Antti Vuolanne kirjoitti 26.6. vierasblogin ”Miksi valitsimme vihan – emmekä rakkautta?”. Kirjoitus liittyy kirkon suhteeseen Pride-ideologiaan ja on relevantti myös tällä hetkellä käytävään keskusteluun kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta. Blogi oli varmasti vilpittömästi kirjoitettu, ja ansaitsee keskustelulle jatkoa. Kirjoitus sisältää runsaasti lainauksia Vanhan testamentin ankaruudesta ja peilaa niitä Uuden testamentin rakkautta painottavaan sisältöön. Kirjoittaja toteaa: ”Mutta Jeesus kumosi, ja täytti, lain määräykset rakkaudella.” Tässä lauseessa ilmenee kuitenkin argumentaation heikko kohta, joka muuttaa ratkaisevasti sen mihin päädytään. Jeesus nimittäin sanoo nimenomaan, että ”En ole tullut lakia kumoamaan, vaan täyttämään sen … laista ei häviä pieninkään piirto” (Matt. 5:17-18).
Vanha testamentti oli ”kasvattaja Kristukseen”, valmisti tietä, jotta maailmassa olisi maaperä evankeliumin vastaanottamiselle, Kristuksen kirkon rakentamiselle ja myöhemmälle laajenemiselle koko maapallon kattavaksi. Kukaan tähän keskusteluun osallistuneista on tuskin vaatinut, että vanhan liiton rangaistuskäytäntöjä sovellettaisiin tänä päivänä – ei niitä ole sovellettu koskaan kristillisen kirkon historiassa. Mutta kristillisellä kirkolla on ollut, UT:n sanomaa noudattaen, alusta asti selkeä käsitys yhden miehen ja yhden naisen välisestä rikkomattomasta avioliitosta ja siihen liittyen seksuaalimoraalista. Jo kasteessa sitouduttiin noudattamaan kristillistä moraalia, joka poikkesi voimakkaasti vallitsevasta kulttuurista.
Mistä nyt on tullut viisaus, jolla kyseenalaistetaan kirkon kaksituhatvuotinen opetus? Tässä ei voida vedota tieteeseen, sillä kyse on arvoista, ja niitä tiede ei voi meille antaa. Homoseksuaalisuus biologisena taipumuksena on tuskin lisääntynyt tai vähentynyt näiden 2000 vuoden aikana, eli samojen haasteiden kanssa on eletty alusta asti. On vaikea nähdä mitään muuta tekijää muutosvaatimusten takana, kuin muuttunut (maallistunut) kulttuurimme.
On nähdäkseni kysymys erittäin vakavasta kehityskulusta kirkon koko historian perspektiivissä. Nyt on maallistuminen tunkeutumassa uudella tavalla liberaalien länsimaisten kirkkojen sisälle. Onhan Raamatun arvovallan kyseenalaistaminen teologienkin taholta edennyt kirkossa pikkuhiljaa jo vuosisatoja, mutta nyt sanoudutaan irti konkreettisesta, selkeästä, alusta asti vallinneesta yksimielisestä kirkon opetuksesta ja sen mukaisesta käytännöstä. Tässä on huomioitava myös lähetyskäsky kirkon keskeisenä missiona: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19-20).
Kirkon tehtävä ei ole koskaan ollut tuomita niitä, jotka eivät halua sitoutua sen opetukseen – jotka asettuvat sen ulkopuolelle. Kirkon opetukseen sitoutuminen on aina edellyttänyt kääntymystä, mielenmuutosta, joka antaa kokonaan uuden näkökulman maallisiin ja hengellisiin asioihin. Vain sitä kautta on mahdollista sisäistää aidosti myös moraalinormit.
