Antti Vuolanne kirjoitti 26.6. vierasblogin ”Miksi valitsimme vihan – emmekä rakkautta?”. Kirjoitus liittyy kirkon suhteeseen Pride-ideologiaan ja on relevantti myös tällä hetkellä käytävään keskusteluun kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta. Blogi oli varmasti vilpittömästi kirjoitettu, ja ansaitsee keskustelulle jatkoa. Kirjoitus sisältää runsaasti lainauksia Vanhan testamentin ankaruudesta ja peilaa niitä Uuden testamentin rakkautta painottavaan sisältöön. Kirjoittaja toteaa: ”Mutta Jeesus kumosi, ja täytti, lain määräykset rakkaudella.” Tässä lauseessa ilmenee kuitenkin argumentaation heikko kohta, joka muuttaa ratkaisevasti sen mihin päädytään. Jeesus nimittäin sanoo nimenomaan, että ”En ole tullut lakia kumoamaan, vaan täyttämään sen … laista ei häviä pieninkään piirto” (Matt. 5:17-18).
Vanha testamentti oli ”kasvattaja Kristukseen”, valmisti tietä, jotta maailmassa olisi maaperä evankeliumin vastaanottamiselle, Kristuksen kirkon rakentamiselle ja myöhemmälle laajenemiselle koko maapallon kattavaksi. Kukaan tähän keskusteluun osallistuneista on tuskin vaatinut, että vanhan liiton rangaistuskäytäntöjä sovellettaisiin tänä päivänä – ei niitä ole sovellettu koskaan kristillisen kirkon historiassa. Mutta kristillisellä kirkolla on ollut, UT:n sanomaa noudattaen, alusta asti selkeä käsitys yhden miehen ja yhden naisen välisestä rikkomattomasta avioliitosta ja siihen liittyen seksuaalimoraalista. Jo kasteessa sitouduttiin noudattamaan kristillistä moraalia, joka poikkesi voimakkaasti vallitsevasta kulttuurista.
Mistä nyt on tullut viisaus, jolla kyseenalaistetaan kirkon kaksituhatvuotinen opetus? Tässä ei voida vedota tieteeseen, sillä kyse on arvoista, ja niitä tiede ei voi meille antaa. Homoseksuaalisuus biologisena taipumuksena on tuskin lisääntynyt tai vähentynyt näiden 2000 vuoden aikana, eli samojen haasteiden kanssa on eletty alusta asti. On vaikea nähdä mitään muuta tekijää muutosvaatimusten takana, kuin muuttunut (maallistunut) kulttuurimme.
On nähdäkseni kysymys erittäin vakavasta kehityskulusta kirkon koko historian perspektiivissä. Nyt on maallistuminen tunkeutumassa uudella tavalla liberaalien länsimaisten kirkkojen sisälle. Onhan Raamatun arvovallan kyseenalaistaminen teologienkin taholta edennyt kirkossa pikkuhiljaa jo vuosisatoja, mutta nyt sanoudutaan irti konkreettisesta, selkeästä, alusta asti vallinneesta yksimielisestä kirkon opetuksesta ja sen mukaisesta käytännöstä. Tässä on huomioitava myös lähetyskäsky kirkon keskeisenä missiona: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19-20).
Kirkon tehtävä ei ole koskaan ollut tuomita niitä, jotka eivät halua sitoutua sen opetukseen – jotka asettuvat sen ulkopuolelle. Kirkon opetukseen sitoutuminen on aina edellyttänyt kääntymystä, mielenmuutosta, joka antaa kokonaan uuden näkökulman maallisiin ja hengellisiin asioihin. Vain sitä kautta on mahdollista sisäistää aidosti myös moraalinormit.
Kirkon pitäisi mielestäni tunnistaa ja tunnustaa, että kansamme (jopa kirkon jäsenistön) enemmistö on enemmän tai vähemmän vieraantunut sen eettisestä opetuksesta, vaikka yhteiskuntamme moraali onkin aikanaan rakentunut kristilliselle pohjalle. Kirkolla ei ole, yhtenäiskulttuurin kadottua, kovin merkittävää roolia useimpien kansalaisten eettisissä valinnoissa. Vain pieni vähemmistö noudattaa elämänsä aikana kaikilta osin alkuperäistä kristillistä avioliittoetiikkaa. Jokaisella on myös mahdollisuus avioliittoon ilman papin aamentakin.
Vaikka mukauttamista ”ajan vaatimuksiin” on tarjottu jo pitkään ratkaisuksi kirkon aseman pelastamiseksi, tämän hetken globaalit tilastot osoittavat pikemminkin, että liberaalit kirkot menettävät jäseniään ja kuihtuvat. Sen sijaan karismaattisten ja konservatiivisten (liberaalin vastakohtana) kirkkojen ja seurakuntien jäsenmäärät ja aktiivisuus kasvavat globaalisti. Niillä on annettavanaan jotain, mitä tämä maailma ei voi antaa.
