Munkkiniemen seurakunnan seurakuntaneuvosto päätti kokouksessaan 14.12.2022 lopettaa vuoden 2025 loppuun mennessä toimintansa toisessa toimipisteessään, Munkkivuoren kirkossa. Lopettamisen syyksi kerrottiin siellä havaitut kosteusvauriot, joiden korjaamiseen seurakunnalla ei ollut varoja. Korjauskustannuksiksi ilmoitettiin 10 miljoonaa euroa.
Päätöstä tehtäessä toimivaksi valitussa toisessa tilassa, Munkkiniemen kirkossa, ei ollut tehty kuntotarkastusta. Kun se jälkeenpäin suoritettiin, todettiin, että myös siellä oli ehdotonta korjausta vaativia ongelmia. Munkkiniemen kirkon saneeraukseen rahat löytyivät. Helsingin yhteinen kirkkovaltuusto myönsi tarkoitukseen 9.6 miljoonaa euroa. Ja, vaikka Rohkeasti Yhdessä -ohjelman mukaisesti juuri Munkkiniemen kirkko oli ensin ollut lakkautuslistalla (Kirkko ja kaupunki 27.8.2021), sinne oli vuoden 2022 alussa asennettu 600 000 euroa maksava kuparikatto.
Jos kirkkoja vertailtaessa olisi ollut kysymys Munkkiniemen kirkon ehdottomasta paremmuudesta ja sopivammuudesta, Munkkivuoren kirkosta luopumisen ratkaisun voisi ymmärtää. Mutta näin ei ole, tarkastellaan sitten vaikka kirkkojen sijaintia, kokoa, toimivuutta tai arkkitehtonisia ominaisuuksia. Munkkivuoren kirkko on keskeinen osa alueen arkkitehtuuria, Aarne Ervin toimistossa työskennelleen Olavi Kanteleen suunnittelema. Se näkyy ja kuuluu kauas. Se yhteydessä on korkea kellotorni ja kolme kauniisti soivaa kelloa. Rakennus on avara, ”kirkko keskellä kylää”. Se on alueen maamerkki, helposti saavutettavissa kaupungin laajenevien rakennus- ja liikennesuunnitelmien myötä. Sen yhteydessä sijaitsee kirkkoherranvirasto sekä seurakuntasali, tilat, jotka Munkkiniemen kirkosta kokonaan puuttuvat. Kirkkosali on akustisesti erinomainen. Siellä on hienosti soivat 30-kertaiset urut ja vaikuttava Åke Hellmanin mosaiikkialttaritaulu. Kaikkea tätä vastaan Munkkiniemen kirkko ei pysty kilpailemaan tasavertaisesti.
Kuulun pieneen ryhmään, joka jo vuoden 2022 luopumispäätöksestä lähtien on eri foorumeilla, kirjeitse ja sanallisesti, kiivaasti puolustanut Munkkivuoren kirkon ja sen toiminnan säilyttämistä. Keräsimme adressinkin sen puolesta. Lyhyessä ajassa saimme siihen 1 180 nimeä. Adressi luovutettiin kirkkoherra Päivi Vähäkankaalle Helsingin kirkon hallinnolle edelleen vietäväksi. Merkintä adressin luovuttamisesta seurakuntaneuvostolle näkyy neuvoston päätöksestä (31.3.2023), mutta mitään adressin myöhemmistä vaiheista emme ole kuulleet.
Olemme myös painottaneet, että Munkkivuoren kirkossa tapahtuneet vauriot ovat syntyneet sisäisen valvonnan puutteellisuuksien seurauksena. Sadevesi on saanut toimimattomien kattorakenteiden vuoksi valua vuosikausia pitkin rakennuksen ulkoseiniä. Se on kerääntynyt maahan lammikoksi, josta se sitten on imeytynyt kirkon pohjarakenteisiin.
Helsingin seurakuntayhtymä omistaa Munkkivuoren kirkkorakennuksen. Sille kuuluu myös rakennuksen kunnon valvonta. Munkkiniemen seurakunta puolestaan on vuokralainen. Vaikka seurakuntayhtymälle oli vuosien kuluessa tiedotettu Munkki-vuoren kirkon sadevesiongelmista, niihin ei puututtu. Mikäli korjaustoimet olisi aloitettu ajoissa, vauriot olisivat olleet pienemmät ja kustannukset vähäisemmät.
Kun korjauskustannukset tekemättä jättämisen vuoksi pääsivät paisumaan, seurakunnalla ei riittänyt mahdollisuuksia niiden peittämiseen. Asiaan liittyy vielä toinenkin pohdinnan aihe. Seurakuntalainen kysyy: – Minkä oikeudellisen ja moraalisen perustelun mukaan vuokralainen olisi velvollinen kustantamaan omistajan laiminlyönneistä aiheutuneen vahingon korjaamisen? – Kysymys laajenee vielä tästäkin seurakuntalaisen kirkon hallintoa kohtaan tuntemaksi yleiseksi hämmennykseksi. – Miten Helsingin kirkon päätöksenteko toimii?
