Niin kuolema on toisille loppu ja surullinen asia , mutta toisille se on ennenkaikkea voitto ja uuden elämän alku . Siitä yhdestä ja ainoasta kuolemasta ja sen tuomasta voitosta me saamme julistautua voittajan puolelle . Kuoleman läheisyydessä on kristityllä aina toivo ja myös ilo . Hiljan eräs hyvin iäkäs mies kuoli ja tämän lapsen lapsen lapsi pieni lapsi otti tämän kuoleman vastaan kuin päivänselvänä että iso pappa on taivaassa ja siellä saa hänet kerran nähdä . Se on lopulta suuri toivo kuolinvuoteella kun tietää että ristillä on voitettu synti perkele ja kuolema . Nuoria ihmisiä kannattaa aina kehoittaa tapaamaan niitä läheisiä ihmisiä jotka uskossa täältä lähtevät pois. Kun olen ollut useamman läheisen ihmisen kuolinvuoteen vieressä niin ei ole koskaan jäänyt huonoja kokemuksia kun päinvastoin ja se toivo jonka päässä on täyttymys ei jätä kuin turvallisen olon vaikka inhimmillisesti välillä ikävöi. Pelottava ajatus olis kohdata Jumala jos taivaaseen pääsyn ehtona olis joku meidän ansiomme. Tämä realisoituu niin syvästi Paavalin testamenttillisissä viimeisissä sanoissa Timoteukselle : varma on tämä sana jos olemme yhdessä kuolleet hänen kanssaan niin saamme myös elää yhdessä hänen kanssaan . Ja siks kasteessa lahjoitettu voitto kun meidät kastetaan Kristuksen kuolemaan on suuri ja luotettava liiton perusta . Ja ehtoollisessa julistamme tätä kuolemaa , voittoa jossa Herramme lupaa pysyvyyttä . Eräs pappi meni ehtoollista jakamaan kuolevalle ja hoitajat sanoi että ei ole enää tässä maailmassa kun nukkuu ja pappi kuitenkin kastoi leivän viiniin ja kostutti kuoleman miehen suuta sillä ja antoi ehtoollisen . Kun hän lähti pois huoneesta kuolevan luota niin tämä kuoleva mies sanoi yhden sanan : kiitos . Vaikka ei ollut tajuissaan mutta oli tietoinen mitä tapahtui

”Herra, sinun Jumalasi, käy itse sinun kanssasi; hän ei jätä eikä hylkää sinua.” 5. Moos. 31:6. ”sillä hän itse on sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä”. Hebr. 13:5. Joosua 1:5. ”Ole luja ja rohkea.” Joosua 1:6.

Se on täytetty. Joh. 19:30

Kuule, sinä raskautettu sielu, kaikki on jo täytetty. Niin sinun Jeesuksesi on sanonut. Sovituksen suurena päivänä se oli hänen viime tervehdyksensä rauhattomalle suvulle, suvulle, joka oli sitä rauhattomampi, kun se ei edes rauhantarvettansa tuntenut. Mutta jos hän nyt on kaikki täyttänyt, mitä autuuteesi kuuluu, vieläpä, jos hän on ansainnut sinulle itse autuuden (pelastuksen), sanohan, mikä on jäänyt sinun tehtäväksesi? Ei muu kuin luottaa hänen sanaansa, uskoa hänen täyttäneen kaikki (Joh. 17:4) ja ottaa vastaan hänen ansaitsemansa autuus. (Joh. 1:12, 2. Kor. 6:1, 1. Tim. 1:15)

Johannes Bäck, Armoa armosta, tämän päivän teksti, SLEY, 1966. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. Joh. 14:27.

Oi, miten antelias onkaan kuoleva Kristus, hän, joka antoi meille ruumiinsa ruoaksi ja verensä juomaksi, sielunsa lunnaiksi, haavansa terveydeksi, sylinsä turvapaikaksi, ristinsä kilveksi, lävistetyn sydämensä rakkautensa takuuksi, veren, joka vuoti hänen kyljestään, pesoksi (pesuksi), verihikensä lääkkeeksi, orjantappurakruununsa kaunistukseksi!

Bernhard Clairvauxlainen (1090-1153), Armoa Armosta, s. 74-75, SLEY, 1966. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.