Siinä, että kirkko pitää kiinni alkuperäisestä eettisestä opetuksestaan, ei ole koskaan ollut kyse siitä, että joiltakin rakkaus kiellettäisiin. Päinvastoin – mutta evankeliumin mukaan seksi ei ole rakkauden normi tai täyttymys. Raamatun mukaan rakkaus tulee täydelliseksi aivan muusta. Rakkaus on lain täyttämys (Room. 13:10, KR. -38) ja Jeesus Kristus tuli täyttämään lain. Laki ja evankeliumi ovat kaksiteräinen miekka, joka voi muuttaa ihmisen elämän, eikä sitä pidä tylsyttää. Kirkko, joka siitä luopuu, luopuu sille annetusta tehtävästä maailmassa.
Jarmo Harno
TkT, riviseurakuntalainen, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta
Ihminen on Jumalan kuva aivan erityinen, jolle muu luomakunta on alamainen. Joten en ole kiinnostunut eläinten homoseksuaalisuudesta. Jos se kiinnostaa sinua ole hyvä vain.
Olet siis kiinnostunut vain ihmisen homoseksuaalisuudesta. Mistä kiinnostuksesi kumpuaa? Puhut asiasta poikkeuksellisen varmoin ja voimakkain sanoin.
Mooseksen lain mukaan homoseksuaalisesta käyttäytymisestä tavatut eläimet piti tappaa. Kristikunta ei tietenkään ole Mooseksen lain alainen, mutta tuo käsky kertoo osaltaan siitä, että Raamatun mukaan samaa sukupuolta olevien seksi on luonnotonta eli Jumalan alkuperäisen luomistyön vastaista. Termiä ”luonnoton” ei pidä myöskään ymmärtää haukkumasanaksi tai ketään leimaavaksi.
”Mooseksen lain mukaan homoseksuaalisesta käyttäytymisestä tavatut eläimet piti tappaa.” On muistettava, että Mooseksen laki annettiin paimentolaisille, joille lauman lisääntyminen oli tärkeää.
Seksuaalivähemmistöt ovat lähinnä kiinnostuneet haastamaan kirkon opetuksen. Tästä tässä on kysymys.
Vähemmistöt haastavat kirkon siitä, onko se tosissaan opettaessaan lähimmäisenrakkautta.
Seksuaalivähimmlstöt haastavat kirkon homoseksuaalisuuden ideologian hyväksymisen suhteen.
”Homoseksuaalisuuden ideologia” Homoseksuaalisuus ei ole ideologia vaan inhimillinen (10%-20% väestöstä) seksuaalinen suuntautuminen.
Ideologiasta on kylläkin kysymys, kun tieteellistä tietoa sovelletaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja toiminnassa. Tunnetun periaatteen mukaan siitä, että jotakin esiintyy vaikkapa luonnossa, ei voi ilman muuta johtaa menettely- tai toimintatapaohjeita ihmisyhteisöille.
”Ideologiasta on kylläkin kysymys, kun tieteellistä tietoa sovelletaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja toiminnassa.” Näen ideologian juuri päinvastaisena. Ideologia soveltaa yhteiskunnallista vaikuttamista tieteellisen tiedon muokkaamiseen.
Samat asiat ja argumentit tässä pöyrivät kuin aina ennekin. Totuus vs. lähimmäisenrakkaus; ja kun argumentit loppuvat siirrytää kommentoijien itsensä arvioimiseen ja arvosteluun. Tai muutetaan painopiste muuhun kuin varsinaiseen asiaan.
Lähimmäisen rakastaminen on oleellinen osa kristinuskoa vaan ei kuitenkaan lähtökohta. Käsitteellä ”lähimmäisenrakkaus” on eri kommentoijien mielessä eri sisältö ja merkityskin, joten tunnutaan puhuttavan ”kirveestä ja kirveenvarresta”. On helppoa sortua ns. löysiin argumentteihin.
Ei toistemme näkemyksiä tarvitse hyväksyä vaikka kuinka vannoisi lähimmäisenrakkauden nimiin. Joskus lähimmäisenrakkaus jopa voi vaatia sitä, että sanotaan, että en eettis-moraalisia näkemyksiäsi pidä oikeina, en hyväksy niitä mutta silti hyväksyn ainut ihmisenä ja lähimmäisenä. Käytännön tilanteissa ”kyllä ja ei” ei voi toteutua samanaikaisesti samassa paikassa.
Yhtenäiset näkemykset eivät tietenkään ole edellytyksinä lähimmäisen rakastamiselle vaikka toisaalta tuottavatkin haasteita itse kunkin kyvylle osoittaa lähimmäisen rakastamista. Vaikeinta lähimmäisen rakastaminen lienee silloin, kun todellinen totuudellinen välittäminen ja rakastaminen tulkitaan rakkauden vastakohdaksi, vaiikapa jonkinlaiseksi ”fobiaksi”.
