Mistä viime kädessä on kyse jatkuvassa naispappeutta, homoseksuaalisuutta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä avioliittokäsitystä koskevassa keskustelussamme? Ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että toisella puolella on niitä, jotka pitäytyvät Raamatun muuttumattomaan sanomaan sellaisena kuin se on ja toisella niitä, jotka mukautuvat yhteiskunnassa vallitseviin muutoksiin, mielipiteisiin ja arvoihin. Toisella puolella seistään suoraselkäisinä maailman tuulten tuiverruksessa, toisella kyyristytään ja käännetään takki tuulen mukaan.

Jos tarkastelemme asiaa pidemmästä ja laajemmasta näkökulmasta, saattaa muodostua monipuolisempi kuva. Silloin saamme todeta miten vastakkainasettelumme ja väittelymme sisältävät keskeisen ja hallitsevan teologisen aineosan, jonka juuret ulottuvat aina reformaation aikaan asti ja jonka huomioon ottaminen voi auttaa meitä paremmin ymmärtämään sekä keskusteluamme että toisiamme.

Välttämätön päivitys

Kirkon pysyvä haaste on aktualisoida ja konkretisoida Raamatun sanoma siten, että se muuttumattomana tavoittaa ja puhuttelee kulloisenkin ajan ihmistä. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina tämä asia nousi erityisellä, suorastaan pakottavalla tavalla huomion ja eri pyrkimysten ja hankkeiden kohteeksi.

Roomalaiskatolilaisessa kirkossa tämä haaste johti Vatikaanin toisen konsiilin kokoon kutsumiseen 1960- luvulla. Konsiilin velvoittava ja innoittava tunnus- ja iskulause oli aggiornamento, päivittäminen. Pyrittiin päivittämään kirkkoa, kristillistä uskoa ja elämää siten, että säilytetään se mikä on alkuperäistä ja aitoa.

Muissa kirkoissa olemme vastaavasti käyneet monenlaisia keskusteluja ja taisteluja uudistuksen ja jatkuvuuden välisestä suhteesta. Miten voisimme uudistaa siten, että pysymme uskollisina sille mikä kristinuskossa on alkuperäistä ja sen traditiossa keskeistä? Vatikaanin konsiilin tavoin olemme kyselleet ja pohtineet mitä kirkon uskon ja elämän oikea päivitys tänä aikana merkitsee.

Moderniteetin luoma tilanne

Nämä pyrkimykset vastata uuden ajan ja tilanteen haasteisiin eivät ole uusia. Ne muodostavat jatkeen aikaisemmin alkaneelle prosessille. Kysymys siitä, miten kirkon olisi kohdattava kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksia tuli erityisen ajankohtaiseksi ja vakavaksi, kun niin kutsuttu moderniteetti teki tuloa Länsimaihin runsaat sata vuotta sitten.

Moderniteetti merkitsi sitä, että 1700-luvun hallinneen valistuksen ajan vaikutukset rupesivat muokkaamaan ja uudistamaan kulttuuria ja yhteiskuntaa leveällä rintamalla. Näkemys maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä rupesi yhä enemmän pohjautumaan järkeen ja tieteellisen tutkimuksen löytöihin kuin perinteellisiin uskonnollisiin uskomuksiin ja kulttuurisiin käsityksiin.

Käsitys elämän ja lajien synnystä ja kehityksestä planeetallamme alkoi pohjautua erityisesti darwinismiin.

Ranskan vallankumouksen ja työväenliikkeen keskeiset arvot vapaus, veljeys ja tasa-arvo alkoivat muuttaa yhteiskuntanäkemystä sekä vahvistaa vaatimuksia tasavertaisesta asemasta ja kohtelusta niille, jotka vanha patriarkaalinen ja hierarkkinen yhteiskuntanäkemys oli asettanut alisteiseen asemaan.

Vastaavalla tavalla tieteen löydöt sekä ihmisarvon, tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden aatteet ryhtyivät muokkaamaan ja muuttamaan ihmiskäsitystä.

Kirkon ja moderniteetin kohtaaminen tapahtui enemmän eettisten kuin dogmaattisten kysymysten tasolla. Raamattunäkemystä ja Raamatun tulkintaa koskevat erimielisyydet tulivat välttämättä leimaamaan monia debatteja ja kiistoja.

Raamatun sanoman päivityksen kaksi vaihtoehtoa

Raamatussa on selkeitä yhtäläisyyksiä sellaisten maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmistä koskevien käsitysten kanssa, jotka vallitsivat sen synnyinseuduilla. Miten olisi päivitettävä tällainen sanoma moderniteetin luomassa uudessa tilanteessa? Minkälainen olisi sellainen aggiornamento, joka samalla kertaa kunnioittaa sekä Raamatun sanomaa että konkreettista ja havaittavaa todellisuutta koskevia tieteellisiä löytöjä ja katsomuksia? Tämä oli se vakava haaste, jonka moderniteetti osoitti kirkoille. Se on haaste, joka on pysynyt voimassa jälkimoderniteetinkin aikana.

Yleisesti katsoen on meidän oloissamme annettu kaksi vastausta tähän haasteeseen. Toisen vastauksen on antanut niin kutsuttu biblisismi ja toisen historialliseen raamattunäkemykseen pohjaava raamatuntulkinta, jossa tehdään selkeä ero lain ja evankeliumin välillä ja jossa otetaan huomioon niin kutsuttu luonnollinen laki, jonka ihminen Jumalan kuvana pystyy tunnistamaan.

Nämä kaksi vaihtoehtoa ovat uskonpuhdistuksen kahden päähaaran, kalvinismin ja luterilaisuuden seurannaisvaikutuksia, niiden myöhäisiä ulokkeita. Kalvinismilla oli monia biblisistisiä piirteitä ja luterilaisuudella puolestaan niin kutsuttu kahden hallintavallan tai regimentin oppi, johon kuuluvat mainitut käsitykset luonnollisesta laista ja ihmisen synnynnäisestä laintuntemuksesta keskeisinä elementteinä. Vuosien varrella on luterilaisuudenkin puolella esiintynyt biblisistisiä piirteitä. Taustalla on tällöin ollut 1600-luvun luterilaisen ortodoksian ja seuraavien vuosisatojen pietismin perintö, myöhemmin myös vaikutteita vapaakirkollisuuden puolelta.