Kirkon pitäisi mielestäni tunnistaa ja tunnustaa, että kansamme (jopa kirkon jäsenistön) enemmistö on enemmän tai vähemmän vieraantunut sen eettisestä opetuksesta, vaikka yhteiskuntamme moraali onkin aikanaan rakentunut kristilliselle pohjalle. Kirkolla ei ole, yhtenäiskulttuurin kadottua, kovin merkittävää roolia useimpien kansalaisten eettisissä valinnoissa. Vain pieni vähemmistö noudattaa elämänsä aikana kaikilta osin alkuperäistä kristillistä avioliittoetiikkaa. Jokaisella on myös mahdollisuus avioliittoon ilman papin aamentakin.
Vaikka mukauttamista ”ajan vaatimuksiin” on tarjottu jo pitkään ratkaisuksi kirkon aseman pelastamiseksi, tämän hetken globaalit tilastot osoittavat pikemminkin, että liberaalit kirkot menettävät jäseniään ja kuihtuvat. Sen sijaan karismaattisten ja konservatiivisten (liberaalin vastakohtana) kirkkojen ja seurakuntien jäsenmäärät ja aktiivisuus kasvavat globaalisti. Niillä on annettavanaan jotain, mitä tämä maailma ei voi antaa.
Siinä, että kirkko pitää kiinni alkuperäisestä eettisestä opetuksestaan, ei ole koskaan ollut kyse siitä, että joiltakin rakkaus kiellettäisiin. Päinvastoin – mutta evankeliumin mukaan seksi ei ole rakkauden normi tai täyttymys. Raamatun mukaan rakkaus tulee täydelliseksi aivan muusta. Rakkaus on lain täyttämys (Room. 13:10, KR. -38) ja Jeesus Kristus tuli täyttämään lain. Laki ja evankeliumi ovat kaksiteräinen miekka, joka voi muuttaa ihmisen elämän, eikä sitä pidä tylsyttää. Kirkko, joka siitä luopuu, luopuu sille annetusta tehtävästä maailmassa.
Jarmo Harno
TkT, riviseurakuntalainen, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta
Kristuksen evankeliumista Matteuksen mukaan voidaan lukea tällaisiakin opetuksia: ”Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.»
” Siinä, että kirkko pitää kiinni alkuperäisestä eettisestä opetuksestaan, ei ole koskaan ollut kyse siitä, että joiltakin rakkaus kiellettäisiin. Päinvastoin – mutta evankeliumin mukaan seksi ei ole rakkauden normi tai täyttymys.” Kukahan on sanonut tai väittänyt, että seksi olisi rakkauden normi tai täyttymys? En nyt muusta tällä tai millään muullakaan alustalla sellaista lukeneeni.
Viittaan blogissani väitteisiin, että jotkut haluaisivat kieltää homoseksuaalisen taipumuksen omaavilta rakkauden. Väite sisältää implisiittisesti ajatuksen siitä että seksuaalisuuden toteuttamisesta pidättyminen merkitsee rakkaudesta luopumista.
Onneksi nuoret ovat löytäneet sen, jonka me vanhat olemme kadottaneet. Sen tärkeimmän kadottaminen käy meiltä kaikilta helposti. Keskustelu homoseksuualisuudesta käy kuumana. Siksi jotain paljon tärkeäpää näyttään jääneen huomioimatta. Ottamatta mitään kantaa kyseiseen keskusteluun, huomaan että evankeliumin julistaminen on jäänyt molemmilla puolin sivuraiteelle. Paavali varoittaa pahoista epäluuloista. Niitä juuri po. keskustelut saavat aikaan.
Yhdessä toimiminen evankeliumin hyväksi tulee näiden epäluulojen tähden vaikeaksi ja jopa mahdottomaksi.
Oletetaan jonkun mielipiteen varassa toisesta se, ettei hän kuulu meihin, vaan muihin. Kirkon voimavaroista kuluu huomattava osa tämän ongelman ratkaisuyrityksiin. Kaikki se on poissa kirkon varsinaisesta tehtävästä, eli sen ilosanoman julistamisesta, että meillä kristityillä on evankeliumissa vastaus juuri niihin suuriin kysymyksiin, joiden tähden koko maailma kokee suurta turvattomuutta ja tarkoituksettomuutta.