”Lähimmäisen rakastaminen on oleellinen osa kristinuskoa vaan ei kuitenkaan lähtökohta.” Eikö Raamatussasi ole Matt. 22:37-40 tekstiä? ”Jeesus vastasi: ’Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.'”
Kommenttisi ei mitenkään kumoa esittämääni ajatusta. Se ei osu niinä merkityksessä maaliin.
En vähättele lähimmäisen rakastamisen tärkeyttä.
Lähimmaisen rakastaminen ja käsitykset seksuaalisuudesta keskenään ovat eri asioita. Ne voivat liittyä tai evät liity toisiinsa.
Ei tästä asiasta kannata enempaa puolin ja toisin jankata. On erilaisia näkymyskiä, joiden kanssa tulisi jotenkin vain rakkaudellisesti ja kunnioituksellisesti elää.
”En vähättele lähimmäisen rakastamisen tärkeyttä.” Minusta lauseesi: ’oleellinen osa kristinuskoa vaan ei kuitenkaan lähtökohta’ on jo vähättelyä.
Riippuu tietenkin siitä, mistä ja minkä lähtökohdasta on kyse.
Eikö kristillisen uskon lähtökohta ole siinä, että Jumalan Poika antoi henkensä puolestamme? ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.”
Juuri niin, samaa mieltä.
Lähtökohtanahan on Jumalan rakkaus, ei meidän – saati se, mitä kukin meistä mahdollisesti toivoisi Jumalan haluavan tai sallivan.
Gnostilaisen ”evankeliumin” mukaan alkuperäisessä jumaluudessa sukupuolet olivat yhdistyneet. Kyseessä oli siis androgyyninen, naisen ja miehen yhdistelmä ja jumalakäsitys oli jaettu kahtia, lyhyesti todettuna. Hallitusohjelman mukaisesti säädettiin itsemääräämisoikeutta kunnioittava laki sukupuolen vahvistamisesta. Translaki/ STM 3.4.2023 alkaen.
Lisäksi kirkkohallituksen lausunnossa todetaan, että ”kirkko edistää tasa-arvoa ja transihmisten asemaa, kunnioittaen samalla Jumalan luomistyön moninaisuutta ja rikkautta.” Tätä gnostilaista evankeliumia kunnioittaen ns. transihminen onkin nostettu aikamme pyhimykseksi kivettyneitä sukupuolirooleja vastaan, lisättynä pastoraalisella ohjeella 3.6.2025.
Väite siitä, ettei Paavali tuntenut modernia ajatusta pysyvään homoseksuaaliseen identiteettiin pohjautuvista tasa-arvoisista parisuhteista on tarkoitushakuinen. Kuten käy ilmi taustalla on libertinistinen gnoosis (ihminen on oman itsensä herra) Paavalin kirjeessä 1Kor6:13-20. Tuossa Paavalin ohjenuorana oli rajanveto seksuaalista vapautta korostavaan gnoosikseen, tietoon.
Antiikin ajan tieto (gnōseōs), josta Paavali varoitti myös Timoteusta todeten (1Tim. 6:20): ”Pidä tallessa, Timoteus, se mikä on uskottu sinun haltuusi! Torju jumalattomat tyhjät puheet ja vastaväitteet, joita tiedon (gnōseōs) nimellä kulkeva valhetieto keksii,” on tunkeutunut nykyajan yhteiskuntaan ja kirkkoon. Ihminen voi vapaasti päättää, kuka hän on; mies, nainen, androgyyni tai jotakin muuta. Varhaiskirkossa oli kuitenkin sisäistä henkistä ryhtiä pitää kiinni kaikista Jumalan käskyistä, myös kuudennesta tukien miehen ja naisen liittoa ja perheitä.
Gnostilaisuus määrittelee itsensä rakkauden uskonnoksi, joka perustuu ikiaikaiseen kultaiseen sääntöön: ”Tehkää ihmisille niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille”. Tyhjä usko ilman tekoja ei riitä! (Amazing). Tästä on johdettu gnostilaisen uskon keskeisin elämänohje: ”Rakkaus on elämän laki”. Sen yksi muoto on lähimmäisenrakkaus. Noudattaa rakkauden lakia kaikissa ajatuksissa, sanoissa ja teoissa”. (Gnostilainen seura)
Millä tätä meneillään olevaa muutosta evlut-kirkossa perustellaan? Yllätys, yllätys ja varsin hienosti kietoutuen sekä libertanistiseen gnoosikseen, että Raamatuun – lähimmäisen rakkaudella. Kaikki, mitä tästä asiasta on kirjoitettu evlut-kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseksi niin ainut perustelu, joka sille pohjimmiltaan löytyy on tuo ”rakkauden laki”, lähimmäisenrakkaus, joka suorastaan vaatii avaamaan evlut-kirkon alttarit uuden gnoosiksen vuoksi.