Biblisismi pyrkii pitäytymään Raamatun kirjaimelliseen sisältöön ei ainoastaan ihmisen pelastusta koskevissa kysymyksissä vaan myös maailmankuvaa, yhteiskuntanäkemystä ja ihmiskäsitystä koskevissa asioissa, myös kaikissa eettisissä kysymyksissä. Sellaistenkin raamatunkohtien, joissa esiintyy yhtäläisyyksiä ympäröineiden kulttuurien ja uskontojen kanssa, katsotaan sellaisinaan kuuluvan Jumalan muuttumattomaan ilmoitukseen.

Regimenttiopin ja historiallisen raamattunäkemyksen yhdistelmässä otetaan sen sijaan Raamatun eri kirjojen aikahistoriallisen kontekstin sillä tavoin huomioon, että tehdään ero itse ilmoituksen ja sen ulkonaisen asun välillä. Sen sijaan, että pidättäydyttäisiin yksittäisten sanojen kirjaimeen, pyritään ottamaan huomioon se asia, johon aikaansa sidotut sanat liittyvät ja josta ne pohjimmiltaan kertovat. Taustalla on Lutherin käsitys Raamatusta Jumalan sanana. Kirjoituksissaan hän saattoi usein käyttää Jumalan sanaa, evankeliumia ja lupausta suorastaan synonyymeinä.

Kahden regimentin oppi – väärin tulkittu ja syvästi kompromettoitu Natsi-Saksassa – on luterilaisen uskontulkinnan käsitys siitä, miten Jumala kahdella tavoin hallitsee ja vaikuttaa siinä luomakunnassa, jonka pahuuden, synnin ja kuoleman turmiovallat ovat vallanneet. Eräiltä osin sitä noudatetaan meillä laajasti ilman vähäisintäkään tietoa sen teologisesta sisällöstä. Hermeneuttisena avaimena Raamatun tulkinnassa se on helppo yhdistää historialliseen raamattunäkemykseen. Tästä syystä voidaan pitää sitä biblisismin yhtenä vaihtoehtona.

Jumalan niin kutsuttu hengellinen regimentti tähtää ihmisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Tässä regimentissä Jumala vaikuttaa vapauttajana ja pelastajana aktiivisella läsnäolollaan evankeliumin sanassa ja sakramenteissa. Tällöin hän käyttää evankeliumin julistuksen ja sakramenttien hoitamisen erityisessä virassa sekä uskovien yhteisessä pappeudessa toimivia ihmisiä palvelijoinaan. Asioita, jotka tällä tavoin kuuluvat Jumalan hengelliseen regimenttiin, pidetään kristillisen uskon muuttumattomina elementteinä.

Maallisessa regimentissään Jumala jatkaa luomistyötään, suojelee, uudistaa ja hoitaa luomakuntaansa. Täällä Jumala henkensä kautta vaikuttaa läsnäolollaan kaikessa elämässä, ja omimmalla tavallaan ylläpitää ja suojelee tätä elämää. ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta” Jeesus totesi, kun hän vastoin vallitsevia uskonnollisia sääntöjä oli sapattina parantanut sairaan miehen (Jh. 5:17). Nämä Jeesuksen sanat Jumalan jatkuvasta toiminnasta voitaisiin asettaa maallisen regimentin johtavaksi tunnuslauseeksi.

Tässäkin regimentissä Jumala uskomme mukaan käyttää ihmisiä palvelijoinaan eri tehtävissä ja viroissa. Tämä on mahdollista sen johdosta, että hän on luonut ihmisen kuvakseen ja siinä yhteydessä antanut hänelle totuuden ja oikeuden tiedostamisen aistin, nimittäin järjen ja omantunnon. Tämä varustus, synnin heikentämänäkin, mahdollistaa tietoisuuden luomakunnassa vallitsevasta luonnollisesta laista (Room. 2:14,15; 7:21-23), jonka yksittäisiä käskyjä raamatullinen ilmoitus selventää ja terävöittää ja jonka Jeesus ja apostoli Paavali tiivistivät ja kiteyttivät rakkauden käskyyn (Mt. 22:36-40; Room. 13:9,10). Luonnollinen laki ilmenee suurten maailmanuskontojen yhteisessä niin kutsutussa kultaisessa säännössä, jonka Jeesus ilmaisi sanoilla ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Mt. 7:12). Luterilaisessa oppitraditiossa kultaista sääntöä on pidetty järkeen käypänä normina, joka koskee kaikkia ihmisiä uskosta riippumatta.

Maallisen regimentin puitteissa ihmisen velvollisuutena on järjen ja omantunnon avulla arvioida mikä kulloisessakin tilanteessa on sopusoinnussa luonnollisen lain kanssa. Tämän lain soveltaminen ihmisten ja yhteiskunnan elämään on vaihtelevia konkreettisia olosuhteita huomioon ottaen periaatteessa muuttuvaa. Muuten Jumalan rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja totuutta koskevaa tahtoa ei pystytä noudattamaan uusien löytöjen ja keksintöjen sekä lisääntyvien tietojen ja muuttuvien ulkonaisten olosuhteiden maailmassa.

Raamatullisuuden kaksi lajia

Nämä kaksi tapaa ymmärtää, tulkita ja käyttää Raamattua kirkon kohdatessa moderniteetin luomaa uutta kulttuurista tilannetta on, kuten sanottu, meillä johtanut kristillisen sanoman kahteen eri päivittämistapaan. Tällöin on kummallakin taholla pyritty uskollisuuteen Raamatun perimmäistä sanomaa kohtaan kysymyksissä, jotka koskevat Jumalan tahdon tapahtumista ”myös maan päällä niin kuin taivaassa”.

Tässä yhteisessä pyrkimyksessä raamatullisuuteen on oltu erimielisisä siitä, mikä Raamatussa on muuttumattomana siirrettävä uuteen aikaan ja tilanteeseen. Selkeyden vuoksi yksinkertaistaen voi todeta, että biblisismi yrittää siirtää Raamatun sanat sellaisinaan, kun toisella taholla pyritään uusilla sanoilla ja käsitteillä siirtämään se asia, jota nämä vanhat sanat osoittavat ja josta ne pohjimmiltaan kertovat.

