmärrän uskovani eri tavoin.

Kokemus Suviseuroissa oli jälleen monella tavalla kaunis, lämmin ja hengellisesti puhutteleva. Suviseuroissa on valtavan paljon kaikkea hyvää. Se on totta. Mutta myös varjopuolet ovat totta. Toivonkin, että tämän tekstin lukijana sinun ei tarvitse arvioida, onko vanhoillislestadiolainen liike ja Suviseurat tapahtumana hyvä vai paha. Kaikki, mitä tapahtumassa on koettu ja mitä tapahtumasta kirjoitetaan, on totta monelle seuravieraalle.

Minua hämmästytti ja suretti erityisesti kaksi seurapuheessa kuulemaani asiaa. Yksi seurapuhuja muisteli lapsena näkemäänsä hoitokokousta, jossa Rauhanyhdistyksen veljet opastivat setää vieraissa seuroissa käymisestä. Puhuja kertoi, että pitkän hoitokokouksen jälkeen setä teki parannuksen ja otti evankeliumin vastaan. Mikä riemu, kun eksynyt sai tulla takaisin Jumalan valtakuntaan!

Hoitokokouksista minulla ei ole mitään henkilökohtaista tietoa tai kokemusta, mutta olen ymmärtänyt tapahtumien olleen monella tavalla hengellisesti väkivaltaisia. Siksi tuntuu pahalta, että seurapuhuja muistelee tapahtumia hyvällä. Enemmän varmaan olisi niitä entisiä matkaystäviä, joilta pitäisi pyytää anteeksi kuin heitä, jotka muistelevat hoidetuksi tulemistaan kiitollisuudella.

Uskomme, että Jumala armahtaa. Kaikki synnit saa jättää Jeesuksen kannettavaksi ja evankeliumin saa uskoa omalle kohdalle. anteeksipyyntö pitää osoittaa myös loukatulle ja loukatuille, eikä menneitä väkivallan tekoja pidä muistella hyvällä.

Ongelma ei tietenkään ole se, että sanotaan ääneen, vaan se mitä ajatellaan.

Toinen karmea hetki oli, kun seurapuhuja julisti kaikki synnit anteeksi lapsille esimerkiksi siitä, että kotona tulee usein riitaa. Toki riidellessä voi tehdä syntiä ja sanoa asioita, jotka loukkaavat ja satuttavat. Olen ajatellut, että joissakin vanhoillislestadiolaisissa perheissä vanhemmat kantavat vastuuta ja huolehtivat lapsistaan niin tunnollisesti, että uuvuttavat itsensä. Lapset tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa, ja heidän kuuluu sitä saada. Suviseuroissa näin tilanteita, joissa kovin nuoret lapset leikkivät keskenään, ja minulle leikki näytti vähän rajulta. Näytti siltä, että kohta sattuu. Toki voi olla, että lapset ovat oppineet rauhoittamaan ja ratkaisemaan tilanteet keskenään. Mutta jos omat lapseni olisivat olleet vastaavassa tilanteessa, olisin toivonut että minä tai vaimoni olisi oltu lähellä.

Mutta kun kotona tulee riitaa, kovin harvoin siitä mielestäni pitää syyllistää tai syyllistyä. Riidassa ja vihaisuudessa on usein kyse omista tarpeista ja toiveista, kaipuusta saada huomiota, rakkautta ja omaa tilaa. Perheessä, jossa ei saa olla vihainen, ei saa ilmaista kuin osan omista tunteistaan. Liian moni suomalainen herätysliikkeissä ja liikkeiden ulkopuolella on oppinut tukahduttamaan tunteensa ja tarpeensa.

Sitten seurateltassa hengellisen auktoriteetin äänellä muistutetaan, että kaikki synnit saa anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä, myös sen, että kotona tulee riitaa. Ennemmin toivoisin, että puhuja olisi sanonut: sinulla on lupa toivoa, tarvita, haluta. Kaikkea ei voi saada ja omaa vuoroa pitää usein odottaa, mutta meidän toiveemme ja tarpeemme ovat inhimillisiä, hyviä ja tärkeitä. Oma minä ja omat tarpeet eivät ole syntiä.

Saman viestin toivoisin myös jokaisen perheenäidin ja -isän kuulevan.

Sunnuntai-iltana näin lennonjohtotornin juuressa tarratoimikuntalaisia. Jäin ystäväni kanssa hetkeksi kuuntelemaan, mitä tilanteessa tapahtuu. Yksi aikuinen jutteli aidan yli tarratoimikuntalaisten kanssa, ja kymmenkunta lasta seurasi vieressä, mitä tapahtuu. Tilanne oli rauhallinen, eikä kovin jännittynyt.