Tulkaa kaikki-liikkeen esitaistelija TT Vesa Hirvonen kirjoittaa eräässä blogissa varmaan vilpittömästi lainaten mm. prof. Tuomo Mannermaata teoksessa Johdatus Lutherin teologiaan (toim. Kärkkäinen, julk. Kirjapaja). ”Asetu lähimmäisesi asemaan, identifioidu hänen kanssaan, jotta voisit järkesi ja affektisi avulla saada selville, mitä hän tarvitsee sinulta.” Hyvä niin oikeassa kontekstissa, vaan ei perusteluna spn-seremoniaan kirkossa.
Tuon Mannermaan tekstin edellä todetaan: ”Molemminpuolinen antaminen tapahtuu kultaisen säännön mukaisesti. Sen eräs formulointi kuuluu: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.” Niin – rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi!
Mutta taipuuko Kristuksen rakkaus sitten kaikkeen, mitä ihminen vain voi syntiinlangenneena vaatia? Olemmeko me todella kaikki ihmiset niin synnille kuolleita, ettei sitä meissä enää nykyään havaita eikä mitään rajoja enää tarvita, kuten gnostilaisilla. Rakkautta kaikki on vaan!
Entä taipuiko Paavali – ”gnostilaisen evankeliumin” -libertanistisen gnoosiksen edessä, kun henkisenä itseään pitävä mies tai nainen katsoi olevansa vapaa tekemään mitä halusi kaiken moraalin ulkopuolella.
Paavali ei taipunut 1Kor6:ssa edelliseen vaan sanoi; ettei ”ruumis ei ole haureutta varten, vaan Herraa varten, ja Herra ruumista varten, sillä ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Sillä te olette kalliisti ostetut!
Olen miettinyt, miksi suhtaudut usein niin nihkeästi rakkauden käskyyn, Kosti Vasumäki. Nyt sain jonkinlaisen vastauksen. Pelkäät sen olevan gnostilaista hapatusta. Kuitenkin Uudessa testamentissa tähdennetään eri tavoin rakkauden keskeistä merkitystä. ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8).”
Gnostilaisesta hapatuksesta puheenollen. Mitä kertookaan antiikin ajan roomalainen satiirikko Juvenalis. Kaiken lisäksi on ”jopa niitä, jotka häpeämättömästi menevät naimisiin. Mies miehen kanssa.” Hääriitin aikana toisella on morsiamen rooli. Juvenaliksen mukaan on tultu pisteeseen, jolloin
”….jos vielä elää jonkin aikaa saa nähdä, voi kyllä vain, vastaavia riittejä juhlittavan julkisesti, ja kaiken lisäksi liitot tullaan viemään virallisiin rekistereihinkin.”
Juvenalis, ollen aikaansa edellä, niin mitä me todistammekaan. Hän ennusti sen, mitä näemme nyt tapahtuvan lähes 2000 vuotta myöhemmin laillistaa homoseksuaaliset avioliitot. Juvenalis ennusti myös näiden parien vaatimuksen perustaa perhe:
”….näillä morsiamilla on kuitenkin suuri murhe sydämessään, sillä he eivät voi saada lapsia ja näin sitoa sulhasta itseensä.” Tämäkin on nykyään hoidettu adoptiolla.
Entä mitä kertookaan Marcus Martialis (noin 40–104 Rooma)?
”….katso, Decianus, tuota parrakasta ja itsevarmaa miestä, joka lakkaamatta siteeraa tasavallan suurmiehiä. Älä anna hänen miehekkyytensä pettää sinua, ennen hän oli nainen.”
Etteikö Paavali tiennyt, mitä antiikissa ja Roomassa tapahtuu?
Oletko liittänyt Juvenaliksen kirjoitukset Raamattuusi apokryfisinä kirjeinä?
Harvinaisen hyvin Juvenaliksen ennustus siitä mitä hän näki antiikin Roomassa on muuttunut lihalliseksi nyttemmin kirkossa.
Juvenalis oli satiirikko. Hän siis kirjoitti hyvin asenteellisesti. ”Sanotaan, että Horatius hymyili ihmisten heikkouksille ja vioille, kun taas Juvenalis ruoski niitä armottomasti.” Näin häntä luonnehditaan Wikipedian artikkelissa. Inhimillisiä heikkouksia ruoskiva ei taida olla sopiva malli kristitylle.
Sitten Paavalikin oli asenteellinen satiirikko, kun hän mm. 1Kor6 kirjoittaa, viitaten jakeeseen 9 jakeessa 11:sta:..”ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä…” Ja Paavalikin oli tietääkseni kristitty.