Jean Calvinin (1509-1564) ja Martti Lutherin (1483-1546) erilainen näkemys kirkko- ja seurakuntajärjestyksestä ja sen perusteista antaa tärkeän lisävalaistuksen tälle problematiikalle. Calvin pyrki luomaan järjestyksen, joka yksityiskohtaisesti ja tarkasti vastaa Uudessa testamentissa annettua kuvaa nuorten seurakuntien järjestyksestä ja viroista, kun Luther sen sijaan piti uskoa ja rakkautta tämän järjestyksen riittävinä perusteina ja johtotähtinä. Calvin teki yksityiskohtaisen kopion. Luther työsti originaalin ominaispiirteitä korostavan maalauksen. Kalvinismilta vaikutteita saanut kuningas Kaarle IX teki aikanaan vastaavan kopiointiyrityksen Ruotsin valtakunnassa.

Tämä on mielestäni se laajempi ja pidempi perspektiivi, josta viime vuosikymmenten vastakkainasettelua ja keskustelua kirkossamme olisi tarkasteltava. Tällöin on toivottavasti mahdollista päästä paremmin ymmärtämään mistä tässä viime kädessä on kysymys – nimittäin protestanttisen aggiornamenton kahden päähaaran aika dramaattisesta kohtaamisesta suomalaisella maaperällä.

Seuraavassa pyrin hahmottamaan tästä perspektiivistä saamani yleiskuvan tästä kohtaamisesta.

Raamatun sanoman päivitys naispappeutta koskevassa asiassa

Moderniteetin konteksti

Kysymys naispappeudesta aktualisoitui kirkossamme tilanteessa, jossa moderniteetti oli muuttanut ihmisten maailmankuvaa ja arvostuksia sekä ehtinyt vakiinnuttaa huomattavan määrän myös naisen asemaa koskevia uusia itsestään selvinä pidettyjä näkemyksiä. Tosin käytäntö ei aina vastannut uutta periaatetta. Nämä itsestäänselvyydet oli yleisesti hyväksytty sekä liberaalisen elämänkatsomuksen että konservatiivisen katsomuksen omaavien keskuudessa.

Tällaisia uusia itsestäänselvyyksiä olivat erityisesti ihmisten ehdoton tasa-arvo ja heidän yhdenvertainen asemansa kaikkialla yhteiskunnassa. Kristilliselläkin taholla pidettiin tätä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta selvänä ilman syvällisempää harkintaa. Jokin asiahan on itsestään selvä juuri siitä syystä, ettei sitä tarvitse perustella. Jos tässä tapauksessa tarvittiin perusteluja, viitattiin tavallisesti asiaintilan oikeudenmukaisuuteen, usein myös kristillisen luomisuskon näkemykseen ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna olentona.

Kirkossa vallitseviin itsestäänselvyyksiin alkoivat kuulua yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, pätevyys virkoihin ja oikeus johtaa, puhua ja opettaa sukupuolesta riippumatta. Pappisvirka oli ainoa poikkeus tästä yleisesti hyväksytystä järjestyksestä. Eräissä herätysliikkeissä oli tosin sekä johtajia että jäseniä jotka katsoivat, että naisen alisteinen asema oli edelleen säilytettävä avioliitossa.

Moderniteetin uusi järjestys tältä osin oli tietysti ristiriidassa sen kanssa mitä oli säädetty naisen asemasta Raamatun niin kutsutuissa huoneentauluissa (Ef. 5:21-6:9; Kol. 3:18-4:1; 1. Piet. 2:18-3:7). Siinähän käskettiin: ”Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niin kuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää…” (Ef. 5:22,23).

Raamatun apostolisten ohjeiden mukaan oli huoneentaulujen määräystä naisten alisteisesta asemasta noudatettava ei ainoastaan perheen ja kodin puitteissa vaan myös seurakunnissa. Siellä tämä alistusmääräys edellytti, että kielletään naisilta sekä puhe- että opetusoikeus: ”Niin kuin kaikissa pyhien seurakunnissa, olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niin kuin lakikin sanoo” (1. Kor. 14:34; 1. Moos. 3:16). Ja: ”Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa” (1. Tim. 2:11,12). Alamaisuuden käsky sekä sen perustelema puhumisen ja opettamisen kielto muodostivat erottamattoman loogisen kokonaisuuden näissä apostolisissa ohjeissa.

Tämä oli se tilanne, jossa kirkkomme keskustelu naispappeudesta lähti liikkeelle. Miten olisi päivitettävä Raamatun sanoma tilanteessa, jossa yleisesti hyväksytty tasa-arvo ja tasavertaisuus sukupuolten välillä olivat nostaneet naisen alisteisesta asemasta ja siten poistaneet raamatullisten puhe- ja opetuskieltojen perustelut käytöstä? Oliko mahdollista edelleen ylläpitää näitä kieltoja, kun sekä liberaalien että konservatiivisen enemmistön taholla oli hyväksytty tämä poisto? Minkälainen voisi silloin olla näiden tekstien oikea päivittäminen moderniteetin luomassa uudessa kontekstissa?

Sanojen päivitys

Naispappeuden vastustaminen on yleensä perustunut joko matalakirkolliseen biblisismiin tai korkeakirkolliseen virkanäkemykseen, välillä näiden kahden yhdistelmään. Pohjoismaisissa kansankirkoissamme ja niiden herätysliikkeissä vastustus on enimmäkseen perustunut biblisismin perintöön.

Göteborgin piispa Bo Giertz (1905-1998) on tällöin toiminut hallitsevana mielipidejohtajana. Kysymyksessä naispappeudesta hän oli noudattanut biblisististä raamattukäsitystä. Tällöin hän oli näköjään saanut ratkaisevia vaikutteita vaikutusvaltaisen herätysjohtajan Henrik Schartaun (1757-1825) hengelliseltä perinnöltä.

Kirjassaan Att tro som apostlarna (1978) Giertz antoi esimerkin siitä, miten biblisistisistä lähtökohdista voidaan yrittää argumentoida naispappeutta vastaan myös sukupuolten tasa-arvoa toteuttavassa modernissa yhteiskunnassa ja kirkossa. Tämän hän teki naisten puhe- ja opetuskieltoja koskevien keskeisten raamatunkohtien erityisellä päivityksellä. Tällöin hän piti edellä mainittua kahta raamatunkohtaa puhe- ja opetuskieltoineen ratkaisevina ohjenuorina tämänkin päivän kirkossa.

