Ihminen on kautta historian pitänyt itseään eläimen yläpuolella. Perustelut ovat tuttuja: ihminen osaa puhua, ajatella abstraktisti, rakentaa yhteiskuntia ja uskontoja – ja kristillisen perinteen mukaan hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Mutta mitä tapahtuu tälle oletetulle ylemmyydelle, kun pysähdymme tarkastelemaan ihmisen tekoja rehellisesti ja ilman kaunistelua?

Eläin toimii vaistonsa varassa. Se tappaa vain syödäkseen tai puolustaakseen itseään ja jälkeläisiään. Eläin ei kiduta huvin vuoksi, ei suunnittele joukkomurhia, ei rakenna ideologioita oikeuttaakseen pahuuttaan. Eläin ei myöskään tee pahaa siksi, että voisi – se tekee sen, minkä luonto ja selviytyminen siltä vaativat.

Ihminen sen sijaan kykenee pahaan, joka ylittää vaiston rajat. Hän suunnittelee sotia, murhia ja järjestelmällistä sortoa. Hän käyttää älyään, kieltään ja loogista ajatteluaan rakentaakseen tuhon mekanismeja, joihin mikään biologinen pakko ei häntä aja. Tässä kohden herää kysymys: onko kyky ajatella todella merkki moraalisesta ylemmyydestä, jos sitä käytetään näin pahoin väärin?

Äly ja kieli – etuoikeus vai vastuu?

Usein ihmisen parempi asema eläimeen nähden perustellaan puhe- ja ajattelukyvyllä. Mutta eettisesti tarkasteltuna nämä kyvyt eivät ole pelkkä etuoikeus – ne ovat ennen kaikkea vastuu. Jos ihminen kykenee ymmärtämään tekojensa seuraukset, mutta silti valitsee pahan, hänen moraalinen asemansa ei nouse vaan pikemminkin laskee.

Eläin ei tiedä olevansa hyvä tai paha. Ihminen tietää. Juuri tämä tietoisuus tekee ihmisen teoista moraalisesti raskaampia. Kun ihminen kohtelee eläimiä huonommin vain siksi, että hän on älykkäämpi, hän käyttää älyään vallan välineenä, ei moraalin perustana.

Jumalan kuva – arvo vai velvoite?

Kristillisessä ajattelussa ihmisen erityisasema perustuu siihen, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Mutta tämä ajatus menettää merkityksensä, jos sitä käytetään oikeuttamaan epäeettinen toiminta. Jumalan kuva ei ole lupa hallita mielivaltaisesti, vaan kutsu heijastaa Jumalan ominaisuuksia: oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja vastuuta luomakunnasta.

Jos ihminen toimii vastoin näitä periaatteita – harjoittaa väkivaltaa, sortoa ja julmuutta – voiko hän enää vedota Jumalan kuvaan asemansa oikeutuksena? Vai kääntyykö tämä argumentti häntä itseään vastaan? Eläin ei riko moraalista velvoitetta, koska sellaista ei sille ole annettu. Ihminen rikkoo – tietoisesti.

Kuka tässä on “korkeampi”?

Kun vertaamme ihmistä ja eläintä moraalisesta näkökulmasta, asetelma ei olekaan niin yksiselitteinen. Eläin toimii rehellisesti luontonsa mukaisesti. Ihminen taas kykenee hyvään, mutta valitsee usein pahan. Tämä ei tee eläimestä moraalisesti ylempää, mutta se kyseenalaistaa ihmisen automaattisen ylemmyyden.

Ehkä todellinen mittari ei ole äly, puhe tai valta, vaan kyky käyttää näitä oikein. Jos ihminen ei toimi vastuullisesti, hänen väitetty parempi asemansa jää tyhjäksi väitteeksi – ideaksi ilman sisältöä.

Ihmisen arvo ei synny siitä, että hän on eläintä vahvempi, älykkäämpi tai hallitsevampi. Se syntyy siitä, miten hän kohtelee heikompia – myös eläimiä. Ilman tätä vastuuta ihmisen ylemmyys on harha, joka paljastaa enemmän hänen moraalisesta heikkoudestaan kuin hänen suuruudestaan.

Todellinen kysymys ei siis ole: onko ihminen eläintä parempi?
Vaan: elääkö ihminen sen arvoisesti, miksi hän itseään kutsuu?

Timo Tynkkynen