Melkein kristillisesti olematta kristitty Juvenalis arvosteli aikansa hyväosaisia myötätunnon puutteesta köyhiä kohtaan, mutta ei ollut huomaamatta sitä rappiota Roomassa, mihin se oli vajonnut. Sitä ei kuitenkaan ole mainittu pastoraalisessa kirjeessä. Myöhemmin myös kirkkoisä Tertullianus löysi Juvenaliksen, tietää Wikipedia.
”Paavalikin oli asenteellinen satiirikko.” Mahdatko tietää, mitä satiiri on? ”Satiirissa saatetaan kohde – henkilö, yhteiskuntaluokka, instituutio, kansa tai valtio – naurun alaiseksi ja halveksituksi. Yleensä satiirikko pyrkii ottamaan kohteikseen asioita tai henkilöitä, jotka edustavat laajemman tason ilmiöitä. Satiirin keinoja ovat mm. liioittelu, parodia, ironia, karnevalisointi ja shokeeraaminen.” Näin sanaa selitetään Tieteen termipankissa. Paavali ei piruillut.
No jaa. Paavali sanoi muuten vain – purevasti – totuuden 1Kor6:9-10 ja Juvenalis ennusti sen aavistaen tapahtuvaksi, minkä nyt näemme pastoraalisessa ohjeessa ja evlut-kirkoissa.
Luepa seuraavakin jae: ”Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.”
Kuten piispa Jolkkonen eriävässä mielipiteessään asian ilmaisi: ”On vaikeaa välttää tulkintaa, jonka mukaan (pastoraalisen) ohjeen epäsuorana, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on ohjata pappeja toimittamaan samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia vihkimisiä tilanteessa, jossa toimivaltainen viranomainen eli kirkolliskokous on äskettäin hylännyt samaa asiakokonaisuutta koskevan piispainkokouksen aloitteen.”
Tuonmoisia te jotkut olitte 1Kor6:11; tuonmoisiksi teitä joitakin 1Kor6:9 yllytetään pastoraalisen ohjeen mukaan tulemaan.
”Te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” Tämän pyysin lukemaan.
Ahaa. Tarkoitat siis, että epäjumalanpalvelijat ovat nyt pyhitetty Paavalin sanalla. Sikäli tietysti oikein mikäli he ovat luopuneet epäjumalanpalveluksestaan ja hylänneet entiset menonsa, eivätkä ole palanneet enää niihin, mistä Paavali antaa esimerkin kirjeessään. Siis päinvastoin mihin evlut-kirkko antaa nyt vapauden.
”Tarkoitat siis, että epäjumalanpalvelijat ovat nyt pyhitetty Paavalin sanalla.” En totisesti tarkoita. Eihän Paavali ketään pyhitä. Kolmiyhteisen Jumala puhdistaa, pyhittää ja vanhurskauttaa.
”Mikäli he ovat luopuneet epäjumalanpalveluksestaan ja hylänneet entiset menonsa.” (Edellisessä kommentissani on näppäilyvirhe. Po ’kolmiyhteinen’.) Miten mahtaa olla syyn ja seurauksen kanssa? Edellyttääkö Jumalan vnhurskauttaminen luopumista epäjumalanpalveluksesta vai vaikuttaako vanhurskauttaminen luopumisen?
Jaha, Paavalin sana ei siis ole kaiketi tässä yhteydessä kolmiyhteisen Jumalan sanaa. Kierrät tosiasian kyllä mallikkaasti. Jumalako siis pyhittää ja vanhurskauttaa, varkaat, ahneet, juomarit ja miesten kanssa makaavat miehet, jne. ilman että he ovat luopuneet epäjumalanpalveluksestaan?
”..Vai vaikuttaako vanhurskauttaminen luopumisen? Ilman lain saarnaa ei. Kenenkään osaksi vanhurskauttaminen ei ole tullut ilman katumusta. Vanhurskauttaminen tosin seuraa katumusta mutta katumus ei ole vanhurskauttamisen vaikuttava syy, vaan armo. Samalla kun Paavali saarnaa Jumalan vihastuvan synnistä ankarasti, hän saarnaa ilmaista anteeksiantoa lunastuksen kautta Jeesuksessa Kristuksessa.
Paavali kirjoittaa Korintin kristityille 1Kor5:1;”Yleensä kuuluu, että teidän keskuudessanne harjoitetaan haureutta, jopa semmoista haureutta, jota ei ole pakanainkaan keskuudessa, että eräskin pitää isänsä vaimoa.”
Kuulostaa aika selvästi lain nuhtelulta. Mitä mieltä olet, hyväksyykö Paavali semmoista haureutta Korintin kristittyjen keskuudessa, kuin vaikkapa miesten kanssa makaavat miehet, joka nyt on säädetty evlut-kirkon alttarilla tapahtuvaksi.