Naisen alistumista ja kuuliaisuutta vaativa käsky ja siihen liittyvä puhe- ja opetuskielto muodostivat tietysti, kuten edellä totesin, ongelman kirkossa joka oli hyväksynyt sukupuolten tasa-arvon ja ruvennut soveltamaan sitä sekä hallinnossaan että toiminnassaan. Tätä ongelmaa Giertz yritti ratkaista yhtäältä rajoittamalla kuuliaisuuskäskyn ja puhekieltojen pätevyysalueen ja toisaalta antamalla naisen alisteista asemaa koskeville Raamatun sanoille uuden tai hyvin kapean merkityksen.

Naisen kuuliaisuutta vaativaa käskyä on Giertzin näkemyksen mukaan noudatettava yksinomaan kirkossa ja avioliitossa. Kirkossa tämä käsky on otettava huomioon vain seurakunnan pääjumalanpalveluksessa, ei muualla. Siten naisten ei tarvitse noudattaa puhe- ja opetuskieltoja muissa tilanteissa ja kokouksissa. Kun näissä kielloissa olevat sanat puhua ja opettaa Giertzin tulkinnan mukaan tarkoittavat yksinomaan saarnaamista, on siis pääjumalanpalveluksen saarna ainoa asia, minkä apostoli kieltää naisilta. Alistumiskäskyn ja puhekieltojen rajoittaminen pääjumalanpalvelukseen käy Giertzin mielestä ilmi sanoista ”kun tulette yhteen” (1. Kor. 14:26).

Kun Paavali viittasi ”Herran käskyyn” Korintin seurakunnan jumalanpalvelusten järjestystä koskevassa kohdassa, hänellä oli Giertzin mukaan mielessään ainoastaan naisten vaitiolokäsky, ei seurakunnan yleinen järjestys, kuten asia oli siihen asti ymmärretty ja tulkittu reformaattorien Olaus ja Laurentius Petrin ohjeiden mukaan. He olivat katsoneet, että Paavali viittauksellaan Herran käskyyn oli tarkoittanut kaikkia niitä karsimaatikkoja ja naisia koskevia ohjeita, jotka hän päätteeksi oli kiteyttänyt sanoihin ”Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä” (1. Kor.14:40). Nämä sanat Laurentius oli asettanut kirkkomme ensimmäisen evankelis-luterilaisen kirkkojärjestyksen (1571) motoksi. Tämä kirkkojärjestys sai saman aseman ja arvovallan kuin tunnustuskirjat. Hyvään järjestykseen laskettiin tietysti vielä silloin naisten vaikeneminen julkisissa tilaisuuksissa.

Myös sanalle alamaisuus (underordning) Giertz antoi uuden merkityksen. Alamaisuuden käsky on hänen mukaansa osoitettu myös miehille. Käsky vaatii, että mies ja nainen yhdessä ovat kuuliaisia ja alistuvaisia jumalanpalvelusjärjestykselle, jossa nainen on saarnaamatta.

Painottaakseen apostolisten ohjeiden ja määräysten riippumattomuutta ympäröivästä kulttuurisesta kontekstista Giertz supisti myös patriarkalismi-sanan käytön. Se, mikä jälkeenpäin näyttää patriarkalismilta apostolin ohjeissa, ei hänen mukaansa ole patriarkalismia. Se on järjestys, joka vallitsee yksinomaan Jumalan valtakunnassa.

Rajoittamalla ja supistamalla käskyn ja kieltojen pätevyysalueen ja antamalla keskeisille sanoille rajoitetun tai uuden merkityksen Giertz siis pyrki sovittamaan nämä siihen asemaan, jonka naiset olivat ehtineet saada tasa-arvon yhteiskunnassa ja kirkossa. Biblisismin perusnäkemyksen mukaan apostolin ohjeita oli tietysti noudatettava sananmukaisesti, mutta Giertz päivitti ne siten, että niiden vaatimukset naisten kuuliaisuudesta ja vaitiolosta sopisivat siihen tilanteeseen, jonka moderniteetti oli luonut. Biblisismin mukainen korjailematon kopio vanhasta järjestyksestä ei olisi sopinut moderniteetin kehykseen. (Teologisessa aikakauskirjassa 5-6/2016 tein laajemman erittelyn Giertzin argumentaatiosta.)

Ei ole sattuma, että merkittävä yhtäläisyys vallitsee sen välillä miten piispa Giertz argumentoi naispappeuskysymyksessä ja miten meillä on tästä asiasta keskusteltu ja väitelty. Kirkossamme ja sen herätysliikkeissä on pitkään vallinnut vahva biblisistinen perinne. Tämä johtuu pitkälti vaikutteista, jotka on saatu saksalaiselta biblisistiseltä teologilta Johann Tobias Beckiltä (1804-1878).  Näillä kahdella, ”beckiläisyydellä” ja ”raamatullisella suunnalla”, oli runsaat sata vuotta sitten merkittäviä ja vaikutusvaltaisia edustajia kirkkomme teologien ja johtohenkilöiden keskuudessa. Arkkipiispa Gustaf Johanssonin (1844-1930) vaikutus oli tässäkin asiassa huomattava.

Tämä lienee syy siihen, miksi naispappeutta koskevat keskustelut ja teologiset selvitykset ovat meillä hyvin pitkään keskittyneet ja rajoittuneet eksegeettisiin selityksiin ja väittelyihin apostolin puhe- ja opetuskieltojen yksittäisten sanojen merkityksestä. Tämä keskustelu polki siten melko kauan paikallaan. Eteenpäin päästiin vasta kun asiaa ruvettiin tarkastelemaan myös laajemmasta systemaattis-teologisesta näkökulmasta. Näin tehtiin muun muassa siinä mietinnössä, jonka pohjalta lopullinen päätös tehtiin vuoden 1986 kirkolliskokouksessa.

Biblisistinen ja eksegeettinen näkökulma ja lähestymistapa hallitsevat käsitykseni mukaan jatkuvasti niiden argumentaatiota, jotka edelleen vastustavat naispappeutta. Tämä tapahtuu kuitenkin siten, että mukaan otetaan välillä myös virkateologisia näkökohtia ja argumentteja, jotka painottavat kirkollisen perinteen maskuliinisia piirteitä. Tällöin on, kuten sanottu, syntynyt ilmeisiä yhtäläisyyksiä piispa Giertzin argumentaation kanssa.

Näin ollen asiaa koskevien tärkeimpien raamatunkohtien päivittäminen moderniteetin luoman tilanteen huomioon ottaen on meilläkin suoritettu yhtäältä rajoittamalla puhe- ja opetuskieltojen pätevyysalueen ja toisaalta muutamien keskeisten sanojen uudelleentulkinnalla.

