Jumalan historian historia elävän sanan leikkauspöydällä

Viime vuosisadalta alkaen on vähitellen totuttu siihen, että eksegeettisesti suuntautuneet tutkijat julkaisevat aina välillä Raamattuun liittyviä paljastus- ja kohukirjoja. Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan uusin tällainen: Jumalan synty: Isän ja Pojan vaiettu historia on pääsiäisen alla nyt esillä kaikkialla. Satuin lukemaan teoksesta Kari Latvuksen Vartija-lehteen kirjoittaman esittelyn. Esittely on asiallinen, mutta eräs kohta siinä jäi pohdituttamaan. Latvuksen mukaan nimittäin ”[t]eologisen tutkimuksen ja käytännön seurakuntatyön välimatka on nykyisin kovin suuri ja populaaria tiedonvälitystä tarvitaan.” Ajatus siis lienee, että tutkimus on kertonut jotakin uutta Israelin Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kehittymisestä, ja tämä pitäisi huomioida jotenkin seurakunnassa.

Latvus käyttää kirjoituksessaan termiä ”välimatka”. Välimatka soveltuu kuitenkin mittaamaan vain samalla koordinaatistolla sijaitsevien pisteiden etäisyyttä.

Itse ajattelen, että seurakuntatyö ja kirja eivät sijaitse tällaisella samalla koordinaatistolla, vaan aivan omissa avaruuksissaan. Kirjalla ei ole mielestäni seurakuntatyölle mitään suoraa relevanssia. Ennitään jonkinlaisena aatedialogin virikemateriaalina se voisi toimia.  Seuraavassa pyrin kuvaamaan, miksi.

Mielen, eikun Jumalan, kieltäminen

Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan kirja edustaa niin sanottua uskontohistoriallista tutkimusta. Siinä uskontoja ja niiden parissa syntyneitä dokumentteja tarkastellaan lähtökohtaisesti naturalistisesti, historian prosessien kautta kehittyneinä kultturirakennelmina. Lisäksi näitä kehitysprosesseja ei kyetä yleensä osoittamaan, vaan niistä luodaan enemmän tai vähemmän perusteltuja hypoteeseja. Uskonnoilla ei lähestymistavassa ole mitään transsendenttia viittauskohdetta.  Ja vaikka sillä sellainen olisi, tällä ei  prosessin kannalta mitään relevanssia, eikä sitä voitaisi periaatteessakaan tieteellisillä metodeilla tavoittaa.

Seurakunnan ja sen työn lähtökohta ja lähtöoletus taas on Kolmiyhteinen Jumala ja inkarnaatio. Inkarnaatiossa ja sen ’jatkeessa’, Raamatun vaikuttavassa sanassa, kirkossa ja sen sakramenteissa Jumala tulee läsnäolevaksi todellisuuteen tavalla, joka on samanaikaisesti kätkettyä mutta vaikuttavaa.  Kirkon tapa lukea Raamattua sisältää suuren joukon oletuksia mm. inspiraatiosta, Raamatun tekstien varsinaisesta viittaus- ja merkityssisällöstä, tulkintaprosessista ja vaikutustavasta, joita ei voi verifioida eikä falsifioida naturalistisin menetelmin. Kirkko itse tunnustaa tämän ja sen elämä perustuu tähän. Sanalla, Raamatulla, jota näissä yhteisöissä tutkitaan, on maailmassa kenties jonkinlainen sama materiaalinen ekstensio, mutta niiden intensio, kohde, tarkoite ja kokonaisobjekti, on täysin erilainen. Puhuessaan samasta asiasta ne eivät intensiossa tavoita lainkaan toisiaan.

Asia on kätevää havainnollistaa analogialla mielenfilosofiasta. Mielenfilosofia ja aivotutkimus tutkivat kenties jossakin määrin samaa kohdetta, joka saattaa ristetä konkreettisissa ihmisaivoissa. Se, mitä ne varsinaisesti pitävät kohteenaan on kuitenkin täysin erilaista. Välittävää ne yhdistävää verifioitua selitysmallia ei ole, eikä aivotutkimuksen väitteillä vaikkapa jonkin aivojen osan evoluutiosta ole juurikaan relevanssia sen kannalta, mitä mieli mentaalisina tiloina on. Kun yksi tutkija sitten metodiensa puitteissa kertoo, ettei löydä tietoisuutta, ei tietoisuus sillä poistu, vaan on ymmärrettävä, että ero metodisissa ja filosofisissa lähtökohdissa on radikaali ja tulokset saneleva. Samaan havaintoon pitäisi päätyä radikaaleja väitteitä esittävän eksegetiikan kohdalla. Siksi herää kysymys, miksi oletetaan, että tällaisella teologisella tutkimuksella pitäisi olla jotakin tekemistä seurakuntatyön kanssa. Sillä radikaaleista ja kategorisista väitteistähän kyse on. Tämän tiedostaa hyvin Latvuskin, joka kirjoittaa:

Kirja tulee tyrmistyttämään konservatiiviset lukijat, tarjoaa kaikki ainekset myös iltapäivälehdistön klikkiotsikoille (Jumalalla puoliso, Jumalan iso penis, Jeesuksen syntymäkertomukset keksittyjä jne). Piiloon ei ole jäänyt mitään, mikä synnyttää tunteita ja debatteja.

Kirjan ja sen ympärillä pyörivän kampanjan tarkoitus näyttää siten olevan viime kädessä samantyyppinen kuin somen: Kuulkaa ja katsokaa nyt, tyrmistykää, ostakaa kirja, jotta pääsette tunnetripille. Ymmärtämällä lähestymistapojen erot voi yrityksen esittäjälle kohottaa hattua ja jatkaa eteenpäin, kukin omaan suuntaansa. Filosofinen ja teologinen aatekeskustelu on nimitäin tärkeää, mutta siinä ei ole niinkään merkityksellistä tuntea jonkin suuntauksen piirissä esitettyjä yksityiskohtaisia väitteitä kuin niiden yleinen metodi ja premissit. Vaikkapa arvioidakseen salatieteen teorioita uskontohistoriallisista raamatuntulkinnoista ei ole niinkään olennaista perehtyä niiden yksityiskohtiin. Sitäkin voi toki tehdä, jos keskustelu tällä tasolla kiinnostaa (esim. tässä ja tässä). Itse käsittelen seuraavassa uskontohistoriallisen tutkimuksen yleistä luonnetta.