Kun kirjoitit; ”Edellyttääkö Jumalan vanhurskauttaminen luopumista epäjumalanpalveluksesta vai – vaikuttaako vanhurskauttaminen luopumisen?; niin samalla myös tunnustat tuossa aivan oikein sen, että miesten kanssa makaavat miehet ovat epäjumalanpalvelijoita, jotka eivät ole siitä luopuneet.
’Miesten kanssa makaavat miehet’ on melko ongelmallinen käännös. Paavalin sanat ovat näet monitulkintaisia. Aikaisempi suomennos käyttää sanoja: ’hekumoitsijat ja miehimykset’. Agricolan versio viittaa selvästi pedofiileihin. Olen miettinyt tätä. Kärki on mielestäni seksuaalisessa vallankäytössä, joko alistamisessa tai alistumisessa, jotta saavutettaisiin eroottista nautintoa. Kahden ihmisen tasa-arvoinen, uskollinen parisuhde on jotain muuta.
Jaha, löit peruutusvaihteen päälle, kun totuus alkoi liian lähelle. Kun homo oli miehimys sata vuotta sitten, niin nyt miesten kanssa makaavat miehet ovat sitten käännösongelma. ”Kahden ihmisen tasa-arvoinen, uskollinen parisuhde on jotain muuta.” Tätä Paavali ei tietenkään tuntenut on kaiketi seuraava tekstisi.
Antiikissa tunnettiin syvää sitoutumusta edellyttävä homoseksuaalinen suhde. Platonilla ”taivaallinen rakkaus” toteutuu pysyvissä miesten välisissä suhteissa, joihin liittyy myös seksuaalinen kanssakäyminen. Edesmennyt prof. Heikki Räisäsen kannatti nykymuotoista näkemystä sukupuolineutraalista avioliitosta, mutta totesi, että Paavalilla ei ole asiasta kuin kielteistä sanottavaa.
”Nyt ’miesten kanssa makaavat miehet’ on sitten käännösongelma.” Eihän tuo ole itse ongelma vaan yksi sen ratkaisuehdotus. ”Vaikuttaako vanhurskauttaminen luopumisen? Ilman lain saarnaa ei.” Eikö lain saarnaan kuulu myös sen julistaminen, ettei syntinen pääse irti syntisyydestään omin voimin?
Minähän vastasin siihen Klo 10:05.
”Samalla kun Paavali saarnaa Jumalan vihastuvan synnistä ankarasti, hän saarnaa ilmaista anteeksiantoa lunastuksen kautta Jeesuksessa Kristuksessa.” Paavali kirjoittaa Jumalan vihasta, mutta kieltää uskovia vihaamista: ”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista (Kol. 3:8).”
Mitä tuolla kohdalla Kol.3:8 on tekemistä vanhurskauttamisen kanssa? Lain kautta tulee synnin tunto ja se osoittaa Jumalan vihan mutta laki ei vanhurskauta. Kristus vanhurskauttaa uskon kautta. Tosin Korinttialaiskirjeessä esintyy samoja asioita kuin Kol. 3:5-6: ”Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte.
Sitäkö Oulun tuomiorovasti Satu Saarinen eilen pyysi kirkon puolesta anteeksi, kun evlut-kirkko on ennen tätä aikaa kehottanut olemaan lankeamatta siihen epäjumalanpalvelukseen, josta Paavali kirjoittaa 1Kor6:9-10.
Emme oikeastaan keskustele vanhurskauttamisesta vaan evankeliumista, rakkaudesta ja kristillisestä etiikasta. Keskustelemme siis siitä, mikä on kristitylle oikein ja soveliasta. Onko meidät kutsuttu Jumalan vihan vai Jumalan rakkauden välittäjiksi? Onko meidät kutsuttu kertomaan lähimmäisille sitä, mitä he eivät saa olla ja tehdä? Onko meidät kuitenkin kutsuttu olemaan heidän veljiään ja sisariaan ja tekemään heille, mitä haluaisimme heidän tekevään meille?
Niin, miltäs tämä kuulostaa: ”Me toivomme Jumalan rakkauden jalostavan sydäntämme niin, että rakkaus ohjaa ajatuksiamme, sanojamme ja tekojamme. Me haluamme rakastaa Jumalaa koko sydämestämme, lähimmäisiämme kuin itseämme ja koko luomakuntaa kuin omaa kotiamme.Me haluamme sitoutua keskinäisen suvaitsevuuden ja totuudellisuuden kulttuuriin ja kaikkien uskontojen väliseen suvaitsevaisuuteen.” Varmaan rovasti Satu Saarinen voinee yhtyä edelliseen.
”Miltäs tämä kuulostaa?” Miltä tuo sinun korvissasi kuulostaa, Kosti Vasumäki? Arvelen, että ainakin loppu on mielestäsi ongelmallinen. Kenties luomakunnankin rakastaminen ’kuin omaa kotiamme’ on sinulle vieras ajatus. Minusta teksti on hyvä, oikea ja kaunis.