Meilläkin katsotaan Giertzin tavoin, että Paavali on rajoittanut naisia koskevan alamaisuus- ja kuuliaisuuskäskyn seurakuntaan ja avioliittoon. Edelleen katsotaan Giertzin tavoin, että apostoli on tarkoittanut, että puhe- ja opetuskieltoja on noudatettava yksinomaan seurakunnan pääjumalanpalveluksessa, ei muussa toiminnassa. Samoin edellytetään, että näissä kielloissa käytetyt sanat puhua ja opettaa merkitsevät tässä yhteydessä yksinomaan saarnaamista. Pääjumalanpalveluksen saarnaa pidetään siten meilläkin ainoana asiana, jonka apostoli kieltää Korintin naisilta.

Paavalin viittaus Herran käskyyn teroittaessaan määräyksiään Korintin seurakunnan järjestyksestä rajoitetaan samoin meillä koskemaan yksinomaan naisten käyttäytymistä, ei eri armolahjoja omaavien eikä seurakunnan yleistä järjestystä. Apostolin määräyksiä siitä, miten naisten on vaiettava ja siten käyttäydyttävä ”säädyllisesti ja järjestyksessä” eikä häpeällisesti, on myös ruvettu pitämään hänen virkanäkemyksensä tuotteina. Virkanäkemyksensä pohjalta Paavali käski naisia vaikenemaan. Kyseinen raamatunkohta voidaan siten päivittää jättämällä Paavalin viittauksen alamaisuuden ja kuuliaisuuden käskyyn kokonaan huomiotta. Apostolin määräykset naisten käyttäytymisestä Korintin seurakunnassa siirretään siis huoneentaulujen patriarkaalisesta etiikasta virkateologian puolelle. Tällöin voidaan jättää puhekieltoa perustelevan kuuliaisuuskäskyn kokonaan huomiotta ja siten edelleen lieventää ja minimoida kirjaimen mukaan noudatettavan Raamatun tekstin ja moderniteetin kontekstin välillä syntyneen jännityksen ja vastakohtaisuuden.

Tältä näyttää Raamatun naispappeutta koskevan vanhan tekstin päivittäminen moderniteetin uudessa kontekstissa, kun se suoritetaan biblisistisen raamattunäkemyksen pohjalta.

Asian päivitys

Kahden regimentin opin mukaiseen raamatuntulkintaan pohjautuva päivittäminen näyttää toisenlaiselta. Tällöin ei päivitetä yksittäisiä Raamatun sanoja vaan se asia, jota nämä sanat viittaavat ja josta ne kertovat, kun naisten käyttäytyminen nuoren kirkon seurakunnissa on kyseessä.

Tämän päivitettävän asian edellytetään löytyvän siitä laajemmasta yhteydestä, johon naisten puhekieltoja perusteleva alistumisen käsky kuuluu elimellisenä osana. Apostoliset huoneentaulut eettisine ohjeineen muodostavat tämän kokonaisuuden, joka auttaa ymmärtämään mikä se asia on, josta Korintin naisia koskevat käyttäytymisohjeiden sanat kertovat. Huoneentaulujen etiikka osoittaa ja opettaa nimittäin miten kristittynä on toimittava ja käyttäydyttävä perhe- ja työelämässä, jolla on sen ajan patriarkaalisia rakenteita, siis mitä rakkauden lain mukainen elämä siellä merkitsee ja edellyttää.

Patriarkaalisessa perheessä talon isäntä, patriarkka, oli vaimon, lasten ja palvelusväen omistaja, kuten Mooseksen lain kymmenennessä käskyssä sanotaan (2. Moos. 20:17). Hänen tuli huolehtia tästä omaisuudestaan rakkauden lain käskyjen mukaan. Vaimon, lasten ja palvelijoiden oli puolestaan osoitettava rakkautta häntä kohtaan alistuvalla nöyryydellä ja kuuliaisuudella. Palvelijoiden ja orjien oli kunnioitettava isäntiään ja oltava heille kuuliaisia, ”ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan myös epäoikeudenmukaisille” (1. Piet. 2:18). Tällä tavoin rakkauden käsky oli noudatettava patriarkaalisen perhe- ja työelämän läheisissä ja välittömissä henkilökohtaisissa suhteissa.

Tämä patriarkaalisten huoneentaulujen etiikan mukainen rakkauden käskyn soveltaminen on siis se asia, joka kahden regimentin oppi pyrkii päivittämään moderniteetin yhteiskunnassa ja kirkossa.

Tällöin todetaan, että pienten patriarkaalisten yhteisöjen välittömille henkilökohtaisille suhteille annettu rakkauden käskyn soveltamistapa alistuksen vaatimuksineen ei vastaa tarkoitustaan modernin yhteiskunnan suurissa yhteisöissä, joissa rakenteelliset tekijät vaikuttavat ihmissuhteisiin. Näissä se yksipuolisine vallanjakoineen jättää työntekijät ja naiset suojattomaan ja turvattomaan ja siten epäoikeudenmukaiseen asemaan.

Rakkauden käsky on siten päivitettävä oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi näissä uusissa yhteisöissä ja niiden rakenteissa. Sanoihan Jeesus, että Jumalan antamassa laissa on tärkeintä ”oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden” noudattaminen (Mt. 23:23). Yhteisöjen rakenteisiin on luotava tämän jumalallisen lain vaatimuksia vastaavia oikeudenmukaisia virkoja ja toimia. Tällaisen päivittämisen jälkeen alistumisen käskylle ei ole enää sijaa. Jumalan luonnossa ja Raamatussa ilmoittama laki on pannut sen viralta, koska se uudessa tilanteessa estää rakkauden käskyn toteutumista.                                                                           

Tällä tavoin kahden regimentin opin mukainen näkemys Jumalan laista johtaa sellaiseen rakkauden käskyn soveltamista ja naisen asemaa koskevaan päivittämiseen, jonka mukaan naisen puhe- ja opetuskiellot perustellut alistumisen käsky poistuu – ja pappisviran avaaminen naisille mahdollistuu.

Raamatun sanoman päivitys homoseksuaalisuutta ja avioliittoa koskevassa asiassa

Moderniteetin luoma tilanne

Kuten naispappeudessa oli modernisaatio ehtinyt luoda kokonaan uuden tilanteen kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme myös silloin kun kysymys homoseksuaalisuudesta laajemmin aktualisoitui.