Pekka: Tällä palstalla kaikki keskustelut näyttävät tosiaan päätyvän navanalusasioihin. Outoa on, että toisten petipuuhat jaksavat joitakin keskustelijoita kiinnostavan vuodesta toiseen.
Mutta useinkin sunnuntaisin kirkonpenkissä istuessani kuulen kyllä ihan iloista evankeliumin julistusta. En siksi ole huolissani, kyllä kirkko tehtävänsä hoitaa. Meillähän on tällä hetkellä sitä paitsi aivan loistava ja nimenomaan evankeliumin ydinsanomaan keskittyvä piispakaarti.
Ymmärrän hyvin evankeliumin julistamisen keskeisyyden, mutta mietitään Jeesuksen ja alkuseurakunnan/kirkon suhtautumista Jumalan lakiin: ei evankeliumi mennyt eteenpäin irrallisena laista. Miten se voisi mennä tänä päivänä? Tämä oli yksi kirjoitukseni pääpointeista.
Paavalin kirjeet on kirjoitettu uskoville. Uskon vaikutuksesta laille tulee aivan erilainen merkitys, kuin se mitä se on ollut uskoa ennen. Siihen aikaan kun usko ei vielä ole tullut on laki kovaa vaatimusta, jota on vaikea täyttää. Siksi juuri monet eivät halua tulla uskoon. He kokevat ettei heidän voimavaransa riitä uskovan elämään. Mikä tietenkin on totta. He eivät vielä voi myöskään tietää miten Pyhä Henki uskovassa vaikuttaa ja auttaa kaikessa. Siksi ulkopuolella olevien on vaikea tajuta lain merkitystä. Vasta uskoon tulo luo kykyä käsittää sitä niin kuin uskovat sen näkee. Lutherille laki oli ennen uskoa vihollinen joka vain vaati. Eikä mikään riittänyt. Uskon tultua laista tuli hänelle rakas ystävä ja suuri siunaus elämälle. Jos ensin vaadimme heiltä jotain jota heillä ei voi olla, niin emme voi odottaa sitäkään , että he ottaisivat sen vaatimusten valossa uskon vastaan.
Olen vasta äskettäin herännyt tajuamaan miten monet uskovat keskittyvät blogisi aiheeseen. Samalla tuhannet nuoret ovat täysin tietämättömiä siitä Jumalan valtavasta rakkaudesta, jonka he voisivat saada osakseen, vain avaamalla sydämensä Jeesukselle. Näin he saisivat turvallisuuden ja syvän merkityksen elämälleen ja Jeesuksen ystävyyden. Sen seurauksena he saavat rakkauden Jumalan lakiin ja sydämen halun elää sen mukaan.
Pekka: Uskoon ei aina ”tulla”, uskoon myös ”kasvetaan”.
Uskoon ei aina ”tulla”, uskoon myös ”kasvetaan”.
Näin on Seija.
Mietin, miten voi kasvaa, jos maaperälle ei anneta voimaa? Kasteen, sekä konfirmaation jälkeen tarvittaisiin sekä opettajia että kosketusta Raamatun sanaan.
Kirjoitan tämän kahden lapsen ja neljän lapsenlapsen isoisänä. Koemme rouvan kanssa, että emme ole onnistuneet kristillisinä kasvattajina niin kuin oman ymmärryksemme mukaan meidän olisi pitänyt onnistua. Taivaan Isä meitä heikkoja armahtakoon sekä lapsiamme sukupolvesta sukupolveen siunatkoon.