Löysin lähteen, josta tuo lainaus oli peräisin. Nyt ymmärrän, että pidät sitä harhaoppisena, Kosti Vasumäki. Sehän on ’niiden’ sivustoilta poimittu. Eihän gnostilaisuudesta voi tulla mitään hyvää, vai kuinka?
Miltä tämä kuulostaa Martti Pentti? Kirkkohistoriasta käy ilmi, että gnostilaiset ajatukset alkukirkon aikana olivat kietoutuneet varhaiskristilliseen käsitykseen mutta Paavalin aikana kristinusko otti etäisyyttä noihin ajatuksiin, joka tulee ilmi mm. 1ja2 korinttilaiskirjeessä.
Irenaeus (n.125–200) myös pyrki varmistamaan Uuteen testamenttiin tulevien kirjoitusten asemaa eikä lisäämään siihen mitään. Gnostilaisille ei myöskään kannattanut vastata siteeraamalla Raamattua, kun heillä oli rakkaus ja omat evankeliuminsa. Välillä tulee tunne, ettei Raamattua kannata lainata myöskään nykyään.
Se mihin gnostilaisuus on kietoutunut suhteessa kristinuskoon on tuo paljon korostettu lähimmäisenrakkaus. Olihan gnostilaisuuden opillinen kulmakivi: ”Rakkaus on elämän laki.” Koko kosiminen jumalallinen tietoisuus ja olennainen piirre on rakkaus ja harmonia, joka ilmenee lähimmäisenrakkautena. Hyvää ja kaunistahan tuo on. Tulkaa kaikki ja anteeksi.
Evl-kirkossa nykyisen muutoksen perustaksi, jonka ei sanota olevan raamattukysymys, on otettu tuo tiheään toistettu raamatunkohta 1Jh 4:8: ”Jumala on rakkaus,” gnostilaisittain uudelleentulkittuna kaiken syliinsä sulkevan universaalisen rakkauden iskusanana. Olisiko käynyt niin, että subjekti ja predikaatti ovat vaihtaneet paikkaa: ”Rakkaus on jumala” ja Kristus on saanut seurakseen Afroditen.
Eihän Sokrateskaan seurannut sielunsa alemmissa osissa olevia himoja. Sen sijaan hän seuraa sielun ylemmässä osassa olevaa järkeään, joka mahdollistaa tavallisesta poikkeavan taivaallisen rakkauden, kun syntiinlankeemus ei ole ulottunut hänen järkisieluunsa.
Se käsitykseni vahvistuu, Kosti Vasumäki, että kammoat rakkautta pelätessäsi, että se on gnostilaista hapatusta ja näin harhaoppia. Minä näen, että rakkaus on Jumalan lahja, jonka myös gnostilaiset ovat löytäneet, vaikka monessa muussa asiassa ovatkin pahasti harhassa.
Jos ihminen ei osaa oikean aidosti ja totuudellisesti rakastaa lähimmäistään, ei hän kai osaa itseäänkään. Tai pitäisikö ajatella painvastaisesti: kun ihminen ei itseäänkään totuudellisesti osaa tai edes halua rakastaa (vaikkakin kyllä ”hemmotella” ja ”viihdyttää” eri tavoin) kuinka hänellä voisi olla edellytyksiä rakastaa oikein ja totuudellisesti lähimmäisiään (ja siis myös ”kauimmaisiaan)?
Totuudelliseen rakastamiseen ihminen tarvitsee jotain itseään suurempaa Totuutta.
Eikö ihminen ole kutsuttu rakastamaan Jumalaa, itseään ja lähimmäistään ihan sillä vajavaisella kyvyllä, mikä hänelle on suotu? Jos jää kaipaamaan jotain jumalallista tai totuudellista rakkautta itselleen, jää helposti rakkaudettomaksi.
Vajavaisina ja vajavaisesti me tietenkin vain voimme rakastaa (tai yrittää ainakin).
Mutta jos kuvittelemme, että rakkaudellamme (rakkauskäsityksellämme) voisimme määritellä sen, mikä on oikein, teemme itsemme suorastaan ihmistä suuremmaksi.
”Jos kuvittelemme, että rakkaudellamme voisimme määritellä sen, mikä on oikein, teemme itsemme suorastaan ihmistä suuremmaksi.” Onko määrittelemisellä mitään tekemistä rakkauden kanssa? Rakkaus on tekemistä, nälkäisten ruokkimista, alastomien vaatettamista, sairaiden ja vankien luona käymistä ja niin edelleen. Määritelmien laatiminen lienee tästä näkökulmasta ihmistä pienempää jahkailun ja ajan tuhlausta.