Pyhä Herra Jeesus, me olemme tehneet sinulle pahaa. Me olemme haavoittaneet sinun otsaasi ja sydäntäsi synneillämme. Me olemme lyöneet sinua ajattelemattomilla sanoillamme ja ihmisiä halveksiessamme sylkeneet sinua kasvoihin. Auta meitä katumaan syntejämme ja anna ne anteeksi laupeutesi tähden. Ole kaikkien niitten tykönä, jotka kärsivät. Muuta murheen kyyneleet iloksi ja riemuksi. Sinä olet meidän toivomme syntiä, saatanan voimaa ja kuolemaa vastaan.

Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 159-160, WSOY, 1965.

Vuonna 2021 ilmestyi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro – Raamattu ja kirkko. Tuossa puheenvuorossa otetaan kantaa myös tieteeseen – Raamatun ymmärtämiseen tarvitaan myös tiedettä. On selvää, että pelkästään Raamatun kääntäminen vaatii alkukielten osaamista ottamalla myös huomioon tuon ajan olosuhteet. Tieteen ei siis pitäisi ottaa kantaa itse Jumalaan, koska tieteen metodi on pelkästään järki.

Vaikuttaa siltä, että tieteen nimissä kantaa Jumalaan kuitenkin otetaan ja annetaan ymmärtää, että El ja Jahve ovat eri jumaluuksia, kuten kirjassa – Israelin uskonto ennen juutalaisuutta – ilmenee, koska – /”Jahven ja Elin – nimenomaan tiedetään – olleen alun perin eri jumaluuksia, vaikka Vanha testamentti ei heitä pääosin enää erottelekaan toisistaan. /” sivu 22.

Äsken ilmestyneessä kirjassa – Jumalan synty – Isän ja pojan kätketty historia – (Mäkipelto, Pakkala ja Hakola 2025) kysytään myös; ”Kuka oli El?” Tekstissä annetaan ymmärtää, että El on ollut tärkeä jumala Israelin varhaishistoriassa mutta oletuksena Eliä pidetään samana kuin pakanallisen Ugaritin palvottua ylijumalaa. Kirjassa tosin myönnetään, että lähtökohtaisesti VT:n useissa kohdissa samaistetaan Jahve ja El. Kuitenkin ylimalkaan todetaan ”joissakin tekstien jäänteissä” sekä Elin, että Jahven olevan eri jumaluuksia. Tämä on nimittäin paljastunut ns. tekstikritiikillä. Kuitenkin (VMo32:8) El ‘el-yō-wn – ON – (1Mo11:5) Jahve Yah-weh, hebrean tekstin mukaan.

Toinen esimerkki liittyy liitonarkkiin. 1Kun8:9 ilmenee, ettei tuossa ”arkissa ollut muuta kuin ne kaksi kivitaulua, jotka Mooses oli pannut sinne Horebilla, kun Herra teki liiton israelilaisten kanssa, heidän lähdettyään Egyptin maasta.” Kirjassa kysytään, miten tämä – ”jumala kohdattiin arkissa ja miten Jumala puhui sieltä käsin.” Kirjan tekstissä viitataan myös haukkajumala Horuksen kantoalustaan Edfun temppelissä, joka muistuttaa kirjoittajien VT:n kuvauksia liitonarkista.

Sitten tulee erikoinen maininta, että – ”muinaisessa Israelissa arkin päällä todennäköisesti säilytettiin Jahven patsasta, ehkä pysyvästi tai tiettyjä tilanteita varten, eikä tiedetä tarkkaan, ”minkälainen liitonarkin päällä ollut – Jahven patsas oli”. (s. 104-107) ”Arkin päällä kerrotaan kuitenkin olevan vain kaksi kerubia. (2Moos25:10–21). Kirjoittajat näyttävät tehneen tekstikriittisiä huomioita oikein kunnolla Jahven patsaan suhteen.

Arkkia kirjoittajien mukaan tarvittiin, kun tuo patsas täytyi viedä ulos mm. sotaretkelle. Siitä kertoo 1Sam4:5-8: ”Ja kun Herran liitonarkki tuli leiriin, nosti koko Israel suuren riemuhuudon, niin että maa jymisi.” Ja filistealaiset saivat tietää, että leiriin oli tullut Herran arkki. – ”Voi meitä! Kuka pelastaa meidät tämän voimallisen jumalan kädestä? Tämähän on se jumala, joka löi egyptiläisiä kaikkinaisilla vaivoilla erämaassa.(j8).”