Uskontohistoriallisen tutkimuksen historiaa

Tenttiessäni Vanhan testamentin eksegetiikkaa luin Genesiksen alkutekstin rinnalla Gerhard von Radin uskontohistoriallisia kommentaareja. Paljolti lukutapa perustuu assosiaatioihin ja vertailuun. Kun tekstissä on syntykertomus jollekin juutalaiselle tavalle tai uskomukselle, lähtöoletus on, että syntykertomuksen on oltava keksitty etiologia. Esimerkiksi kertomuksen Jaakobin painista Jumalan kanssa on perustuttava kanaanilaisessa kulttipaikassa harjoitettuun rituaalitanssiin, jolle on myöhemmin keksitty sen selittävä ja pyhittävä tarina kantaisän painista Jumalan kanssa. Tällaisten tarinoiden alle kaivautumalla paljastetaan Israelin uskonnon aito, kätketty ja torjuttu historia. Samaten: koska ympäröivissä temppeleissä on ollut jumalankuva, on Jerusalemin temppelissäkin pitänyt olla. Koska vaatimus jumalan kuvaamattomuudesta on niin voimakas, kertoo se, että juutalaisilla on jotakin salattavaa. Lähtökohta on, että Israelin uskonnossa ei ole eikä ole voinut olla mitään omintakeista – ja miten olisikaan, kun kansan alkukertomukset, kuten Exodus, on tulkittu lähtökohtaisesti epähistoriallisiksi.

Seikka, jota nykyisin ei usein tunnisteta, on, että lähestymistapa on antisemitistinen. Sen juuret ovat saksalaista teologiaa 1900-luvun alussa ravistelleessa Bibel – Babel -riidassa. Ennen siirtomaavaltojen viimeisiä kuolonkouristuksia Lähi-idän kaivauksissa löydettiin Gilgameš-eepoksen kaltaisia assyrialaisia ja babylonialaisia kirjoituksia ja zigguratin kaltaisia rakennelmia. Niistä löydetyt yhteydet mm. vedenpaisumuskertomukseen ja tarinaan Baabelin tornista synnyttivät panbabylonistisen teesin, että Raamatun myytit olivat näiden korkeakulttuurien kertomusten historiallisesti ja moraalisesti korruptoituneita muotoja. Idean isä, kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch, luterilaisen teologin ja hebraistin poika, halusi korvata ne terveillä germaanisilla myyteillä – projekti, joka sai poliittista suosiota. Myöhemmin tutkimus pyrki löytämään vastaavanlaisia yhtymäkohtia myös kanaanilaiseen uskontoon osoittaakseen, että juutalaiset olivat sekakansa, jonka myyttistä laajamittaista exodusta ei koskaan ollut tapahtunut. Kyseessä on eräänlainen juutalaisen uskonnon dekonstruktio.

Vaikka inhimillinen toiminta ei tyhjenekään täysin tällaisiin motiiveihin, monesti liberaalin teologian takana vaikuttaa olevan tällaisia isänmurhia. Irtaudutaan omasta ahtaaksi koetusta perinteestä ja halutaan korvata se maailmalle avoimemmalla, suosiota saavalla ajattelulla. Valtapyyteet saatetaan pukea siihen, kuinka ajatusten tieteellisyyttä korostetaan.

Tieteellisen ajattelun alkeista

Uskontotieteen eräs metodi on juuri tällainen myyttien ja symbolien vertailu. Samantyyppistä vertailua voidaan toteuttaa esimerkiksi omalla erityisalallani, aatehistoriassa. Samanlaisten piirteiden perusteella voidaan olettaa vaikutusta. Päättely ei kuitenkaan vielä ole kovinkaan varmaa ilman konkreettisia osoituksia vuorovaikutuksesta ja riippuvuudesta: Korrelaatiosta ei seuraa kausaliteettia. Jäätelön syöminen ei aiheuta hukkumisia. Usein kyse on lisäksi analogioista ja assosiaatioista. Jumalaan liitetään synkkä pilvi ja salamat: sehän on ukkosenjumala! Jumalaan liitetään kirkkaus: sehän on auringonjumala! Jumalan ja kansan liittosuhde solmitaan vasallisopimukselle rinnasteisilla sanoilla: Sieltähän koko idea on omaksuttu! Kuninkaalla on päässään kruunu: nehän ovat kaupungin muurit, kertoen, kuinka kuninkuus syntyi kaupunkivaltiossa! Eikun sädekehä, kertoen kuinka kuningas on jumalallinen!? Kristus kuolee ja herää kuolleista, Osiris kuolee ja herää kuolleista, Lemminkäinen myös. Kausaliteetti vai korrelaatio? Sidonnaisuus vai rinnasteisuus?

Salatieteiden kannattaja tulee ja kertoo jo antiikin ajoista tutun hermetismin hengessä, kuinka kaikki ovat saman viisauden symbolia, ja yhdistää assosiatiivisesti suuren joukon historiallisia typoksia yhdeksi. Uskontohistoriassa on välillä todella paljon samaa ja joitakin artikkeleita lukiessaan joutuu kysymään, miten niin paljon assosiatiivista päättelyä on päässyt läpi. Kyseessä voi olla hyperdiffusionismiksi kutsuttu pseudotieteellinen hypoteesi, teoria, joka on äärimmäisen vaikeasti falsifioitavissa. Se olettaa, että samankaltaiset ideat eivät synny rinnakkain useissa paikoissa, vaan korrelaation takana on lähes aina juurikin kausaliteetti. Kuitenkin myös vastateoria, että samankaltaisia ideoita syntyy usein rinnakkain, erityisesti jos ne ovat muista syistä plausiibeleita, on yhtä hyvin perusteltu, jolloin kriteeriksi jää valinta abstraktien päättelyperiaatteiden välillä. Mutta teoria on tieteellinen, kun se on perusteltu ja julkaistaan vertaisarvioidusti, ja tiedeyhteisö pitää sitä jollain todennäköisyydellä vähintään mahdollisena. Vahvempi teoria vaatisi kuitenkin ns. savuavia pyssyjä, esimerkiksi kirjallisia dokumentteja ja tietoa kirjoitusten laadintaoloista, eikä niitä yleensä ole saatavilla.

… ja rajoista

Viime kädessä hyvin paljon riippuu siten siitä, mitä pitää todennäköisenä ja mahdollisena. Uskontohistoriallinen koulukunta on nojannut tällä tasolla alun perin saksalaisen idealismin käsitykseen historian muuttumattomista laeista, jotka sanelevat, kuinka uskomukset kehittyvät.  Kun niitä sovelletaan, tieteilijä paljastaa oppimattomalle kansalle, kuinka asiat oikeastaan olivat, wie es eigentlich gewesen ist. Tämä valistuksen projekti näkyy hyvin usein tutkimuksessa ja sen saarnaamisessa kirkolle ja kirkossa, kuten voidaan havaita. Kuitenkin jo yleisen rationaliteetin valossa voidaan myös todeta, että vaikka ja koska puheena oleva tutkimus on tieteellistä ja historiatieteellistä, se esittää mahdollisuuksia, ei välttämättömyyksiä. Kun tietokirjaa rummutetaan uusia tosiasioita paljastavana, hyvin nopeasti ylitetään tieteellisen tutkimuksen rajat ja ryhdytään saarnamiehiksi ja kirjankaupittelijoiksi. [Lisäys: Tähän asiaan pureutuu kriittisesti etenkin Emil Antonin blogi teoksesta.]

