Konservatiiviset kristilliset järjestöt julkaisivat 20.3.2024 kannanottonsa raamatullisen avioliittokäsityksen puolesta. Kannanotossa todetaan, että Raamatun opetus avioliitosta on selkeä ja yksiselitteinen: avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen elämän kestävä liitto.
Kannanoton väite raamatullisen avioliitto-opetuksen selkeydestä ja yksiselitteisyydestä on harhaanjohtava ja vaatii avaamista. Tämän kirjoituksen ohella lukija voi pohdiskella asiaa antamieni raamattuviitteiden pohjalta.
Liikkeelle Vanhasta testamentista
Raamatussa on melko paljon kuvauksia avioliitoista – tai senkaltaisista järjestelyistä. Suurin osa niistä löytyy Vanhasta testamentista. Sisällöltään nämä kuvaukset poikkeavat voimakkaasti tuntemastamme länsimaisesta avioliittomallista. Avioliittoa ei sellaisenaan edes tunneta, vaan lähtökohtaisesti on kysymys, siitä, miten isät naittavat tyttäriään ja poikiaan omiin sukuihinsa (esim. 1. Moos. 24 ja 28). Tämä sukujen sisäinen avioliitto on hyvin yleinen. Toisaalta Mooseksen vaimo ei ollut israelilainen (2. Moos. 18) ja esimerkiksi kuningas Salomo otti lukuisia vaimoja muiden kansojen keskuudesta (1. Kun. 11). Ja taas toisaalla leirin ulkopuolelta naiminen nimenomaan kielletään (esim. 5. Moos. 7:3, Esra 10).
Vanhan testamentin avioliitto on kaikkea (runsaan) moniavioisuuden ja yksiavioisuuden väliltä. Suurin osa keskeisistä patriarkoista eli moniavioisessa suhteessa (esim. Abraham 1. Moos. 16:1; 25:5, Jaakob 1 Moos. 29–30, Salomon 1. Kun. 11, David 1. Sam. 27). Lisäksi avioliittosopimuksia syntyi hyvin kummallisissa olosuhteissa (esim. 1. Moos. 34 ja 38).
Jos siis haluamme perehtyä Raamatun opetukseen avioliitosta, meidän on aloitettava työ Vanhasta testamentista. Kannanotto näyttää rajaavan lähtökohtaisesti raamatullisuuden koskemaan vain Uutta testamenttia, vaikka viittaakin koko Raamattuun.
Opittu ja sisäistetty esiymmärrys ohjaa katsomaan suppeasti. Sen pohjalle rakentuva ”raamatullisuus” on populistista, ohutta ja tyhjää. Raamatullinen avioliittokäsitys ole muodoiltaan, sisällöiltään tai oikeusvaikutuksiltaan selvä ja yksiselitteinen.
Uudesta testamentista
Uusi testamentti sisältää vähän suoranaisia avioliittokuvauksia, mutta hääjuhla on järjestävälle suvulle tärkeä asia (Joh. 2, Mark. 2:20). Hääjuhla toimii myös metaforana esimerkiksi taivasten valtakunnalle (Matt. 22 ja 25). Hääjuhlanvietosta sinällään ei voi päätellä mitään niistä sisällöistä ja merkityksistä, joita me nyt kirkossa määrittelemme avioliitolle.
Jeesus ei opettanut avioliitosta paljoakaan. Näin hän kuitenkin tekee negaation kautta, kun häneltä tivataan kantaa avioeroon (Mark. 10). On suuri hyppy vetää yhtäläisyysmerkit tuon tekstin tarkoituksen ja kannanoton raamatullisen avioliittokäsityksen välille.
Paavali pohtii erilaisia ristiriitatilanteita, joissa suosittaa puolisoita – juutalaiseen tapaan –pysymään yhdessä – tai eroamaan (1. Kor. 7:12–15)! Naimattomuutta hän piti avioliittoa suositeltavampana. Uudessa testamentissa on avioliittoon liittyviä ohjeita, joista ei ”raamatullisuudenkaan” nimissä kovaan ääneen puhuta (Ef. 5:21–24), sillä aika on ajanut niiden edelle.
Päätelmiä
Ihmisyhteisöillä on tarve säännellä jatkuvuutta, omistuksia ja omaisuutta sekä huolehtia elämälle välttämättömistä turvaverkoista. Tällaisen sääntelyn yksi keskeinen tekijä on ollut avioliitoksi kutsuttu instituutio, joka on kussakin ympäristössä ja ajassa saanut hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Historiallisesti miehen ja naisen yhteiselämän välttämätön intressi on ollut lisääntyminen, koska se on ollut ihmisille luontaisin ja välttämätön vanhuuden turva. Lapsettomuus on (naiselle) onnettomuus.
Juutalaiskristillisessä perinteessä miehen ja naisen (ja miehen ja naistensa) yhteiselämän johdonmukainen opetus on ollut aviosopimuksen vakavuus. Sitä ei tulisi purkaa, koska sen purkaminen merkitsee yleensä heikommassa asemassa (nainen) olevan suistumista ongelmiin. Tämä on ollut historiallisesti – ja monissa yhteisöissä nykyäänkin – erittäin tärkeä opetus. Avioliitto – olisi se sitten yksi- tai moniavioinen – on ollut luonteeltaan hyvinvointisopimus ja sellaisenaan purkamaton.
Kreikkalainen valtakulttuuri, joka vallitsi vuosisatoja ennen ja jälkeen Jeesuksen ajan, oli yksiavioinen (joskin tunnettu avioeroherkkyydestä). Vastaavasti juutalaisuuden kulttuuri nojasi Lähi-idän moniavioiseen perinteeseen. Kristinusko otettiin vastaan paljolti kreikkalaisessa ympäristössä elävien juutalaisten ja ”jumalaa pelkäävien” kreikkalaisten keskuudessa. Avioliiton suhteen luonteva kehitys oli se, että varhaiset kristityt omaksuivat valtakulttuurin avioliittonormistosta yksiavioisuuden ja tekivät pesäeroa Vanhan testamentin moniavioisuuteen.
Avioliitto on muuttunut ja muuttuva järjestys – myös raamatullisesti. Siksi kristittyjen velvollisuus on tuntea omat juurensa, mutta myös ne ajan esille nostamat tekijät, jotka edellyttävät tarkistamaan tuttuja oletuksia, ennakkoluuloja ja totuuksia.
Kristinuskoa ei saa jättää heitteille raamatunsitaattien varaan vaan sen äärellä on yhä tehtävä älyllisesti, moraalisesti ja uskonnollisesti rehellistä työskentelyä.
Jukka Hautala
Kirjoittaja on pappi ja Turun kristillisen opiston säätiön ja Linnasmäki Oy:n toimitusjohtaja