Tilanteen jälkeen tarratoimikuntalaisten kanssa keskustellut aikuinen tuli juttelemaan minun ja ystäväni kanssa. Hän kertoi katuvansa, että oli avannut keskustelun kovin jyrkästi. En tiedä mitä hän oli sanonut, mutta tulkitsen, että vihaisuuteen ja oman näkökannan ilmaisemiseen liittyi kovin läheisesti syyllisyys. Totesimme, että päivä ja kohtaaminen kerrallaan yritetään uudelleen.

Vaihdoin muutaman sanan tarratoimikuntalaisten kanssa. Kysyin, onko ollut yhtään helpompi päivä kuin edellinen päivä. Oli ollut helpompi, mutta hyvin raskas. Yksi vastuunkantaja kertoi, ettei sunnuntainakaan kertaakaan voinut kävellä juhlakentän läpi ilman, että moni ihminen kääntyy kohti ja homottelee.

Tarratoimikuntalaisen olemuksesta näki, että uuden ihmisen kohtaamiseen liittyi pelkoa ja jännitystä. Ei voinut yhtään tietää, mitä on vastassa. Kun ystäväni kanssa kysyimmekin tarratoimikuntalaisten jaksamisesta, itku oli lähellä.

Jukka Palola muistutti sunnuntai-illan seurapuheessaan painokkaasti siitä, että jokaista ihmistä tulee kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti ja rakastavasti. Tulevaisuuden seurapuhujilta odotan saman asian sanoittamista vielä konkreettisemmin.

Pari päivää ennen Suviseuroja olin vaimoni kanssa yhdessä Pride-viikon tapahtumassa Helsingissä. Friends of Dorothy -yhtye esiintyi taitavasti ja koskettavasti. Huikean taitavat muusikot tekivät sitä, missä olivat hyviä. Yleisöön ei näkynyt mitään epävarmuutta tai pelkoa vaan vapautunutta läsnäoloa.

Sitten yhtye lauloi laulun, jonka he olivat aiemmin esittäneet Trondheimissa pian sen jälkeen, kun yksi Pride-osallistuja oli ammuttu kuoliaaksi kesken Pride-kulkueen. Laulussa kuului pelko, suru, yksin jäämisen kokemus, pienuus ja arkuus.

Kiusattu, haukuttu ja vainottu ihminen ei kaipaa kaikkien huomiota. Hän tahtoisi vain, että saisi olla mukana porukassa niin, ettei kukaan unelmoisi hänen hirttämisestään. Ettei kukaan raatelisi verbaalisesti, häpäisisi julkisesti, kastelisi, tuhoaisi tavaroita, puukottaisi tai ampuisi.

Friends of Dorothyn laulaja, Suviseurojen puhuja, talkoolainen, perheenisä ja äiti, pieni lapsi, tarratoimikuntalainen. Me jokainen tarvitsisimme tukea, apua ja hyväksytyksi tulemista. Jumalalla riittää armoa, sen uskon. Mutta jos vaan osaisimme asettua kuuntelemaan ja tukemaan ja antamaan tilaa. Että voisi oikeasti hetken levätä tutussa ja turvallisessa seurassa. Olla oikeasti toisten kannateltavana. Ei tarvitsisi koko ajan analysoida itseä, olla varuillaan, jaksaa.

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat.” Se on minun ehdotukseni Lopen Suviseurojen 2028 tunnuslauseeksi.

Toivon, että evankeliumin uskominen omalle kohdalle ei ole ainoa lääke, jota seurapuheissa tarjotaan. Hyväksytyksi tuleminen ilman sanoja, kuunteleminen, kohtaaminen, omien toiveiden ja tarpeiden sanoittaminen, ylpeys omasta itsestä, itsensä pitäminen Jumalan ihmeenä ilman että aina muistutetaan synnistä, voisivat olla Jumalan suuria lahjoja meille kaikille. Vain siten toteutuisivat Jeesuksen sanat: ”Minä annan teille levon”.

Suviseuravierailla on 100 000 erilaista tarinaa näistä Suviseuroista. Moni kantaa menneisyydestä sekä valtavan kauniita että myös äärettömän kipeitä muistoja. Kaikki, mitä Suviseuroista kirjoitetaan, on totta jonkun ihmisen kokemuksessa. Ne kertomukset kannattaa kuunnella, yrittää ymmärtää ja hyväksyä.