Omasta mielestäni uskontohistorialliset teoriat ovat joskus mielenkiintoisia ja voivat parhaimmillaan valaista Vanhan ja Uuden testamentin sekä erityisesti apokryfisten teosten syntyä. Niillä ei kuitenkaan, ja juuri tieteellisyytensä vuoksi, ole sellaista sisäänrakennettua todistus- ja osoitusvoimaa, että ne kertoisivat, kuinka asiat ovat oikeasti olleet. Tämän ymmärtäminen ei ole epätieteellistä, vaan tieteen ja sen reunaehtojen ymmärtämistä. Ne voivat esittää mielenkiintoisia käsityksiä mahdollisista maailmoista, mutta kristityn näkökulmasta usein hyvin epätodennäköisistä ja epätoivottavista, sekä kirkon näkökulmasta mahdottomista. Ne puhuvat todellisuudesta, jossa Jumala on suljettu sekä historiallisen vaikutuksen että tekstin varsinaisen viittaus- ja merkityssisällön ulkopuolelle. Yksinkertaisesti: Seurakuntatyölle tällaisista lähtökohdista tehdyllä tutkimuksella ei ole mitään relevanssia.

Ainoa kohtauspiste löytyy siten ehkä siitä, että ne tutkivat samaa havaittavaa kohdetta, mutta niiden käsitys kohteen luonteesta on täysin erilainen. On kuin toinen tutkisi aivosolujen biologisia prosesseja ja tekisi niistä jo metodisissa lähtökohdissaan tietoisuuden ulossulkevia johtopäätöksiä, ja toinen tutkisi ihmismielen sisäisiä prosesseja. Kirkolle Jumalan redusointi materiaan (uskontohistoriaan) on yhtä mielekäs lähtökohta kuin tietävälle ja kokevalle sen kertominen, ettei mitään kokemusta oikeasti ole. Joku voi ehkä kokea tämän radikaalina havaintona ja huutaa keskustelemaan siitä, mutta tangenttipistettä ei oikeasti näytä löytyvän. Kristitylle jää tehtäväksi hahmottaa riittävän hyvin lähestymistapaero, jotta ei antaudu hedelmättömään yritykseen keskustella. Seurakuntatyössä kohtaaminen keskittynee siihen, että kertoo, kuinka kirkko Raamattua lukee.

Kuinka kirkko sitten lukee Raamattua?

Luterilaisessa teologiassa ja kirkon elämässä on lähtökohtana, että Raamattu kokonaisuutena, Sana, on armon välikappale, joka voi vaikuttaa ja vaikuttaa jopa silloin, kun sen kognitiivista sisältöä ei ymmärretä. Välikappale tai väline, lat. vehiculum > eng. vehicle, ei ole itsessään niin olennainen kuin se, mitä se kuljettaa. Kirjoitettu teksti on sanan ”kuoret”, mutta työskentely tai ”painiminen” sanan ja Jumalan kanssa saa aikaan sen, että sanan merkityssisällöt avautuvat samoissa tilanteissa syvemmin ja uusissa tilanteissa uusin tavoin. Tämä johtuu siitä, että sanan varsinainen merkityssisältö on siihen sitoutunut Jumala, ja sana on vain väline, jonka kautta Jumala toimii. Siksi Raamattu on itsessään vaikuttavaa. Se on myös syvä ja itse itseään selittävä, sisältää enemmän kuin vain kirjaimellisen kuoren. Kirkon järjestys ja kristittyjen kokemus rakentuu tämän ajatuksen ympärille. Martti Luther kuvaa tätä käsitystä Roomalaiskirjeen luennoissa:

Sillä sanansa hän on toteuttava vanhurskaasti (Room. 9:28)

Tämä ”toteuttava” tarkoittaa Pyhää Henkeä ja kirjainta, s.o. liha ja lihan viisaus ei millään tavalla kykene käsittämään Jumalan vanhurskautta ja viisautta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että juuri tämä vanhurskauden ja viisauden sana, joka on uskon sana, saatetaan toteen, niin että se jää ulottumatta suorastaan lihaan ja sen viisauteen ja vanhurskauteen asti, ei valtaa sitä, mutta ei myös tule sen valtaamaksi. Sen vuoksi käy pakostakin niin, että lihalliset ihmiset loukkaantuvat tähän sanaan, joutuvat sen ulkopuolelle ja tulevat vajaamittaisiksi sitä ymmärtämään.

Sillä ennen kuin tämä uskon sana, Hengen sana, ilmoitettiin, kaikki oli kätketty vertaukseen ja varjoon […] Mutta niin pian kuin Jumala alkoi sulkea aistimin havaittavan ja kuvallisen pois ja puhua Hengen salattua sanaa, joka on uskon sanaa, niin silloin siitä välttämättä on samalla kertaa lyhennetty kaikki vertauksellinen, aistimin havaittava ja kuvallinen. Ja juuri sen kautta ovat kaikki nuo, jotka riippuvat kiinni noissa aistimin havaittavissa ja kuvallisissa, tulleet lyhennetyiksi, tai paremmin sanoen, se itse on leikattu heistä pois. (Roomalaiskirjeen luento, s. 251-252).

Martti Lutherin hermeneutiikka liittyy käsitteeseen verbum abbreviatum, käsitykseen että sanalla on varsinainen ’lyhyt’ sisältö, joka on hengellinen, elävän Jumalan ilmoitusta. Se on kätkeytynyt materiaaliseen ja aineellisen, ”varjoon”. Ilmoituksen ja Jumalan toiminnan ulkoinen muoto näyttää tarkoituksellisesti hölmöltä ja arvottomalta, sillä sen on tarkoitus nöyryyttää ihmisen viisaus, joka kuvittelee asettuvansa sanan yläpuolelle ja selittävänsä sen pois. Tämä inhimillinen ’lihan viisaus’ voi koettaa purkaa sanan alkutekijöihinsä löytämättä siitä mitään, sillä ”havaittava” ja ”kuvallinen” on ”leikattu” sanasta pois, tai pikemminkin ”heistä”, lukijoista, koska itse metodi sulkee sen pois. Vasta kun ihminen itse on hiljentynyt, sana voi alkaa puhua.

Uskontohistoriallisen tutkimuksen ja seurakunnan välinen välimatka on siis tällaisissa premisseissä. Toisen lähtökohta on Kolmiyhteinen Jumala ja hänen kätkeytymisensä, toisen metodinen naturalismi. Leikkauspistettä ei ole, vaan kun jälkimmäinen sorkkii vain sanan kapaloita se leikkaa itsensä irti kirkon tarkoittamasta sanasta. Kirkon tapa lukea Raamattua sisältää suuren joukon lähtöoletuksia mm. inspiraatiosta, Raamatun tekstien varsinaisesta viittaus- ja merkityssisällöstä, tulkintaprosessista ja vaikutustavasta, joita ei voi verifioida eikä falsifioida naturalistisin menetelmin.