Maassamme oli pitkään pidetty homoseksuaalisuutta vaarallisena tartuntatautina, jonka levitystä oli lailla estettävä. Homoseksuaalinen käyttäytyminen oli meillä rangaistava teko vuoteen 1971 asti, ja vasta 1981 homoseksuaalisuus poistettiin maamme virallisesta sairausrekisteristä.

Moderniteetin rationaalinen ja tieteellinen näkemys ihmisestä ja hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan oli johtanut siihen, että tätä suuntautumista oli ruvettu pitämään heteroseksuaalisuuden kanssa tasavertaisena persoonallisuuden piirteenä. Tällainen tasa-arvoisuus vaatii tietysti oikeudenmukaisuuden nimessä näiden kahden suuntautumisen tasavertaista kohtelua ja asemaa. Siten saimme vuonna 2001 lain rekisteröidystä parisuhteesta ja 2017 lain sukupuolineutraalista avioliitosta.

Tästäkin kehityksestä, jota moderniteetti oli käynnistänyt ja kiihdyttänyt, muodostui tietysti kirkollemme suuri haaste. Miten pitäisi Raamattu kädessä suhtautua uuteen näkemykseen seksuaalisuudesta ja avioliitosta? Meidät asetettiin siis samanlaisen kysymyksen eteen kuin se, jonka naisten uusi tasaveroinen asema oli aktualisoinut.

Raamatussa yleinen asenne homoseksuaalisuuteen on torjuva. Raamattu ei erotu siitä, miten yleensä suhtauduttiin tähän asiaan syntyaikansa ympäröivässä kulttuurisessa ja uskonnollisessa kontekstissa. Evankeliumeissa ei ole mainintaa Jeesuksen suhtautumisesta homoseksuaaliseen käyttäytymiseen, mutta sekä Vanhassa testamentissa että apostolien parissa kirjeessä tätä asiaa koskevat tekstit ovat hyvin selkeitä.

Teksti, johon useimmiten on viitattu kirkossamme käydyssä keskustelussa, on kohta Paavalin roomalaisille lähettämässä kirjeessä (Room. 1:18-32). Tässä apostoli antoi monipuolisen ja eloisan kuvauksen siitä, mihin ihmisten jumalattomuus on johtanut: ”Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syntynyt himo toisiaan kohtaan.” Tämä on apostolin mukaan johtunut siitä, että ihmiset ovat joutuneet ”arvottomien ajatusten valtaan” ja ovat ”täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta.” Päätteeksi hän totesi, että ”ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman.”

Holistisessa näkemyksessään homoseksuaalisuudesta Paavali katsoi, että homoseksuaalinen käyttäytyminen johtuu tietoisesta valinnasta ja perustuu jumalattomuuteen, pahuuteen, arvottomaan ajatteluun, ahneuteen ja synnilliseen himoon. Hän oli siis sitä mieltä, että homoseksuaalinen käyttäytyminen pohjautuu synnilliseen mielenlaatuun. Homoseksuaalisesti suuntautuneet kantavat siten jatkuvasti sisällään syntiä, jota heteroseksuaalisesti suuntautuneilla ei ole ja joka aiheuttaa sen, että he käyttäytyvät tavalla, joka oikeutetusti asettaa heidät yhteiskunnan moraalittomien ja tuomittavien joukkoon.

Uudessa kulttuuritilanteessa ihmisten tasa-arvoisuudesta ja yhdenvertaisuudesta on tullut itsestäänselvyys, ja ihmisille arvostetuksi tuleminen sen perusteella mitä ollaan on tullut tärkeämmäksi kuin sen perusteella mitä omistetaan tai tehdään. Vanha käsitys homoseksuaalisuudesta ja sen syistä näyttäytyy tietysti tällöin homoseksuaalisesti suuntautuneiden ja muitten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisarvon vakavana loukkauksena. Siitä kertoo viime vuosina yleistyneiden Pride-kulkueiden saama kasvava kannatus.

Tämä on siten erityisen vakava haaste kirkolle, jonka sanomaan kuuluvat ihmisten saman-arvoisuuden painottaminen sekä myönteinen ja inklusiivinen asenne syrjittyjä, halveksittuja ja marginalisoituja kanssaihmisiä kohtaan. Vaativatko uskollisuus ja kuuliaisuus Raamattua kohtaan, että kirkon on tällä kohtaa kuitenkin torjuttava kanta, jota ihmiset laajalti Jumalalta saamansa oikeudentuntonsa perusteella pitävät oikeudenmukaisena ja rakkauden käskyn mukaisena?

Biblisismin mukainen päivitys

Vastauksessaan edellä mainitun tilanteen haasteeseen biblisistisen näkemyksen edustajat yleensä painottavat kahta asiaa. Ensiksikin tehdään sellainen ero homoseksuaalisen suuntautumisen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen välillä, että vain käyttäytymistä pidetään syntinä. Tämän yksinomaan homoseksuaalisesti suuntautuneiden erityisen synnin ei kuitenkaan katsota luovan eriarvoisuutta suhteessa heteroseksuaalisiin, koska ”kaikki ovat tehneet syntiä” (Room 3:23) ja voivat Jumalan armosta saada armahduksen ja anteeksiantamuksen. Siten kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia sekä synnin että jumalallisen armon ja anteeksiantamuksen tasolla.

Tällainen erotus suuntautumisen ja tekojen välillä, joka on ristiriidassa Paavalin edustaman holistisen näkemyksen kanssa, tehdään tänä päivänä laajasti homoseksuaalisuutta torjuvien puolella monissa kirkoissa. Oman kirkkomme piispakunta, johon itse olen kuulunut, on julkisissa kannanotoissaan homoseksuaalisuuteen (1966, 1984 ja 2008) noudattanut samaa kahtiajakoa: Yhtäältä henkilökohtaisen suuntautumisen hyväksyminen ja homoseksuaalien ihmisarvon painottaminen ja toisaalta kriittinen suhtautuminen homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Julkiset kannanottomme muunneltiin ja lievennettiin asteittain vuosien myötä, mutta biblisismille ominainen leima ei niistä kokonaan poistunut.

Samalla tavoin kuin naispappeutta koskevassa kysymyksessä päivitetään siis biblisistisellä puolella tämä homoseksuaalisuutta koskeva asia rajoittamalla sanojen pätevyysalueen ja muokkaamalla niiden merkitystä. Täten rajoitetaan ja lievennetään Raamatun radikaalin tekstin konflikti moderniteetin kontekstin kanssa.

