Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehotuksen, joka puhuu teille niin kuin lapsille: “Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niin kuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Hebr. 12:1-7.
Uskonelämä on juoksua ja taistelua. On mentävä eteenpäin ja voitettava kaikki, mikä estää juoksemista. Siinä kysytään kestävyyttä. “Joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” Lopullinen pelastuminen on varma, kun sitä katsotaan Kristuksen yhteydessä. Hän kykenee ja tahtoo pelastaa ne, jotka Isä on hänelle antanut. Jeesus sanoo heistä: “Minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku.” Joh. 10:28. Uskova on Kristuksen ruumiin jäsen. On mahdotonta, että joku hänen ruumiinsa jäsenistä hukkuisi. Jokainen heistä on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan maailman perustamisesta asti. Perille pääsemiselle on olemassa ehtoja. Kristityn on otettava ne huomioon, ennen kuin hän saavuttaa lopullisen voiton.
USKONELÄMÄ ON JUOKSUA. – Toiset juoksevat, toiset katsovat sivusta. Katsojina on suuri pilvi todistajia, joista edellisessä luvussa on puhuttu ja jotka ovat jo perillä. Toinen osa katsojista on täällä alhaalla. Ne ovat niitä, jotka ovat hylänneet Jumalan kutsun ja elävät epäuskossa. Uskossa oleva eroaa viimeksi mainituista siinä, että hän on lähtenyt liikkeelle saavuttaakseen voittopalkinnon.
Kilpajuoksija juoksee tarkoin määrättyä rataa. Samoin on kristityn laita. Hänen tiensä on tarkoin viitoitettu Jumalan sanassa. Uskova on Jeesuksen seurassa. Tämä määrää hänen tiensä ja juoksunsa suunnan. Joka tahtoo päästä taivaaseen, sen täytyy olla taivaan tiellä. Jeesus sanoo: “Minä olen tie.” Joka uskoo Jeesukseen, se on tiellä, mikä vie taivaaseen. Vain sillä tiellä saavutetaan voitto.
Juoksu on kiireellistä kulkua. Joka juoksee, hänellä on kiire. Sielun pelastusasia on kiireellisin asia maailmassa. Meidän on aloitettava juoksu heti. Herra sanoo: “Ahkeroitse siis ja tee parannus.” Ilm. 3:19. Koko matka on kuljettava kiireesti. On monia, jotka ovat väsyneinä istahtaneet lepäämään ja niin siirtyneet juoksijan paikalta katsojan paikalle. Ettei niin kävisi, on rukoiltava ahkerasti, käytettävä paljon Jumalan sanaa ja tehtävä innokkaasti Herran työtä.
Kilpajuoksu on ajankin suhteen rajoitettu. Siinä ratkaistaan pian, kuka saa palkinnon. Apostolin käyttämässä vertauskuvassa viitataan siten tämän elämän lyhyyteen. “He ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta illalla se leikataan ja kuivettuu. – – – Vuotemme päättyvät meiltä kuin huokaus.” Ps. 90:5, 6, 9. Paavali todistaa: “Aika on lyhyt.” Ihminen ei ymmärrä elämänsä lyhyyttä. Meidän täytyy rukoilla: “Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen.” Ps. 90:12.
PANKAAMME POIS KAIKKI, MIKÄ PAINAA. – Jos kilpajuoksija tahtoo juosta hyvin, hänen on juostava mahdollisimman kevyesti pukeutuneena. Jos me tahdomme saavuttaa voittopalkinnon, elämänkruunun, meidän täytyy panna pois kaikki painot. On paljon asioita, jotka ovat meille esteenä uskonelämässä, vaikka ne eivät olekaan syntiä. Jokaisella on jokin paino, joka hidastaa häntä. Ihminen itse ei ole aina tietoinen tästä. Toinen voi nähdä hänen taakkansa selvemmin kuin hän itse.
Pahin este ja raskain taakka on synti, ei vain jokin erikoinen synti, vaan synti yleensä. Se on meissä kuoleman hetkeen asti, ja sen tarkoitus on kietoa meidät pauloihinsa pysäyttääkseen meidät juoksussamme. Se voi helposti onnistua yrityksessään, ellemme ole varuillamme. Väliin se saa uskovan lankeamaan, väliin se painaa omaatuntoa, niin ettei matkasta tahdo tulla mitään. Syntikysymys on vaikein kysymys uskonelämässä. Se voidaan ratkaista uskonelämälle myönteisellä tavalla, koska meitä kehotetaan panemaan se pois.