Siitä, miten ilmoitus tarkalleen ottaen kätkeytyy historiallisiin tapahtumiin voi muodostaa erilaisia teorioita, mutta niidenkin suhteen näyttää olevan, että jokainen teoria on vähäisempi kuin elävä sana, joka ylittää ja alittaa ne. Jeesus ja Luther opettavat kuitenkin henkilökohtaista verifikaatiometodia luvaten, että kun ihminen tarttuu sanaan ilman ennakko-oletuksia, sana alkaa itse toimia. Tätä elämää kirkko elää.

140 KOMMENTIT

  1. Mitään virhettä tai epätotuutta, erhettä tai muistivirhettä, mikä omistetaan profeetoille ja apostoleille, ei lueta heille pilkkaamatta Pyhää Henkeä, joka puhui ja kirjoitti heidän kauttaan. Koska Jumalalla, Pyhällä Hengellä, on ääretön tieto, hän ei voi olla tietämätön mistään eikä hän voi unohtaa mitään. Koska hän on äärettömän totuudellinen ja erehtymätön, on hänen mahdotonta erehtyä, käsitellä asiaa väärin tai tehdä virhe vähimmässäkään määrin. Ja lopuksi, koska hän on äärettömän hyvä, hänen on mahdotonta pettää ketään eikä hän voi johtaa ketään rikkomukseen tai erheeseen. Moisella mielipiteellä Raamatun luotettavuus ja arvovalta syöstään kumoon ja meidän uskomme varmuus ja vakuuttuneisuus tuhoutuu.

    Johann Quenstedt, Robert D. Preus, Raamatun inspiraatio, s. 80, Concordia ry, 1999.

  2. ”Viime vuosisadalta alkaen on vähitellen totuttu siihen, että eksegeettisesti suuntautuneet tutkijat julkaisevat aina välillä Raamattuun liittyviä paljastus- ja kohukirjoja.”

    Monen ei-suomalaisen sanan alkuperä ja merkitys poikkeaa tämän päivän käyttöpyrkimyksistä. Esimerkiksi ”eksegetiikka”-sanaa ei käytetä oikein. Halutaanko selitys ja tulkinta sekoittaa tarkoituksella. Kun Filippus selitti hoviherralle Jesajan ennustusta Jeesuksesta, niin se oli tulkintavapaata, Kirjoitusten selitystä.

    Arkkipiispa Gustav Johansson teki merkittävän työn teologisten kreikkalais-latinalaiset termien suomentamiseksi. Ilmaisut muuttuivatkin hänen ajastaan lähtien ymmärrettävimmiksi. Sitten paluu entiseen alkoi tapahtua 60-luvulla ja sillä tiellä ollaan. Käytännössä jokainen ulkomaalainen sana on sisäistettävä omalla äidinkielellä, vaikka kuinka sujuvasti osaisi esimerkiksi eksegetiikka ja hermeneutiikka-ilmaisuja käyttää.

    Osmo Tiililä ilmoitti alakseen Raamatun selitysopin ja edistyikin Itse Asiassa niin ”pitkälle”, että ero evlut kirkosta.

  3. Kosti V. Itse kysymyksenasettelu ”kivet vai tekstit” on siis periaatteessa samanlainen kuin kaikessa antiikin ja sitä varhaisemman ajan tutkimuksessa. Periaatteessa sama jännite on olemassa jopa modernissa taistelukenttäarkeologiassa.

    Tämä kysymyksenasettelu vaikkapa psalmin 82 ympärillä saa tietysti lisäpoltttoainetta siitä, että kysymys vaikkapa Caesarin Gallian sodan kuvausten luotettavuudesta ei kosketa meidän sielumme autuutta, mutta kysymys Raamatun luotettavuudesta koskettaa mitä suurimmassa määrin.

    Ilmari K. nostaa hyvin esille tuon surullisenkuuluisan Babel – Bibel -kiistan. Itse nostaisin esille myös radikaalieksegeettiemme tavan käydä jatkuvaa taistelua ”fundamentalismia” ja ”äärikonservatiivista raamattukäsitystä” vastaan. Mitä näillä oikeastaan tarkoitetaan, on tietysti määrittelykysymys. Mutta itse olen sillä kannalla, että Mäkipelto & knit ovat taistelevinaan itse luomaansa fundamentalismin ”olkinukkea” vastaan. Ja se silputaan juuri esittämällä tuollaisia väitteitä alun perin vallinneesta monijumalaisuudesta. Ikään kuin näiden kahden ääripään välissä ei löytyisi muita perusteltavissa olevia näkökantoja. Tarkempaa kantaa en voi ottaa ennen itse kirjan lukemista.

    Periaatteessahan näkemys jumalakuvan ja uskomusten jonkin laisesta kehittymisestä Raamatussa ei sodi kristillistä uskoa vastaan: ilmoitetaanhan esimerkiksi Pyhä Kolminaisuus varsinaisesti vasta Uudessa testamentissa ja kuolleiden ylösnousemus Danielin kirjassa. Myös suhtautumisessa noihin ”niin sanottuihin jumaliin, jotka eivät jumalia ole” voidaan myös nähdä tietty kehityskylku. Mutta kyse on tietenkin siitä, mitä tällaisella tiedolla tehdään, miten sitä käytetään ja mitkä ovat meisän tietämisemme rajat. (Viimeistään 1600-luvulta alkaen teologiassa on pohdittu, onko Jumala mahdollisesti mukauttanut itseilmoituksensa sen mukaan mitä ihmiset ovat kulloinkin pystyneet ottamaan vastaan).

    Nykyään myös erittäin konservatiiviset, sanainspiraatiota edustavat teologit, hyväksyvät tuon Aarre Lauhan suulla esittämän näkemyksen (ja sijoittavat sen Aabrahamiin sekä yleisen keskipronssikaudelle tyypillisen uskonnollisen ajattelun yhteyteen. Olen itse saanut koko joukon oivalluksia aihepiiristä tutustuessani minolaisen kulttuurin polyteismiin. Ja se ei tarkoita, että hyväksyisin polyteismin. Lähinnä oivallukseni ovat vahvistaneet uskoani Vanhan testamentin historialliseen luotettavuuteen). Minusta on hienoa saada uskoa samaan Jumalaan ja samalla tavalla kuin keskipronssikaudella vaeltanut uskon isä. Tietenkin Jeesuksen ja Paavalin opastamana.

    Minusta on surullista, että teologian popularisointi raflaavalla tavalla ja tieteellisen ”totuuden” esittäminen on jäänyt mediassa radikaalien ja uskon perusteet tarkoituksellisesti kyseenalaistavien teologien asiaksi.