Kahden regimentin opin mukainen päivitys

Kahden regimentin opin mukaisessa päivityksessä noudatetaan samoja teologisia lähtökohtia kuin naispappeutta koskevassa. Näihin lähtökohtiin kuuluu usko siihen, että Jumala jatkaa luomistyötään, uudistaa luomakuntaansa ja huolehtii siitä yhteistyössä ihmisen kanssa. Ihmiselle hän on antanut järjen ja omantunnon ja siten kyvyn ja velvollisuuden arvioida mikä kulloisessakin tilanteessa on sopusoinnussa sen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden lain kanssa jonka hän on sisällyttänyt luomakuntaansa.

Siten ihmisellä on kutsumus ja velvollisuus järjen ja kokemuksen avulla tutkia kaikkea mikä kuuluu luomakuntaan ja sen elämään pystyäkseen oikealla tavalla ”viljelemään ja varjelemaan” sitä (1. Moos. 2:15).

Edelleen edellytetään, että kysymykset, jotka koskevat ihmisen fyysistä ja psyykkistä rakennetta, terveyttä ja hyvinvointia kuuluvat kristillisen näkemyksen mukaan ensimmäisen uskonkappaleen, luomakunnan, siis lain ja järjen alueeseen. Tällä alueella uudet löydöt ja keksinnöt, oivallukset ja tiedot aikaansaavat jatkuvan muutoksen ja kehityksen.

Tällaiset edellytykset merkitsevät sitä, että ihmisen seksuaalista suuntautumista ja käyttäytymistä koskevassa arvioinnissa meillä on moraalinen velvollisuus ottaa huomioon tätä todellisuutta koskevat uudet löydöt ja tiedot.

Nämä löydöt ja tiedot antavat meidän ymmärtää, että kuva homoseksuaalisuuden perimmäisistä syistä on monimutkainen. Osa tutkijoista painottaa synnynnäisten tekijöiden merkitystä, osa sosiaalisten vaikutteiden.

Yksi asia on kuitenkin sangen varma, nimittäin se yleinen havainto ja oivallus, ettei homoseksuaalisuus ole moraalisen valinnan tulosta. Useimmissa tapauksissa se on annettu todellisuus ihmisen elämässä. Ihminen on tämän ominaisuuden vastaanottaja riippumatta siitä, miten se on syntynyt.

Tämä merkitsee sitä, että ihmisen heteroseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus ovat moraaliselta kannalta tasavertaisia persoonallisuuden piirteitä. Homoseksuaalinen rakkaus ei ole rikollinen eikä sairaalloinen ominaisuus, kuten kauan luultiin, ei myöskään synnillinen himo kuten Paavali oman aikansa uskomusten mukaisesti opetti, vaan heteroseksuaalisuuden kanssa yhdenvertainen hyvä ja arvokas lahja.

Siten homoseksuaalisestikin suuntautunut ihminen saa yhtyä psalminlaulajan sanoihin: ”Sinun kätesi ovat minut muovanneet…Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä… Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani…” (Ps. 119:73; 139:14,15).

Sopusoinnussa psalminlaulajan ylistysvirren kanssa paavi Benedictus XVI kirjoitti kirjassaan Jeesus Nasaretilainen: ”Ajatus, että Jumala on luonut jokaisen yksittäisen ihmisen kuuluu Raamatun ihmiskuvaan. Jokainen ihminen on oma yksilönsä ja sellaisenaan Jumalan tahtoma.” Tähän yhteyteen sopii kirkkoisä Augustinuksen toteamus, että Raamatun luomiskertomus voidaan kiteyttää Luojan sanoihin ”Amo, volo ut sis”, Rakastan, tahdon että olet olemassa.

Edellä sanottu merkitsee sitä, että homoseksuaalisesti suuntautunutta ihmistä on katsottava samanarvoiseksi ja yhdenvertaiseksi heteroseksuaalisen ihmisen kanssa sen oikeudenmukaisuuden perusteella, jota rakkauden jumalallinen laki vaatii. Oikeudenmukaisuus, eivät vain synti ja armo, asettaa erilaisen seksuaalisen suuntautumisen omaavat samalle tasolle.

Mikäli Paavali kritisoidessaan homoseksuaalisia tekoja samalla myös tuomitsee häikäilemätöntä estottomuutta ja irstailua seksuaalisessa käyttäytymisessä, tämä asia ei tietenkään vaadi mitään päivitystä. Sellainen seksuaalista käyttäytymistä koskeva tuomio pysyy voimassa ajasta ja tilanteesta riippumatta – puhumattakaan sellaisesta käyttäytymisestä, joka tarkoittaa toisen ihmisen häikäilemätöntä hyväksikäyttöä.

Edellä en käsitellyt lähtökohtaisesti seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kysymyksiä, vaan keskityin homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten tilanteeseen. Kuitenkin paljon siitä, mitä olen kirjoittanut, lienee sovellettavissa myös muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten elämäntilanteisiin.

Avioliittonäkemyksen päivitys

Myös avioliittonäkemyksen osalta on paikallaan ja valaisevaa ottaa huomioon se kulttuurinen ja sosiaalinen tilanne, joka oli ehtinyt syntyä kun sen tarkistaminen aktualisoitui. Sekin konteksti oli selvästi moderniteetin luoma, erityisesti kahdella tavalla.

Valistusajan individualismi oli ratkaisevalla tavalla vahvistanut käsitystä avioliitosta kahden itsenäisen osapuolen sopimuksena eikä sukujen tai perheiden välisenä järjestelynä. Tämä näkemys avioliiton solmimisesta ja sen perustasta leimaa vahvasti sitä henkistä tilannetta, jossa avioliittokäsitys joutui päivityksen kohteeksi.

Toinen tapa, millä moderniteetti on vaikuttanut avioliittonäkemyksen päivityksen kontekstiin, on tietysti sen ratkaiseva panos homoseksuaalisuuden uudelleen arvioimisessa. Uusi näkemys seksuaalisesta suuntautumisesta oli suurin syy siihen, että kysymys avioliitosta yleensä tuli puheeksi ja johti laajennetun avioliittokäsitteen sisällyttämiseen maamme lainsäädäntöön.

Nytkin syntyi tietysti kysymys: Miten meidän on Raamattu kädessä kohdattava tätä uutta tilannetta?

Raamattua avatessamme saatoimme todeta, että miehellä, varsinkin rikkaalla ja johtavassa asemassa olevalla, saattoi olla useita vaimoja. Itse Abraham, tämä uskon erityinen esikuva, teki lapsen orjattarensa kanssa. Näin ollen biblisismi voisi periaatteessa hyväksyä erimuotoisia avioliittoja, moniavioisuuden mukaan lukien. Näin on myös toimittu eräissä pienissä yhteisöissä ja kirkoissa, joilla on biblisistinen raamattunäkemys ja patriarkaalinen johtajuus.

Suuremmissa kirkoissa sen sijaan biblisismin edustajat ovat tehneet valinnan Raamatun eri avioliittokäsitysten välillä ja päätyneet Uudessa testamentissa valtaan päässeeseen yksiavioiseen näkemykseen. Siten katsotaan, että tämä vähitellen voittanut vaihtoehto, siis avioliitto yhden miehen ja yhden naisen välisenä sopimuksena ja instituutiona, ei tänä päivänä kaipaa mitään päivitystä. Valtion puolella tehty avioliittokäsityksen tarkistusta vastustetaan määrätietoisesti.

Miltä päivitys näyttää, kun kahden regimentin opin keskeiset teologiset ainekset otetaan huomioon?

Kuten naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen liittyvissä keskusteluissa kohtaamme tässäkin asiassa kysymyksen onko meillä oikeus, ehkä jopa velvollisuus, arvioida uudelleen Raamatussa olevia maailmankuvaa, yhteiskunta- ja ihmiskäsitystä sekä etiikkaa koskevia kohtia. Onko meillä ihmisinä edellytyksiä ja kompetenssia siihen?

Myös avioliittonäkemystä koskevassa asiassa vastataan tähän kysymykseen viittaamalla luonnolliseen lakiin, joka on kirjoitettu ihmisen sydämeen ja jota ihmisen Jumalan kuvaksi luotuna on järkensä avulla tulkittava ja omantuntonsa mukaan noudatettava jokaisessa uudessa tilanteessa.

Kuten edellä totesin, sanovat järki ja omatunto mielestäni, että homoseksuaalista suuntautumista on moraaliselta kannalta pidettävä samanveroisena heteroseksuaalisen kanssa. Avioliittonäkemyksen päivitys saa siten sisällyttää tähän näkemykseen myös homoseksuaalisia suhteita. Koska Raamatussa vahvistettu luonnollinen rakkauden laki ei salli kenenkään diskriminointia, voisivat tällaiset parisuhteet saada kirkollisen vihkimyksen samoilla ehdoilla kuin heteroseksuaaliset.

Inklusiivinen avioliittonäkemys, joka voisi mahdollistaa kirkollisen vihkimisen, sisältää sekin tämän vihkimisen kolme perinteistä elementtiä:

Seksuaalisesta suuntautuneisuudesta riippumatta kaksi henkilöä on solminut avioliiton lupaamalla toisilleen rakkautta, uskollisuutta ja tukea elämän eri vaiheissa ja tilanteissa. Julkisen vallan edustajana pappi vahvistaa tämän liiton ja kirkon edustajana hän välittää sille Jumalan siunauksen.

Tästä on kyse

Edellä esittämäni hahmotelma on yritys ymmärtää naispappeutta, homoseksuaalisuutta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja avioliittoa koskevan keskustelun varsinaista asiaa ja perimmäisiä syitä. Totesin aluksi, että jos tätä keskustelua tarkastellaan lyhyestä ja kapeasta perspektiivistä, kiinnittyy huomio yksipuolisesti keskustelijoiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, vaikuttimiin ja pyrkimyksiin. Kriittinen katse suuntautuu enemmän keskustelun osapuoliin kuin itse asiaan.

Tällöin syntyy hyvin pinnallinen kuva. Siksi täytyy päästä pintaa syvemmälle pidentämällä ja laajentamalla näkökulmaa. Silloin sellaiset yhteisölliset ja rakenteelliset tekijät tulevat näkyviin, jotka mahdollistavat syvällisemmän selityksen ja ymmärtämisen.

Ensiksikin nähdään, miten keskustelumme on osa ja vaihe laajassa ja pitkäaikaisessa prosessissa, joka koskee kirkon suhtautumista yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin. Tässä kohtaamisessa on kirkon, sen elämän ja toiminnan päivittämisestä tullut pysyvä haaste. Nykyisessä vaiheessa niin kutsuttu moderniteetti, 1700-luvun valistuksen myöhäinen jatke, asettaa tämän haasteen.

Toiseksi voidaan laajemmasta ja pidemmästä perspektiivistä nähdä miten protestanttisuuden puolella on syntynyt päivityksen kaksi muotoa, jotka ovat protestanttisuuden kahden haaran, kalvinismin ja luterilaisuuden seurannaisvaikutuksia, sen myöhäisiä ulokkeita.

Kolmanneksi voidaan tästä perspektiivistä nähdä miten voimme paremmin ja syvemmin ymmärtää omaa keskusteluamme ja toisiamme, kun otamme huomioon, miten kummallakin osapuolella on omanlaisensa liittymäkohta tähän kaksijakoiseen hengelliseen ja teologiseen perintöömme.

Naispappeutta, seksuaalisuutta ja avioliittoa koskevassa keskustelussamme voimme todeta Raamatun sanoman kaksi keskusteluamme selventävää päivitystä:

Toisella taholla pyritään kalvinistisen biblisismin mukaisesti päivittämään Raamatun yksittäisiä sanoja.

Toisella taholla pyritään luterilaisen kahden regimentin opin mukaisesti päivittämään Jumalan luonnollisessa laissa ja Raamatussa ilmoittaman rakkauden käskyn soveltamista.

Molemmat osapuolet ottavat tällöin moderniteetin luoman uuden tilanteen ja kontekstin huomioon, mutta eri tavoin:

Biblisismi ottaa uuden tilanteen huomioon yhtäältä rajoittamalla keskeisten sanojen pätevyysaluetta, toisaalta supistamalla tai muuttamalla niiden merkitystä.

Kahden regimentin oppi puolestaan ottaa uuden tilanteen huomioon muuttamalla luonnollisessa laissa ja Raamatussa ilmoitetun rakkauden käskyn vanhaa soveltamista.

Rohkenen ajatella, että tällainen laajempi ja pidempi näkökulma käytyyn keskusteluun voisi olla avuksi, kun tätä keskustelua jatketaan.

John Vikström

Arkkipiispa emeritus