Arvoituksellisin Jeesuksen opetuslapsista lienee Juudas. Runoilija Dante Alighieri sijoitti hänet Jumalaisessa näytelmässään Luciferin suuhun. Eino Leinon suomennoksen mukaan Juudaksen sielulla on kadotuksen suurin tuska: ”pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy”.

Juudaksen hahmo on kiehtonut minua jo kauan.

Lauri Thurén pohtii kirjassaan Raamatun käyttöohje 3, miksi Juudas kavalsi Jeesuksen. Hän pitää perättöminä väitteitä, joiden mukaan Juudas olisi petttynyt Jeesukseen, koska tämä ei saanut aikaan aseellista kapinaa. Thurénin mukaan aika heppoisia ovat myös selitykset ahneudesta. ”Ei kukaan myy parasta ystäväänsä kolmenkymmenen kolikon arvosta. Eihän niillä saanut kuin hyödyttömän maatilkun.”

Thurénin mielestä avain Juudaksen ajatteluun löytyy Matteukselta (27:3-4). ”Kun kävi ilmi, että kavaltaminen johti Jeesuksen kuolemantuomioon, Juudas katui tekoaan ylipapiston edessä ja sanoi: ”Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.”

Thurén kirjoittaa: ”Ilmeisesti Juudaksella oli suunnitelma, mutta jotakin meni pahasti pieleen. Jeesus ei toiminutkaan niin kuin hän oletti. – – Jeesus vain puhui ja puhui, mutta mitään ei tapahtunut. Yläsalin hämäristä ei evankeliumia kukaan kuulisi. Oli aika saattaa Jeesus vastakkain ylipappien kanssa, järjestää tilanne, jossa hän joutuisi näyttämään, mikä on miehiään. – – Mies, joka tyynnytti myrskyt, ajoi ulos riivaajat ja sai kirjanoppineet sanoissaan solmuun, pärjäisi varmasti pappienkin edessä. Siitä alkaisi Jumalan valtakunnan tuleminen. Mutta: ”Jeesus ei kertonutkaan veret seisauttavaa, ei tehnyt ihmettä, ei todistanut olevansa Jumalan Poika. Hän pysyi hiljaa. Juudas ei voinut käsittää, mistä tämä johtui. Hädissään hän yritti peruuttaa tekonsa, mutta liian myöhään.”

Thurén toteaa, että Juudas kuitenkin tunnusti Jeesuksen viattomaksi mieheksi ylipappien edessä. Hän kirjoittaa: ”Raamatun kuva Juudaksesta yllättää ja koskettaa. Ettei vain jotakin hänestä olisi itse kussakin? Pohtimisen aihetta saa ainakin innokas kristitty, joka tietää jopa paremmin kuin Raamattu, miten Jumalan valtakunnan asioita edistetään. — Viimeistä lukua tämän yli-innokkaan opetuslapsen ja Jeesuksen tunnustajan vaiheista ei ole kuitenkaan vielä kirjoitettu.”

Niilo Rantala puolestaan kirjoittaa äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Kunnia niille, jotka polttavat itsensä, ettei armo yllä Juudakseen evankeliumeissa. ”Kavaltamiseen kylläkin viitataan ja itsemurhaan johtaneella katumuksen sävyttämällä kauhulla mässäillään kernaasti. Pienenä lievennyksenä Juudaksen kerrotaan sentään palauttaneen rahat ylipapeille. Siihen jää evankelistojen ymmärrys. – – Pisimmälle menee evankelista Johannes, joka kertoo Saatanan menneen Juudakseen.”

Rantalan mielestä Johanneksen panettelu ei tunnu oikeutetulta. ”Miksi Saatana olisi tahtonut edistää valtansa raukeamista? Ristinkuolema oli pelastushistoriallisesti välttämätön tapahtuma, joka mursi kuoleman vallan. Eikö Juudasta kävisi oikeastaan kiittäminen?”

Rantala kertoo pohtineensa usein Juudaksen roolia. ”Juudaksen kannettavaksi jää kova taakka: rooli arkkityyppisenä petturina, kristikunnan luottohylkiönä. Jeesus kantoi ristiään lävitse kärsimysten tien, mutta Juudas kantaa ristiään yhä.”

Rantalan mielestä on myös kiintoisa käsitys Juudaksesta seloottina, juutalaiskapinallisena kiihkomielenä, joka peräänkuulutti Jeesuksen kuninkuutta tässä ja nyt. ”Ehkä Juudaksen usko Jeesuksen mestariuteen oli niin syvää, että hän ajatteli petoksensa pakottavan Kuninkaan lunastamaan kruununsa.”

Rantala viittaa lisäksi Antti Marjasen ja Ismo Dunderbergin väläyttelemään mahdollisuuteen gnostilaisen Juudaksen evankeliumin tulkintaosuudessa. Heidän mukaansa Juudas tahtoi mahdollisesti ”painostaa opettajansa sellaiseen poliittiseen tai uskonnolliseen toimintaan, johon hän uskoi tämän pakon edessä kykenevän”. Rantalasta ajatus kuulostaa liikuttavalta. ”Jos Juudas oli uskossaan näin vahva, voisiko jopa sanoa Jeesuksen pettäneen Juudaksen?”