Kyllä juutalaisuudessa lain merkitys oli perustavan laatuista. Laki oli ihana asia, ei sitä ollut vaikea täyttää ja elää sen mukaan. Laki antoi voimaa, koska sen sisältö ja henki oli hengellinen. Esim Juutalaiset kultti rukoukset olivat sisällöltään, vastaavia kuin kristillisessä liturgiassa. Tietysti on totta se, että kristinusko on hiljalleen avautuvaa jonka juuret ovat juuri juutalaisuudessa, Israelin kansan historiassa.
Tuossa on täyttä asiaa Pekka. Lisäisin vielä, että ihminen ei voi kääntyä ja vastaanottaa evankeliumia, ellei hän kohtaa Jumalan pyhyyttä ja halua nöyrtyä Hänen edessään. Meillä kaikilla on luontainen ylpeytemme, joka vastustaa Jumalan tuntemista. Sille, miten ja missä järjestyksessä kääntyminen itse kunkin elämässä voi tapahtua, ei varmaan kannata määritellä yksityiskohtaista kaavaa.
Lutherin aikaan katolinen kirkko oli ominut itselleen välimiesaseman ja oikeuden ”myydä” Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Se lienee keskeisimpiä syitä siihen miksi uskonpuhdistusta tarvittiin. Ihminen löytää armon vain henkilökohtaisen uskonsuhteensa kautta Jeesukseen Kristukseen.
Koko keskustelukulttuuri tuntuu pyörivan rakkaus-viha(puhe) akselilla, jossa sekä rakkaus että viha ymmärretään siten kuin tuo määrittely tuntuu itsestä ja itselle ”passeliksi”. Raamatusta todellä löytyy yksityisjakeita ja jaeryhmiä kullekin halukkaalle halutustikin tulkittavaksi ja argumentoitavaksi. Onko tulkinta oikein on oma kysymyksensä. Väitettyä ”vihaa” löytyy niin konseravatiivisista että liberaalista piirteistä, siis väitettyä sellaista; todellisesta vihasta tai vihan kohteesta en väitä mitään.
Samoin on outua väittää, että jotkut (konservatiivit) vain haluaisivat ”keskittyä navanalusjuttuihin”. Samalla perusteella ”prideideologian” mukaiset tulkintaperusteet ovat nimenovaan ”keskittymistä navanalusjuttuihin” tai ”rakastamisen kieltämisesta väittämiseen”. Populismina populistisimmallaan, siltä se tuntuu.
Piispat toki ovat sotkeneet kirkollisen sopan todella pahasti, kuten jalkimoderniin luontevasti sopiikin. Kaikkihan on vain vallankäyttöä ja tulkintaa…. ja kun on rakennettu erilaisa vallan ”tikapuita”, ei kiipelijöistä yleensä tule olemaan puutetta. Vallan käyttö toki itsessään ei ole aina pahasta eikä syntiäkään, ainakaan tietoista sellaista. Kukin meistä on sokea omalle syntisyydelleen, omaa syntisyyttä emme ymmärtäne sen karmeudessaan kuin osittain.
Vai onko kaikki van tulkintaa ja vallankäyttöä sittenkään? Ei kai kristinuskon klassisen ymmärryksen mukaisesti. Luterilaisuudessa, jos missä on sekä laki että evankeliumi (tässä ns. suppeammassa merkityksessä, ilosanomana) läsnä; on armo ja tuomio. Meille ihmisille tuomitseminen on helppoa, vaikkei meillä siihen mandaattia olekaan; tuomioistakin puhuminen kuitenkin kuuluu sekin evankeliumiin – sen laajassa kokonaismerkityksessä. Kaikki me olemme tuomittuja ilman krituksen armahdusta, olimmepa sitten konservatiiveja tai liberaaleja, heteroita tai ei-heteroita. Sen julistamista, mikä on oikein, on kristityn velvollisuu ja valtuutuskin. Tuomitseminen taas on aivan eri asiaa, ja sitä voi tehdä ilman Raamattuun vetoamistakin – kuten usein onkin asian laita. Velvollisuus ja valtuutus koskee kuitenkin meitä syntisiä, syntisille julistamaan. On laki ja on evankeliumi. Toinen näistä ei syö toista.