    • Marko S. Arvioin hieman puutteellisesti Lauhan tekstiä. Kuten hän kirjoittaa kirjassa – Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi: VT antaa selvän ja aika yksiselitteisen kuvan ”Israelin kansan historiasta ja Jumalasta luomisesta lähtien.” Toisaalta hän toteaa sen, että aluksi jumalan nimi oli El tai Elohim (isien Jumala) mutta Moosekselle isien Jumala ilmestyi Jahvena (2Mo3:14-15) Israelin ja kaikkien kansojen jumalana. ”Pääpiirteissään siis liikutaan yhden jumalan puitteissa” mutta kansan luopuessa ainoasta oikeasta Jumalasta viitataan epäjumaliin.

      Poikkeuksellisesti VT:ssa tulevat esille kuitenkin viittaukset polyteismiin, kuten Lauha kirjoittaa. Esille nostetaan juuri tuo Ps82, jossa Jumala tuomaroi jumalien keskellä, Tämän huomioidaan siten luonnollisesti myös MPH:n kirjassa – Kuka oli Jahve. Hahmotetaan siis kohtuullisen varmasti Israelin ”kuningasajan monijumalainen uskonto”(s62). Tätä tietysti vahvistaa se, että – Ugaritista paljastui jumalten perhe.(s58)

      Kirjoittajat viittaavat kuningasajan polyteismiin. Kuitenkin Risto Lauhan mukaan, ennen Daavidin tuloa kuninkaaksi noin 1000 eKr. ei tiedetä paljoakaan historiallisesti varmaa. Tekstit ovat myös hänen mukaansa tätä ennen vanhoja tarinoita, legendoja, yleisitämaisia kertomuksia ja myyttejä.

      Ymmärrettävästi polyteismi-väitteiden keskiössä ovat Ugaritin tekstit, ps82 kuten myös (5Mo32:8) sekä se, että El ja Jahve ovat eri jumaluuksia, joka paljastuu tekstikritiikillä ja kirjoittajien mukaan juuri pysäyttävin esimerkki löytyy Toorasta ja se on juuri tuo (5Mo32:8), kun El Eljon ”ylijumalana jakoi kullekin kansalle oman kansallisen jumalan.” Tämä kirjoittajien mukaan pohjautuu alkuperäiseen tekstimuotoon. Mutta tästäkin voidaan olla perustellusti eri mieltä.

      Lauhan mukaan / ”Jahve ei kuitenkaan esiinny missään kanaanilaisten jumalia käsittelevissä listoissa, myyteissä tai legendoissa. Hän ei ole minkäänlaisessa sukulaisuussuhteessa kehenkään tunnettuun jumalaan, kuten yleensä muut jumalat olivat.

      Tästä johtuen tutkimus on jokseenkin yksimielinen siitä, että Jahven alkuperäinen kotipaikka on sijainnut varsinaisen Palestiinan alueen ulkopuolella. Vanha testamentti itse puhuu useissa hyvin erityyppisissä teksteissä miten Jahve lähtee, tulee ja loistaa Siinailla, Seitistä, Paranista, Temanista tai Edomin maasta (5 Moos 33:2; Tuom 5:4-5; Ps 68:8-9,18; Hab 3:3). Kaikki nämä paikat sijoittuvat Palestiinasta etelään Kuolleen meren ja Akaban lahden väliselle alueelle. Myös Midianin maa, jossa Mooses sai Vanhan testamentin kertomuksen mukaan tietää Jahven nimen, näyttää sijoittuvan samalle alueelle. / ”

      Kaiketi Mäkipelto on tuonkin kirjan ”kätketty” myyntivaltti. Valitettavasti.

    • Mika. Tunnustuksellinen(kin) luterilaisuus tekee eron Raamatun magisteriaalisen ja ministeriaalisen tutkimisen välillä. Edellisessä, joka torjutaan, meidän järkemme korotetaan Raamatun yläpuolelle. Jälkimmäisessä ei. Tämä Confessing The Gospel -dogmatiikan linjaus on minusta erittäin käyttökelpoinen ja myös rakentava. Kansankirkon ongelma on jo vuosikymmeniä ollut se, että kirkollamme ei ole ollut mitään selkeästi omaa Raamatun tulkintaa, joka pohjautuisi edes pääkohdittain tunnustuskirjoihimme. Seurauksena on ollut täysi raamatuntulkinnan ja -selityksen kaaos, jossa yliopistojen radikaali teologia on – pienellä viiveellä vain – valunut seurakuntiin. Ja jälki on sen mukaista.

      Concordian kannattaisi harkita Ralph E. Bohlmannin klassikon julkaisemista suomeksi: The Biblical Interpretation in the Lutheran Confessions. Tosin epäilen, että 90 % papistostamme ei edes tarttuisi siihen…

    • Marko S., kirjoitat:

      ”Kansankirkon ongelma on jo vuosikymmeniä ollut se, että kirkollamme ei ole ollut mitään selkeästi omaa Raamatun tulkintaa, joka pohjautuisi edes pääkohdittain tunnustuskirjoihimme. Seurauksena on ollut täysi raamatuntulkinnan ja -selityksen kaaos, jossa yliopistojen radikaali teologia on – pienellä viiveellä vain – valunut seurakuntiin. Ja jälki on sen mukaista.”

      Kansankirkolla, eli evlut kirkolla on ollut ”oma selkeys”, mitä tukintaan tulee, niinkuin on muillakin sakramentalisilla opinmuodoilla. Sen ainoa ongelma on, ettei sillä ole mitään tekemistä Raamatun ilmoituksen kanssa.

      Kuitenkin, kuten silloin tällöin mainitsen, että Kirjoituksia voi, muttei saa tulkita, kun Jeesusta seurataan, eli ollaan ”Christianos”. Muunmuassa Paavali sanoo tästä tulkinnasta, eli jälkitotuudesta, eli Kirjoitusten kieroon vääntelystä, että ”Sillä eihän siinä, mitä teile kirjotamme, ole muuta kuin mitä siinä on luettavana, ja minkä te myös TIEDÄTTE/ kr. epiginosko, ja minä toivon teidän loppuun asti TIETÄVÄN.” 2.Kor.1:13

      Jotta voitaisiin vääntää jotai kieroon on oltava Alkuperäinen Suora. Siis tulkinta alkaa aina alkuperäisen muuttamisesta, poistamisesta tai siihen lisäämisestä.

    • Esim. Erkki Koskenniemi on muistaakseni joskus sanonut olevansa Raamatun julistajana uskovainen, mutta Raamatun tutkijana agnostikko. Ihmettelen tällaista mielen jakautumista.

    • Mika,

      Hän oli joku tunnettu, kait? Senhän voisin googlatakin, mutta kysyn kuitenkin, koska kelpuututtaa muodolliseen ja järkeisoppiinkin.