Muokkaus 2.7.: olen saanut paljon viestejä blogini lukijoilta. Lämmin kiitos jokaisesta viestistä ja yhteydenotosta. Kirjoitin jatko-osan tälle blogille ja julkaisin sen juuri: https://www.kotimaa.fi/blogit/jatkoa-blogille-kaikki-mita-suviseuroista-kirjoitetaan-on-totta/

49 KOMMENTIT

  1. Koska siis on niin, ettei ainoakaan ihminen täytä Jumalan lakia eikä Jumalan edessä voi olla vailla syntiä, ja koska näin kaikki ihmiset lailla tuomitaan Jumalan vihan alaisiksi ja iankaikkiseen kadotukseen, on Jumala löytänyt keinon tämän onnettomuuden poistamiseksi ja päättänyt lähettää maailmaan Poikansa uhriksi meidän edestämme, toimittamaan hänen verensä vuodatuksella ja kuolemalla hyvityksen meidän synneistämme, poistamaan meiltä Jumalan vihan, jota kukaan luotu ei voinut sovittaa, tuomaan syntien anteeksiantamuksen ja sitä paitsi lahjoittamaan meille Pyhän Hengen, saavuttaaksemme ja saadaksemme kaiken tämän, alkaaksemme tulla uusiksi ihmisiksi ja näin voidaksemme päästä synnistä ja kuolemasta vanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään.

    Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 470, SLEY, 1942.

  2. LAUPIAS SAMARIALAINEN Luuk. 10:23-37

    Oppikaa siis tietämään, mikä on rakkautta Jumalaa kohtaan! Samarialainen rakasti Jumalaa. Hän ei tosin mitään antanut Jumalalle, mutta hän auttoi voimiensa mukaan kurjaa, haavoitettua miestä. Jumala sanoo: jos tahdot rakastaa ja palvella minua, niin tee rakkaudenpalvelusta lähimmäisellesi, minä en sitä tarvitse. Samarialainen palveli siis rahallaan, juhdallaan, öljyllään ja viinillään taivaan Herraa, Jumalaa. Ei Herra itse sitä tarvinnut, eikä tämä sitä tehnyt hänelle suoranaisesti, vaan lähimmäiselleen. Mutta se oli Jumalalle tehty ja Jumalan palvelemista sen tähden, että Jumala on niin käskenyt tehdä.

    Martti Luther, Huonepostilla, s. 611-612, SLEY, 1945.

  3. Mitkään muut kirjat eivät saa tulla Raamatun sijaan. Luther suostui vain suuresti epäröiden saksankielisten kirjoitustensa kokoelman painamiseen. ”Jumalan tähden”, hän sanoo, ”älkööt minun kirjani estäkö ketään tutkimasta itse Raamattua!”

    Carl Fr. Wislöff, Tätä Luther opetti, s. 39, Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy Kauniainen, 1985.

  4. Luther kirjoitti 1522: ”Pyydän, että ihmiset unohtavat nimeni eivätkä nimitä itseään luterilaisiksi vaan kristityiksi. Mitä Luther on? Oppihan ei ole minun! Minua ei ole myöskään ristiinnaulittu kenenkään puolesta (1 Kor. 1:13). Paavali ei halunnut, että kristityt nimittäisivät itseään paavalilaisiksi tai pietarilaisiksi (1 Kor. 3:4, 21-23; 1:12) vaan heidän tuli kutsua itseään kristityiksi. Miten sitten minä, surkea haiseva lantakokkare, voisin päätyä siihen, että Kristuksen lapsia nimitettäisiin minun kurjan nimeni mukaan?”…

    Otamme vielä yhden lainauksen. Se on kirjoitettu hyvin pian edellisen lainauksen jälkeen. Luther sanoo: ”On totta, ettei sinun pidä sanoa: Minä olen luterilainen tai paavilainen, sillä kumpikaan näistä ei ole kuollut sinun puolestasi – sen on tehnyt vain Kristus. Mutta jos olet selvillä siitä, että Lutherin oppi on evankelinen ja paavin oppi ei ole, silloin et saa ilman muuta heittää Lutheria menemään, koska silloin hylkäät opin hänen mukanaan. Se oppi, jonka saat tuntea, on Kristuksen oppi. Sen sijaan sinun pitää sanoa: En välitä siitä, onko Luther lurjus vai pyhimys. Hänen oppinsa ei ole hänen vaan Kristuksen. Sinähän näet, etteivät tyrannit suunnittele vain Lutherin raivaamista pois tieltä vaan he haluavat juurittaa opin! Opin tähden he käyvät kimppuusi ja kysyvät, oletko luterilainen. Tässä sinun ei totisesti pidä vastata liukkain sanoin vaan tunnustaa avoimesti Kristusta!”

    Carl Fr. Wislöff, Tätä Luther opetti, s. 255-256, Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy, Kauniainen, 1985.