Meidän tulee juosta “silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen.” Jos näin teemme, painot putoavat, ja synti menettää voimansa. Tässä asetetaan katseltavaksemme Jeesus, joka kärsi ristin ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Kristuksen ristissä on voima syntiä vastaan. Siihen katsomalla pääsemme synnin taakasta. Koska synti on alituisesti kimpussamme, meidän täytyy katsoa lakkaamatta syntien poisottajaan, Jeesukseen, ja hänen vereensä, missä meillä on syntien anteeksiantamus. Mutta me emme katso vain ristiinnaulittuun Vapahtajaan, vaan myös Jumalan oikealle puolelle korotettuun Kristukseen. Oikealla puolella istuminen merkitsee kunniaa ja voimaa. Jeesus seuraa omiaan heidän juoksussaan ja auttaa heitä voimallaan heidän taistelussaan. Jeesus on uskon täyttäjä. Hän ei jätä työtään kesken eikä omiaan tielle. Me saamme katsoa sellaiseen Kristukseen, joka on pelastanut, pelastaa nyt ja pelastaa vastedeskin. Ainoastaan Jeesukseen katsomalla me voimme vapautua painoistamme ja synnistä.
MEIDÄN TULEE JUOSTA KESTÄVINÄ. – Matkan vaikeuksien voittaminen kysyy kestävyyttä. Jumala ei kuljeta lapsiaan taivaaseen lastenvaunuissa. Kun myrsky käy, ei hän kätke heitä suojaan kallion koloon, vaan asettaa heidät keskelle myrskyä. Hän sallii sielunvihollisen kiusata ja ahdistaa heitä, jopa niin väkevästi, että he saavat taistella verille asti.
“Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa.” Jos me olemme Jumalan lapsia, niin meidän täytyy vastaanottaa lasten osa kurituksessakin. “Jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia.” Jumala tarkoittaa kurituksella parastamme. Hän “kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään.” “Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” Hebr. 12:10, 11. Raskain lyönti, minkä Jumalan käsi on lyönyt, on tullut Jeesuksen osaksi Golgatalla. Mutta sitä kättä ohjasi rakkaus. Sama rakkaus ohjaa aina Isän kättä, kun hän ruoskii lapsiaan.
Lankeemukset, pettymykset ja Herran kuritus tahtovat uuvuttaa juoksijan. Ihminen alkaa helposti katsoa itseensä ja päättelee tilansa tunteittensa mukaan. Mutta uskonelämä ei ole kilvoittelua tunteissa, vaan uskossa.
Vaikeuksia on. Jeesus ei ole koskaan salannut seuraajiltaan, että hänen tiensä on ristintie ja häntä seurataan ristiä kantaen. Mutta samalla hän on vakuuttanut, että hänen omansa pääsevät sinne, missä hän on. He voivat kestää uskossa loppuun asti.
Meidän tulee ajatella Jeesusta, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseään kohtaan, ettemme väsyisi ja menettäisi toivoamme. Meidän kärsimyksemme ovat vähäisiä Kristuksen kärsimysten rinnalla. Tällä monet kärsivät ja sairaat ovat itseään lohduttaneet.
Juoksijoita tukee myös pilvi todistajia, jotka ovat juoksunsa päättäneet ja voittopalkinnon saaneet. Pilvi-sana viittaa heidän paljouteensa ja nykyiseen olotilaansa. He ovat taistelleet ja kestäneet suurissakin kärsimyksissä. Kirkastettujen pyhien esimerkki rohkaisee meitä, jotka olemme vielä juoksemassa. He ovat katsojia, jotka välillisesti innostavat taistelevaa seurakuntaa.
Ennen kaikkea meidän täytyy ammentaa voimaa Jumalan lähteestä. Kaikki meidän lähteemme ovat Jumalassa. Kristitty on päässyt uudelleen paratiisiin. Siellä on elämän veden virtoja, jotka tulvivat osaksemme kasteessa, evankeliumin sanassa ja Herran ehtoollisessa. Meidän tulee ammentaa voimaa niistä itsellemme. Me saamme seurustella Jumalan kanssa rukouksessa. Käyttäkäämme näitä etuja, niin kestämme.