Todellinen rakkaus pitää sisällään nuo molemmat puolet.
Jukka: Sen takia varmaan Jeesus itse rakkauden kaksoiskäskyssä sanookin, että ”näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat”. Eli ellei ole rakkautta laki on tyhjä sana. Jeesus teki sen monin tavoin näkyväksi omassa elämässään, vertauksissaan (esim. Laupias samarialainen) ja kohdatessaan fariseuksia.
Antti Vuolanteen blogissa tulee ilmi juuri se, millä tätä ns. ”moninaisuutta” ylipäätään perustellaan;..”ja suurin niistä on rakkaus.” Olisiko tässä käynyt osaltaan myös niin, että evlut-kirkko ei enää oikein yhdy siihen, mitä Luther toteaa 1Mo4 alussa selittäessään luomiskertomusta 1:sestä Mooseksen kirjasta (luvut) 1-3: ”Nyt olemme … jättäneet vertauskuvat ja seuranneet historian kertomuksen varsinaista ydintä.” Se mitä Luther pitää historiallisena on Aadamin tekeminen savesta ja Eeva on liha hänen lihastaan ja luu hänen luustaan.
Tämä on nykyään hirveän patriarkaalista, kun on epäselvää onko ihminen lähtöisin puusta vai maasta. Harmaata aluetta on myöskin ihmisen lankeaminen täysin toisen herran palvelukseen. Nykyisin tämä ilmenee siten, että se mitä 1Moos.luvut 1-11 antavat ymmärtää ovat myytti ja lähinnä lapsille tarkoitettu. Kertomus, kauniskin, alussa viaton, joka purkautui sitten veljesmurhaan ja josta oikea ja väärä kirkko sai alkunsa. Tuota alkukertomusta, jossa myös avioliitto asetetaan ja jota kristillinen kirkko on seurannut tähän asti ei pidä enää ottaa todesta Jumalan sanana tässä modernin puristuksessa.
Niin, kyllä alkukertomuksessa asetetaan avioliitto olemuksellisesti, vaikkei siinä sanaa avioliitto määritelläkään; ja nykyäänhän tunnutaan uskovan (tai haluttavan uskoa), että kaikki oliusi myös olemuksellisesti (jos sellaista ”olemuksellisuutta” ylipäänsä on) sitä – ja vain sitä – miksi jokin asia nimetään.
Kosti ja Jukka: Teillä on ihan erilainen käsitys Suomen ev.lut. kirkosta kuin minulla. Oletteko kirkon jäseniä ja käyttekö usein jumalanpalveluksissa? Minä kuulun kirkkoon ja käyn jumalanpalveluksissa tai kuuntelen radiosta melkein joka viikko. Ihan kirkasta evankeliumia siellä useimmiten saarnataan. Teidän mielestänne kirkossa siis pitäisi puhua enemmän itsekunkin petipuuhista. Minusta semmoiset asiat puhutaan muualla.
Saarnoja lienee monenlaisia, samoin kokemuksia. Suomen Evlut-kirkko ei ole yhtenäinen siinä opissa, johon se tunnustuskirjojensa mukaan on sitoutunut.
Varmasti julistetaan oikeaa evankeliumia mutta minusta näyttää pikemminkin siltä, että piispat toiminnassaa ovat kiinnostuneimpia keskittymään ”petiharrastuksista” tai organisaation yhtenäisyydestä puhmiseen (enemmän kuin oikeassa opissa pitäytymiseen). – Voivat ne samalla evankeliumiakin julistaa (usein ilman lakia, tai suorastaan ”uudenlaisen” lain kera). Pappeja lienee kovin monenlaisa, eikä kukaan ole aina oikealla tai aina väärällä asialla.