    • Erkki Tuomas Koskenniemi (s. 2. lokakuuta 1956 Turku) on suomalainen pastori, tutkija ja kirkolliskokousedustaja. Hän toimi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen raamattukoulutuksen sihteerinä vuoteen 2023 eläkkeelle jäämiseensä saakka.[1]

      Koskenniemi on koulutukseltaan teologian tohtori Åbo Akademista. Hän työskenteli vuosina 1980–1983 Turun yliopistossa opettajana ja tämän jälkeen SLEY:n raamattukoulutuksen sihteerinä. Koskenniemi on toiminut arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston edustajana vuosina 2008–2011 ja kirkolliskokousedustajana vuodesta 2012 lähtien.[1][2]. Wikipedia.

      Muistaakseni hän on toiminut myös dosenttina tai opettajana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

    • Minusta on aika hassua, että joku väittää vain lukevansa Raamattua ja uskovansa sen, mutta suhtautuu kielteisesti tulkintaan. Tulkinnan tarkoitushan on juurikin ymmärtää se, mitä Raamattu sanoo. Sitten kun ymmärretään, mitä sanotaan, voidaan vasta soveltaa sitä, mikä Raamatussa on sanottuna. Joka ikinen Raamatun lukija tulkitsee lukemaansa. Mitään tekstiä kun ei voi lukea tulkitsematta sitä jollakin tavalla. Emme vain huomaa sitä.

      Mika R, irrallisten ja asiayhteydestä irrotettujen lausumien varaan on vaikea rakentaa luotettavaa kuvaa siitä, mitä joku ajattelee. Erkki Koskenniemen lausumassa on sikäli järkeä, että tutkimuksessa Raamatun tekstejä tarkastellaan eri tavalla kuin saarnaa valmistellessa. Raamattutunnit ovat sitten vielä tässä välissä. Agnostisismi on sikäli hyvä termi tutkimuksesta, että silloin ei myöskään suljeta pois sitä, että Jumala on olemassa. Saarnassa lähdetään siitä, että Jumala paitsi on olemassa, on myös puhunut. Oikeastaan termi ”agnostinen” on erittäin hyvä ja puolueettomin mahdollinen sana kuvaamaan siitä, miten Raamattua kannattaa ja voi tieteessä tutkia.

      Erkki K toimi Joensuun yliopistossa jonkin aikaa eksegetiikan vt.professorina. Hän julkaisi TA:ssa vertaisarvioidun tutkimusartikkelin Apostolien teoista ja siitä virinneessä keskustelussa hän totesi muun muassa, ettei hyväksy historiallis-kriittistä metodia.

    • ”Raamatun tutkijana agnostikko.” Minäkään en ymmärrä tätä. Joko uskoo tai ei usko. Välimuotoa ei ole. Eikä ihminen voi jossain elämän alueella olla uskoa ja toisessa ei-uskova. Olisikohan tarkoituksena tälle agnostikkona esiintymiselle hyväksytyksi tuleminen tiedemaailmassa?
      Minulle ihminen ei ole näin enää uskottava, jos hän esiintyy toisessa yhteydessä uskovana ja toisessa agnostikkona. Agnostikko kieltää että Jumalasta voitaisiin tietää jotain. A ja gnosis ” ei tietoa.

    • Raamatun tutkimuksessa järki on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ei ole olemassa kahta eri Raamattua, toinen tiedemiehelle ja toinen julistajalle. Pyhä Henki avaa ja selittää Raamattua kaikille samalla tavalla. Yhtä luotettavasti, kun rukoillen tutkii Raamattua.

    • Marko S.,

      Usein viittaan Hebr. 4:2, jonka ydin on suomal. Raamatun mukaan uskossa sulautuminen/ kr.sugkerannumi pistis, on ainoa tapa omaksua, tietää Kirjoituksissa esille tulevat asiat. Jumalan Sana on leipä uskovan hengelliselle ruumiille, joka on näkymätön niinkuin on uskokin. Nämä kaksi asiaa ovat kaksi ydinasiaa jota tarvitaan. Jopa ryöväri Jeesuksen rinnalla ristillä ehti kuulla tulkintavapaata Sanaa, Luuk. 23: 43 Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”

      Toinen kohta Raamatusta, miksi tulkinta ja ”tutkimukset” ovat minulle vastenmielisiä, vt. Apt. 8:

      37 Mutta Philippus sanoi: jos sinä kaikesta sydämestä uskot, niin tapahtukoon. Hän vastasi ja sanoi: minä uskon Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojaksi.

      Lisäksi toisen käskyn häivyttäminen etoo Jumalan Henkeä minussa, vaikka Jeesus itse sanoo, Luuk 16: 17 Mutta ennemmin taivas ja maa katoavat, kuin yksikään lain piirto häviää.

      Agnostinen on käsite, asenne, mikä halventaa, tai ainakin väheksyy raamatullista uskoa, uskoontulemista. Tähän sakramentalistisuus suhtautuu ymmärtäen, mikä on vain yksi muoto hyljätä Jeesuksen sovitustyö. Agnostikko on kysymyksillään Raamatun väheksyjä.
      Agnostikon henkisyys ja Raamatun epäileminen sopii yhdeksi haaraksi kirkkolaitoksiin. Tämän ”kirkollisen” kehittyneisyyden viimeisimpiä kirkastajia olivat papit, Wescott ja Hort. Heidän ”alkuperäinen” Uusi Testamentti on yksi merkittävimpiä nk. Aparaattiin, eli separaattiin laitetusta ja jonka voimakkain sponsori on ollut Katolinen kirkko sekä Vartiotorni-laitos.

      Olen ollut mukanan kulkemassa kuoleman porteille agnostismistaan erittäin tietoisen kanssa.

  4. The Joseph Story: Ancient Literary Art at Its Best

    Josefin tarina: Muinaista kirjallista taitoa parhaimmillaan

    ”The Joseph story invites the reader to be transported to Egypt itself through the inclusion of Egyptian words, proper names, and customs; to analyze the unsurpassed use of repetition with variation; and to enter the mind of the character. in this case, especially Pharaoh) through the use of interior monologue.”( En tiedä tarkasti miten tuo interior monologue käännetään tarkasti, mutta se liittyy faaron uneen. (1Moos41).

    Kertomus kuvaa siis unta ja teksti kertoo, että farao heräsi lehmiä koskevan unen ja viljaa koskevan unen välissä (jae 4). Mutta jae (8) kertoo, että farao kuitenkin ymmärsi, että nämä kaksi unta olivat yksi ja faarao kutsui kaikki Egyptin viisaat ja tietäjät koolle ja ”faarao kertoi heille unestaan” (yksikössä). Egyptin tietäjät eivät kuitenkaan olleet kyllin tarkkanäköisiä ymmärtääkseen tätä asiaa; He käsittivät unen kahdeksi, ja siksi teksti sanoo: ”Kukaan ei voinut selittää niitä.” Faarao siis ymmärsi unen yhdeksi, mutta tietäjät kahdeksi ja siitä johtui, ettei kenestäkään ollut selittäjäksi.