Jos me juoksemme ja taistelemme Jumalan sanan mukaan, niin pääsemme perille. Heikoinkin uskovainen pelastuu. Jos joku heistä hukkuisi, siitä kärsisi Kristuksen kunnia. Hän ei anna kunniansa tulla häväistyksi. Jeesus itse vakuuttaa: “Minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.” Joh. 6: 40.
Eeli J. Hakala, Päivä Valkenee, s. 77-81, Sley, 1946.
Eli taas pitää tehdä jotakin, muuten menettää pelastuksen. Vanhurskauttava usko ilmenee siis kuuliaisissa teoissa ja juoksussa.
Galatalaiskirje:
5:6 Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.
” Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” ( Jaakob 2).
”Raamattuhan kauttaaltaan opettaa, että tuomion perustana ovat uskon teot; Jumala teoista näkee, kuka on vanhurskas.” (Kalevi Tanskanen, Jaakobin kirje, SLEY, 1986.) Näin hän selittää Jaakobin kirjeen lukua kaksi. Näin opettaa esim. Matteuksen evankeliumin luvun 25 loppu.
” Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?
Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi” ( Jaakob 2).
Sami ainakin voi menettää hyvän kilvoittelijan aseman.
Sami hyvä, voisi myös kysyä:
Mitä ilmenee siitä, jos emme (edes) välitä Jeesuken tai yleensä Raamatun ohjeista tai periaatteista?
En nyt tarkoita sitä, että olemme niiden noudattamisessa ”huonoja”.
En myöskään tarkoita, että mitä me ”noista toisista” kuvittelemme vaan sitä, mitä meistä itsestämme pitäisi objektiivisesti ajatella. Enkä tarkoita vain sitä näyttäisikö se siltä, että pelastuisimme tai emme pelastuisi.
Tuskin Jumalakaan pelkästään sitä katsoo, kuka pelastuu, kuka ei.
Eiköhän Jumala edelleenkin osaa sekä hymyillä että itkeä? Ja varmaan jotain siltä väliltäkin. Muttaa saattaa välillä ”itkekin” meitäkin katsellessaan. Ja joskus taas jopa hymyillä?
Vanhurskauttamisella luterilaisuudessa ei ole mitään tekemistä, meidän tekojemme kanssa. Pelastus on armosta, ilman lain tekoja.
HYVÄ OMATUNTO
Vilpittömyys ja rehellisyys on minun suojani. Sinuun, Herra, minä luotan. Ps. 25:21
Elämä on opettanut, että on hyvä tehdä oikein ja toimia rehellisesti. Silloin voi nukkua yönsä levollisesti. Jos kärsin siksi, että olen kulkenut sanasi viitoittamaa tietä, en sellaista kärsimystä pelkää. Se ei minua vahingoita. Kun vilpittömyys ja rehellisyys ovat omantunnon suojana, voin luottaa lupaamaasi siunaukseen. Joskus en vain syntejäni näe. Puhdista siksi minut ja tee minusta vilpitön vaeltaja. Ohjaa rehellisyyteen, jos olen kulkenut harhaan. Omaatuntoa vastaan ei ole hyvä toimia. Tahdon sitoa omantuntoni sanaasi, vain se näyttää oikean suunnan. Pidä minut tahtosi tiellä silloinkin, kun kiusaus poiketa sivuun on väkevä. Luo minuun puhdas sydän ja anna uusi, vahva henki. Anna vilpitön ja rehellinen mieli. Sinun johdatukseesi, Herra, minä luotan.
Juha Vähäsarja, Joka päivä elävää vettä, tämän päivän teksti, Symbolum Oy, 2021.
Luterilaisuudessa, hyvät yöunet, eivät pelasta, eikä tekeminen vaikuta pelastukseen. Se on tekojen oppia.
”Raamattuhan kauttaaltaan opettaa, että tuomion perustana ovat uskon teot; Jumala teoista näkee, kuka on vanhurskas.” (Kalevi Tanskanen, Jaakobin kirje, SLEY, 1986.) Näin hän selittää Jaakobin kirjeen lukua kaksi. Näin opettaa esim. Matteuksen evankeliumin luvun 25 loppu.
”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” ( Ef 2).
Kaikessa voi mennä överiksi.
Väärinäsitysten välttämiseksi vielä kerran:
Pelastus on Jumalan lahja, joka meille annetaan silkasta Jumalan rakkaudellisesta armosta.
Silti Raamattu kehoittaa tekemään hyvää ja välttämään pahaa.