Hyvään hallintotapaan kuuluu avoimuus. Olemme kuitenkin jo vuosia kirkkomme puolesta toimiessamme saaneet monessa yhteydessä kokea päinvastaista. Toistuvasti hallinnolle esittämiimme suoriin kysymyksiin ei, pyynnöistämme huolimatta, ole vastattu. Onko niin, että seurakuntalainen on kirkon hallinnon päätöksenteon kannalta niin turha osallistuja, ettei hänen kannanottoihinsa tai kysymyksiinsä tarvitse edes vastata? Eikä hänen tarpeitaan koskevia, tehtyjä ja tekemättä jätettyjä päätöksiä selitellä. Mikäli näin on, Helsingin kirkon hallinto antaa huonon ja epäluottamusta herättävän kuvan kirkon päätöksenteon avoimuudesta. Seurakuntalaisen ”pimentoon” jättäminen synnyttää tunteen, jossa syrjäyttäminen on päällimmäinen.
Tuntuu, että muutoinkin Helsingin kirkon hallinnollisissa toimissa on tällä hetkellä ihmettelemisen aihetta. Uuden tuomiorovastin valinnasta on juuri käyty hämmentävää keskustelua. Se ei koske virkaan valitun Munkkiniemen seurakunnan kirkkoherran Päivi Vähäkankaan pätevyyttä, vaan valintaprosessia.
Seurakuntaneuvosto oli tehnyt 80 prosentin äänten enemmistöllä esityksen välillisen vaalitavan soveltamisesta tuomiorovastin valintaan. Tuomiokapituli julisti (21.5.2025) kuitenkin päätöksenään, että vaalissa noudatetaan välitöntä äänestystapaa. Näin tapahtui. Ja, vaikka tulos, eniten ääniä saaneen Päivi Vähäkankaan äänimäärä oli kiistaton, valitus sai aikaan sen, että asia joutui vielä hallinto-oikeuden ratkaistavaksi. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että virkaan valittu joutuu mahdollisesti pitkänkin ajan odottamaan lopullista ratkaisua. Koska valinnan lopputuloksen oikeellisuutta ei mitenkään aseteta kyseen alaiseksi, tilanne on valituksi tulleelle varmastikin hankala ja vähintäänkin kiusallinen.
Mitä edellä esitetyt asiat sitten kertovat Helsingin kirkon kuvasta? Sen, että kirkollakin on instituutiona peiliin katsomisen paikka. Selvittämisen paikka. Selittämisen paikka. Niin paljon kuvatun kaltaiset tapahtumat ja niiden taustat ovat ristiriidassa kirkon perusfunktion, julistamisen ja sanoman kanssa.
Kirkko on ihmistä varten ja ihminen tarvitsee kirkkoa. Siinä myös toimivat ihmiset kaikkine heikkouksineen. Mutta kaiken inhimillisen ylitse kirkko on seurakuntalaiselle luottamuksen linnake, johon turvattomuuden hetkinäkin voi tukeutua. Mitä, jos kirkko instituutiona osoittautuukin muuksi kuin mitä se julistaa? Voiko kirkkoonkaan enää luottaa?
Tässä yhteydessä on syytä korostaa, ettei kritiikkimme missään kohdin ole kohdistunut Munkkiniemen seurakunnan ja sen viranhaltioiden tekemään työhön ja toimintaan. Se on täyttänyt toiveet ja odotukset. Hämmennys koskee vain kirkon hallintoa ja sen päätöksenteon seurauksia. Niinpä, kun kirkon toiminta Munkkivuoressa tämän vuoden loppuun mennessä lakkaa, moni seurakuntalainen menettää paljon. Kirkon mukana katoaa suuri määrä tuttua ja turvallista. Ennen kaikkea juuri turvallisuutta.
Ajassa on kaikki turvattomuuden merkit, henkiset ja aineelliset. Köyhyys ja toimeentulovaikeudet lisääntyvät, lasten ja nuorten psyykkiset ongelmat ovat jokapäiväistä luettavaa, väkivaltainen käyttäytyminen kasvaa, vanhukset kärsivät yksinäisyydestä ja hoidon puuttesta. Euroopassa riehuu sota. Maailma on etupiiriristiriitoineen kaaoksessa. Juuri nyt kirkkoa erityisen paljon tarvitaan.
Hilkka Olkinuora on osuvasti sanonut (Kirkko ja kaupunki 30.8.2024): ”Metsä on suomalaisen kirkko. Kirkko on suomalaisen metsä.” Se metsä sulautuu suomalaisen sielun maisemaan. Sen metsän perään suomalainen huutaa. Sitä metsää seurakuntalainen aidosti kirkosta etsii. Mitä sitten, kun kirkkoa ei munkkivuorelaisilla kohta tähän tarpeeseen enää olekaan?
Irmeli Hännikäinen
valtiotieteen tohtori