Toisaalta täydellisen oikeaoppista kirkkoa organisaationa tuskin on olemassakaan.
Todellisuudessa Evlut-kirkkomme sisällä näyttää olevan ainakin kaksi ”kirkkoa” opillisesti ymmärrettynä. ja jakautiminen saattaa jopa syventyä piispojen viiketoimista huolimatta – tai osin niiden vuoksikin.
Jukka: Kirkonhajottajia on ollut kautta aikain. Kristillinen kirkko on moneen kertaan pirstoutunut. En nyt nostaisi nykyisiä piispojamme hajottamisen kärkikaartin. Erilaiset herätysliikkeet taitavat useimmiten erkaantua omiksi kirkoikseen. Tai sitten jakautuvat moneksi kuten SLEY ja lestadiolaiset, kun kilpaillaan siitä, kuka on oikeaoppisista oikeaoppisin.
Toki on monenlaisia pappeja ja monenlaisia saarnoja. Oma kokemukseni jumalanpalveluksista on tosiaan positiivinen. Et muuten vastannut kysymyksiini: kuulutko kirkkoon? käytkö kirkossa? Ilman omakohtaisia kokemuksia jumalanpalveluksista on aika turha esittää niistä mitään väittämiä tai oletuksia. Tai siis kirkosta ylipäätään.
En lukittele ”hajottajia” tehokkuusluokkiin. Se ei ketään hyödytä.
Toki on niin, että on pyrkimystä määritellä ”se oikeauskoinen tai -toimintainen kirkko” – niin konservatiiveilla kuin liberaaleillakin. Protestanttiset kirkot ovat todellakin pirtaloituneisuuden vaivaama. Toisaalta on myös niin, että on joskus ihan viisasta todeta, että ”olemme kasvaneet toisistamme erilleen” kirkollisesti tai organitorisesti. Sitä problematiikkaa moni yksilä ja järjestö tai ryhmä käy mielessään. – Ja sitten käydään kiistaa siitä keiden tulisi joidenkin mielestä erota tai ketkä tulisi suorastaan erottaan tietystä kirkko-organisaatioista. Kaksilla rattailla ajaminen käy ennen pitkää rasittavaksi. Keille jätetaan tilaa ”avarakatseisuuden” nimissä; mitä avarakatseisuus sitten onkaan tai miten se määritellään – ja kuka tai ketkä määrittelyn vallan saavat tai ottavat.
Käyn sekä toisinaan Evlut-kirkon, mutta (yleisimmin) messuyhteisöjen jumalanpalveluksissa. Kummissakin on monenlaisa saarnoja. Olen Evlut-kirkossa tai kirkoista käsin kuullut/kuunnellut ihan hyviä saarnoja, ja tiedän, että ruohonjuuritasolla monet ovat tyytyväisiä niiden raamatunmukaisuuteen, monet eivät. Kokemuksista en ala kiistelemään, niitähän on moneksi, paikkakuntakohtaisestikin – ymmärtääkseni vaihteluväliu on suuri. Kirkko on paljon muutakin kuin saarnat, joiden merkitys tietenkin on suuri. Yhtä oleellista on, mitä kirkko opettaa, ja mitä ei. Vai onko yhteistä ”linjaa”?
Minulla ei ole viisasten kiveä mutta surua tunnen, koska Kristuksen ääni kuuluu toisinaan epämääräisestä suunnasta ja toisinaa häipyy lähes kuulumattomiin.
Islannin luterilaisessa kirkossa kaikkien pappien on suostuttava vihkimään homopareja voidakseen toimia pappina. Onko Suomessakin jonkin ajan kuluttua sama tilanne? Piispat kuulemma täällä kyselevät papiksi vihittäviltä suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Piispojen mielestä liian jyrkkä suhtautuminen voi estää kokonaan pappisvihkimyksen.
Usko ei anna periksi missään. Rakkaus antaa periksi kaikessa.