(Matt. 28:20) Ja opettakaat heitä pitämään kaikki, mitä minä olen teille käskenyt. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä, maailman loppuun asti. Amen!
En itse näe Ramatussa ristiriitaa.
On kuitenkin tarpeellista muistuttaa mietä paitsi armon ihanuudesta ja riittävyydestä, että tekemisen tärkeydestä.
Meille on koitunut siunaukseksi se, että toiset kristityt ovat myös ”jotain tehneet”. Ei ole Jumalan tarvinnut laittaa ”kiviä huutamaan”. Enkeleillehän evankeliumin julistusta(kaan) ei vasrinaisesti ole sälytetty.
Jukka, jos ajattelet kuten kirjoitat, mitä esimerkkejä sinulla olisi mainita luterilaisesta kilvoitus kirjallisuudesta joka liittyy patristiseen kirkon kilvoitusperinteeseen. 🙂
1700-luvun tunnettu valistusfilosofi ennusti, ettei 1800-luvun lopulla enää kukaan lue Raamattua. Tänään tiedämme, että Raamattu on maailman eniten levinnyt kirja.
Reijo Arkkila, Sanasta elämä, s. 8, SLEY, 1982.
Tämä iänikuinen vääntö , nimittäin uskosta teoista . Kuitenkin Raamattu selvästi tuo esille Kristuksessa pysymisen , sen että usko on Kristuksen uskoa meissä , kuten Paavali kirjoittaa että Kristus elää minussa ja kun hänen työtään ei estetä eikä Kristusta ajeta pois niin Jumalan pojan usko vaikuttaa kristityissä . Kun focus on yksin teoissa niin alamme ajatelemaan yksittäisiä syntejä ja teemmekö pelastuksen eteen tarpeeksi ja se johtaa usein toisten ihmisten tarkkailuun ja yksinkertainen. evankeliumi peittyy. Lain merkitys muuttui Kristuksen sovitustyön kautta , se ei ole tie Jumalan luo vaan vain yksi tie on ja se on Kristus . Kun lakiin ja ihmisjärkeen usko alkaa nojaamaan niin käy niin että työnnämme Kristuksen pois ja suljemme pelastuksen pois itseltämme . Hebrealaiskirjeen 6. luvussa tämä mm. käy hyvin ilmi kun kirjoittaja kirjoittaa ensin että olette maitoa tarvitsevia , joka ei kontekstissa ( tapahtuneesta ) puhu muusta kuin kuulijoille suunnatusta puheesta että kerran laitettu perustus on pantu ja uutta ei voi panna ja myöhemmin lohdullisia sanoja kuulijoille ja kirjoittaja jopa varma heidän pelastuksesta . Sanan lupauksien kautta on evankeliumi annettu ilman ehtoja ja siinä pysyen eli Kristuksessa meillä on elämä .
Hyvä Timo, pikkuhiljaa päästään asiaan. Katsotaan mitä juoksijat, kilvoittelijat, ” Raamattuhan kauttaaltaan opettaa, että tuomion perustana ovat uskon teot; Jumala teoista näkee, kuka on vanhurskas.” ( Mika) ajattelevat.
Kalevi Tanskanen sanoo vielä selittäessään Jaakobin kirjeen toista lukua: ”Pyhä Henki on itse vaikuttanut teot ja ja siksi ne ovat täydellisiä.” ”Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi;” (Jaak. 2:22).
1. Kleemensin kirjeessä (n. vuonna 95) kirjoitetaan: ”Aabraham, jota kutsuttiin Jumalan ystäväksi, havaittiin uskovaksi siinä, että hän totteli Jumalan sanoja.” (Vrt. Jaak. 2:21). Samassa Kleemensin kirjeessä sanotaan, että uskonsa ja vieraanvaraisuutensa kautta pelastui portto Raahab. (Vrt. Jaak. 2:25). ”Uskon kautta pelastui portto Raahab joutumasta perikatoon yhdessä uppiniskaisten kanssa, kun oli, rauha mielessään, ottanut vakoojat luoksensa.” (Hebr. 11:31).
Aivan, ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta” ( Jaakob 2).
Pitäydytään kuitenkin myös Paavalin kirjeissään julistamassa ja opettamassa vanhurskauttamisopissa. Raamattu ei ole ristiriitainen tässäkään totuudessa. Raamattu ei tietenkään opeta, että hyvät teot sovittaisivat syntimme ja maksaisivat syntivelkamme. Sen on tehnyt vain Jeesuksen veri.
Kristus on uhrikaritsa. Muuten meidän tekomme kyllä voivat saada sovinnon aikaan, tuoda ”pelastusta” ja jne, tästä meillä jokaisella on varmaan kokemusta.
SE on Jumalan teko että uskotte. Usko on se dynaaminen voima joka saa kilvoittelemaan uskonelämässä. Usko siis saa aikaan hyvät teot. Uskova tekee niitä tietämättään. Hän kun ei ole siinä varsinainen tekijä. Uskova kuitenkin palkitaan niistä.
Tietämättämmehän me niitä uskon tekoja teemme. Toisaalta meitä on myös aika ajoin muistutettavakin tekemisestä, koska ”lihanmieli” meitä myös vaivaa kovin helposti. Tai enhän minä toisista tarkemmin tiedä…itseäni ajattelen…ja hivenen saatan tunteakin…
Kristitty ei ole varsinainen tekijä. Tarkoittaako tämä sitä, että ihminen toimii jotenkin automaattiohjauksella kuten robotti? Paavali kuitenkin puhuu, että olemme Jumalan työtovereita.
2. Kor. 6:1: ”Jumalan työtovereina me kehotamme teitä: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi.”
Tästä sanasta juontuu suoraan suomen kielen sana synergia – eli ilmiö, jossa yhteisvaikutus on suurempi kuin osien summa. 🙂
”Jaakobista he tuovat esiin seuraavan: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta”. (Jaak. 2:24) Arvellaankin, ettei mikään muu raamatunkohta ole meidän mielipiteemme vaikeampana esteenä. Vastaus on kuitenkin helppo ja yksinkertainen. Elleivät vastustajat tähän kuro omia, tekojen ansioihin tähtääviä otaksumisiaan, Jaakobin sanat eivät sisällä mitään hankalaa. Vastustajat kuitenkin, mainittiinpa tekoja missä tahansa, sepittelevät niiden lisäksi omia jumalattomia olettamuksiaan: hyvillä teoilla me muka ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen, hyvät teot ovat se sovitus ja se lunastushinta, jonka tähden Jumala kanssamme sovitetaan, hyvät teot voittavat synnin ja kuoleman kauhistukset, hyvät teot ovat niiden oman hyvyyden tähden Jumalan edessä otolliset, tarvitsematta laupeutta ja sovittajaa, Kristusta. Mikään näistä ei juolahtanut Jaakobin mieleen, mutta kaikesta huolimatta vastustajat nyt puolustavat tätä kaikkea sillä tekosyyllä, että se muka on Jaakobin mielipide.
Kaikkein ensiksi on otettava huomioon, että tämä raamatunkohta puhuu paremmin vastustajia vastaan kuin meitä vastaan. Opettavathan vastustajat, että ihminen vanhurskautetaan rakkauden ja tekojen perusteella. He eivät mainitse mitään uskosta, jolla me omistamme itsellemme sovittajan, Kristuksen.
(Tosin jo Augsburgin tunnustuksessa Philipp Melanchthon kertoo havainnostaan, että jotkut katolilaiset olivat kuitenkin alkaneet puhua uskostakin. ”Totuudenvastaisesti pannaan meikäläisten syyksi, että he kieltävät hyvät teot. Todistavathan heidän sekä Kymmentä käskyä käsittelevät että muutkin teoksensa heidän antaneen oikeita kristillisiä elämänmuotoja ja tekoja koskevaa, hyvää ja hyödyllistä opastusta ja kehotusta. Tähän saakka on näistä asioista opetettu vähän, sen sijaan on kaikissa saarnoissa enimmäkseen tähdennetty lapsellisia, tarpeettomia tekoja, esimerkiksi rukousnauhan käyttöä, pyhien palvelemista, munkiksi rupeamista, pyhiinvaeltamisia, määräaikaista paastoamista, juhlien viettämistä, veljestöihin kuulumista jne.
Vastapuolemmekaan ei nyt enää moisten tarpeettomien tekojen johdosta niin suuresti kerskaile kuin ennen. Sitä paitsi hekin ovat nyttemmin oppineet puhumaan uskosta, josta he ennen eivät laisinkaan saarnanneet. Nyt he edes opettavat, ettemme tule vanhurskaiksi Jumalan edessä ainoastaan teoista; he lisäävät uskon sanoen, että usko ja teot tekevät meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä. Tällainen maininta saattaa tuoda jonkin verran enemmän lohdutusta kuin se, että opetetaan luottamaan ainoastaan tekoihin.” Augsburgin tunnustus, artikla 20, Usko ja hyvät teot, s. 31, Tunnustuskirjat vuoden -48 painos, Sley.)
He siis hylkäävät uskon. Eivätkä he hylkää sitä ainoastaan lausunnoillaan tai teoksillaan, vaan he yrittävät raudalla ja rangaistuksilla hävittää sen jäpi jäljettömiin kirkosta. Kuinka paljon paremmin opettaakaan Jaakob: ei hän jätä huomioonottamatta uskoa eikä pane sen tilalle rakkautta, vaan säilyttää uskon, ettei sovittaja, Kristus, vanhurskautuksessa joutuisi pois suljetuksi. Samoin Paavalikin 1. Timoteuskirjeen 1. luvussa kristillisen elämän pääsisältöä esittäessään yhdistää uskon ja rakkauden: ”Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.” (1. Tim. 1:5)
Toiseksi asiayhteys ilmaisee, että tässä on puhe niistä teoista, jotka seuraavat uskoa, ja nämä osoittavat, että usko ei ole mitään kuollutta, vaan jotakin sydämessä elävää ja vaikuttavaa. Jaakob näin ollen ei ole sitä mieltä, että me hyvillä teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon. Hänhän puhuu vanhurskautettujen teoista, niiden, jotka jo ovat sovitettuja, otollisia ja syntien anteeksiantamuksen saaneita. Vastustajat siis iskevät harhaan tämän johdosta päätellessään Jaakobin muka opettavan, että me tekojen perusteella ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon, ja että meillä tekojemme perusteella on ohi sovittajan, Kristuksen, pääsy Jumalan tykö.
Kolmanneksi Jaakob juuri vähää ennen puhui evankeliumin kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Hän nimittäin sanoo: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” (Jaak. 1:18) Sanoessaan meitä evankeliumista syntyneiksi hän opettaa, että me olemme uskon kautta uudestisyntyneitä ja vanhurskautettuja. Omistetaanhan Kristusta koskeva lupaus ainoastaan uskolla, kun asetamme lupauksen synnin ja kuoleman kauhistusten vastapainoksi. Jaakob siis ei ole sitä mieltä, että me teoista uudestisynnymme.
Tämän kaiken perusteella on tullut selvitetyksi, ettei Jaakob ole kanssamme ristiriidassa nuhdellessaan laiskoja ja suruttomia, jotka kuvittelevat omaavansa uskon, vaikka heillä sitä ei ollutkaan, ja erottaessaan toisistaan kuolleen uskon ja elävän uskon. Kuolleeksi hän sanoo sen uskon, joka ei synnytä hyviä tekoja, eläväksi sen, joka synnyttää hyviä tekoja. Usein olemme jo tehneet selkoa siitä, mitä me sanomme uskoksi.
Mehän emme puhu tyhjästä tiedosta, sellaisesta, joka perkeleilläkin on, vaan sellaisesta uskosta, joka tarjoaa vastuksen omantunnon kauhistukselle ja joka rohkaisee ja lohduttaa pelkoon saatetut sydämet. Tällainen usko ei olekaan niin helppo asia kuin vastustajat kuvittelevat, eikä meitä tehdä eläviksi inhimillisellä voimalla, vaan jumalallisella voimalla, ja sillä me voitamme perkeleen ja kuoleman. Juuri näin Paavali Kolossalaiskirjeessä sanoo uskoa Jumalan vaikutuksesta tehokkaaksi ja kuoleman voittajaksi: ”Jossa (kasteessa) te myös olette herätetyt uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa”. (Kol. 2:12)
Koska tämä usko tietää uutta elämää, se ehdottomasti synnyttää uusia mielenliikkeitä ja tekoja. Sen vuoksi Jaakob täydellä syyllä kieltää sen, että meidät vanhurskautettaisiin sellaisella uskolla, jolta puuttuvat teot. Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta, hän ei suinkaan sano, että me tekojen kautta uudestisynnymme. Eikä hän liioin sano Kristusta osittaiseksi sovittajaksi ja meidän tekojemme osittaiseksi sovittajaksi. Eihän hän tässä kuvaile vanhurskautustapaa, vaan hän kuvailee, millaisia vanhurskaat vanhurskautetuiksi ja uudesti syntyneiksi tultuaan ovat.
Vanhurskautus ei tässä merkitse jumalattomasta vanhurskaaksi tekemistä, vaan ─ forensisen sanonnan mukaan ─ vanhurskaaksi julistamista. Samoin tässä: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”. (Room. 2:13) Samoin kuin siis näissä sanoissa ”lain noudattajat vanhurskautetaan” ei ole mitään meille soveltumatonta, samoin ajattelemme näistäkin sanoista: ”Ihminen ei tule vanhurskaaksi ainoastaan uskosta, vaan myös teoista”, koskapa ne ihmiset, joilla on usko ja hyvät teot, todellakin julistetaan vanhurskaiksi.
Ovathan pyhien hyvät teot, niin kuin olemme sanoneet, vanhurskauksia, ovat otollisia uskon tähden. Vain näistä teoista näet Jaakob yksinomaan puhuu. Jaakob puhuu näet ainoastaan niistä teoista, joita usko saa aikaan. Sen hän todistaa sanoessaan Aabrahamista: ”Usko vaikutti hänen tekojensa mukana.” (Jaak. 2:22) Tässä mielessä sanotaan: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”, toisin sanoen ne julistetaan vanhurskaiksi, jotka sydämessään uskovat Jumalaan; sitten he kantavat hyviä hedelmiä, jotka uskon tähden ovat otollisia ja jotka niin muodoin ovat laintäyttämystä.
Nämä yksinkertaiset sanat eivät sisällä mitään hairahdusta, mutta vastustajat vääristelevät ne lisäilemällä niihin jumalattomia olettamuksiaan. Sanotusta ei siis seuraa, että teot ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen, että teot uudestisynnyttävät sydämet, että teot tietävät sovitusta, että teot ovat otolliset vailla sovittajaa, Kristusta, oltaessa ja että teot eivät ole sovittajan, Kristuksen, tarpeessa. Jaakob ei puhu näistä kerrassaan mitään, vaikka vastustajat häpyä vailla Jaakobin sanoista tekevät moisia johtopäätöksiä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, artikla 4, Vanhurskautus, s. 100─102, Tunnustuskirjat vuoden -48:n painos, Sley. Tekstiä on hiukan pilkottu pienempiin kappaleisiin, muuten teksti on alkuperäinen, paitsi että pari sanaa on muutettu uudemman suomen kielen oikeinkirjoituksen mukaiseksi.)
Tehkäämme siis tästä päätelmä:
Ken Jeesukseen Kristukseen uskoo ja on kastettu, hän on Jumalan edessä puhdas ja kirkas.
Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, että Hän on Jumalan Poika, rakas Vapahtajani, ja minä olen kastettu.
Siis olen minäkin puhdas ja kirkas.
Ah, Jumala meitä auttakoon, että voisimme niin päättää sydämemme pohjasta. Kuinka autuaat olisimme, jos meillä olisi sellainen usko!
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 213, SLEY, 1925.
En tunne Roomalais-katolista ansio oppia 1500 luvulta. Enkä kiistaa mitä Melacton käy Roomalais-katollista ajattelua, vastaan.
Tämän ymmärrän Melactonin tekstistä; ” Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta,”. Apostoli Jaakob sanoi samoin; ” Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta” ( Jaakob 2).
Sinä siteeraat hyvin valikoiden ja vain pieneltä osalta tätä Tunnustuskirjojen sitaattia.
”Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta, hän ei suinkaan sano, että me tekojen kautta uudestisynnymme. Eikä hän liioin sano Kristusta osittaiseksi sovittajaksi ja meidän tekojemme osittaiseksi sovittajaksi. Eihän hän tässä kuvaile vanhurskautustapaa, vaan hän kuvailee, millaisia vanhurskaat vanhurskautetuiksi ja uudesti syntyneiksi tultuaan ovat.”
Mika, Melancton kirjoittaa oikei, ” Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta,”
Siis oikein myös siteerasin!
No, se tiedetään, että myöhemmällä iällään Melanchthon antoi ymmärtää, että ihmisen tahto jollain tavalla ”suostuu” Jumalan armoon. Tämä aiheutti valtavan riidan (synergismi-kiista), sillä luterilaiset ”aidot luterilaiset” katsoivat tämän sotivan Lutherin Yksin armosta -periaatetta vastaan.
Et kokonaan. ”Eihän hän tässä kuvaile vanhurskautustapaa.”
Mika, olen eri mieltä. Sanat ovat selkeät.