    Sitten astuu Joosef faaraon eteen ja faarao sanoi Joosefille: ”Minä näin unta, eikä kukaan voi selittää sitä” (jae 15). Sekä Joosef että tekstin lukija kuulevat tämän faraon sanan ja siinä käytetään kahta yksikkömuotoa (’uni’ ja ’se’). Tämä
    tuodaan esiin jakeessa 25, kun Joosef sanoo: ”Faraon uni on yksi” (jae 25).

    Kun Joosef sanoi tämän, faarao ymmärsi että hän oli löytänyt unen selittäjän. Faaraohan tiesi, että uni on yksi ja sama, mutta kukaan muu ei pystynyt sitä selittämään kuin Joosef. Mutta kuten Joosef sanoo: ”En minä mutta Jumala antaa faaraolle suotuisan vastauksen” (j16). Jakeessa (25) on huomionarvoista mitä Joosef sanoo faaraolle. ”Jumala on ilmaissut faarolle, mitä hän on tekevä.” Jumala on siis tässä kaikessa tekijä.

    Egyptian Customs

    ”Dream Interpretation – In ancient Egypt, dream interpretation was a valued art; in fact, we possess two extensive dream interpretation manuals from ancient Egypt.[10] The older and larger of the two manuals, dating to the reign of Ramses II (1279–1213 B.C.E.)”

    Egyptin tavat

    Unien tulkinta – Muinaisessa Egyptissä unien tulkinta oli arvostettu taito; Muinaisesta Egyptistä on olemassa kaksi laajaa unentulkintakäsikirjaa. Vanhempi ja suurempi kahdesta käsikirjasta on peräisin Ramses II:n (1279–1213 eaa. Ei siis ole yllätys, että merkittävin unien tulkinta Raamatussa tapahtuu Joosefin kertomuksessa: hänen omat kaksi untaan luvussa (37), hänen kahden vankitoverinsa unet luvussa (40); ja faaraon unet luvussa (41).

    Miten edellinen sitten liittyy kirjaan – Jumalan synty? Tavallan siten, että ”Joosefin kertomus (hebrean kielessä,) on täynnä egyptiläisiä sanoja, teemoja, uskonnollisia käsitteitä ja muuta. Tämä näkyy parhaiten Mooseksen kirjan luvussa 41, jossa on runsaasti egyptiläisiä sanoja, asianmukaisia nimiä ja tapoja.” ( Edellinen on lainaus, enkä kykene hebreaa tulkitsemaan). Kun näin näyttää olevan, niin herää kysymys siitä miten egyptiläisperäiset sanat ovat hebrean kieleen tulleet, ellei kertomus Joosefista olisi historiallinen fakta, vaikka kivet huutaisivat toista.

    Egyptiläiset erisnimet

    Abrech – When Joseph is paraded through the city, the people call out אַבְרֵךְ (jae. 43). The term is a hapax legomenon, and while several etymologies have been proposed, the best, especially given the context, is Egyptian ib r-k, literally “heart to you,” presumably in the sense of “attention!”

    Tzafenat Pa’anech – Faarao antaa Joosefille egyptiläisen nimen צָפְנַת פַּעְנֵחַ (jae 45)

    Asenat – Joseph’s wife’s name is אָסְנַת (jakeet. 45, 50), which derives from Egyptian n-s nt, “she who belongs to (the goddess) Neith.”[7] Names constructed in this manner are common throughout the history of ancient Egypt.

    Asenat – Joosefin vaimon nimi on אָסְנַת (jakeet 45, 50), joka tulee egyptin sanasta n-s nt, ”hän, joka kuuluu (jumalattarelle) Neithille”. Tällä tavalla muodostetut nimet ovat yleisiä muinaisen Egyptin historiassa. Ja farao nimitti Joosefin Saafenat-Paneahiksi ja antoi hänelle puolisoksi Aasenatin, Oonin papin Poti-Feran tyttären.

    Potiphera – Joseph’s father-in-law is פֹּוטִי פֶרַע Potiphera” (v. 45), a name which derives from Egyptian p3 di p3 rʿ, “He whom Ra has given.”[

    Potifera – Joosefin appiukko on פֹּוטִי פֶרַע Potiphera” (jae 45), nimi, joka tulee egyptin kielestä p3 di p3 rʿ, ”Hän, jonka Ra on antanut”

    Tekstissä olen osittain käyttänyt The Torah.com -sivustoa. Se mitä olen kääntänyt englannista suomeksi, siinä voi kyllä olla korjaamisen varaa.

    Did I Not Bring Israel Out of Egypt? – Enkö Minä tuonut Israelia pois Egyptistä? Siitä huolimatta, vaikka moderni teologia ei siihen yhdy.

  5. Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Ps. 34:9

    Jumalaan ei voi uskoa pysyttelemällä hänen yhteytensä ulkopuolella. Sieltä hänen tekojaan ei voi tunnistaa. Siksi Jeesus kutsuu seuraansa vakuuttumaan, että kyseessä on Jumalan tie eikä sepitetty taru. Tule ja katso! Et tule pettymään.

    Juha Vähäsarja, Jumalan kämmenellä, s 56, Symbolum Oy, 2024.

  6. Reijo Mänttäri kirjoitti: ”Kun Filippus selitti hoviherralle Jesajan ennustusta Jeesuksesta, niin se oli tulkintavapaata, Kirjoitusten selitystä.”

    Mitä Reijo tällä tarkoittaa? Kun luen jotain tekstiä, niin totta kai tulkitsen sitä. Toisin sanoen ymmärrän sen jollain tavalla, siis tulkitsen siinä olevan vistin. Siis tulkitsen (”selitän itselleni”) mitä alkuperäinen puhuja/kirjoittaja on halunnut ilmaista. Yritän päästä selville mitä hän on halunnut viestillään kertoa. Ja yritän selvittää viestin fokuksen. Täysin normaalia toimintaa, ajatusprosessia. Kaikkihan me tulkitsemme jatkuvasti asioita sillä ymmärryksellä ja järjellä, joka meillä on, jotta ymmärtäisimme lukemamme ja kuulemamme.

    Mutta sen, joka lukee ja tulkitsee Raamattua, täytyy uskoa Jumalaan ja että Raamattu on Jumalan totuudellista pyhää Sanaa ja Jumalan erityisilmoitusta meille. Mikäli näin ei ole, tulkinta menee pieleen. Ajattelen niin, että Jumala salaa, verhoaa itsensä ihmiseltä, joka on itse mielestään viisas ja yrittää lähestyä Jumalan sanaa ylimielisenä, rikkiviisaana. Raamattua tulee lähestyä ”Puhu Herra, palvelijasi kuulee” -mielellä.