Israelilaisille tosin kävi huonosti ja arkki varastettiin ja filistealaiset ottivat Jumalan arkin ja veivät sen Daagonin temppeliin ja asettivat sen Daagonin rinnalle. Huonosti kävi Daagonille Herran arkin edessä! Erikoista kuitenkin on, että pakanatkin tiesivät tapahtumat Egyptissä, mutta – Jumalan synnyn – ”tekstikritiikki” ei ole siitä ”tietoinen”, ei ainakaan siitä mainitse.

Mitä Jeesukseen tulee, tuossa kirjassa mainitaan Hänestä, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Osasiko edes lukea puhumattakaan kirjoitustaidosta, se kun oli antiikin aikana kovin harvinaista? Ilmeisesti Jeesus sitten ”lukutaidottomana” temppelissä 12-vuotiaana antoi oppineille vastauksia, että he ihmettelivät hänen ymmärrystään ja viisauttaan.

”Jumalan synty- kirjassa” – myös pidetään hätäratkaisuna ja erikoisena selityksenä keisari Augustuksen verollepanoa. Kuten myös Marian ja Joosefin lähtöä Nasaretista Betlehemiin, kun linnuntietäkin noiden väli on 100 km. Myös ajatus ”Betlehemistä Jeesuksen syntymäpaikkana on todennäköisesti kirjallinen fiktio, jolla pyritään luomaan yhteys Kuningas Daavidiin – tekstikritiikin mukaan.

Täten me saamme jälleen ennen pääsiäistä kaikelle kansalle tarkoitetun – Tieteiden lahjan – Jumalan synty – Isän ja pojan kätketty historia – järjen mukaan.

Eeli J. Hakala (1886-1963) Huittisten kappalaisena 1918

Pian Huittisiin muuttomme jälkeen alkoivat vaikeat ajat kansallemme. Koska vapaussota sattui Huittisissa olomme alkuaikaan, niin lienee paikallaan, että kerron aluksi siitä, sen vaikutuksesta Huittisiin. Se oli Huittisissakin vaikeata aikaa ja sen kuvaaminenkin on vaikeata. Muistan elävästi sen talvisen aamun, jolloin punaiset tulivat Porista päin Lauttakylään. Valkoiset olivat edellisenä iltana poistuneet pohjoiseen valkoisten rintamalle. Näin ollen ei hyökkääjillä ollut ketään vastassaan. He tulivat rintamaan järjestäytyneinä ammuskellen tullessaan. Perheeni oli siirtynyt turvaan erään syrjäkylän kansankoululle, jossa minäkin olin ollut edellisen yön, mutta tulin juuri mainittuna aamuna kotiin. Vetäydyin suojaan pappilamme kivinavetan seinustalle. Siellä uudet tulijat tutkivat minut, mutta jättivät sillä kerralla rauhaan. Paikalle sattui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja taskussaan. Hän todisti puolestani, että en ole osallistunut politiikkaan ja että olen vaaraton henkilö. Mikä olisi ollut kohtaloni, ellei mainittu ”todistaja” olisi sattunut paikalle? Muutamia paikkakuntalaisia murhattiin samana aamuna. Huittinen jäi punaisten puolelle koko sodan ajaksi.

Vaikka olosuhteet olivat vaikeat ja elämä levotonta, niin ei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt pitämättä Huittisten kauniissa kirkossa.

Hartaustilaisuuksiakin saimme pitää melkein koko sota-ajan. Vähää ennen sodan päättymistä oli hartaustilaisuus Lauttakylässä eräässä talossa. Kesken minun puhettani astui kaksi aseistettua miestä sisälle, ajoivat kuulijat ulos ja kielsivät pitämästä sellaisia tilaisuuksia. Kun kysyin heidän esikunnastaan syytä kokouksemme hajoittamiseen, niin vastattiin, että ihmiset puhuvat niissä tilaisuuksissa politiikkaa ennen kokouksen alkua ja sen jälkeen. En minä ollut sellaisesta tietoinen, mutta oli alistuttava pakon edessä.

Silloin tällöin vietiin yöllä joku isäntä ja ammuttiin jossain metsässä. Useimmat isännät olivatkin poissa kotoansa välttyäkseen sellaiselta kohtalolta. Näiden uhrien hautaaminen oli raskas tehtävä, joka tuli tavallisesti minun osalleni.

Tilanteen yhä vaikeutuessa mekin katsoimme viisaimmaksi poistua kotoa. Viimeisen yön edellisenä päivänä tuntemattomat aseistetut sotilaat olivat poikenneet pappilaamme ja kyselleet kotiapulaiseltamme, missä minä olen. Selvitystä he eivät saaneet. Varmaan oli Jumalan johdatusta, että olin silloin poissa kotoa. Viimeisen yön vietimme erään talon kylmässä perunakellarissa. Sinä yönä punaiset jättivät kylän ja koko pitäjän. Lähtö oli tapahtunut niin kiireellisesti, että vastattu taikinakin oli jäänyt naisilta paistamatta. Ennen lähtöänsä he olivat kuitenkin ehtineet heittää suuret määrät anastamaansa viljaa jokeen ja sytyttää muutamia taloja palamaan. Suurempia tuhoja he olivat Lauttakylälle suunnitelleet, mutta oli joku heitä väkevämpi, joka asetti pahalle rajan.

Sitten tuli sodan loppuselvittely, joka oli Huittisissakin surullinen. Siellä oli punaisia varten vankileiri. Sotaoikeus istui ja n. 50 kapinaan osallistunutta tuomittiin kuolemaan. Minä jouduin puhumaan vangeille ja valmistamaan kuolemaan tuomittuja heidän viimeiselle matkalleen. Melkein kaikki, jotka tiesivät kohtalonsa, pyysivät papin luoksensa ja nauttivat H. ehtoollisen.

Eräs heistä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Hän oli, mikäli tiedän, Lauttakylässä työväen osuuskaupan johtaja ja punaisten johtohenkilöitä. Hänet tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen vankileirillä pidettyjen hartaushetkien aikana hän tuli herätykseen joutuen syvään synnintuntoon. Myöskin armo kirkastui hänelle. Keskustelin hänen kanssaan kahdenkesken ja annoin hänelle luettavaksi kirjan ”Uskonoppi autuuteen”, jota hän näkyi ahkerasti lukevan. Hän nautti myös H. ehtoollisen. Päättäessäni erään hartaushetken rukouksella hän polvistui rukouksen ajaksi. Kysyin häneltä sen jälkeen: ”Ovatko asiat hyvin?” Hän vastasi kirkkain katsein: ”Kyllä.” Kun tulin ulos siellä odottivat miehet, jotka veivät tämän miehen mukanaan ja panivat täytäntöön hänelle tuomitun rangaistuksen.

Tämä mies oli ennen kuolemaansa kirjoittanut vaimolleen kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon, kielsi murehtimasta häntä ja kehoitti vaimoaan kasvattamaan lapset eri tavalla kuin niitä oli siihen saakka kasvatettu. Se oli kaunis ja liikuttava kirje. Varmaan se kova ahdistuksen aika käänsi monien ajatukset ja katseet Jumalan puoleen, Jumalan kieltäjistäkin tuli Jumalan tunnustajia.

Kun muualta vankileiriltä eloon jääneet palasivat Huittisiin, järjestimme seurakunnan puolesta heille hengellisen juhlan toivoen, että sodan ja nälän rasittamien sydämet olisivat tulleet vastaanottavaisiksi Jumalan sanalle. Tilaisuuteen kertyi väkeä palokunnantalon suuri sali täyteen. Toiset seurakuntalaiset hyväksyivät tämän suhtautumisen kapinallisiin, toiset tuomitsivat sen. Minä sain kaksi uutta arvonimeä. Toiset nimittivät minua ”lahtariksi”, toiset ”punarosvoksi”. Sainpa nimettömän kirjeenkin, jossa uhattiin minua vahingonlaukauksella, ellen muuta toiselle paikkakunnalle. Tämän kirjeen kirjoittaja kutsui minua punarosvoksi. Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön katsomatta.

Eeli J. Hakala, Muistelen menneitä, s. 64-68, SLEY, 1957.

Reijo , kirjoitit :
Mainitset olemattomasta ilmiöstä: ”Pelottava ajatus olis kohdata Jumala jos taivaaseen pääsyn ehtona olis joku meidän ansiomme. ”
Olen täysin eri mieltä kanssasi , suurin osa ihmistä ajattelee pääsevänsä omaan hyvyyteen nojaten taivaaseen , myös kristinuskon ulkopuolella . Myös kristityn Jumalan lapsen tie vie teoista enemmän ja enemmän Jumalan armotekoihin luottaen . Minun tulisi vähetä ja hänen kasvaa . Ei olematon ilmiö ollenkaan , suurin osa kristillisyydestäkin on synergistä jossa Jumalan ja ihmisen työn tuloksena ihminen pääsee taivaaseen . Mutta on nähty useinkin että kuoleman lähestyessä ihminen lopulta laittaa turvansa Kristukseen oli sitten minkä suunnan tai kirkon uskova .

Mutta vaimo sanoi: ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat.” Matt. 15:27.

Huomaatko tämän vaimon nöyryyttä? Kuule kuinka juutalaiset kerskuvat: ”Me olemme Aabrahamin siementä emmekä ole koskaan kenenkään orjina olleet, ja Jumala on isämme.” Mutta niin ei tämä vaimo tee; hän kutsuu itseään koiraksi ja juutalaisia herroikseen. Sen tähden hän tulikin lapseksi. Ylpeys olisi vastannut Jeesuksen kovaan puheeseen: ”Ei, Herra, koira en toki kuitenkaan ole, koirien joukkoon en salli itseäni heitettävän.” Mutta vaimon nöyryys sanoo: ”Totta, Herra! Ellen saakaan olla yksi lapsistasi, niin tahdon kiittää sinua, jos kuitenkin saan olla koiran arvoinen ja saan noukkia itselleni muutamia sen pöydän muruja, jotka olet Israelille kattanut.”

Johannes Krysostomus ( = ”kultasuu”), kirkkoisä, (347-407), ARMOA ARMOSTA, s. 257-258, SLEY, 1966.

Kun blogin aiheena on Jeesus – kuoleman voittaja, niin palaan tähän kirjaan- Jumalan synty-Isän ja pojan kätketty historia. (Mäkipelto, Pakkala ja Hakola 2025).

Tuosta keisari Augustuksen verollepanosta kirjassa kerrotaan sen olevan siis ongelmallinen. Kirjoittajien mukaan Luukaan mainitsemat ajanmääreet ovat ongelma. He väittävät, että Quirinius ei ollut Syyrian maaherra Herodes Suuren aikana, jolloin Luukas kertoo Jeesuksen syntyneen eikä väestönlaskentaa suoritetettu kerralla koko valtakunnassa, vaan ”eri aikaan eri maakunnissa.” Vaikka niin olisikin, niin Daavidin huoneen suvun perusteella Joosef ja Maria Betlehemiin lähtivät. Tosin kirjoittajat väittävät, että verollepano oli vain Luukkaan keino saada Jeesus syntymään Betlehemissä, luvatun Messiaan syntymäpaikkana sekä liittää verollepano ja – Jeesuksen tarina – osaksi Rooman valtakunnan historiaa.

Kirjan tekstissä – Poissaoleva isä – kirjassa todetaan, että ”Uuden testamentin mukaan Jeesuksen isän nimi oli Joosef ja hänen saatuaan tietää, että Maria oli raskaana Joosef aikoi jättää hänet. Kirjoittajien mukaan Matteuksen kertomus antaa ymmärtää, että odottamaton raskaus tulkittiin aviorikokseksi. Pohtiessaan eri tulkintoja he päätyvät siihen, että ”tieto Jeesuksen syntymästä historiallisesti katsottuna on vähäistä” ja päätyvät lopulta siihen, ettei Jeesuksen syntymään liity mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaan Joosef oli Jeesuksen biologinen isä. (Uusi eksegeettinen löytö!).

Edelliseen liittyen kirjoittajat pohtivat Jeesuksen syntymää ja väittävät, ”ettei neitseestäsyntyminen ole keskeistä Uudessa testamentissa” ja ilman tätä ajatusta neitsyydestä heidän mukaansa ”Maria olisi todennäköisesti kadonnut pian historian lehdiltä”. He tosin myöntävät Marian neitsyyden olleen keskeinen syy, miksi hänellä on ollut suuri merkitys kristillisessä teologiassa.

Tässä yhteydessä myös viitataan antiikin kulttuuriperintöön sen ajatuksen synnyttäjänä, että kristityt pitivät Jeesusta Vapahtajana ja Jumalan Poikana Pyhästä Hengestä siinneenä. Mutta kuten kirjoittajat toteavat, että nimenomaan – /”koulutetut kristityt – olivat kiusallisen tietoisia siitä, ettei heidän kertomuksensa ollut ainutlaatuinen. /”

Kouluttamattomat kristityt siis vain toistivat antiikin tarinoita suurmiesten ihmeellisistä syntymistä. Tosin Justinos Marttyyri väitti kirjoittaen mukaan tätä valheeksi ja Justinoksen mukaan ”sielunvihollisen tarkoituksena oli horjuttaa kristittyjen uskoa ainutlaatuiseen Vapahtajaan.” Mihin Perkele nyt karvoistaan pääsisi myöskään tänä pääsiäisenä? Onko Jumala todella sanonut…?