Olet oikeassa:
”Rakkaus on tekemistä, nälkäisten ruokkimista, alastomien vaatettamista, sairaiden ja vankien luona käymistä ja niin edelleen.” Nuo kuuluvat kridstilliseen etiikkaan ja moraaliin.
Viike aikoina kuitenkin yhteiskunnallis-kirkollisessa diskurssissa on kuitenkin rakkaus alettu määritellä siten, että ”rakkaudesta” tulee tietyn ajattelutavan mukaisten toiveuden asia, jossa itse valikoidaan sitä, mikä on rakkauden sisältö.
Kyse on pohjimmiltaan ihmisten ylpeydestä Jumalan edessä.
”’Rakkaudesta’ tulee tietyn ajattelutavan mukaisten toiveiden asia, jossa itse valikoidaan sitä, mikä on rakkauden sisältö.” Sekö tässä loukkaa, että ne, jotka ’itse’ valikoivat, ovat muut kuin ’me’ tai ’minä’? Valikoidaanko rakkauden sisältö muiden kuin minun toiveitten mukaan? Eihän rakkauden luonne olekaan minun toiveitten täyttämistä vaan toisten toiveiden ja tarpeiden täyttämistä.
Toiveiden täyttäminen – myös ”noiden muiden” – voi olla tai sitten toisnaan ei ole todellista rakkautta. Joskus rakkaus on juuri siinä, että uskalletaan olla toteuttamatta toisten taiveita. Joskus taas ei.
Kritiikki on usein rakkauden vaikein laji, siksi se usein nykyisin laiminlöydään. Toki kritiikillä voidaan toimia rakkauden vastaisestikin, mikä on tavattoman yleistä nykyisin myös.
”On vaikeata rakastaa vaan oppivani soisin…”.
Voimme asettua lähimmäisemme yläpuolelle, vierelle tai alapuolelle. Ylhäältä voi arvioida toisen toimintaa. Siihen valtuuttaa vanhempana, opettajana, esimiehenä, virkavallan edustajana tai vastaavana oleminen. Vierellä teemme yhteistyötä, keskustelemme,, harrastamme tai kenties juhlimme yhdessä. Alapuolelle asettuen otamme vastaan kiitosta tai moitetta, toteutamme toisten toiveita, palvelemme. Mikä on se suunta, josta rakkaus toimii?
Rakkaat ystävät, elämme armon ajassa, armon evankeliumi kutsuu omistamaan autuuttamme Jeesuksen veren armossa. Aamen!
Kristus ja Hänen uskova seurakuntansa, s. 130, Evankelisluterilainen Todistajaseura, 2005.
”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa (1. Joh. 4:17,18).” Näyttää siltä, että pelkäämme rakkautta. Kysymme, onko rakkautemme oikeanlaista, onko se aitoa ja pyyteetöntä, kohdistuuko se hyväksyttävällä tavalla. Tarkoittaako Jeesuksen vertaus tällaistakin pelkoa? ”Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija (Matt. 25:24-26)!’”
Varsin mallikkaasti annat itse hyvän esimerkin kommentissasi, ”(klo 17:28, rakkaus on Jumalan lahja, jonka myös gnostilaiset ovat löytäneet)” siitä kuinka alkukristillisyys ja gnostilaisuus olivat ovelasti kietoutuneet yhteen rakkaudessa, johon Paavali taipumatta libertanistisen gnoosiksen edessä vetää rajan. Pastoraalinen ohjehan on ”ns.rakkaudessa” annettu, mutta ei pakanainkaan keskuudessa ole tunnettu sitä, mihin evl-kirkko nyt ihmisiä ohjeistaa. Tosin kuten mainitsin aiemmin, Roomassa Juvenalis sen ennusti tapahtuvaksi tietämättä, että näin käy 2000 vuoden kuluttua.
Kätke vain rakkauden talenttisi Herran pelossa, Kosti Vasumäki, jos sinulle muu on mahdotonta. Älä kuitenkaan ota Paavalia mukaasi; onhan hän sentään 1. Kor. 13 kirjoittaja.
Miksen ottaisi Paavalia mukaan, onhan hän mm. 1 ja 2 korinttilaskirjeen kirjoittaja ja gnostilaisuuden vastustaja ja juuri siksi. Rakkauden osoituksena hän jätti erään korinttilaisen miehen Herran Jeesuksen nimessä hyljättäväksi saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi aikojen lopulla.
Mitä tässä on kirjoitettu vanhurskauttamisesta, sen voisi pääasiassa supistaa kolmeen lyhyeen lauseeseen:
Jumala hyväksyy Poikansa lunastuksen maailman syntien maksuksi.
Jumala hyväksyy taivaaseensa ihmisen, joka uskoo Pojan sovitukseen.
Jumala hyväksyy ne työt, joita sovitusarmo uskovassa vaikuttaa.
H. J. Pätiälä ja P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 105, Concordia ry, 2021.