    On ymmärrettävä, että luonnollisen ihmisen (=luonnollinen, uudestisyntymätön, kuollut tila) ja hengellisen ihmisen (uudestisyntynyt Hengestä) välillä on jyrkkä ero. Se, jolla on Pyhä Henki eli joka on Hengestä syntynyt tulkitsee/selittää tekstiä Hengen opettamilla sanoilla ”selittäen hengelliset hengellisesti”. (1. Kor. 2:12-15). Paavali sanoo tuossa että luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengen eikä hän voi sitä ymmärtää, sillä se on tutkisteltava hengellisesti. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan.

    • Riitta,

      Selitän vähän lisää:

      ” totta kai tulkisten sitä …”

      Tähän sopii, tai tulee esille syy Mäkipelto-Huotari kirjaan, eli tulkitaan eikä tulkata eli käännetä Alkuperäisiä Kirjoituksia.

      Raamatun lukeminen hyödyttää, kun Sana sulautuu lukijan hengelliseen ruuansulatukseen. Hengellinen sulautuminen tapahtuu uskossa, minkä Jumala uskovassa tai Isän vedossa oltaessa vaikuttaa. Eli Jumalan totuudet aukeavat tarpeeseen, haluun TIETÄÄ Totuus. Siksi Paavali ja yleensä, etenkin UT;n kirjoitukset, käyttävät sanaa ”epiginosko” eli tietää, eli todella käsittää.

      Saarn.8:

      17 niin minä tulin näkemään kaikista Jumalan teoista, että ihminen ei voi käsittää sitä, mitä tapahtuu auringon alla; sillä ihminen saa kyllä nähdä vaivaa etsiessään, mutta ei hän käsitä. Ja jos viisas luuleekin tietävänsä, ei hän kuitenkaan voi käsittää.

      Tässä Salomon kaikessa viisaudessaan toteaa, kuinka ihminen ei pysty käsittämään eli tietämään niinkuin Jumala. Tästä tietämisestä hebreaksi käytetään sanaa, matsa’,. Vaikka viisas luuleekin tietävänsä, niin se ei ole totuuden löytämistä. Näin Salomonkin päätyy toteamaan, että ihmisviisaus voi vain ihmetellä ja esittää viisauksilta kuulostavia olettamuksia, kysymyksiä, tulkintoja jne….

      Niin, tulkinta menee pieleen, jos ei ole uskossa tai on uskonnollinen humanisti ja tiedemies. Jumala ei salaa itseään ja totuutta, eli verho on ihmisessä itsessään, niinkuin se monessa yhteydessä niin VT:N kuin UT:kin puolella ilmaistaan. Varmaan oletkin sitä mieltä, että kaikki tämä suuri myllytys, mitä TT:t harjoittavat, osoittaa, että Jumala näin itsensä verhoamisen aukaisisi. Esimerkiksi tuo Mäkipelto ja hänen ryhmänsä ei ole mitään paljastanut, edes raottanut sellaista, mikä olisi uutta uskossa sulatettavaa ravintoa.

      ”Puhu Herra, palvelijasi kuulee”-mieli ei ole tekniikkaa tai puuttuisi niiltä ”berealaisilta” jotka tarkistavat Kirjoituksista esimerkiksi sen, että onko ”verho” ei-rikkiviisaassa vai rikkiviisaassa. Raamatun mukaan verho on ihmisessä, joka silti luulee, että hänen hengellinen näkökykynsä vika tai kokonaan puuttuminen, on Jumalan vika. Ei tarvi kuin kulkea Jumalan Valtatietä, Jeesusta pitkin niin kaikki näkyy ja kaikki näkee. Jeesus-tietä kulkeminen ei ole tietokilpailua vaan tietoa joka tilanteeseen.

      Viimeisen kappale viittauksineen 1. Kor. 2:12-15, olisi voinut riittää Jeesuksen ja minunkin hyväksymäksi kommenttivastaukseksesi. Sen vaikutus ikäänkuin liiskaantui viime päivinäkin käytettyyn vastaukseen, että ”ne on muuttumattomia, pysyviä, mutta ovat neuvoteltavissakin”.

  7. Erkki Koskeniemi on tunnettu Raamattuopettaja ja tehnyt sillä saralla pitkän uran evankelisessä liikkeessä . Ymmärrän tuon tulkinta- ajatuksen mihin hän viittaa . Pyhä Henki lopulta kirkastaa Jumalan sanan ei meidän tulkintamme . Ymmärrys opin kohdista tai yksittäisistä tapauksista tulee periaate että Raamattua tulee selittää , tulkita Raamatulla , toisilla Raamatun kohdilla . Ei Jumala ole antanut meille salatiedettä . Tässä on myös tärkeä näkökulma että seurakunta tulisi olla se paikka missä Raamatun selvät totuudet kirkastetaan .on pitkään ollut villejä opettajia Suomessakin ja someaikana netti täynnä eri opettajia , joilla itsellä ei ole kovin yhteyttä seurakuntiin .
    Marko kirjoitit että ev lut kirkolta puuttunut tunnustus ? Eikö tunnustuskirjat , katekismus ,uskontunnustukset ja kirkkovuoden tekstit valmiina ? Kysymys on lopulta siitä onko papit uskollisia Junalan sanalle ja nähdä paimenen tehtävä . Saarnoihin kun tulee enemmän omia ajatuksia ja ajan hengen värjäämiä selityksiä niin Jumalan sanan voimalle ei jää tilaa . Kymmeniä vuosia sitten jo kansankirkko yleisellä tasolla lopettanut puhumisen kadotuksesta , synnistä saarnoissa ei juuri kuule ja miten sitten on puhdas evankeliumi kun ei ole synnintuntoisia ihmisiä ja saarnat eivät puhuttele ihmisten ihmistuntoja.

    • Timo G. LHPK:ssa tästä puolesta huolehtii myös se, että pastorit valmistelevat saarnat porukalla. Kansankirkossa jokainen valmistelee ihan itsekseen (ellei seurakunnassa ole jonkinlaista jumalanpalveluksen valmisteluryhmää). Meidän on turha voivotella kansankirkon rappiosta. Paljon olisi minun mielestäni voitettu jo sillä, että me papit säännöllisesti lukisimme koko Raamattua ja Lutherin sekä muiden vanhojen opettajien tekstejä. Tunnistuskirjoja lisäksi.

Ilmari Karimies
Ilmari Karimieshttps://helsinki.academia.edu/IlmariKarimies/
Lutherin uskokäsityksestä väitellyt teologian tohtori, luennoitsija. Reformaation teologian tuntiopettaja Avoimessa yliopistossa. Toiminut Helsingin piispan teologisena sihteerinä, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä sekä neljässä pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa.